Part 11

Poika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä vilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua Ruben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin mielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo vainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei Akseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.

Akselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita huimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia, ja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa kuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen. Sen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan. Siinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien heiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta lohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen ratsastaa täällä.

Mutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme vääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana, kuuli hän lapsentytön huutavan: "Pikku Akseli, elä istu siellä! Ajattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana, niinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei Akseli saa koskaan istua."

Moinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei kärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja. Mutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että hänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle ja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki hämmästyisi.

Ruben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki leikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä merkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka nykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.

Seuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli koolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen vihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko tämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui, kuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.

Vihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut läsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben enosta?

Hän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki pusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia kunnioittamaan Ruben enoa. "Hiljaa, herran tähden", sanoivat kaikki.

"Ei", sanoi Akseli, "nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä minun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista".

Tämä ainoa rohkea sana särki sen sulun, joka oli teljennyt harmia vainottujen lasten sydämiin. Syntyi suuri melu ja huuto.

Samanlaiselta mahtanee näyttää nihilistiparvi, kun se itsevaltiasta parjaa.

Nyt kerrottiin tuon kurjan suurmiehen syntiluettelo. Ruben eno vainosi kaikkia sisarenlapsiaan, Ruben eno kuoli juuri missä häntä halutti. Eno Ruben oli aina saman ikäinen kuin se, jonka rauhaa häntä halutti häiritä.

Ja häntä piti pitää arvossa ja kunniassa, vaikka hän aivan selvästi oli valehtelija. Vihata sydämensä syvimmässä komerossa sai kyllä häntä, mutta jos hänestä ei välittänyt tai jos näytti hänelle halveksumistaan, niin auta ja varjele!

Ja tuota ilmettä, jonka ikäihmiset ottivat puhuessaan hänestä! Oliko hän sitten tehnyt mitään merkillistä? Se että istuutui kuolemaan, ei totisesti ollut mitään varsin merkillistä. Ja minkä suurtyön hän lienee suorittanutkin, varmaa vain oli, että hän nyt käytti vaikutustansa väärin. Hän, tuo vanha linnunpelätti, vastusti lapsia kaikessa, mihin heillä oli halua. Hän ajoi heidät ruokalevoilta ruohikosta. Hän oli keksinyt heidän parhaat piilopaikkansa puistosta ja kielsi niitä käyttämästä. Ja nyt viimehyväksi oli hän alkanut ratsastaa satulatta hevosen selässä ja ajaa heinäkuormilla.

He olivat kaikki varmoja siitäkin, ettei hän koskaan ollut päässyt kolmea vuotta vanhemmaksi. Ja sittenkin hän hätyytti suuria, neljätoistavuotiaitakin, selittäen että hän oli heidän ikäisensä. Sehän se juuri oli kaikkein harmillisinta.

Uskomattomia asioita paljastettiin nyt hänestä. Hän oli kalastanut silakoita siltavahdilta, hän oli soutanut pikku ruuhessa, hän oli kiivennyt tuohon salavaan, joka riippuu järven yllä ja joka on niin hauska istumapaikka. Niin, olipa hän muun muassa nukkunut ja loikonut ruutitynnyrilläkin.

Mutta he olivat kaikki varmoja siitä, ettei ollut pelastusta hänen hirmuvallastaan. Oli kyllä helpotus, kun oli saanut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei siitä muuta apua ollut. Ei voitu tehdä kapinaa Ruben enoa vastaan.

Se kuuluu kyllä uskomattomalta, mutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi ja saivat omia lapsia, alkoivat he kohta käyttää hyväkseen Ruben enoa, kuten heidän isänsä olivat tehneet ennen heitä.

Ja heidän lapsensa taas, se on, se nuoriso, joka nyt kasvaa, on oppinut läksyn niin hyvin, kuten tapahtui eräänä kesänä maalla, -- että pieni viisivuotias pallero tuli vanhan Bertta iso-äidin luo, joka istui rapuilla, odotellen vaunua, ja sanoi:

"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno."

"Olet oikeassa, pikku poikaseni", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.

Tämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan kaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että Ruben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin käytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.

Nykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä käyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut, venheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei pieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.

Ja lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin ennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti. Heidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta tottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja tuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja kuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää, että on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.

Mutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä varma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä niinkuin hekin.

Se päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä kotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja kirjoittavat siihen kultakirjaimilla:

"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi, siksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset, pysykää poikessa niiltä!"

Sillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi ja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he vakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.

Ja niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.

HENKIPATOT.

Muudan talonpoika, joka oli murhannut munkin, pakeni metsään ja hänet julistettiin henkipatoksi. Erämaassa hän tapasi toisen henkipaton, erään ulkosaariston kalastajan, jota oli syytetty silliverkon varkaudesta.

Miehet rupesivat kumppanuksiksi, asuivat maakuopassa, virittivät ansoja, vuolivat nuolenvarsia, leipoivat leipää kalliolla ja vartioivat toistensa henkeä. Talonpoika ei koskaan lähtenyt metsästä, mutta kalastaja, joka ei ollut tehnyt niin kammottavaa rikosta, sälytti väliin hartioillensa metsänriistakuorman ja hiipi ihmisten ilmoille. Heiltä hän mustalla metsolla, sinihohtoisella teerellä, pitkäkorvaisella jäniksellä ja sirojäsenisellä metsäkauriilla vaihtoi maitoa ja voita, nuolenkärkiä ja vaatteita. Näin neuvoin nuo turvattomat voivatkin tulla toimeen.

Luola, jossa he asuivat, oli kaivettu mäen rinteeseen. Leveät kalliot ja piikkiset orapihlajapensaat kaihtivat sisäänkäytävää. Katolla kasvoi tuuheaoksainen kuusi. Sen juurella oli maakuopan räppänä. Ylös kohoava savu tuprusi puun tuuheiden oksien lomitse ja haihtui huomaamatta avaruuteen. Miehet kulkiessaan kotiin ja sieltä pois kahlasivat tavallisesti metsäpuron poikki, joka hyppelehti vuoren notkossa. Ei kukaan arvannut etsiä vainottujen jälkiä iloisesti lirisevästä vedestä.

Alussa heitä etsittiin kuin petoeläimiä. Talonpojat keräytyivät kuin karhun tai suden ajoon. Jousimiehet saartivat metsän. Keihäsniekat samoilivat siellä eivätkä jättäneet ainoatakaan pimeää rotkoa eikä tiheää viidakkoa tutkimatta. Sillä aikaa kun heitä meluten etsittiin kautta metsän, nuo vainotut makasivat pimeässä luolassaan kauhusta läähättäen, henkeä vetämättä kuunnellen. Kalastaja jaksoi kestää tätä kokonaisen päivän, mutta murhamiehelle se oli sietämätöntä. Hänen tuskansa ajoi hänet ulkoilmaan, jotta hän saisi edes nähdä vihollisensa. Silloin hänet huomattiin ja lähdettiin häntä takaa-ajamaan, mutta se oli hänestä sittenkin monta vertaa parempaa kuin lojua toimetonna raukkana luolassaan. Hän pakeni kiinniottajiaan, hyppien virtojen poikki, liukui kuilujen rinteitä, kapusi äkkijyrkkiä vuoren seiniä. Vaaran viehätys herätti kaiken hänessä piilevän voiman ja taidon. Hänen ruumiinsa nuortui norjaksi kuin teräsjousi, jalka ei horjahtanut, käsi ei luiskahtanut, silmät ja korvat älysivät toista vertaa nopeammin kuin ennen. Hän ymmärsi mitä lehdet kuiskivat ja kivet varoittivat. Ja kuilun toiselle puolelle päästyään hän kääntyi vainoojiinsa päin, singauttaen heille pistäviä pilkkasäkeitä. Kun heidän keihäänsä tulla suhisivat, hän salaman nopeudella kaappasi ne ja heitti takaisin vihollisiinsa päin. Kun hän sitten sakean metsän läpi tunkeutui, soi hänen sielussaan ylistysruno hänen kulkunsa kunniaksi.

