Part 17

Kirsti rouva oli miltei levoton hänen vuokseen. Tale Thott oli tavallisesti kylmä, hänellä oli jäykkä asento ja sitkeän luja tahto. Hänen tapansa oli kävellä hiljaa, puhua matalalla äänellä. Hän oli kuten ne, joiden on täytynyt murtaa tiensä kovan vastarinnan kautta.

Kirsti rouva ei muutoin ollut Tale Thottin ystävä. Itse hän oli luikerteleva ankerias ja vetreä vitsas. Hän luikahti pois voimaihmisten parista. Tänä iltana hän liittäytyi rakkaudella tyttöön.

"Mikä sinun on, Tale Thott!" virkkoi Kirsti rouva, "kuinka olet noin uuten uupunut?"

"Se on vain onnesta, pelkästä onnesta, Kirsti rouva."

Neito nosti kädet silmilleen ja nyyhkytti. Vain pari lyhyttä kiivasta nyyhkettä, sitten hän puhkesi puhumaan.

Tiesikö Kirsti rouva missä Anders Banner nyt oli? Eikö totta, hän ratsasteli ympäri maakuntaa käskemässä häihin? Kirsti rouva kaiketi kyllä tiesi, että näin häiden edellisenä päivänä oli sulhasen ratsastettava vieraita kutsumassa. Hänen piti ratsastaa aateliskartanosta toiseen. Ei voinut toivoakaan hänen palaavan ennen puolta yötä.

Ei ollut värettäkään äänessä, joka ei olisi ollut tavallista korkeampi. Joka sanasta, joka pulpahti esille, kajahti veitikkamaisuutta ja onnea pohjasävelenä.

"Jumala antakoon hänen onnellisesti kotiin saapua", virkkoi Kirsti rouva.

Tale Thott naurahti matalasti, naurahdus oli kuin itkunsa äsken, vain kevyt tyrskähdys hänen sisäisestä suuresta onnentuntemuksestaan.

Ajatteliko Kirsti rouvakin, kuinka vaarallinen yö tämä oli? Nyt oli luonnon impien tapana koettaa tavata ritari ja viekoitella häntä lehdon läpi ratsastaessaan. Ajatteles kuinka oli käynyt Olavi herran ja monen muun! Kaikki riippui siitä, oliko sulho luja rakkaudessaan, silloin ei keijuilla ollut vähäistäkään valtaa häneen. Uskoiko Kirsti rouva, että Anders Banner oli luja rakkaudessaan?

"Ei ole viisasta ruveta laskemaan leikkiä luonnottarista", lausui Kirsti rouva.

Tale Thott älysi, että toinen kierti kysymystä ja että ääni ei tuntunut luonnolliselta. Hän nauroi taaskin, kiersi kätensä Kirsti rouvan ympärille ja syleili häntä.

Ei maar, ei hän sitä ihmetellyt, että Kirsti rouva ei tahtonut sanoa uskovansa Anders Bannerin rakkauteen. Mikähän tosiaan olisi vähemmän luotettavaa. Kas, hän, Tale Thott oli pitänyt hänestä aina siitä päivin kun oli pikkutyttö, mutta silloin ei tämä, joka oli jo aikamies, ollut katsonutkaan häneen päin. Oliko hän edes siitä välittänyt, kun he olivat kihlanneet hänet herra Arildin kanssa? Niin, Arildin, Kirsti rouva, oi että hän nyt vihdoinkin sai olla herra Arildista vapaana!

"Mutta kuinka sinulla, Tale, on niin paljon minun sukulaistani vastaan?" sanoi Kirsti rouva.

Neito hymyili ja puristi Kirsti rouvan kättä. Se oli suuri ystävyyden osoitus että tämä, Kirsti rouva oli tullut häihin, vaikkakin Tale Thott oli niin syvästi loukannut herra Arildia. Siksi ei hän lainkaan tahtonut puhua pahaa Arildista. Eikä hänellä ollut lainkaan halua puhua hänestä. Unohtaa hänet hän tahtoi. Ja mistä he olivatkaan puhelleet? Hän tahtoi kysyä Kirsti rouvalta neuvoa Anders Bannerin suhteen. Olihan huudettu alussa että tämä ei ensinkään hänestä välittänyt.

