Part 16

Mutta tuskin oli aurinko ehtinyt kohota kämmenen leveyttä joen toisella puolella olevan metsän reunasta, kun jo astuskeli heidän puunsa ja asettui eiliselle paikalleen. Yhtä musta ja ryppyinen se oli kuin silloinkin ja kannatti heidän pesäänsä jonkin latvassa, joka lienee ollut kuiva, suoraan ylöspäin törröttävä oksa.

Silloin alkoivat västäräkit jatkaa rakentamistaan sen enempää miettimättä luonnon monia ihmeitä.

Hatto-erakko, joka aina ajeli pois pienet lapset luolaltaan ja sanoi, että heille olisi parempi, jos eivät koskaan olisi nähneetkään päivänvaloa, hän joka hyökkäsi liejukkoon kirosanoilla sättimään nuoria ihmisiä, jotka liputelluilla veneillä soutelivat jokea pitkin; hän, jonka pahoilta silmiltä tasangon paimenet vartioivat laumojaan, hän ei palannutkaan nyt luolaansa joen rannalle, noiden pikkulintusten vuoksi, sillä hän tiesi, ettei ainoastaan pyhien kirjojen joka kirjaimella, vaan myöskin kaikella, minkä Jumala antaa luonnossa tapahtua, on oma salaperäinen merkityksensä. Nyt oli selvinnyt hänelle, mitä se, että västäräkit rakensivat pesänsä hänen käteensä, merkitsi. Jumalan tahto oli, että hän seisoisi paikoillaan rukoillen korotetuin käsivarsin siksi, kunnes linnut olisivat ehtineet kasvattaa poikasensa. Jos hän sen jaksaisi, tulisivat hänen rukouksensa kuulluiksi.

Mutta tänäpäivänä näki hän vähemmin tuomiopäivänäkyjä. Sen sijaan seurasi hän katseillaan yhä innokkaammin lintuja. Hän näki pesän pian valmistuvan. Pienet rakennusmestarit liitelivät sen ympärillä ja tarkastelivat sitä. He toivat joitakuita naavahiutaleita oikeasta salavasta ja kiinnittivät ne pesän ulkoseinille. Se oli heidän talonsa rappaus ja maalaaminen. He hakivat hienointa niittyvillaa ja västäräkkirouva nykki untuvia omasta rinnastaan ja puki niillä pesän sisältä, siinä oli sisustus ja huonekalusto.

Talonpojat, jotka epäilivät, mikä turmiota tuottava voima tämän aron asukkaan rukouksilla saattoi olla Jumalan valtaistuimella, olivat ottaneet tavakseen kuljettaa hänelle leipää ja maitoa lepyttääkseen hänen vihaansa. He tulivat nytkin ja tapasivat hänet liikkumatta seisomassa linnunpesä kädessään. "Kas vain, miten tuo hurskas mies rakastaa noita elukoita", sanoivat he, eivätkä enää pelänneet häntä, vaan kohottivat maitoastian hänen suunsa eteen ja pistivät leivän hänen huuliensa väliin. Kun hän oli syönyt ja juonut, ajoi hän sadatellen ihmiset luotaan, mutta he vain nauroivat hänen kirouksilleen.

Hänen ruumiinsa oli jo aikoja sitten taipunut hänen tahtonsa palvelijaksi. Nälällä ja lyönneillä, päiväkautisilla polvistumisilla ja viikkoja kestävillä valvomisilla oli hän opettanut sen tottelemaan. Nyt kannattivat rautakovat lihakset hänen käsivarsiansa kohotettuina päiviä ja viikkoja, ja kun västäräkki-äiti hautoi munia eikä enää lähtenyt pesästä, ei erakko yöksikään mennyt luolaansa. Hän oppi nukkumaan istuallaan kohotetuin käsivarsin. Erämaan ystävien joukossa on kyllä sellaisia, jotka ovat saaneet suurempiakin aikaan.

Hän tottui noihin kahteen pieneen levottomaan linnunsilmään, jotka katselivat häntä pesän reunalta. Hän piti silmällä rae- ja vesisateita ja suojeli pesää niin hyvin kuin voi.

