Part 18

Pari lumimarjapensaikkoa ja syreenipensaikkoa pilkoittaa esille lumen peitosta, mutta useimmat ovat kätkössä. Ne harvat oksat, jotka ylenevät lumen pinnasta, ovat tuiki toistensa näköisiä. Nekään eivät voi olla opastuksena sille, joka hakee tietä hautausmaalle. Vanhat muijat, joiden on tapana joka sunnuntai tulla katsahtamaan rakkaittensa haudalle, eivät nyt lumen tähden pääse pitemmälle kuin jonkun matkaa pääkäytävää. Siihen he pysähtyvät ja koettavat arvailla missä "hauta" mahtaa olla. Onko se tuon tai tuon pensaan juurella? Ja he alkavat ikävöidä lumen sulamista. Onpa kuin nuo vainajat olisivat joutuneet suunnattoman kauaksi heistä, kun eivät he enää näe paikkaa mihin heidät on laskettu.

Joku suuri kivi kohoutuu siellä täällä lumen pinnalta. Niitä on aniharvoja ja nekin ovat niin lumen peitossa, että ovat vallan vaikeat erottaa toisistaan.

Yksi ainoa tie on lakaistu kirkkomaalla. Se johtaa pääkäytävältä pieneen paarihuoneeseen. Kun on joku haudattava, niin kannetaan kirstu odotushuoneeseen ja siellä pitää pappi ruumispuheen ja toimittaa hautaamisen. Ei ole ajatustakaan, että arkku voisi päästä multiin, niin kauan kuin tällaista talvea kestää, vaan saa se olla paarihuoneessa siksi kunnes Jumala sallii suojailman tulla ja maata jälleen voi lohkoa kuokalla ja kangilla.

Tapahtuipa, että talven juuri ankarimmillaan ollessa ja kun hautausmaa on aivan luopääsemätön, kuolee Lerumin tehtaalla tehtaanpatruuna Sanderin lapsi.

Lerum on suuri tehdas ja Sander mahtava mies. Hän on nyt aivan äskettäin laitattanut itselleen perhehaudan kirkkomaalle. Se kyllä muistetaan, vaikka se nyt onkin lumen peitossa. Sitä ympäröi hakattu kivireunake ja paksu rautaketju; haudan keskellä on graniittipaasi, johon nimi on kirjoitettu. Siinä on tämä ainoa sana

SANDER,

suurilla kirjaimilla, jotka loistivat yli koko hautausmaan.

Mutta kun nyt lapsi oli kuollut ja tulee puhe maahanpaniaisista, niin tehtaan patruuna sanoo vaimolleen:

"En tahdo että se lapsi lepää minun haudassani." Yhtäkkiä näkee heidät edessään. Ollaan Lerumin ruokasalissa ja siinä tehtaanpatruuna juuri istuu aamiaispöydässä, syö yksin, kuten hänen tapansa on. Hänen vaimonsa Ebba Sander istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, mistä on näköala järvelle ja koivumetsäisille saarille.

Hän on istunut ja itkenyt, mutta kun mies on virkkanut tämän, niin hänen silmänsä yhtäkkiä käyvät kuiviksi. Koko tuo pikku vartalo vetäytyy kokoon pelosta, hän alkaa vavista ikäänkuin ankaran pakkasen kourissa.

"Mitä sanot, mitä sanot?" hän kysyy. Ja hän puhuu kuin kovassa vilussa väristen.

"Se on minulle vastenmielistä", virkkaa tehtaanpatruuna. "Isäni ja äitini lepäävät siellä ja kiveen on piirrettynä Sander. En tahdo että se lapsi tulee sinne."

"Vai niin, sitäkö sinä siis olet miettinyt!" virkkaa toinen yhä väristen. "Tiesin kyllä että kerran kostat."