Niin, sen Kirsti rouva kyllä oli kuullut. Niinhän se oli ollutkin, vakuutti Tale neito. Vaikein kaikista kärsimyksistä mitä hän oli kestänyt näinä vuosina, oli se, kun hän ei ollut tietänyt, tavoitteliko Anders Banner häntä muustakin syystä kuin vain vihastaan Arild Urupia kohtaan. Heistä oli tullut vihamiehet Skurupin markkinoilla härkäkaupan takia. Niin, noita härkiä, Kirsti rouva, pitikö hänen niitä rakastaa, vai vihata? Ne olivat hänen onnensa alkujuurena, ja kumminkin oli hän usein itkenyt itsensä uneen niiden tähden.

Kyllähän Kirsti rouva oli kuullut, että hän, Tale Thott muka olisi kopea ja ylpeä, mutta se ei ollut totta, kenelläkään ei ollut povessaan nöyrempää orjansydäntä. Kukaan ei ollut saanut alentua niin tomuun kuin hän. Ja juuri rakkauden tähden oli hänen täytynyt niin nöyrtyä.

Oli ollut joku aika hänen kihlauksensa jälkeen, ja he olivat Arild Urupin kanssa olleet Skabersjössa häissä. Siellä oli myös ollut Anders Banner.

Oi, oi. Tale Thott painoi molemmat kädet suullensa, suuteli sormiansa ja ojensi käsivartensa tuon kuutamoisen yön muistoa syleilläksensä. "Näin tein minä muinoin, kuin huokaillen ja toivotonna kuljin", hän sanoi. "Mutta ajatteles, Kirsti rouva, tänä yönä, huomenna! Nyt juomme häitä Eriksholmassa!"

Uudelleen vavahutti nyyhkytys häntä, uudelleen alkoi hän puhua. Arild Urup oli petoskaupalla vienyt Anders Bannerilta pari härkää ja Anders Banner oli vannonut ottavansa häneltä sen, joka on enemmän arvoista kuin monetkin härät. Siksi hän oli alkanut mielistellä häntä, Tale Thottia, kun he tapasivat toisensa Skabersjössa. Eipä siis ollut suurtakaan ilon aihetta, vai miltä Kirsti rouvasta näytti?

Ei ollut, se oli Kirsti rouvan vilpitöin ajatus.

Mutta se se oli sentään saanut Anders Bannerin katsoneeksi ja puhutelleeksi häntä. Muutoin ei tuo kuninkaan läänitysherra olisi vähintäkään huolinut hänen kaltaisestaan neidosta. Ja se tapaaminen se sentään oli antanut hänelle rohkeutta ruveta toivomaan pääsöä erilleen Arild herrasta ja tämän perästä hän oli ruvennut kerjäämään äidiltänsä vapautta hänestä.

Kirsti rouva varmaan arveli että hän oli menetellyt kuin hassu. Sanottiinhan että hän Anders Bannerin takia uhmaili Jumalaa vastaan, mutta sitä hän ei luullut tehneensä. Vaan koko sukuansa vastaan hän oli uhmaillut. Ja itse hän oli Arildin sotaan lähdettyä kirjoittanut ritarille että tämä tulisi pyytämään häntä puolisokseen. Ajatteles, hän oli ensiksi kirjoittanut! Uskoiko Kirsti rouva, että tällainen voi päättyä hyvin?

Kaikkialla hänen ympärillään oli hoettu hokemasta päästyä, että Anders Banner ei häntä rakastanut, vaan ainoastaan tahtoi ryöstää Arild Urupilta sen joka oli paria härkää arvokkaampi. Niin sanottiin vielä tänäpäivänäkin. Kirsti rouva kai uskoi sen vielä tällä hetkellä.