Auhto vuorenselänne kohosi siellä metsän sisässä ja yksinäisenä sen harjanteella yleni pilviä tavoitteleva honka. Sen punaruskea runko oli paljas, mutta tiheäoksaisessa latvassa huojui petolinnun pesä. Niin vallattoman rohkeaksi pakolainen nyt oli tullut, että hän kiipesi puuhun sillä välin kun hänen ahdistajansa häntä metsäisiltä kunnailta etsivät. Siinä hän nyt istui haukanpojilta niskoja taitellen, ajomiesten hääriessä alhaalla vuoren rinteillä. Haukkapariskunta syöksyi kostonhaluisena ryöväriä kohti. Ne leijailivat hänen päänsä kohdalla, tavoittelivat nokillaan hänen silmiänsä, löivät häntä siivillään ja raapivat kynsillään hänen ahavoituneen ihonsa verinaarmuihin. Hän puolusteli itseään nauraen. Seisten suorana huojuvassa puussa hän tavoitteli lintuja terävällä puukollaan ja unohti tässä hauskassa leikissä hengenvaaransa ja vainoojansa. Kun hän viimein ehti tarkastaa heitä, olivat he kääntyneet jo toiselle suunnalle. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi etsiä metsänotusta auhdolta vuoren selänteeltä. Kukaan ei ollut kohottanut silmiänsä pilviä kohti eikä nähnyt hänen kujeilevan poikien tavalla ja tekevän unissakävijän urhotöitä keskellä suurinta hengenvaaraa.

Mies hätkähti, kun havaitsi pelastuneensa. Tutisevin käsin hän tavotteli tukea; hirvitellen hän silmäili korkeutta, mihin oli kiivennyt. Ja ähkyen putoamisen pelosta, peläten lintuja, peläten tulevansa huomatuksi, kaikkea peläten luisui hän pitkin runkoa alas. Hän painautui pitkäkseen vuorelle, jottei häntä keksittäisi, ja konttasi kalliota myöten, kunnes pääsi viidakon suojaan. Siellä hän piiloutui nuorien näreiden yhteensikertyneiden oksien alle. Heikkona ja voimatonna vaipui hän sammalille. Yksinäinen mies olisi voinut saada hänet kiinni.

* * * * *

Tord oli kalastajan nimi. Hän oli vasta kuudentoista vuoden vanha, mutta rohkea ja voimakas. Hän oli elänyt jo kokonaisen vuoden metsässä.

Talonpoika oli nimeltään Berg ja sukunimeltä Rese. Hän oli kihlakunnan kookkain ja väkevin mies ja sitä paitsi kaunis ja ryhdikäs. Hänellä oli leveät hartiat ja hoikka vyötärys. Hänen kätensä olivat niin siromuotoiset kuin eivät koskaan olisi koskettaneet kovaa työtä. Hiukset olivat ruskeat ja kasvot vaaleaveriset. Kun hän oli jonkun ajan oleskellut metsässä, muuttui koko hänen ulkomuotonsa peloittavan näköiseksi. Hänen katseensa tuli teräväksi, kulmakarvat tuuhenivat ja niitä rypistävät lihakset nenän juurella paisuivat sormenpaksuisiksi. Entistä selvemmin nyt näkyi, kuinka ulkoneva hänen otsansa yläosa oli. Huulet olivat tiukempaan puserrettuina kuin ennen, koko kasvot olivat laihtuneet, kuoppa ohimoilla oli paljon syventynyt ja poskipielet näyttivät valtavan suurilta. Hän oli laihtunut, mutta ruumiin lihakset olivat käyneet raudan koviksi. Hiukset harmenivat pikaisesti.

Tätä miestä ei nuori Tord saanut kylliksensä katselluksi, yhtään niin komeaa ja muhkeata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. Berg Rese kuvastui hänen mielessään ylväänä kuin metsä, mahtavana kuin meren tyrsky. Tord palveli häntä isäntänään, kunnioitti jumalanaan. Olihan siis luonnollista, että hän kantoi metsästyskeihäät, toi kotiin metsänsaaliit, nouti veden ja viritti tulen. Berg Rese tosin huomasi hänen alttiutensa, mutta lausui tuskin koskaan ystävällistä sanaa. Hän halveksi Tordia, kun tämä oli varas.

Henkipatot eivät viettäneet metsärosvon elämää, vaan elivät kalastuksesta ja metsästyksestä. Ellei Berg Rese olisi surmannut pyhää miestä, olisivat talonpojat pian lakanneet häntä vainoomasta ja jättäneet hänet rauhaan tuntureille. Mutta nyt he pelkäsivät suurta yhteistä onnettomuutta, kun sellainen, joka oli saastuttanut kätensä Jumalan palvelijaan, vielä kulki rankaisematta.

Kun Tord metsänriistoineen laskeutui laaksoon, tarjosivat he hänelle suuria omaisuuksia ja armahduksen hänen omasta rikoksestaan, jos hän vain opastaisi heidät Berg Resen luolalle, että he voisivat siepata hänet hänen nukkuessaan. Mutta poika ei suostunut heidän viekoituksiinsa ja jos joku yrittikin hiipiä hänen jäljestään metsään, niin Tord eksytti hänet niin viekkaasti harhateille, että hän luopui vainotuumistaan.