Mies viskaa ruokaliinan syrjään, nousee pöydästä ja seisoo leveänä ja kookkaana vaimonsa edessä. Hän ei ensinkään mieli tuhlata monta sanaa tahtonsa ilmaisemiseen. Rouva Sander havaitsee kyllä miehestään, ettei tämä voi päätöstään muuttaa. Koko mies on raskasta, itsepäistä päättäväisyyttä.

"En tahdo kostaa", virkkaa hän kohottamatta ääntään. "Minä vain en voi sietää sitä."

"Sinä puhut, kuin olisi kysymyksessä vain lapsen muuttaminen sängystä toiseen", virkkaa vaimo. "Ja kuolluthan lapsi on, hänestä lienee yhdentekevää missä lepää. Mutta minähän olen sitten mennyttä ihmistä."

"Olenpa ajatellut sitäkin", mies sanoo. "Mutta minä en voi."

Ne, jotka ovat olleet naimisissa useampia vuosia, eivät tarvitse monia sanoja ymmärtääksensä toisiaan. Vaimo tietää jo, että on kerrassaan tuloksetonta koettaa taivuttaa miestään. "Miksi sitten annoitkaan minulle anteeksi?" hän virkkaa väännellen käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi ja lupasit antaa minulle anteeksi?"

Mies tuntee itse mielessään ettei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Mutta hän ei mahda sille mitään, että tässä nyt oli raja hänen myöntyväisyydelleen. "Sano naapureille mitä tahdot!" hän virkkaa. "Minä kyllä vaikenen. Keksi jotain, että on vettä haudassa, tai sano ettei siinä ole paikkaa useammille arkuille kuin isän ja äidin sekä minun ja sinun!"

"Entä sitäkö he uskoisivat!"

"Saat suoriutua niin hyvin kuin taidat", mies sanoo.

Hän ei ole vihainen, sen vaimokin hänestä näkee. On vain niinkuin hän sanookin. Hän tässä asiassa ei voi myöntyä.

Rouva kohottautuu tuolissaan, panee käsivarret päänsä taa ja istuu ja tuijottaa ulos ikkunasta sanaakaan virkkamatta. Sehän se on kauhistuttavaa, kun elämässä on niin paljon sellaista, joka on meitä voimakkaampaa. Ennen kaikkea on pelottavaa, kun meissä itsessämme nousee voimia, joita emme voi ensinkään hallita. Muutama vuosi sitten, hänen ollessaan jo vakaantunut, naimisissa oleva vaimo, joutui hän rakkauden valtaan. Ja millaisen rakkauden! Ei ollut ajatustakaan että hän olisi voinut hallita sitä.

Se joka nyt valtasi hänen miestään, oliko se kostonhalua?

Hänen miehensä ei ole koskaan suuttunut häneen. Hän antoi hänelle anteeksi paikalla kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut pois suunniltasi", sanoi hän ja salli hänen jäädä vaimokseen.

Mutta vaikka saattaa olla helppo sanoa antavansa anteeksi, voipi kumminkin olla raskasta sitä toteuttaa. Etenkin on se vaikea sellaiselle, joka on pitkävihainen ja raskasmielinen, joka ei koskaan unohda eikä koskaan kuohahda. Mitä hän sanookin, värjöttää sydämessä jotain, joka huutaa ja janoaa saadaksensa tyydytystä toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut se merkillinen tunne, että parempi olisi ollut, jos hänen miehensä sillä kertaa olisi vihastunut niin, että olisi lyönyt häntä. Silloin mies olisi voinut tulla hyväksi jälleen. Nyt hän hautoo sitä mielessään, on juonikas ja äreä, vaimo on käynyt araksi. Hän kulkee kuin hevonen aisoissa. Hän tietää, että takanaan istuu joku, pitäen piiskaa kädessään, vaikkapa ei sitä käytä. Mutta nyt hän on sitä käyttänyt ja siksi vaimo nyt on kurja, kadotettu.