Ja tyttö painoi teeskennellen Kirsti rouvan poskelle kasvonsa, jotka ilmaisivat olematonta surua ja teeskenneltyä levottomuutta. Sitten hän suoraan silmiin katsoen hymyili ja kiepsahutti Kirsti rouvaa tanssitanhuaa kohti. "Katsos, katsos, Kirsti rouva, nyt me juomme häitä Eriksholmassa."

Sitten hän taas alkoi. Hänkö ylpeä! Oi Kirsti rouva, hänkö ylpeä! Ajatteles, Kirsti rouva, että hänen, nuoren neidon itsensä täytyi lähteä hoviin! Ajatteles kaikkia polvistumisia, kaikkia rukouksia! Ja kaikki tämä miehen tähden, joka kenties ei hänestä välittänyt. Andershan jätti kaiken hänen huolehdittavakseen. Kukaties oli totta, että hän vaan kosti Arild Urupille härkäkaupan.

Mutta kovinta, vaikeinta mitä hänen oli täytynyt kärsiä, oli ollut odottaminen. Ajatteles, kun kuningas on määrännyt, ettei hän saisi viettää Anders Bannerin kanssa häitä, ennenkuin oli odottanut Arild Urupia vielä vuosikauden.

Se vuosi oli riistänyt hänen nuoruutensa. Se vuosi oli tuntunut vuosisadalta.

Joskin Arild Urupilla oli ollut vaikea siellä vankityrmässään, ei hänelläkään ollut sen parempi. Hän ei ollut uskaltanut tanssia eikä iloita. Hän ei ollut kyennyt istumaan hiljaa sukkulan ja kankaan ääressä.

Anders Bannerin tullessa Eriksholmaan ei hän ollut näyttäytynytkään. Hän ei ollut uskaltanut. Hänen äitinsä ei ollut saanut ommella hänen myötäjäisiään. Hän ei ollut uskaltanut ajatella ainoatakaan iloista ajatusta. Hän ei ollut uskaltanut laskea päiviä, jotka olivat kuluneet odotusvuodesta.

Hän kietoi kätensä Kirsti rouvan käsivarren ympärille. "Tule", hän sanoi ja tahtoi vetää Kirsti rouvaa mukaansa valoisalta tanssipaikalta etäämmä lehdon pimentoon.

"Elä", sanoi Kirsti rouva, ja häntä melkeinpä karmi.

"Vain tuonne kukkulalle, mistä näkyy etäälle maantielle. Siellä minä elin, Kirsti rouva, päivän toisensa perästä. Siellä minä istuin, siellä kuljin, siellä seisoin."

"Siellä minä seisoin, ja kuuntelin etäistä, etäistä kavion kopsetta. Ja joka kavion kilahdus kiveen lennätti minulle viestin, että Arild Urup oli päässyt vankeudestaan, ja samoin joka töyhtö joka pilkoitti esille maantieltä ja jokainen välkkyvä keihään kärki. Pahinta oli luulla häneksi jokaista ritaria, suurta tai pientä, nuorta tai vanhaa, joka samosi taloa kohti. Oi, luulenpa että epäilin häneksi jokaista sauvan nojassa kulkijaakin ja ajattelin väliin, että hän voi tulla naiseksi puettuna. Tule, Kirsti rouva, haluan mennä sinne vielä kerran!"

Mutta Kirsti rouva ei sitä tahtonut. Se oli niin kovin kaukana puistossa, hän sanoi.

Mutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan mukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja suuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi ilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella menneiden aikojen katkeruutta.

Vihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma tahto, hän itsekseen sanoi.

Ja Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien tempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei anna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien täyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale neitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.

He tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se muistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä viidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko ja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli herkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi useammin kuin kerran hänelle.

He tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle näkyvinä. "Tuolla on maantie", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä ristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet. Sitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa onnellinen tällä kauhun paikalla.

"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka mielenlaatuun en voinut luottaa", hän sanoi.

"Lähtekäämme täältä!" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.

Ei, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle sen kaiken tärkeimmän.

Tiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa oli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin palaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli epäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä maksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut häntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin samoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli toivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin, Kirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita häävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu odottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona, ajatteles, hän oli ollut kotona!

Mitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän oli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä. Hän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.

"Tale Thott", virkkoi Kirsti rouva, "onko nyt sekin tullut osaksesi, että sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä? Lähtekäämme!"

Sillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan hallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain alennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni hukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: "Lähtekäämme täältä."

Mutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän voi puhua vapaasti onnestansa.

Siis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders Banner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa nähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista päivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää, että hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi kuullut hänen sanansa!

Hän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa! Eihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään morsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten niin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?

Anders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että se oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan? Miksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään rakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa? Elköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin syrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän hänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain päästäksensä Arild Urupista?

Ja he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli ehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän oli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta siihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin suunnattomasti.

Ja kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt kävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei kenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. --

"Menkäämme kumminkin kotiin", pyysi Kirsti rouva.

Kirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka olivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät pöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli tuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.

Tale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten ihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja melusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.

Kirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että hän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan käsi.

"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi", sanoi Tale neito, "niin hän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä." Ja hän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä, kunnes sulhonsa tulee ratsastaen.

"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten paljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle, Kirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme. Tuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee minut vuoreensa."

Kirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He istuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen kosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka keijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien huntujensa alla.

* * * * *

Tällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella. Hän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja siteistä ja Kark koiransa vieressään.

Hänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat lunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi Ruotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut Ugerupiin kolme päivää ennen häitä.

Hän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen etäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän ollut tehnyt.

Mutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin, kelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän oli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien puistossa.

Niin rauhallinen yö! Hänen vihansa ei siinä voinut pysyä vireillä. Kävi kuin hirmumyrskyn, joka tyvenen kohdatessaan vuodattaa voimansa sen rauhaan.

Hän kierteli ja kuuli karkelon riemua linnan pihalta; se houkutteli häntä. Hän olisi mieluummin seisonut tuolla soihtujen valossa ja täyttä kurkkua laulanut sotalaulua, kuin samoillut puistikon hämärässä. Hän näki viiniammeita kannettavan linnaan ja paistohuoneesta tulevan pitkiä nuorukais-jonoja ruokia kantaen. Hänen aikeensa muutti suuntaa. Vangin nälkä kaikkeen mikä on herkullista ja kaunista valtasi hänet. Tyhmä hän oli kun kierteli täällä ulkona. Miks'ei mieluummin mennä sisälle, solmia rauha Tale neidon ja Elsa rouvan kanssa ja juhlia yhdessä. Impiä oli kaiketikin useampia, mutta tällaista juhlaa ei hevillä uudistu.

Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän kenties joutuisi naurunalaiseksi. No, siitä hän vähät välitti, hän kyllä tiesi mikä hänelle parasta oli.

Silloinpa neito tuli Kirsti rouvan kanssa käyskennellen puiston perälle ja he kääntyivät juuri siihen kolkkaan, missä hän seisoi ja aprikoi. Hän tuli ihmeisiinsä. Hän sanoi kuten Kirsti rouva, että tämä oli Jumalan tahto.

Hän kuuli Tale Thottin sanat, ja hän oli nyt niin ystävällisellä mielellä että tuli liikutetuksi hänen onnestaan. Hänelle itselleen vain tulisi puuhaa ja harmia, jos rupeisi tyttöä pakottamaan. Hädin tuskin oli hän juuri päässyt irti vankeudesta, ja nyt hän heittäytyisi uuteen vaaraan, joka voisi viedä häneltä jäsenet sekä hengen.

Hän tarkkasi enemmän humua tanssipaikalta kuin neidon puhetta. Se nauru vasta kelpasi. Varmaan oli siellä kiertäviä kujeilijoita. Ja aivan varmasti siellä oli pukutanssijoita ja pillinpuhaltajia ja painijoita. Sinne häntä halutti. Täällä metsässä ei ollut parempi kuin Erik kuninkaan vankilassa.