Berg tiedusteli häneltä kerran, eivätkö talonpojat koettaneet houkutella häntä petokseen, ja kun hän kuuli, mitä he hänelle palkaksi tarjosivat, niin hän pilkallisesti virkkoi, että Tord oli hölmö, kun ei suostunut sellaiseen tarjoukseen.

Tord loi häneen katseen, jonka vertaa Berg Rese ei ollut ikänään nähnyt. Ei ollut kukaan kaunis nainen hänen nuoruudessaan, ei hänen vaimonsa eikä lapsensa katsoneet häneen sillä lailla. "Sinä olet herrani, minun itseoikeutettu valtiaani", se katse sanoi. "Tiedä siis, että saat lyödä ja pilkata minua minkä haluat. Olen sittenkin uskollinen."

Berg Rese alkoi siitä päivin tarkata poikaa enemmän ja huomasi, että tämä oli rohkea toimessa, mutta ujo puheessa. Kuolemaa ei hän ensinkään pelännyt. Kun järvet juuri olivat jäätyneet tai kun suot keväisin olivat vaarallisimmillaan, muuramen ja tiheän niittyvillan peittäessä niiden hyllyviä hetteikköjä, silloin hän mieluimmin kulki juuri niiden yli. Hänellä näkyi olevan tarve antautua alttiiksi vaaroille ikäänkuin niillä korvatakseen meren kauhut ja myrskyt, joita vastaan hän ei saanut uhmailla. Yöllä hän pelkäsi metsässä ja keskipäivälläkin saattoivat pimeimmät viidakot tahi kumoonkaatuneen hongan juuret pelästyttää häntä. Mutta kun Berg Rese häneltä tästä kysyi, oli hän niin ujo, ettei edes rohjennut vastata.

Tord ei nukkunut tavallisella makuupaikalla, joka oli luolan perällä tulisijan vieressä ja joka oli tehty pehmeistä sammalista ja lämpimistä taljoista, vaan hän hiipi joka yö Bergin nukuttua oviaukon kohdalle ja makasi kalliolla. Berg huomasi sen ja vaikka hän kyllä ymmärsi syyn, kysyi hän, mitä Tord tällä tarkoitti. Tord ei sitä selittänyt. Päästäkseen kysymyksistä ei hän pariin yöhön maannut ovella, mutta sitten hän taas alkoi vartiavirkansa.

Eräänä yönä, kun lumi pyrysi puiden latvoissa ja ryöppysi sakeimpiinkin viidakkoihin, tunkeutui lumihiutaleita vainottujenkin luolaan. Tord, joka makasi juuri kallion suojaaman ovisolan suulla, heräsi aamulla hautautuneena sulavaan lumikinokseen. Muutaman päivän perästä hän sairastui. Rinta röhisi ja kun keuhkot laajenivat ottaaksensa ilmaa, tunsi hän särkevää kipua. Hän pysyttelihen pystyssä niin kauan kuin voimia riitti, mutta eräänä iltana kumartuessaan tulta laittamaan hän kaatui selälleen ja jäi siihen.

Berg Rese tuli hänen luokseen ja kehoitti häntä menemään vuoteellensa. Tord voihki tuskissaan eikä kyennyt nousemaan. Silloin Berg nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi sinne. Mutta hänestä tuntui, kuin olisi koskettanut niljakkata käärmettä, hänen kielellään oli maku, kuin olisi syönyt saastaista hevosen lihaa, niin inhoittavaa oli hänestä koskea tähän kurjaan varkaaseen.

Hän levitti sentään oman suuren karhunnahkansa Tordin peitoksi ja antoi hänelle vettä. Enempää hän ei voinut tehdä. Tauti ei ollutkaan vaarallista. Tord parani pian. Mutta sen kautta että Bergin täytyi tehdä hänen askareensa ja olla hänen palvelijanansa olivat heidän välinsä tulleet läheisemmiksi. Tord rohkeni puhua hänelle, kun hän iltapuhteella istui ja vuoli nuolenvarsia luolassa.

"Sinä olet arvokasta sukua, Berg", virkkoi Tord. "Laakson varakkaimmat ovat heimolaisiasi. Sinun sukusi miehet ovat olleet kuninkaiden palvelijoina ja taistelleet heidän riveissään."

"Useimmiten ovat he sotineet kapinallisten joukoissa ja tehneet kuninkaalle kaikenlaista vahinkoa", vastasi Berg Rese.

