Part 12

Miehet, jotka alati samoilivat metsissä ja tuntureilla, olivat itse tietämättään joutuneet kokonaan luonnon voimien valtaan, aivankuin kasvit ja eläimet. Päivänpaisteessa he kävivät avomielisiksi ja rohkeiksi, mutta iltasin, heti auringon mentyä mailleen, muuttuivat vaiteliaiksi ja yöllä, joka tuntui heistä päivää paljoa suuremmalta ja mahtavammalta, herpasi heidät tuskallinen voimattomuus. Nyt tämä kaislikon läpi leviävä vihreä valo, joka väritti veden ruskean kultakirjaiseksi ja mustanvihreäksi, loihti heidät merkilliseen ihmeitä odottavaan tunnelmaan. Näköala oli joka puolelta suljettu. Väliin huojutti kaislikkoa tuskin huomattava tuuli, korret kahisivat, suikeat, nauhamaiset lehdet huiskivat heidän kasvojansa vasten. He istuivat harmaissa nahkapuvuissaan harmailla kivillä. Puvun vivahdukset muistuttivat jäkäläpeitteistä rapautuvaa kiveä. Kumpaisenkin mielestä näytti toverinsa liikkumattomuudessaan ja äänettömyydessään muuttuneen kivikuvaksi. Kaislikossa sujahteli jättiläiskaloja sateenkaarenkarvaisine selkineen. Miehet viskasivat ongenkoukkunsa ja näkivät aaltorenkaiden leviävän kaislikossa. Mutta väreily alkoi kasvaa kasvamistaan, ja vihdoin he huomasivat, ettei se riippunut yksinomaan heidän onkensa heitosta. Vellamon neito, puoleksi ihminen, puoleksi välkkyvä kala, nukkui keinuen veden kalvossa. Hän makasi selällään koko ruumis veden peitossa. Laine lipui niin hänen ruumiinsa mukaan, etteivät he ennemmin olleet huomanneet häntä. Tytön hengitys se oli pitänyt laineet vireillä. Että se siinä loikoi ei tosin ollut mitään ihmeellistä, mutta kun se seuraavana hetkenä oli kadonnut, eivät he olleet varmoja siitä, olivatko nähneetkin vain harhanäön.

Viheriä valo, joka tunkeutui silmien kautta aivoihin, vaikutti kuin lievä päihtymys. Miehet istuivat tuijottaen tylsinä kaislikkoon ja näkivät näkyjä, joita eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista. Saalis oli niukka. Tämä päivä olikin omistettu unelmille ja haaveille.

Kuului aironloisketta kaislikosta, ja he kavahtivat ylös kuin unesta. Samassa näkyikin raskas ruuhi. Se oli koverrettu ilman vähintäkään taitavuutta, oli sammaltunut saumoiltaan ja sen airot olivat kapeat kuin kepit. Nuori, lummekukkia keräilevä tyttö souti sitä. Hänen tummanruskeat hiuksensa olivat kootut paksuihin palmikkoihin ja hänellä oli suuret ruskeat silmät; muuten hän oli omituisen kalpea. Vaan hänen kalpeutensa oli kuulakkaa eikä harmaata. Hänen poskiensa väri ei ollut voimakkaampi kasvojen väriä yleensä, tuskinpa huuletkaan siitä eroittuivat. Hän oli puettu valkeaan liinapuseroon, jota kiinnitti kultasolkinen nahkavyö. Hame oli sininen, punapäärmeinen. Hän souti aivan lähelle miehiä huomaamatta heitä. He pysyttelivät hiljaa, hengittämättä, ei kumminkaan pelosta tulla huomatuksi, vaan saadaksensa paremmin katsella tyttöä. Niin pian kuin hän oli kadonnut, olivat he ikäänkuin muuttuneet kivikuvista ihmisiksi. He katsoivat hymyillen toisiinsa.

"Hän oli valkea kuin lummekukka", virkkoi toinen. "Hän oli tummasilmäinen kuin vesi tuolla kuusenjuuren alla."

He olivat niin vallattomalla päällä, että heidän olisi tehnyt mieli nauraa, nauraa oikein, nauraa kuten ei oltu koskaan naurettu sillä lammikolla, niin että kaiku olisi jyrähdellyt vuorenseinissä ja kuusen juuret kauhistuen kimmonneet siitä irti.

"Oliko hän sinun mielestäsi kaunis?" kysyi Berg Rese.

"No, enpä tiedä, näin häntä vain hetkisen. Taisipa olla."

"Tuskinpa taisit uskaltaa katsoa häntä. Luulit varmaan häntä Vellamon neidoksi."

Ja taaskin he nauroivat saman äärettömän iloisuuden vallassa.

* * * * *

Tord oli kerran lapsena nähnyt hukkuneen miehen. Hän oli löytänyt ruumiin rannalta ilmipäivällä eikä ollut silloin pelännyt sitä ensinkään, mutta yöllä hän oli nähnyt kauheita unia. Hän näki unissaan meren, jonka joka aalto vyörytteli miehen ruumiin hänen jalkoihinsa. Hän uneksui myös, että kaikki saariston saaret ja luodot olivat täynnä hukkuneita, jotka olivat kuolleita ja siis meren omaisuutta, mutta voivat kumminkin puhua ja liikkua, ja uhata häntä valkeilla käsillään.