Pääseepä sitten naaras eräänä päivänä vapaaksi haudonnastaan. Molemmat västäräkit istuvat pesän reunalla, keikuttelevat pyrstöjään, neuvottelevat ja näyttävät sydämellisen tyytyväisiltä, vaikka koko pesä tuntuu olevan täynnä hätäistä piipitystä. Hetkisen kuluttua pyrähtävät ne mitä kiihkeimpään hyttysen pyyntiin.

Niin vangitaan hyttynen toisensa perästä ja kuljetetaan noille hänen kädessään piipittäjöille. Ja kun ruokaa tulee, silloin juuri siellä yhä äänekkäämmin sirkutetaan. Hurskaan miehen rukoukset häiriytyvät vihdoin tästä.

Ja hiljaa, hiljaa laskeutuu hänen käsivartensa, jotka jo melkein olivat menettäneet liikuntakykynsä, ja hänen pienet tulisilmänsä tuijottavat pesään.

Ei koskaan ollut hän nähnyt mitään niin avuttoman kurjaa ja rumaa. Siinä oli paljaita ruumiita, joissa ainoastaan siellä täällä oli joku untuvahiven, silmittömiä lentoon kykenemättömiä, oikeastaan vain kuusi suurta, ammottavaa suuta.

Hänestä tuntui se kyllä omituiselta, mutta hän piti kumminkin niistä juuri sellaisina, kuin ne olivat. Heidän isäänsä ja äitiänsä ei hän koskaan ollut tahtonut pelastaa suuresta perikadosta, mutta kun hän tästälähin rukoili Jumalaa pyytäen häneltä maailmaa vapahtavaa hävitystä, tahtoi hänen sydämensä säästää nämä kuusi turvatonta olentoa.

Kun talonpoikaisnaiset toivat hänelle nyt ruokaa, ei hän kiitokseksi toivottanut heidän turmiotaan. Hän oli iloinen, että he eivät antaneet hänen kuolla nälkään, koska nuo pienet olennot tarvitsivat häntä.

Pian näkyi kuusi pyöreätä päätä kurottavan pesän reunalta. Vanhan erakon käsivarsi laskeusi yhä useammin hänen silmiensä tasalle. Hän näki höyhenten pilkistävän punaisesta ihosta, silmien aukeavan ja ruumiin muotojen pyöristyvän. Luonnon ilman liiteleville asujamille lahjoittaman kauneuden onnellisia perijöitä ollen, kehittyivät ne nopeasti kukoistuksessaan.

Mutta tällä välin kohosivat suuren perikadon pyynnöt yhä epäröivämmin vanhan erakon huulilta. Hän päätteli Jumalan antaneen hänelle lupauksen, että se tulisi tapahtumaan silloin, kun lintuset olivat kehittyneet lentokykyisiksi. Nyt seisoi hän ja tuumiskeli, millä itseään Jumalalle, Isälle puolustaisi, sillä näitä kuutta, hoitamaansa, vaalimaansa pienoista ei hän hennonut menettää.

Toisin oli ollut ennen, kun ei hänellä ollut mitään omaa. Mutta nyt hänessä heräsi rakkaus noihin pieniin avuttomiin olennoihin, rakkaus, jonka opettaminen suurille, itsekkäille ihmisille maailmassa on tullut jokaisen pienen lapsen osaksi, ja se saattoi hänet epävarmaksi.

Joskus halutti häntä paiskata koko pesä jokeen, sillä hänen mielestään olivat onnellisia ne, jotka saivat kuolla vapaina suruista ja synneistä. Eikö hän sitte pelastaisikaan noita pieniä petoeläinten kynsistä, pakkasesta, nälästä ja elämän moninaisista rasituksista? Hänen näitä juuri ajatellessa lentää suhahti varpushaukka suoraan pesälle tuhotakseen poikaset. Silloin kaappasi Hatto-erakko julkean vasemmalla kädellään, pyörähytti sitä päänsä ympäri ja paiskasi sen vihan vimmassa etäälle jokeen.

Joutuipa sitten päivä, jolloin linnut olivat lentoon valmiit. Toinen västäräkeistä puuhaili pesässä, työnnellen poikasia pesän reunalle, toinen lenteli lähistöllä, näyttäen, miten helppo lento olisi, jos he vain uskaltaisivat koettaa. Kun poikaset yhä vain pelkäsivät, pyrähtivät molemmat täysikasvuiset lentoon ja näyttivät heille kaikki kauneimmat temppunsa. Lehahuttaen siipiään lensivät ne kaikenmoisissa kaarroksissa, tahi kiitivät leivon lailla suoraan ylös tai pysyttelivät paikoillaan ilmassa kiivaasti värisyttäen siipiään.

Mutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla puuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja niin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä, lepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun heille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman pian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat heitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.

Hän se kumminkin oli pannut asian alulle.

Nyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin voisi luopua lupauksestaan.

Kukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla kädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut rakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat, kaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän oli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.

Kaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme ihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin sääli heitä.

Huomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus täytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen ja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi kuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki nuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen, sillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde vanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut käsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.

Ja seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien liehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään jollekin, jota hän ei nähnyt. "Sinun ei tarvitse", sanoi hän, "sinun ei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä pysyä."

Ja hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta vetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.

TALE THOTT.

Olipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa ja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli piiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen, jonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja silloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä juuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä koskaan olisi tullut murhaajaa.

Jotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki koiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli käytäntöön.

Tämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä oli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän oli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta asianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä säilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua kiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin Arild Urup...

Oltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa. Siellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että Ranskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa ajamaan sala-ampujia.

Kuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan näistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että niitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä vankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää hampaitaan, ellei varas koettanut paeta.

Tanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät luulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli vanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös koirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.

Herra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan kuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin Ugerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa mukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa oikein selville mitä hän itse tahtoi.

Hän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan. Ensiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva eläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut herättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän oli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi. Toisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.

Hänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan tavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas, että Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys onnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo veressä.

Kun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild Urup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että Arild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin ja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen kaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli varastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi varasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.

Astuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut hänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä haistella ja irroitti siltä kuonokopan.

Koira pyyhälsi suoraapäätä viidakkoon ja tuokion perästä Arild herra jo kuuli huutoa ja raskaan jymähdyksen. Salametsästäjä oli juuri ollut kokemassa pyydystänsä, eikä ollut vielä ehtinyt poistua eläintarhasta.

Kun Arild herra juoksi viidakkoon, näki hän miehen makaavan maahan paiskattuna ja koiran seisovan hänen päällään, käpälät rinnalla ja kita kurkulla vallan kuten ranskalainen oli sanonutkin.

Herra Arild sieppasi heti koiranruoskan ja alkoi pieksää miestä. Häntä itseäänkin vallan hämmästytti oma tekonsa, mutta hän tunsi, että tämän ainoan kerran täytyi hänen näyttää voimaansa. Mies oli sitäpaitse tuttu, eikä Arild herra tietänyt ketään lurjusta, jonka kimppuun hän mieluummin olisi halunnut käydä. Tuntuipa myöskin mieluiselta lyödä varasta, kun tämä makasi hiljaa kuin teloituspölkkyyn kytkettynä ja tarkkasi vain koiran säihkyviä silmiä ja hampaita, jotka kutittelivat hänen kurkkuaan joka kerran kun hän yritti nousta.

Kun Arild Urup oli pari kertaa iskeä läjäyttänyt, kävi hän niin merkilliseksi. Hänestä tuntui että käsi alkoi liikkua itsestään, ihan ajattelematta alkoi hän lyödä piiskan varrella, ja yks kaks hän nauraa hohotti ääneen, kun mies hänen edessään kipruili tuskissaan.

Häneen oli tullut jotain varsin uutta ja outoa, hän oli kuin vieras itselleen. Hän tunsi tavatonta iloa joka lyönnistä, sätkiessään värähtelevää, hytkävää ihmisruumista. Sen vertaista nautintoa ei hän muistanut koskaan ennen tunteneensa.

Hän pieksi sekä ihon että vaatteet riekaleiksi. Hän ikävöitsi ensimäistä veripisaraa, ja kun sitä alkoi kihoilla, niin hän tunsi haluavansa pieksää hänet hengettömäksi.

Mies oli aluksi älissyt, mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Olisi luullut hänen jo kuolleen, ellei ruumis olisi vavahdellut ja hätkähdellyt lyöntien sattuessa. Hänen vanhat vaateryysynsä olivat repaleiksi piestyt, ja ruumis pullotti verisillä mustelmilla.

