Part 10

Hän puhui aina itsestään, kertoi aina oman tarinansa. Väärinymmärrettyjen kohtaloita hän kuvasi. Hän puhui veriin saakka tehdyistä uhrauksista, joista ei oltu saatu palkkaa, tunnustusta. Hän puhui peitellen, mitä puhui. Hän kertoi heille salaisuutensa, sitä kumminkaan kertomatta.

Ja hänestä tuli runoilija. Hänellä oli voima voittaa sydämiä. Hänen takiaan keräytyivät joukot pelastusarmeijan puhujalavan luo. Hän veti heitä sinne suloisilla, lennokkailla kuvauksillaan, jotka täyttivät hänen sairaat aivonsa. Hän vangitsi heidät sydäntäsärkevillä valituksensanoillaan, joita hänen sydämensä tuska oli hänelle opettanut.

Kenties hänen henkensä oli muinoin vieraillut täällä muutoksien ja kuoleman maassa. Kukaties hän silloin oli ollut mahtava runoilija, joka oli tottunut soinnuttelemaan sydämen kieliä, mutta oli suuren rikoksen takia tuomittu alkamaan uudelleen maallisen vaelluksensa ja elämään käsiensä työstä, tietämättä henkensä voimista. Mutta nyt oli hänen henkensä kahleet murrettu. Hän oli juuri vapautunut vanki, joka valonarkana, sekavana, mutta kumminkin vapaudestaan riemuitsevana kulki kautta muinaisten taistelutanterien.

Raju, taitamaton laulaja, tuo mustarastas, joka oli kasvanut kottaraisten kera, kuulosti epäillen sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Mistä hän sai voimaa pakoittaa kansan ihastuneina kuuntelemaan puheitansa? Millä voimalla hän pakoitti ylpeät ihmiset polvilleen käsiänsä vääntelemään?

Häntä vapisutti aina, ennenkuin hän alkoi puhua. Sitten hän kävi tyyneksi ja rauhalliseksi. Hänen mittaamattoman kärsimyksensä syvyydestä kohosi lakkaamatta tuskalla täytettyjä sanojen pilviä.

Ne puheet eivät tulleet koskaan painetuiksi. Ne olivat metsämiehen huudahduksia, kumajavia torventoitotuksia, herättäviä, elvyttäviä, pelästyttäviä ja houkuttelevia. Mahdotonta on niitä koota, mahdotonta niitä kertoa. Ne olivat salamoita ja jyräjäviä ukkosenpamahduksia. Sydämen syöksivät ne synkkään tuskaan. Mutta haihtuvia ne olivat. Ei voinut niitä koskaan tavoittaa. Kosken voi mitata viime pisaraan saakka, vaahdon roiskuvaa hyökyä voi maalari kuvata, mutta ei noiden puheiden väistyvää, ryöppyävää, pikaista, paisuvan vuolasta virtaa.

Sinä päivänä metsässä hän kysyi kuulijoiltaan, tiesivätkö he, kuinka Jumalaa oli palveltava? -- Niinkuin Uria palveli kuningastaan.

Nyt hän itse puhujalavalla muuttui Uriaksi. Nyt hän kautta erämaan lennätti kuninkaansa kirjettä. Hän ratsasti ypö yksin. Autius pelästytti häntä. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä. Mutta hän hymyili ajatellessansa vaimoaan. Erämaa muuttui kukkatarhaksi häntä muistellessa. Lähteitä pulppusi maasta häntä ajatellessa.

Hänen kamelinsa kompastui. Hänen sielunsa täyttyi pahoilla aavistuksilla. Onnettomuus on korppikotka, joka rakastaa erämaata, ajatteli hän. Hän ei kääntynyt, vaan samosi eteenpäin valtiaansa kirjeen kera. Hän sai tallata ohdakkeita. Hän kulki skorpioonien ja kyykäärmeiden keskitse. Hänellä oli nälkä ja häntä janotti. Hän näki karavaanien soluvan tummana juovana erämaan hiekassa. Hän ei mennyt niiden luo. Hän ei uskaltanut sekaantua vieraihin. Ken kantoi kuninkaan kirjettä, hänen täytyi kulkea yksin. Hän näki iltaisin paimenten valkeita telttoja. Ne houkuttelivat häntä kuin oman vaimon hymyilevä asunto. Hän luuli näkevänsä valkeita harsoja, jotka huiskuttivat hänelle. Hän siirtyi teltan luota yksinäisyyteen. Voi, jos ne varastavat hänen kuninkaansa kirjeen!