Ihmiset sanovat etteivät he ole nähneet surua sellaista kuin hänen. Hän on kuin kivikuva. Näinä hautajaisten edellisinä päivinä tuskin huomaa hänessä elon merkkiä. On mahdotonta havaita, kuuleeko hän mitä hänelle sanotaan ja tietääkö hän kuka häntä puhuttelee. Hän ei näytä tuntevan nälkää, hän näyttää voivan mennä ankaraan pakkaseen, tuntematta kylmyyttä. Mutta ihmiset erehtyvät. Ei se ole suru joka kivetyttää häntä, se on pelko.

Hän ei ajattele jäädä kotiin hautajaispäivänä. Hänen täytyy seurata mukana hautausmaalle, täytyy astua ruumissaatossa ja samalla tietää että kaikki, jotka arkkua seuraavat, luulevat sitä saatettavan suureen Sanderien perhehautaan. Hän luulee lyyhistyvänsä, joutuessaan ihmisten kummastelun ja ihmettelyn alaiseksi, kun se joka saaton etunenässä kulkee papinsauva kädessä kääntyy vaatimattomalle hautakummulle. Ihmettelyn sorina kuuluu rivistä riviin, vaikka tämä onkin ruumissaatto. Miksei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Mieleen juohtuvat nuo hämärät, epämääräiset huhut, jotka kerran ovat olleet liikkeellä hänestä. Kai niissä jutuissa lienee jotain perää, sanotaan. Ennenkuin ruumissaatto palaa hautausmaalta, on hän oleva kadotettu ja tuomittu.

Ainoa mikä voi hänet pelastaa, on olla itse mukana. Hänen täytyy kulkea tyynikasvoisena joukossa ja näyttää siltä kuin kaikki olisi niinkuin olla pitää. Kenties he silloin uskovat mitä hän asiaa peittääksensä sanoo.

Mies ajaa myöskin kirkkoon. Hän on huolehtinut kaikesta, kutsunut hautajaisvieraat, tilannut arkun ja määrännyt kantajat. Hän on tyytyväinen ja hyvä, saatuansa oman tahtonsa ajetuksi perille.

On sunnuntai ja jumalanpalveluksen päätyttyä järjestytään ruumissaatoksi pitäjän tuvan edustalle. Kantajat laskevat valkeat kantoliinat olkapäilleen, kaikki Lerumin säätyläishenkilöt astuvat saattojoukossa ja paljon muuta kirkkoväkeä.

Saattojoukon järjestyessä ajattelee äiti, että nyt ne valmistautuu kulettamaan rikollista teloituspaikalle.

Kuinka he häntä katselisivatkaan takaisin palatessaan! Hän on tullut saapuville voidaksensa valmistaa heitä, mutta ei ole saanut sanaakaan huuliltaan. Hän ei voi puhua tyynesti ja hillitysti. Mutta valittaa hän voisi, hän voisi voivottaa kovasti ja rajusti, niin että se kuuluisi yli koko kirkon tienoon. Hän ei uskalla liikuttaa huuliaan, ettei äänekäs kauhun parahdus niiltä purskahtaisi.

Kellot alkavat kumahdella tornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Ja nyt he saavat sen tietää, ilman vähintäkään valmistusta! Miksei hän ole voinut puhua? Hänen täytyy hillitä itseänsä ettei huutamalla kieltäisi heitä viemästä kuollutta hautausmaalle. Eihän se, ken jo on kuollut, mitään merkitse. Miksi pitää hänen joutua tuomioon kuolleen tähden? He saisivat viedä vainaan mihin tahansa, kunhan vain ei kirkkomaalle. Hänellä on sekavia tuumia koettaa pelästyttää heitä pois hautausmaalta. Se on vaarallinen. Se on kerrassaan ruton saastuttama. Siellä on nähty suden jälkiä. Hän tahtoi peloitella heitä kuten lapsia peloitellaan.