"Isäsi pitivät isoja joulukestejä ja niin teit sinäkin, kun olit talosi haltia. Sadoille miehille ja naisille riitti istumapaikkoja avarassa pirtissäsi, joka oli rakennettu jo ennenkuin Pyhä Olavi kastoi näillä seuduin. Sinä omistit vanhanaikuisia hopeakaluja ja suuria juomasarvia, jotka simalla täytettyinä kiertelivät miehestä mieheen."

Taaskin täytyi Berg Resen katsahtaa poikaa. Tämä istui jalat riipuksissa vuoteen laidalla, nojaten päätä käsiinsä, joilla hän samalla hallitsi tuuheita, silmille työntyviä hiuksiaan. Kasvot olivat kalvenneet ja hienostuneet taudin kourissa. Silmistä kiilui vielä kuume. Hän hymyili kuville, joita hänen mielikuvituksensa loihti esiin: koristetulle tuvalle, hopea-astioille, juhlapukuisille vieraille ja Berg Reselle, joka istui kunniasijalla isiensä salissa. Talonpoika ajatteli, ettei kukaan vielä ollut katsellut häntä sellaisilla ihastusta säteilevillä silmillä. Ei kukaan ollut pitänyt häntä juhlapuvussaan niin kauniina, kuin hän oli tuon pojan mielestä näissä kuluneissa nahkavaatteissaankin.

Se samalla sekä ärsytti että liikutti häntä. Tuolla kurjalla varkaalla ei ollut oikeutta häntä ihailla.

"Eikö sinun kodissasi sitten pidetty pitoja?"

Tord nauroi. "Tuolla luodollako, isän ja äidin luona? Isäni on laivahylkyjen ryöstäjä ja äitini on noita. Kukapa meille olisi kehdannut tulla."

"Onko äitisi noita?"

"Niin on", vastasi Tord aivan kainostelematta. "Myrskyilmalla hän ratsastaa hylkeen selässä hyökyaaltojen huuhtelemien laivojen luo, ja kuka silloin mereen joutuu, sen hän tempaa omakseen."

"Mitä hän niillä tekee?" Berg kysyi.

"Ka, noidat kyllä ruumiita tarvitsevat. Hän kai keittelee niistä voiteita ja kukaties hän syö niitä. Kuutamoöinä hän istuu siellä, missä myrsky vaikeimpana kuohuu ja pärskyttää vaahtoa hänen päälleen. Sanotaan hänen hakevan hukkuneiden lasten sormia ja silmiä."

"Tuo on inhoittavaa", virkkoi Berg.

Poika vastasi hyvin varmasti. "Muista se kyllä olisi inhoittavaa, mutta ei noidista. Heidän täytyy niin tehdä."

Berg Rese huomasi, että tässä hän kohtasi aivan uuden käsitystavan.

"Täytyykö varkaidenkin varastaa, samoin kuin noitien tehdä taikoja?" kysäsi hän purevasti.

"Tietenkin", vastasi poika, "kunkin on tehtävä, mitä hänelle on määrätty." Mutta sitten hän lisäsi salaperäisesti hymyillen: "Mutta on olemassa varkaita, jotka eivät ole koskaan varastaneet."

"Sanoppa suoraan mitä tarkoitat", virkkoi Berg.

Poika jatkoi salaperäistä hymyään, ylpeänä saadessaan olla selittämätön arvoitus. "Puhua varkaista, jotka eivät varasta, on samaa kuin puhua linnuista, jotka eivät lennä."

Berg Rese tekeytyi tyhmäksi saadaksensa tietää enemmän. "Mutta ei suinkaan ketään voitane nimittää varkaaksi, ellei hän ole varastanut."

"Eipä ei, mutta", lausui poika ja puristi huulensa ikäänkuin estäen sanoja tulemasta. "Entäpä jos jollakin olisi isä, joka varastaisi", virkahti hän hetken perästä.

"Maat ja mannut peritään", jatkoi Berg Rese, "mutta rosvon nimeä ei kanna kenkään, joka ei ole sitä itse ansainnut."

Tord myhäili hiljaa. "Entäpä jos jollakulla olisi äiti, joka ruikuttaisi ja rukoilisi ottamaan isän rikoksen omakseen. Entäpä jos joku sitten pettäisi pyövelin hänen työssään ja livistäisi metsään. Entäpä jos joku tuomitaan henkipatoksi kalaverkon takia, jota hän ei ole koskaan nähnyt."