Hän ei tahtonut liikahtaakaan, niin kauan kuin neito istui kummulla. Häntä hävetti että tyttö saisi nähdä hänen sala-ampujan lailla hiipivän viidakosta esille. Mutta heti tytön lähdettyä hän nousisi hevosen selkään, ratsastaisi tielle ja nelistäisi Eriksholmaan sellaista vauhtia, että nostosilta kumajaisi ja notkuisi. Ja hän huutaisi Elsa rouvalle ja koko joukolle, että hän luopui kaikista vaatimuksista, mutta häissä hän tahtoi olla mukana.

Hän mietiskeli mahtoiko olla tervetulleempaa vierasta.

Hänestä oli hauskaa ajatella kaikkea tätä ja siksi hän rauhassa odotteli. Kark istui levotonna ja katsoi häneen, värisi kylmyydestä ja metsästyskiihkosta. Arild Urup katseli ihmeissään koiraa. Olipa kuin hän nyt vasta olisi havainnut, että hänellä oli koira mukanaan. Mitä kummaa hän tuolla teki? Se hänen oli sidottava heti paikalla kun taloon pääsisi. Koira oli vaarallinen vielä, se ei ollut unohtanut vanhoja temppujaan.

No, eikö neito jo kohta lähdekin, vai antaako tuo hänen seisoa täällä janoissaan koko yön?

Yhtäkkiä Tale neito kavahti pystyyn ja huusi: "Hän tulee." Hän oli kuullut kavionkopsetta ja juoksi kummun rinnettä Anders Banneria vastaan.

Mutta Kirsti rouva kuuli samassa kovaa ryskettä viidakosta kummun alta. Silloin hän lähti juoksemaan linnaan päin. Hän ei tahtonut olla näkemässä sitä mitä nyt tuli tapahtumaan.

Kark oli kavahtanut pystyyn, kun neito lähti juoksemaan. Se muisti vanhan oppinsa, hyökkäsi Tale Thottin kimppuun ja keikisti hänet maahan. Sitten se jäi seisomaan hänen päällensä, etukäpälät rinnalla, suu ammollaan kurkun päällä, niin että hampaat kutittivat kaulanahkaa. Arild Urup ei ollut usuttanut sitä. Hänellä oli ollut aivan toiset tuumat.

Neito parahti kauheasti, sitten hän jäi hievahtamatta makaamaan. Hän oli kauhusta hervotonna, kukaan ihminen ei olisi voinut pelästyttää häntä niinkuin tuo hirveä peto, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa!

Kauhu seurasi kauhua! Tuon pedon jälestä, joka oli heittänyt hänet kumoon ja tahtoi purra hänet kuoliaaksi, tuli mies ja kumartui hänen ylitseen. Hän näki viilit, irvistävät kasvot, suuret kirkkaat hammasrivit ja pullottavat silmänvalkuaiset. Arild Urup!

Mitä hän nyt tunsi, se oli enemmän kuolemaa kuin tuskaa. Jos voi sanoa että joku elävä olento on tuntenut kuolemaa, niin hän sen nyt tunsi. Hän oli herpaantunut, ei ollut mitä toivoa, ei mitä surra, ja tuska oli noussut äyräittensä yli, tämä oli kuolemaa. Tuska teki työtänsä hänessä, mutta se ei tuntunut. Yksi ainoastaan vaivasi häntä, etäinen, tieltä kuuluva kavionkopse. Hänestä kuului kuin olisivat ne astuneet hänen ylitsensä. Siinä oli onni joka tuli ratsastaen liian myöhään. Hän kuuli sitten sen kavion kopseen kautta koko elämän-ajan.

Mutta Arild Urup näki Tale Thottin Karkin hampaissa, hän näki hänet turvatonna vallassaan ja pedon luonto hänessä heräsi. Siinä oli se joka oli pettänyt hänet, kun hän ei voinut valvoa oikeuttaan, siinä oli se joka ei tahtonut ottaa häntä aviomiehekseen, se joka oli maahan tallannut hänen lahjansa. Koston ajatus kuohahti hänessä. Ei, ei, ei, ei hän voinut anteeksiantaa.