Hän käy horjuen, kun väjyvät ryövärit häntä ahdistavat. Hän ajattelee kuninkaansa kirjettä. Hän lukee sen, sitten hävittääksensä sen. Hän lukee sen ja saa uutta rohkeutta. Nouse, heräjä, Juudan sotamies. Hän ei tuhoa kirjettä. Hän ei antaudu ryöväreille. Hän taistelee ja voittaa. Ja niin edelleen ja yhä edelleen. Hän kuljettaa kuolemantuomiotaan tuhansien vaarojen kautta. -- --

Niin on Jumalankin tahtoa toteltava veriin, kuolemaan saakka. -- -- --

Matti Lahtisen puhuessa seisoi hänen eronnut vaimonsa kuuntelemassa. Hän oli astellut metsään aamusella säteilevän iloisena uuden miehensä käsikoukussa, hyvin rouvamaisena, kiireestä kantapäähän kunnioitusta herättävänä. Tytär ja sällit kantoivat eväskoreja. Palvelijatar seurasi jäljestä nuorimman lapsen kanssa. Kaikki osoitti onnea, tyytyväisyyttä ja hauskuutta.

Sitten olivat he lepäilleet ja loikoneet viidakossa. Oli juotu ja syöty, he olivat tarjonneet ja heille oli tarjottu, oli leikitty ja naurettu. Ei ajatustakaan muinaisista ajoista! Omatunto oli vaiti kuin ravittu lapsi.

Tosin silloin, kun hän oli nähnyt entisen miehensä hutikassa hoipertelevan hänen ikkunansa ohi, oli hän tuntenut piston sydämessään.

Sittemmin oli hän kuullut miehestään tulleen pelastusarmeijan loistotähden. Siitä hän oli rauhoittunut kerrassaan. Nyt hän sai kuulla miestään. Hän ymmärsi hänen puheensa. Hän ei puhunut Uriasta. Hän kertoi itsestään. Hän vääntelihen ajatellen, mitä oli uhrannut. Hän silpoi palasia omasta sydämestään ja viskoi ne kansanjoukon keskeen. Hän tunsi sen erämaan ratsastajan, sen ryövärien voittajan. Ja tämä sammuttamaton tuska tuijotti häntä vastaan kuin ammoittava hauta.

Tuli yö. Ihmiset läksivät metsästä. Hyvästi vihreys, hyvästi kukkaset! Hyvästi avara taivas, jääkää hyvästi! Käärmeet alkoivat madella mättäissä. Sammakot kämpivät teille. Metsä muuttui rumaksi. Kaikki ikävöivät kotiin kivierämaahan, kuutamomaisemaan. Siellä on niin hyvä oleskella. Kenties kärsivä ihmissydän siellä pikemmin käy kohti kiiruista kivettymistään.

* * * * *

Vaimo Anna Eriksson oli kutsunut luokseen entiset ystävänsä. Esikaupungin käsityöläisemännät ja köyhät apulaismuijat tulivat aamupäiväkahville. Ne samat, jotka olivat olleet pakopäivänäkin, olivat nyt hänen luonaan. Yksi vain oli uusi, pelastuskapteeni Maria Andersson.

Anna Eriksson oli nyt usein käynyt pelastusarmeijassa. Hän oli kuullut miehensä puheita. Aina kertoi tämä itsestään. Vaimo tunsi aina hänen peitetyn elämäntarinansa. Hän oli Abraham. Hän oli Job. Hän oli Jeremias, jonka ihmiset upottivat kaivoon. Hän oli Elias, jota lapset tiellä häväisivät.