Hän ei tiedä mihin lapsen hauta on kaivettu. Aikanaan sen kyllä ehtii tietää, hän arvelee. Kun nyt seurue saapuu hautausmaalle, silmäilee hän lumikenttää keksiäkseen vasta luodun haudan. Mutta hän ei näe tietä eikä hautaa. Siellä ei näy muuta kuin raivaamatonta lumilakeutta.

Ja saattojoukko menee paarihuoneelle. Kuka suinkin sopii se tunkeutuu sisälle ja siellä toimitetaan hautaaminen. Ei tule kysymykseenkään että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan aavistakaan, että pienoista, jota nyt vihitään viime lepoonsa, ei konsaan peitetä perhehaudan multiin.

Jospa Ebba Sander olisi tämän muistanut ja jollei hän olisi unohtanut kaikkea kauhunsa tähden, niin ei hänen olisi tarvinnut olla peloissaan silmänräpäystäkään.

"Keväällä", hän ajattelee, "kun arkku peitetään hautaan, niin tuskin on muita kuin haudankaivaja saapuvilla. Kukaan ei usko muuta kuin että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja äiti älyää olevansa pelastettu.

Hän lyyhistyy katkeraan itkuun. Ihmiset katsovat säälitellen häntä. "On kauheaa kuinka hän suree", he sanovat. Mutta hän itse parhaiten tietää itkevänsä sellaisia helpotuksen kyyneleitä, kuin se, joka on suuresta hädästä ja hengenvaarasta päässyt.

Pari päivää hautajaisten perästä hän istuu hämärissä tavallisella paikallaan ruokasalissa. Illan pimetessä hän yhtäkkiä huomaa istuvansa ikävöiden odottamassa. Hän istuu ja kuulostaa lasta. Nythän on juuri se aika, jolloin sen on tapana tulla sisälle leikkimään. Eikö se tulekaan tänään? Ja sitten hän kapsahtaa pystyyn ja ajattelee: "Sehän on jo kuollut. Sehän on jo kuollut."

Seuraavana päivänä hän jälleen istuu ja ikävöipi hämärissä. Ja ilta illalta tulee tuo kaipuu yhä uudelleen ja käy yhä valtavammaksi. Se kasvaa kuin valo keväisin, kunnes se vihdoin vallitsee kaikkia päivän ja yön hetkiä.

Onpa melkein luonnollista, että moinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta kuoltuaan kuin eläissään. Koko sen elinaikana äiti ei ole ajatellut muuta kuin miehensä uudelleen voittamista. Ja hänellehän se lapsi ei voinut olla mieluinen. Sitä ei saanut pitää näkösällä. Se sai usein tuntea olevansa vaivaksi.

Vaimo, joka oli hairahtunut velvollisuuksissaan, on tahtonut näyttää miehelleen, että hän sentään oli jonkun arvoinen. Hän aherti lakkaamatta keittiössä ja kangaskamarissa. Mitäpä sijaa pikku pojalle kaikessa tässä touhussa voi jäädä!

Mutta nyt jälkeenpäin hän muistelee, kuinka poikasen silmät usein anoivat ja kerjäsivät. Iltasin se pyysi äitiä istumaan hänen sänkynsä ääressä. Se sanoi pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt äiti ajattelee, että kenties se ei ollutkaan totta. Hän vain niin sanoi, jotta äiti jäisi hänen luokseen. Nyt muistuu mieleen kuinka poika ponnisteli unta vastaan. Nyt äiti ymmärtää, että pienokainen pysyttelihen valveilla vain saadaksensa kauan tuntea äidin kättä omassaan.

Hän on ollut ovela veitikka, niin pieni kuin olikin. Hän on niin kaiken älynsä käyttänyt, saadaksensa hiukan osaa äidin rakkaudesta.

On ihmeellistä että lapset voivat niin rakastaa. Hän ei ymmärtänyt sitä koskaan ennen, pojan elossa ollessa.

Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta hän iloitsee sen kauneudesta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista salaperäisistä silmistä. Poika koskaan ei ole ollut pullea, rusoposkinen lapsi, vaan kalpea ja hintelä. Mutta se oli ihmeellisen kaunis.

Se käy hänen mielessään yhä ihanammaksi päivä päivältä. Lapsethan lienevätkin suloisinta koko maan päällä. Ajatteles vain että on olemassa pikku olentoja, jotka ojentavat kätensä jokaista kohti ja uskovat jokaisesta hyvää! Pikku olentoja, jotka eivät kysy ovatko kasvot rumat vai kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään kumpaakin, jotka voivat rakastaa vanhaa ja nuorta, rikasta ja köyhää! Ja kumminkin ne ovat todellisia pikku ihmisiä.

Päivä päivältä hän tulee lasta yhä likemmä ja likemmä. Hän kyllä toivoo, että se eläisi, mutta arvelee olisikohan hän milloinkaan tullut niin likelle sitä kuin nyt.

Toisinaan hän joutuu epätoivon valtaan, kun ei ollut tehnyt poikaa sen eläissä onnellisemmaksi. Siksi hänet varmaan minulta pois riistettiin, hän ajattelee. Mutta harvoin hän suree näin.

Hän on pelännyt surua muinoin, mutta nyt huomaa, ettei suru ole sellaista joksi hän on sitä luullut. Suru on eläytymistä pojan koko olemukseen niin että hän vihdoinkin ymmärtää hänet. Tämä suru on hänelle ääretön rikkaus.

Mutta nyt hän enimmän pelkää sitä että aika anastaa häneltä lapsen pois. Hänellä ei ole ainoatakaan valokuvaa lapsestaan, kenties tämän kuva haihtuu hänen muististaan. Hän istuu joka päivä ja tutkii ja koettelee: "Näenkö hänet, näenkö hänet oikein?" virkkaa hän.

Talven kuluessa viikko viikolta hän itsekin hämmästyy sitä, kuinka hän ikävöi kevättä, jolloin voi saada lapsen ulos paarihuoneesta ja multiin peitetyksi, niin että hän voi päästä haudalle puhelemaan hänen kanssaan.

Hän saa lepopaikan siellä vasemmassa kolkassa, missä on kauneinta. Ja äiti koristaa kummun ruusuilla. Hän tahtoo myös saada aidan ja istuinpenkin sinne. Hän tahtoo saada istua siellä kauan, kauan.

Mutta ihmiset varmaan ihmettelevät! Hehän eivät muuta tiedä kuin että hänen lapsensa lepää perhehaudassa. Kuinka he nyt kummastuvatkaan, nähdessään hänen koristavan vierasta hautaa ja istuvan siellä tuntikausia! Mitä hän keksisikään sanoaksensa heille?

Väliin hän ajattelee, että hänen tulee menetellä näin. Ensin hän menee isolle haudalle ja laskee sinne suuren kukkavihkon ja istuu siellä kotvasen. Sitten hän kyllä pääsee puikahtamaan tuonne pikku haudalle. Vainaja kyllä on tyytyväinen siihen ainoaan pikku kukkaseen, jonka hän on voinut hänelle säästää.

Niin poika kyllä voi tyytyä tähän, jos äiti voi. Mutta tuntuu kuin ei hän voisi tulla mihinkään yhteyteen lapsensa kanssa tällä keinoin.

Ja lapsi saa silloin tietää että hänen äitinsä häpesi häntä. Se tulee ymmärtämään mikä kirveltävä häpeä hänen tulonsa oli hänen äidilleen. Hän tahtoo varjella lastaan tästä tiedosta. Lapsen tulee uskoa, että äidin onni hänet omistaessansa on arvokkaampaa kuin muu mikään.

Vihdoinkin talvi väistyy. Tuntuu että tulee kevät. Lumivaippa sulaa ja maa alkaa näkyä. Vielä viipyy kenties pari viikkoa, ennenkuin routa lähtee maasta, mutta on kumminkin toivoa että kuolleet pääsevät pian pois paarihuoneesta. Ja äiti ikävöi, ikävöi!