Koira oli hänet jo jättänyt ja seisoi nyt Arild Urupin vieressä. Joka lyönnistä räjähti se iloisesti haukkumaan ja ikäänkuin ponnahteli heittäytyäkseen saaliinsa kimppuun. Kun Arild Urup sattui katsomaan kuinka se imeä ahmi veren tuoksua ja oli kaikkien villien halujensa vallassa, heräsi hänessä yht'äkkiä inho.

Ja kaiken lopuksi Kark sai läiskäyksen selkäänsä, niin että se suistui tuskissaan väännellen maahan. Ja Arild Urup lähti kotiin. Lintuvaras sai selviytyä kuinka häntä halutti.

Arild herrasta tuntui merkillisen ilkeältä ja vastenmieliseltä parina seuraavana päivänä. Hän olisi tahtonut elää sovussa ja levossa, hän ei sietänyt moisia kiihoituksia. Ja vaikkakin hän oli ollut sodassa ja turnausleikeissä, ja niissä suoriutunut verrattain hyvin, ei hän kumminkaan ennen ollut tuntenut itseänsä julmaksi ja hurjistuneeksi. Mieleensä hänen johtui, että tähän kenties voi koira olla syynä. Sillä julmuus oli tullut häneen, kun hän oli nähnyt Karkin silmien säihkyvän ja sen valkeiden hampaiden kutittavan miehen kurkkua. Kuolonsynnit tarttuvat pahemmin kuin rutto.

Ja totta totisesti sai hänen eläintarhansa olla kuinka tahansa, mutta rauhallisesta levostaan ei hän tahtonut tulla häirityksi. Siksi antoi hän sitoa Karkin kiinni. Se sai värjöttää koppinsa vieressä vuoden toisensa perästä, eikä sitä koskaan enää otettu mukaan metsälle.

Mutta hän ei tappanut sitä, hän ei lahjoittanut sitä kenellekään, vaan koira sai seista siinä kehitettyine taipumuksineen, valmiina sitä kaukaista päivää varten, jolloin Arild herra tarvitsi sitä.

* * * * *

Mutta sitä ennen mikä pitkä jono tapauksia, kuinka se kaartelee ja koukurtelee, kuinka se punoutuu kiertyen sinne ja tänne kautta aikojen kankaan! Se levittäytyy eteemme värikkäänä ja loistokkaana, se häipyy synkeyteen, eksyy ja katoaa.

Mikä tapausten sarja! Se vyöryy kuin aaltojen vuolas vuo, se pauhaa ja pärskyy, hajoaa kuohuksi ja vaahdoksi.

Mikä kylmä, ikävä tapausten jakso! Kuinka vähän siinä, sellaisena kuin vanhat sen ovat muistoon merkinneet, on jälkiä siitä että tämä kaikki on todella ihmisten kokemaa. Se on kuin vanha haalistunut pyhimyksen kuva. Kerran se kumminkin veistettiin terveiden jäsenten mukaan, kerran se maalattiin kukoistavien poskien väriseksi.

Anna sen liukua ohitsesi, ajattele siitä kuin varjonäytelmästä, että pinnoitetun kankaan takana on eloa ja liikettä, vaikk'ei ainoatakaan ihmistä ole näkyvissä. Salli tapausten varjokulun soljua sivuitsesi, pysähtymättäsi lehdoissa ja lähteillä, kiipeämättä kukkuloille aamua tervehtimään, viivähtämättä meren rannalla päivän laskua katselemassa!

Kuule nyt, kuule, tapauksia, pelkkiä tapauksia! Siinä on herra Lave, pappi. Hän kosii Ulfstandin Erikholmassa, herra Tage Thottin leskeltä, Elsa rouvalta, Arild Urupille puolisoa. Hän pyytää nuorta Tale Thott neitoa hänelle. Mutta Tale neito ei tahdo, vaan Elsa rouva tahtoo ja suku tahtoo, sillä Arild herra on rikas.