Tämä suru tuntui vaimosta pohjattomalta. Se näytti omistavan joka äänen, jonka hän kuuli, ja ottavan naamarikseen kaiken, mitä hän kohtasi. Hän ei ymmärtänyt, että mies puhui itsensä terveeksi, että hänen rinnassaan iloitsi ja ailakoi riemu runoilijavoimastaan.

Hän oli kuljettanut tyttärensä myös armeijaan. Tytär ei ollut tahtonut lähteä. Hän oli ankara, hyvä ja tunnollinen. Leikkivää nuoruutta ei ollut vähääkään hänen veressään. Hän oli syntynyt vanhana.

Hän oli kasvanut häveten isäänsä. Hän kulki suorana ja karmeana ikäänkuin sanoisi: "Katsokaa, tässä on halveksitun miehen tytär. Voitteko moittia minun käytöstäni!" Hän oli äitinsä ylpeys. Kumminkin tämä huokasi joskus: "Voi, jospa tyttäreni kädet eivät olisi niin valkeat, ehkäpä hänen hyväilynsä olisivat sitten lämpimämmät!"

Tyttö istui armeijassa ylpeästi hymyillen. Hän halveksi teatterinäytäntöjä. Kun hänen isänsä nousi puhumaan, tahtoi hän lähteä. Vaimo Anna Erikssonin käsi tarttui lujasti kuin pihdit hänen käteensä. Tyttö jäi paikoilleen. Sanavirta alkoi pulputa. Mutta enemmän kuin sanat puhui hänelle hänen äitinsä käsi.

Se käsi voihki tuskissaan, suonenvetokohtaukset tärisyttivät sitä. Se lepäsi hänen kädessään hervotonna kuin kuolleena. Se tempoili raivoisasti ympärilleen polttavana kuumeesta. Äidin kasvot eivät mitään ilmaisseet, mutta hänen kätensä kärsi ja taisteli.

Vanha puhuja kuvasi vaitiolon kärsimystä. Jeesuksen ystävä makasi sairaana. Tämän sisaret lähettivät sanan mestarille. Mutta Hänen aikansa ei ollut vielä tullut. Jumalan valtakunnan tähden täytyi Latsaruksen kuolla.

Sitten hän antoi kaikenlaisen parjauksen ja panettelun tulvien tahrata Kristuksen mainetta. Ja hän kuvasi Hänen tuskiaan, jolle jo oma säälinsäkin tuotti kärsimystä ja joka taisteli kuolonkamppausta kuin Latsaruskin. Ja kumminkin täytyi Hänen vaieta.

Hänen olisi tarvinnut virkkaa vain yksi sana voittaakseen takaisin ystäviensä kunnioituksen. Mutta Hän vaikeni. Hänen täytyi kuulla sisarien valitusta. Hän lausui heille totuuden sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. Viholliset pilkkasivat Häntä.

Ja niin edelleen yhä vaikuttavammin ja vaikuttavammin.

Anna Erikssonin käsi lepäsi tyttärensä kädessä. Se tunnusti syntinsä ja kertoi: "Tuo mies tuolla on itse vaikenemisen marttyyri. Häntä tuomitaan väärin. Yksi sana voisi hänet vapauttaa."

Äiti ja tytär kulkivat yhdessä kotiin. He astelivat ääneti. Nuoren kasvot olivat kuin kivestä. Hän mietti ja koetti johtaa muistoonsa ennen kuulemiaan. Äiti katsoi tuskallisesti häneen. Mitä kaikkea hän tiesi?

Seuraavana päivänä olivat sitten Anna Erikssonin luona kahvikutsut. Puhe luisti hauskasti päivän kaupoista, puukenkien hinnoista ja näpistelevistä piioista. He kaatoivat kahvia teevateihinsa ja olivat suopeita ja huolettomia. Vaimo Anna Eriksson ei voinut ymmärtää, miksi hän ennen oli aina pelännyt heitä ja luullut aina, että nuo vielä kerran olivat häntä tuomitsevat.