Berg Rese iski nyrkillään kivipöytään. Hänen vihansa kuohahti. Täällä oli tuo soma nuorukainen piillyt ja pilannut koko elämänsä. Ei lempeä, ei omaisuutta, ei miesten arvonantoa voinut hän enää saavuttaa tämän perästä. Kurja huolehtiminen elatuksesta ja vaatteista oli oleva hänen kaikki kaikkensa. Ja tuo hupsu oli antanut hänen, Berg Resen, kaiken aikaa halveksia viatonta. Hän nuhteli häntä ankarin sanoin, mutta Tord ei pelännyt häntä edes senkään vertaa kuin sairas lapsi äitiään, joka toruu häntä siitä, että hän on kylmettänyt itsensä kahlaamalla kevätpurossa.

* * * * *

Avaralla metsäpeitteisellä tunturilla oli tumma lammikko. Se oli neliskulmainen ja niin suorarantainen ja terävänurkkainen, että olisi luullut sitä ihmisten kaivamaksi. Kolmella puolella ympäröivät sitä jyrkät vuorenseinät, joissa kuuset pysyttelivät kiinni käsivarren paksuisilla juurillaan. Veden tasalla, missä maaperä aikojen kuluessa oli huuhtoutunut pois, pongottivat juuret veden pinnan yläpuolella käyrinä ja kummallisesti toisiinsa kiertyneinä. Siinä oli kuin suunnaton joukko käärmeitä, jotka olivat luikertaneet lammikosta, mutta olivat takertuneet toisiinsa ja jääneet siihen, eli kuin joukko hukkuneiden jättiläisten mustuneita luurankoja, jotka lammikko tahtoi hylkiä maalle. Käsivarret ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympärille, pitkät sormet olivat iskeytyneet tukea etsien kallioseinään ja suunnattomista kylkiluista muodostui holvikaaria, jotka kannattivat iänikuisia puita. Mutta sattuipa kerran niin, että navakka pohjanen luiskahutti rautakäsivarret ja teräskovat jättiläissormet vuorenseinästä irti ja sinkautti kuusen kaarena lammikkoon. Latva edellä oli se suistunut syvälle liejuun ja jäänyt siihen. Kalanpoikasille oli sen oksien lomassa hyviä piilopaikkoja; mutta mustat juuret, jotka kohosivat vedenpinnan yläpuolella, muistuttivat hirviötä, joka ojentelee monia käsivarsiaan. Tämä lisäsi vain lammikon kaameutta ja pelottavaisuutta.

Lammen neljännellä sivulla vuoret alenivat. Siitä alkoi pieni kohiseva puro. Mutta ennenkuin se ehti löytää ainoan mahdollisen kulkuväylän, täytyi sen raivata tiensä kivien ja mättäiden lomitse ja niin muodostui siihen pienoinen saariryhmä, jossa toiset olivat vain yhden mättään kokoisia ja toisilla kasvoi parisen kymmentä puuta.

Tällä puolella missä ympäröivät vuoret eivät estäneet auringon valoa, viihtyivät myöskin lehtipuut. Siinä kohosi janoisia, harmaanviherviä leppiä ja kiiltolehtisiä salavia. Koivu oli löytänyt tiensä tänne, niinkuin se ehtiikin kaikkialle, missä on kysymys havumetsän karkoittamisesta; oli siellä myös tuomia ja pihlajia, noita molempia, jotka tavallisesti reunustavat metsäniittyjä, täyttäen ne tuoksullaan ja seppelöiden ihanuudellaan.

Täällä joen suun tienoilla kohosi myöskin miehenkorkuinen kaislikko, jonka läpi auringonvalo laskeusi vihreänä vedenpinnalle, samanlaisena kuin se leviää metsän sammalpeitteelle. Kaislikossa oli aukkopaikkoja, pieniä pyöreitä lampareita joissa keinui lummekukkia. Korkeat kaislat katselivat lempeän totisina näitä hentoja kaunottaria, jotka tyytymättöminä, kun aurinko ei vain näyttäytynyt, heti sulkivat valkeat teränsä ja keltaiset heteensä nahkeiden verhojensa sisälle.

Eräänä päiväpaisteisena päivänä tulivat pakolaisemme tälle lammikolle onkimaan. He kahlasivat istumaan parille kivelle kaislikkoon ja viskasivat syöttejä suurille viheriäjuovaisille hauille, jotka liikkumattomina makasivat veden kalvossa.