Ja siellä on nyt herra Lave taaskin Eriksholmassa ja Arild herra hänen kanssaan, ja siellä vietetään upeita kihlajaisia. Ja niin, rakkaani, ehditkö älytä elävän olennon varjojen takana? Voitko nähdä Tale neitiä, voitko nähdä surkeat, itkettyneet lapsen kasvot, jotka ovat jähmettyneet epätoivoon? Ehditkö nähdä kuinka tämä jähmeä epätoivo, joka on pitänyt häntä kahleessa ja hervotonna, silloin kun hänet ikipäiviksi luovutettiin Arild Urupille lupauksella, joka sitoo samoinkuin vihkimys, kuinka tuo jähmeä epätoivo, sanon ma, puhkeaa raivoon, kun Arild herra laskee hänen eteensä kihlakalunsa. Varro, varro, tässä on enempi kuin tapaus, tässä on voimakkaana esiintunkeva tahto, tässä on ylpeä, kiivas sydän. Häälahjat riuhtaistaan lattialle ja pikku jalka polkee kantapäillään kultakoristeita ja silkkiliinoja. Ja nyrkkiä puidaan omaisille ja vieraille, kun ne lapsen vihaa tervehtivät nauruntyrskeellä.

Anna sitten ajan kankaan kiiruhtaa uutta kudetta kiinnittämään! On häät Skabersjössä ja siellä tapaavat Tale Thott ja Anders Banner toisensa. Ja jos tämä olisi kertomus, niin mainittaisiin, kuinka he toisensa kohtasivat ja sanoinko vai katseinko he toisiinsa sitoutuivat. Mutta tämä ei ole kertomus ihmisistä. Tämä on vain varjonäytelmä, ruumiittomien, värittömien varjojen leikki.

Ja nyt seuraa se, että Arild herran täytyy lähteä sotaan, ennenkuin Elsa rouva on ehtinyt häitä valmistaa. Ja hän joutuu vangiksi sodassa. Ja tuossa Tale neito nyt kirjoittaa Anders Bannerille, että Arild herra on vankina vieraalla maalla, ja nyt hän tulkoon pyytämään häntä. Ja tuossa Anders Banner ratsastaa Eriksholmaan, ja molemmat nuoret ovat polvillaan neidon äidin edessä.

Ei maksa vaivaa etsiä ihmisiä tämän takaa. Tällaiseen ei tarvita muuta kuin varjoja. Tämän vertaista voivat varjotkin aikaan saada.

Ja tuossa varjoneitomme. Nyt hän lankee nuoren valtiaan eteen polvilleen alati ja lakkaamatta kerjäten vapauttaan. Viimeisillä elonsa rippeillä antaa hän aina väriä tapauksille, joissa on osallisena, heittäen aina voimakkaamman, varmemman varjon kuin muut.

Tuossa hän rientää kotiaan kuninkaan armahdus kerallaan, tuossa kiiruhtavat pikalähetit Eriksholmasta häihin kutsumaan, tuossa vieraat kokoontuvat. Silloin, keskellä riemua, kuningas lähettää epuun. Vielä vuosi täytyy neidon odottaa Arild Urupia, sillä kuningas ei tahdo suostua siihen, että jotain vääryyttä tapahtuisi hänen uskolliselle soturilleen, tämän ollessa hänen palvelustoimissaan.

Kuinka tapausten jono on pitkä? Nyt matkaavat skoonelaiset herrat Ruotsiin kuningas Eerikin luo, joka pitää Arild Urupia vankina, ja rukoilevat että hänet päästettäisiin vapaaksi. Mutta kuningas ei siihen suostu. Vielä varjokuninkaanakin on hänellä entinen oikukas tahtonsa. Kukaan muuten ei ymmärrä miksi hän niin haluaa pitää Arildia vankina.

Ja Arild herra istuu vankityrmässä ja odottaa vapauttaan, ja neito istuu Eriksholman yrttitarhassa. Tällä tavoin pysähtyy tapausten hurja vauhti. Onpa kuin vinhasti viiltävä juna olisi seisautettu. Me saamme pysähtyä ihailemaan näköalaa mäenrinteeltä, saamme poimia kukkasia tien viereltä.

* * * * *

Ajattele, on Tale Thottin ja Anders Bannerin häiden edellinen ilta, ajatteles, on Tale Thottin viimeinen neito-ilta!

Ja ajatteles, että onnikin voi olla jotain hirvittävää, että se melkeinpä voi ilmaantua suruna, että se ahdistaa rintaa ja vihloo jäseniä, että se lamaa ja sekaannuttaa ja järkyttää perin juurin sielua.

Että onnikin saattaa olla niin ylen täydellinen ja ihana, että voisi toivoa jotakuta naarmua sen ihanuuteen, ryppyä sen kasvoihin.