Kun he olivat saaneet toisen kuppinsa ja istuivat tyytyväisinä lepattavine kahvikuppineen ja teevadit leivoksia täyteen ahdettuina, otti emäntä puhevuoron. Hänen sanansa olivat hiukan juhlallisia, mutta hänen äänensä oli levollinen.

"Nuori on aina varomaton. Tytölle, joka menee naimisiin oikein ajattelematta, mitä kaikkea hän joutuu kokemaan, saattaa tulla suuria suruja. Kenellä oli vaikeammat olot kuin minulla?"

Sen he kaikki tiesivät. He olivat olleet hänen luonaan ja olivat ottaneet osaa hänen suruunsa.

"Nuori on ajattelematon. Hän on vaiti vain häpeän tähden sellaisesta, mitä hänen tulisi sanoa. Hän ei uskalla puhua ihmisten juorujen pelossa. Ja ken ei ole puhunut oikealla hetkellä, saa usein surra sitä koko elämänsä."

He uskoivat tämän kaiken olevan totta.

Hän oli kuullut Lahtisen puhuvan eilen kuten monta kertaa ennenkin. Nyt täytyi hänen virkkaa miehestä jotain heille. Hän kävi katkeraksi ja levottomaksi ajatellessaan, mitä kaikkea mies oli kärsinyt hänen tähtensä. Mutta sitten hän ajatteli, että Lahtisen, vanhana miehenä, kumminkin olisi pitänyt älytä olla ottamatta häntä, joka oli nuori, vaimokseen.

"En uskaltanut sanoa sitä nuorena ollessani, että armeliaisuudesta hän lähti luotani, sillä hän luuli minun tahtovan saada Erikssonin. Minulla on kirje todistukseksi."

Hän luki kirjeen heidän kuultensa. Kyynel kieri sävyisästi pitkin hänen poskeaan.

"Hän oli vain erehtynyt mustasukkaisuudessaan. Erikssonin ja minun välillä ei silloin vielä ollut mitään. Kului neljä vuotta, ennenkuin menimme naimisiin. Mutta minä tahdoin virkkaa tämän nyt, sillä Lahtinen on liian hyvä väärin ymmärrettäväksi. Hän ei karannut vaimonsa ja lapsensa luota kevytmielisyydestä, vaan hyvässä tarkoituksessa. Tahdon, että se tulee kaikkien tiedoksi. Kapteeni Andersson kenties ottaa lukeakseen kirjeen armeijassa. Tahdon, että Lahtisen kärsimä vääryys tulee sovitetuksi. Tiedän kyllä, että olen vaiennut liian kauan. Mutta ei tee mieli panna itseänsä alttiiksi juopporentun tähden. Nyt on toinen asia."

Naiset istuivat melkein kivettyneinä. Anna Erikssonin ääni värähteli hiukan, kun hän virkkoi hieman hymyillen:

"Ja nyt, rouvat, tokkopa te koskaan enää haluatte pistäytyä luonani?"

"Kuinka niin! Rouva Erikssonhan oli silloin vielä niin nuori. Eihän rouva Eriksson voinut sitä auttaa. -- Sehän oli hänen vikansa, kun antoi mielikuvituksensa pettää itsensä."

Hän hymyili. Siinä olivat ne kovat nokat, jotka olisivat voineet nokkia hänet palasiksi. Totuus ei ollut vaarallinen, eikä valhekaan. Nuoret miehet eivät odottaneet häntä oven takana.

Tiesikö hän, vai oliko tietämättä, että hänen vanhin tyttärensä samana aamuna oli lähtenyt kodistaan ja mennyt isänsä luo?

* * * * *

Tieto levisi kaikille siitä, minkä uhrauksen Matti Lahtinen oli tehnyt pelastaakseen vaimonsa kunnian. Häntä ihailtiin. Hänelle naurettiin. Hänen kirjeensä luettiin pelastusarmeijassa. Muutamat itkivät liikutuksesta. Monet tulivat ja pusersivat hänen kättänsä kadulla. Ja hänen tyttärensä muutti hänen luokseen.

Lähinnä seuraavana iltana näiden tapausten perästä vaikeni hän kokouksessa. Hän ei tuntenut mitään kutsumusta. Kerran pyydettiin häntä puhumaan. Hän nousi lavalle, pani kätensä ristiin ja alkoi.