Tämä oli juhlien juhla. Hän tahtoi tehdä hänelle kaikkea pahaa, kaikkea pahaa.

Hän kumartui tytön yli ja irvisti hänelle. Niin, hän tahtoi riistää hänet keskeltä onnen ja juhlariemun, ryöstää hänet häpeällisesti ja väkisin. Sellaiset olkoot Tale Thottin häät.

Hän näki miten Karkin hampaat kutittivat tytön kurkkua ja hän nauroi ääneen.

Hän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi hänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti pois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu eläin.

HAUTAKIRJOITUS.

Nykyään tuskin ainoakaan ihminen tulee huomanneeksi sitä pienoista ristiä, joka seisoo Svartsjön kirkkotarhan nurkassa. Nykyään kaikki kirkkoväki kulkee sen sivuitse vilkaisematta siihen. Eikä ole kummakaan, ettei kukaan sitä huomaa. Se on niin matala että apilas ja sinikellot kohoavat sen haaroihin ja puntarpäät kasvavat sen yli. Eikä kukaan välitäkään lukea siinä olevaa kirjoitusta.

Valkeat kirjaimet ovat jo melkein poiskarisseet, eikä tunnu koskaan juolahtavan kenenkään mieleen koettaa ruveta tavaamaan niitä sanoiksi.

Mutta aina ei ole ollut niin. Se pikku risti on aikoinaan herättänyt paljon ihmettelyä ja kummastelua. Yhteen aikaan ei kukaan voinut laskea jalkaansa Svartsjön kirkkomaalle, menemättä sen ristin luo. Ja kun joku vanhanajan ihmisistä näkee sen vielä tänäänkin, niin samalla kokonainen tarina juohtuu hänen mieleensä.

Hän näkee edessään koko Svartsjön pitäjän, talviuneen vaipuneena, ja puolentoista metrin korkeudelta tasaisen, valkean lumen peittämänä. Ja kummoista siellä on! Tuskin on mahdollista löytää siellä etsittäväänsä. Tarvitsee kompassin kuin merellä kulkiessa. Ei ole pienintäkään eroa rannan ja järven välillä, kannokko leviää yhtä tasaisena kuin maa joka on kasvattanut satoja kaurakylvöjä. Sydenpolttajat, jotka asuvat suurten soiden liepeillä ja karuilla vuorenharjanteilla, voivat kuvitella mielessään omistavansa yhtä paljon raivattua ja viljeltyä maata kuin varakkain talonpoika.

Tiet ovat poikenneet turvallisilta uriltaan harmaiden aitojen solista ja luikertelevat seikkaillen niittyjen ja jäätyneiden vesistöjen poikki. Jopa talojen välilläkin voi käydä pyörälle. Yht'äkkiä voipi älytä että tie kaivolle on poljettu aivan suoraan pienen ruusutarhan spirea-pensasaidan poikki.

Mutta missään ei ole niin mahdoton selviytyä kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaa kiviaita, joka erottaa sen pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin ettei siinä ole vähäistäkään rajaa. Toiseksi on kirkkomaa nyt ainoana valkeana kenttänä, eikä pieninkään epätasaisuus lumipeitteessä osoita kuolonpellon monia kumpuja ja mättäitä.

Useimmilla haudoilla on pieniä rautaristejä, joissa riippuu ohuita pikku sydämmiä, joiden heilutteleminen on tuulen asia. Ne ovat kaikki nyt lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät voi nyt soittaa surunvoittoisia laulujaan kaipauksesta ja murheesta.

Ne jotka ovat olleet kaupungissa työnansiolla, ovat tuoneet kotiin vainajilleen suruseppeleitä, joissa on helmikukkia ja rautapeltisiä lehtiä, ja niitä pidetään niin arvokkaina, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt nekin ovat piilossa ja lumen peitossa. Nyt ei sekään hauta, jolla on moinen koriste, ole toisia parempi.