Voiko hän vielä nähdä lapsensa? Hän koettelee joka päivä, mutta se onnistui paremmin talvella. Nyt keväällä ei se tahdo näyttäytyä hänelle. Silloin hän joutuu epätoivoon. Hänen täytyy saada istua haudalla tullaksensa häntä likelle, voidaksensa nähdä hänet, saadaksensa rakastaa häntä. Eikö lapsi jo vihdoinkin pääse multiin?

Hänellä ei ole mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy saada nähdä hänet, nähdä häntä kautta koko elämänsä.

Lopuksi hälvenee kaikki empiminen ja horjuminen hänen suuren kaihonsa tieltä. Hän rakastaa, hän rakastaa, eikä voi elää vainajaa vailla. Hän tuntee että hänen täytyy hyljätä kaikki muut vaikuttimet lapsensa tähden. Ja kun kevät puhkeaa täydellä todella, kun mättäät ja kummut taas paljastuvat hautausmaalla, kun rautaristien sydämet jälleen alkavat helähdellä ja helmikukkaset loistaa lasilaatikoissaan, ja kun maa vihdoin viimein voi avata sylinsä pikku arkulle, silloin hän jo on antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän aikoo asettaa kummulle.

Poikki ristin, toisesta ristin haarasta toiseen on kirjoitettuna selvillä valkeilla kirjaimilla:

TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.

Ja sitten alempana ristin rungossa äidin nimi.

Hän ei välitä vähääkään siitä että koko maailma saapi tietää mitä hän on tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, se ainoa on tärkeää, että hän vilpistelemättä saapi rukoilla lapsensa haudalla.

VELJEKSET.

Sääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun ne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin, tuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset vaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun nurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä. Ja on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja he tuntevat itsensä loukatuiksi.

Sellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea. Mutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi kunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.

Maaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä sopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.

Jos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte että saatte arkun aivan samanlaisen kuin kaikki muutkin saavat, kunnollisen, mustan arkun, juuri sellaisen, kuin herrastuomarilla ja nimismiehellä oli joku vuosi sitten heitä haudattaessa. Sama nikkari näet tekee kaikki arkut ja hänellä on yksi ainoa malli, joten toinen arkku ei tule toista paremmaksi. Ja tiedätte myös, sillä olettehan sen useasti nähneet, että teidät kuletetaan kirkolle työrattailla, jotka ovat tilaisuutta varten mustiksi maalatut. Ei huoli ajatellakaan mitään koristetupsuja, sillä sellaisia ei tunneta. Ja tiedätte senkin että hevosen luokissa tulee olla valkeat liinat, ja että on ajettava yhtä juhlallisesti ja hitaasti teidän kuin tilallisenkin saatossa.

Eikä tarvitse hätäillä siitäkään, ettette saisi kylliksi monta seppelettä, sillä ei ainoatakaan kukkasta panna arkullenne. Kuuluu asiaan että arkun tulee olla musta ja välkkyvä eikä sen kantta saa mikään kaihtia. Ei tarvitse myöskään arvella, ettei saattojoukkonne olisi kylliksi suuri, sillä kaikki kyläläisenne tulevat teitä saattamaan. Eikä ole tarvis korvianne teroittaen kuunnella, onko itkua tai valitusta ympärillänne. Ei kuolleita koskaan itketä, kun ne odottavat Svartsjön kirkkomäellä.

Yhtä vähän itketään teidän manalle menoanne kuin kukoistavan nuorukaisen, joka juuri olisi voinut alkaa pitää huolta köyhistä, ijäkkäistä vanhemmistaan. Arkkunne nostetaan parille mustalle pukille pitäjän tuvan edustalla ja joukko kansaa keräytyy vähitellen ympärillenne ja naisilla on nenäliinat käsissä. Mutta kukaan ei itke, ei ainoatakaan nenäliinaa kohoteta silmille, ne pidetään vaan tiukkaan käärittyinä. Ei huoli pelätä, etteivät ihmiset itkisi teitä yhtä katkerasti kuin muitakin kuolleita. Kyllä he vuodattaisivat kyyneleitä, jos se olisi sopivaa, mutta se ei sovi.