Pari sanaa lausuttuansa hän pysähtyi hämillään. Hän ei tuntenut ääntään. Missä oli leijonan ääni? Missä oli pauhaava pohjatuuli? Missä sanojen kuohu? Hän ei voinut käsittää, ei voinut käsittää.

Hän hoiperteli takaperin. "Minä en voi", mumisi hän. "Jumala ei anna minulle enää voimaa puhua." Hän painautui penkille ja kätki päänsä käsiinsä. Hän keräsi koko ajatusvoimansa, aluksi miettiäksensä, mistä hän tahtoi puhua. Ikäänkuin hänellä ennen olisi ollut tapana mietiskellä. Voiko hän nytkään miettiä? Ajatukset pyörivät hänen päässään.

Kenties se onnistuisi, jos hän uudelleen nousisi, asettautuisi sinne, missä hänen oli tapansa seisoa ja alkaisi tavallisella rukouksellaan. Hän koetti. Hän kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Katseet kääntyivät häneen. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen. Ei pienintäkään ääntä tullut hänen huuliltaan.

Hän istui paikallaan katkerasti nyyhkyttäen. Lahja oli riistetty häneltä. Hän koetti puhua, koetti hiljaa itsekseen. Mistä hän puhuisi? Hänen surunsa oli anastettu häneltä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ihmisille, jota ei olisi saanut ilmaista heille. Hänellä ei ollut enää salaisuutta, mitä peitellä. Hän ei tarvinnut runojaan. Runo karttoi häntä.

Tämä oli kuolon kamppausta. Se oli taistelua elämästä. Hän tahtoi pidättää sitä, mikä oli jo mennyttä. Hän tahtoi saada surunsa takaisin, voidakseen taaskin puhua. Hänen surunsa oli poissa. Hän ei voinut puhua.

Hän hoiperteli kuin juopunut puhujalavalle uudelleen ja yhä uudelleen. Hän sammalsi muutamia merkityksettömiä sanoja. Hän luki kuin ulkoläksyä, mitä oli kuullut muiden puhuvan. Hän koetti matkia itseään. Hän etsi ja etsi hartautta silmistä, lyhyttä hengitystä ja hiiskumatonta hiljaisuutta. Hän ei keksinyt mitään. Se, mikä oli ollut hänen ilonsa, oli viety häneltä.

Hän vaipui takaisin pimeyteen. Hän kirosi, että hän puheillaan oli kääntänyt vaimonsa ja tyttärensä. Hän oli omannut kalleimman ja oli sen kadottanut. Hänen tuskansa oli hirmuinen. -- Mutta se ei ollut sellaista surua, josta nero elää.

Hän oli maalari käsiä vailla. Laulaja, joka oli menettänyt äänensä. Hän oli puhunut ainoastaan omasta surustaan. Mistä hän puhuisi nyt?

Hän rukoili: "Oi Jumala, koska kunnia on mykkä, mutta väärinymmärrys puhuu, niin anna minun uudelleen olla syyttömästi soimattuna. Koska onni on mykkä, mutta suru sanelee, niin anna minulle takaisin suruni!"

Mutta kruunu oli otettu häneltä. Hän istui siinä kurjaakin kurjempana, sillä hän oli suistunut alas elämän kukkuloilta. Hän oli kukistunut kuningas.

RUBEN ENO.

Olipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika, joka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi oli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä ruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän surista niin, että ilo ilolle tuntui.

Sinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion kaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen maailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään, kylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle, lukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.

Mutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin, väsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei ollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli varustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.

Hän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei ollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla. Äiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää siltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja istuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.

Ne raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen nojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla. Hetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja poikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän -- mutta pian painuivat silmät kiinni ja hän nukahti.

Hän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut yhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean ikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli kipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.

Mutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen äidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä vuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia, ja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina kumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi asua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa. Kun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi siellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella, että pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla kivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut niin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.

Muutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja kun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä hyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta äidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja hän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä rappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.

Ja vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat ja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: "Tiedätkö, että sinulla kerran oli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui niillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone kuolla?"

Ruben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin. Äidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita hänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä nähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt kenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun istuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat he piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.

Vielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina etusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan tiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa, josta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa, että äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun äiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut paljoa kiltimpi kuin he.

Ei ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: "Voi, jospa voisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!" Ja kumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli leikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän varmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.

Merkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista lapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä surussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan niin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he olivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi kohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he hänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät olleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi halu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut ainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille, jos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä. Ja tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli hyödyllisimmäksi äidin lapsista.

Aatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa soutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja antoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti näytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä voinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli ollut.

"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?"

Äiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä, säteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti varmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.

"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi tulla koskaan."

Se oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta kumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.

He kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja varallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan. Mutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.

Joka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan tullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai riittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: "Oi, jospa pikku Rubenini olisi saanut nähdä tämän!"

Ruben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi kuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät toistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä, ajatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.

Ja niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja jumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.

Mutta pikku Rubenin tarina ei vielä siihenkään päättynyt. Hän oli sisarusparvelle ikäänkuin vertauskuvana kaikesta kilvoittelevasta elämästä kodissa, rakkaudesta äitiin ja hellistä muistoista vaivojen ja vastoinkäymisten vuosilta. Oli aina lämmin ja kaunis väre heidän äänessään, kun he puhuivat hänestä. Pyhä ja juhlapäivä ympäröi aina pientä kolmivuotiasta.

Niinpä hän pääsi siirtymään sisaren- ja veljenlastensakin elämään. Äidin rakkaus oli tehnyt hänestä suuren henkilön, ja suurilla on aina vaikutusta ja tehoa sukupolvesta sukupolveen.

Sisar Bertalla oli poika, joka tuli paljon tekemisiin eno Rubenin kanssa.

Hän oli nelivuotias, kun hän istui ja tuijotti katuojaan. Se oli hulaisillaan sadevettä. Lastut ja korret huilasivat seikkailurikkaissa mutkissa pitkin matalaa vettä. Pienokainen istui ja katseli tätä hyvillä mielin ja tyynenä, niinkuin seurataan toisten vaiherikasta elämää, kun itse ollaan hyvässä turvassa.

Mutta hänen äitinsä keskeytti hänen rauhallisen mietiskelynsä. Samalla hetkellä kun hän näki poikansa, täytyi hänen ajatella entisen kotinsa kivirappuja ja veljeään.

"Voi, rakas palleroiseni", sanoi hän, "elä istu siinä! Tiedätkö, että sinun äidilläsi oli pieni veli, jonka nimi oli Ruben ja joka oli nelivuotias, niinkuin sinä nyt. Hän kuoli siksi, että hän istui tuollaisella kadunreunuksella ja kylmettyi."

Ei ollut pienokaisen mieleen, että hänen hauskat tuumailunsa tulivat häirityiksi, ja hän istui vain paikoillaan miettivänä vaaleiden kiharoidensa valuessa alas silmille.

Sisar Bertta ei olisi kenenkään muun, vaan ainoastaan rakkaan veljensä takia ravistanut pientä poikaansa niin epäystävällisesti. Ja niin oppi pienoinen kunnioittamaan eno Rubenia.

Erään toisen kerran oli vaalea, kiharatukka nuoriherra sattunut kompastumaan jäällä. Muuan suuri häjy poika oli ilkeydessään paiskannut hänet kumoon. Nyt jäi hän siihen istumaan, näyttääksensä, miten pahoin häntä oli pidelty, varsinkin kun hänen äitinsä ei mahtanut olla etäällä.

Mutta hän oli unohtanut, että hänen äitinsä ennen kaikkea kumminkin oli Ruben enon sisar. Kun hän näki Akselin jäällä istuvan, ei hänellä ollut yhtään tyynnyttävää, lohduttavaa sanaa, vaan tämä ijankaikkinen:

"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli ollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli istunut lumikinoksella."