Oli kuutamoinen kesäilta. Oli oikea yö, eikä vain kalpea hämärä, jota nimitämme keskikesän yöksi, vaan oli elokuun yö, jolloin kuutamo levittää valkean hopeansa pimeyden keskelle, jolloin valo on erikseen ja pimeys erikseen, jolloin sekoittamattoman musta yö vallitsee puistikon siimeksessä ja sekoittamattoman kirkas valo heloittaa nurmikoilla.

Ja lauha hiljaisuus vallitsi seutua. Ei tuulen henkeä, joka olisi häirinnyt, ei säikyttävää ritinää, ei putoavaa lehteä. Kaikki oli täysinäistä tänä yönä, niinpä hiljaisuuskin.

Ja missä sitten vietettiin tämä yö, missä se niin iloa ja onnea uhkuen elettiin? Ei alhaalla tasangolla kiviaitojen ja seljamuurien keskellä, vaan tuolla ylhäällä nurmikkorinteellä, ylhäällä missä maa on täynnä uurteita, joiden reunamia tuuhea ruoho peittää vyöryvien laineiden lailla, ylhäällä, missä lehdot vielä rauhassa kasvavat peltojen keskellä, ylhäällä, missä pyökkimetsä kohoaa mäen huipulla kuin tuuhea harja koukistuneella kaulalla.

Kaiken antoi yö kokonaan ja runsaasti, se ei vienyt meitä savihökkeleihin, ei mataloihin veistämättömiin majoihin, vaan ylös upeaan Eriksholmaan, uuteen hohtavaan, lipuilla koristettuun linnaan, jossa kukkaköynnökset ovipieliä reunustelevat, jossa joka sali on verhottu kallisarvoisilla kankailla.

Lahjan toisensa perästä antoi yö, se antoi hopeaa lirisevälle suihkulähteelle, se valoi välkettä linnan katolla liehuville lukemattomille lipuille, se loihti usvaa vallihaudasta, kunnes linna sen keskellä näytti kuin pilvenharjanteelle rakennetulta, ja se heitti vienoa tuoksua ilmaan, ikäänkuin osottaakseen kaikki muistaneensa.

Mutta linnan pihalla siellä tanssittiin!

Impi seisoi immen, nuorukainen nuorukaisen rinnalla, kahtena pitkänä jonona, ja he tanssivat hiljalleen esilaulajan nuotin mukaan. Mutta kun hän pääsi loppukertaan, niin he kaikki yhtyivät laulamaan: "täällä iloitaan ja riemuitaan, täällä häitäkin juodaan!..."

Lemmen laulu seurasi lemmen laulua, kunnes ilma värähteli kiihkoa, ja sitten lauluja peikoista, näkeistä ja keijuista, kunnes metsä ja sumu, puisto ja niitty tuntuivat kuhajavan manalan asukkaista. Ja yks' kaks' sitten uusi tahti lauluun, uusi vauhti viulunsoittoon. Pitkät tanssivien ketjut hajosivat, pareja muodostui ja polkka alkoi lietsoa huimaa iloansa sieluihin ja mieliin.

Tulisoihtuja liehui ylt'ympäri tanssitanhuan ja niiden punerva valo sopi hyvin hauskuuteen ja kaikki oli niinkuin olla pitikin. Mutta ihanin kaikista oli Tale Thott. Kaunis, komeasti puettu ja koristettu ritarin tytär hän oli. Hän kulki edestakaisin soihtujen valossa karkelokentällä käsikkäin rouva Kirsti Kaasin kanssa.

He kulkivat käytäviä edes ja takaisin. Joka kerran kun he kääntyivät niin että soihtujen valo heijasti heidän silmiinsä, tahi kun laulun sävelet voimakkaammin helkkyivät, löi Tale neito käsiänsä yhteen. "Kuuleppa, kuuleppa", hän sanoi, "nyt vietetään Eriksholmassa häitä!"

"Etkö tahtoisi tanssia?" kysäsi Kirsti rouva.

"En, Kirsti rouva, en jaksa."

"Sinun pitäisi puhua tahi laulaa."

"Olen siihen liian iloinen, Kirsti rouva."

Hän vallan vavahteli ja oli kuin hurmautunut. Olipa kuin hän olisi hengittänyt tulen hehkua, joka oli pakahduttaa hänet, tai kuin hän olisi palanut sisällisesti. Hän piti Kirsti rouvaa lujasti kädestä ikäänkuin hakien hoivaa tuskilleen.