Ymmärrättehän sen, että jos nyt jonkun haudalla surtaisiin paljon, niin se näyttäisi pahalta siitä jota ei kukaan sure. Niin, nuo Svartsjöläiset kyllä tietävät mitä tekevät. He käyttäytyvät niinkuin heillä on tapana ollut jo monta vuosisataa.

Mutta tuolla kirkkomäellä maatessanne olette kumminkin arvokas, huomattu olento, vaikkette saa kukkia ettekä kyyneleitä. Ei yksikään astu kirkkoon kysymättä ken te olette. Sitten he tulevat ääneti arkkunne luo ja asettuvat katselemaan sitä. Ei juohdu kenenkään mieleen loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Kukaan ei virka muuta kuin että on hyvä sen, joka on päässyt matkansa määrään.

Täällä on ihan toista kuin kaupungissa, missä teidät haudattaisiin minä päivänä tahansa. Svartsjössä haudataan teidät sunnuntaina, niin että koko pitäjä voi olla saapuvilla. Siinä seisoo arkkunne ääressä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannuskokolla, ja se mies jonka kanssa viime markkinoilla vaihdoitte hevosia. Siinä on opettajakin, joka teitä pikku poikana ollessanne ohjaili ja joka on unohtanut teidät, vaikka te kyllä hyvin muistatte hänet, ja siinä seisoo myös vanha valtiopäivämies, joka ei koskaan viitsinyt tervehtää teitä. Toisin on täällä kuin kaupungissa; siellä tuskin ainoatakaan silmäystä sattuisi ruumissaattoonne.

Kun sitten pitkät kantoliinat tuodaan ja asetetaan arkkunne alle, seuraa jokikinen toimintaa.

Ettepä voi aavistaa millainen suntio Svartsjössä on! Hän on vanha sotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on valkea leikkotukka ja kierretyt viikset ja suippo leukaparta, hän on pitkä ja solakka, astelee keveästi suoraryhtisenä ja varmana. Sunnuntaina hän pukeutuu hyvin harjattuun, pitkään, hienoon verkatakkiin. Hän on todellakin ulkonäöltään kuin mitä hienoin vanha herra. Ja hän se astelee hautajaissaaton etunenässä. Hänen jälestään tulee surusauvankantaja.

Sitten tulette te itse arkussanne, kuuden kantajan saattamana ja teitä seuraa pappi ja lukkari ja kyläläisenne ja koko pitäjä. Kaikki kirkkoväki seuraa mukana haudalle, se on aivan varmaa.

Mutta tarkatkaapas tuota saattojoukkoanne, niin huomaatte miten köyhiltä ja pieniltä he näyttävät. Ei käy näitä vertaaminen muhkeisiin kaupunkilaisiin, näitä yksinkertaisia, puutteellisia Svartsjöläisiä. Onpa kuin koko seurueessa olisi vain yksi ainoa mahtava ja kunnioitusta herättävä henkilö, nimittäin te, joka lepäätte ikiuneen nukkuneena arkussanne.

Noiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan, raskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään, kuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja painaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.

Jos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon, paljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin ajatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis koskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut, eikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen hajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää tavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne vähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.

Tuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on onnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen keskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea tämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.

Kun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu, otetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille multakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.

Sen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: "Mä kuljen kohti kuolemaa."

Hän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan seurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen täytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin, vaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.

Lukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä. Hän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu juuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa kumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.

Sillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin ettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja silloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.

Siksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään ja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua. Mutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi eikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä hautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen virsi.

Mutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula aivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on niin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.