Samoin kävi nytkin. Tyttö, jonka hän oli nähnyt kaislistossa, palasi jälleen hänen unissaan. Tord näki hänet lammen pohjalta, mihin auringon valo kimmelsi vieläkin vihreämpänä kuin kaislikkoon, ja hänellä oli aikaa huomata, että tyttö oli kaunis. Hän uneksi ryömineensä tumman lammen keskellä olevalle kuusen juurelle, mutta kuusi tutisi ja keinui niin, että hän väliin oli aivan umpisukkelossa. Silloin ilmaantui neito pikku saarille. Hän seisoi punaisten pihlajien juurella ja nauroi hänelle. Viimein meni kehitys niin pitkälle, että tyttö suuteli häntä. Oli aamu ja hän kuuli Berg Resen olevan valveilla, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan sulki silmänsä saadaksensa jatkaa uniaan. Herätessään oli hän väsynyt ja aivan kuin hämmennyksissä yöllisistä tapauksista. Hän ajatteli nyt tyttöä paljon enemmän kuin edellisenä päivänä.

Illan suussa hän kysäsi Berg Reseltä, tiesikö tämä tytön nimeä?

Berg katsoi häneen tutkivaisesti. "Kenties on parasta, että saat sen paikalla tietää", virkkoi hän. "Hänen nimensä on Unn. Olemme sukua."

Tord tiesi silloin, että tämän kalpean neidon takia Berg lainsuojattomana metsissä ja tuntureilla samoili. Tord koetti muistella, mitä hän oli kuullut hänestä.

Unn oli suurtilallisen tytär. Vanhempainsa kuoltua hän oli itse ottanut talonsa ohjat käsiinsä, sillä hän oli luonteeltaan vallanhimoinen, eikä hänellä ollut vähintäkään halua mennä naimisiin.

Unn ja Berg Rese olivat sisarusten lapset, ja kauvan oli hoettu, että Berg mieluummin istui Unnin ja hänen neitojensa joukossa lavertelemassa kuin teki työtä kotonaan. Kerran kun suuria joulupitoja vietettiin Bergin talossa, oli hänen vaimonsa kutsunut niihin erään munkin Draksmarkista, nuhtelemaan Bergiä siitä, että hän unohti oman vaimonsa toisen naisen tähden. Munkkia ei Berg eikä moni muukaan voinut sietää hänen ulkonäkönsä takia. Hän oli hyvin lihava ja ihka valkea. Hiuskiehkura kaljun päälaen ympärillä, kulmakarvat kovin vetisten silmiensä yläpuolella, kasvojen hipiä, kädet ja kaapu, kaikki oli valkeaa. Oli ihan suututtavaa nähdä häntä.

Pitopöydässä kaikkien vieraiden kuullen lausui nyt munkki, sillä hän oli häikäilemätön ja arveli sanojensa tepsivän paremmin, kun oli monta kuulijaa: "On tapana sanoa käestä, että se on kehnoin kaikista linnuista, koska se ei elätä poikasiaan omassa pesässään, mutta täällä istuu mies, joka ei pidä huolta kodistaan ja lapsistaan, vaan hakee huviaan vieraan naisen luota. Hänestä tahtoisin minä sanoa, että hän on miehistä kaikkein kehnoin." Unn nousi paikalla. "Berg", hän virkkoi, "tämä oli sanottu sinulle ja minulle. Ei koskaan ole minua solvaistu näin, mutta eipä olekaan isäni mukana pidoissa." Hän oli aikonut mennä, mutta Berg oli juossut hänen jälkeensä. "Pysy paikoillasi!" sanoi Unn. "En tahdo koskaan enää nähdä sinua." Berg seurasi häntä etehiseen ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, ettei Unn menisi. Säihkyvin silmin oli tyttö vastannut, että se hänen itsensä pitäisi parhaiten tietää. Silloin Berg syöksyi sisälle ja tappoi munkin.

Nyt olivat Bergin ja Tordin ajatukset johtuneet samaan asiaan, sillä kotvasen kuluttua Berg lausui: "Olisitpa nähnyt vain Unnin, sittenkuin valkea munkki oli kuollut! Emäntäni keräsi kaikki pienet lapsemme ympärilleen ja kirosi häntä. Hän käänsi heidän kasvonsa Unniin, että he iät kaiket muistaisivat sen naisen kuvan, joka oli tehnyt heidän isästään murhaajan. Mutta Unn seisoi tyynenä ja niin kauniina, että miehet vavahtelivat. Hän kiitti minua urhotyöstäni ja kehoitti minua pakenemaan metsään. Hän varoitti minua rupeamasta ryöväriksi ja käyttämästä veistä, ennenkuin voisin tehdä sen yhtä oikeutetun asian edestä."

"Sinun urhotyösi oli jalostanut häntä", virkkoi Tord.

Taaskin Berg Rese ihmetteli sitä, jota hän oli ennenkin kummastellut pojassa. Hän oli kuin pakana, pakanaakin pahempi, hän ei koskaan tuominnut sitä, mikä oli väärää. Hän ei tiennyt mistään vastuunalaisuudesta. Sen, mikä tapahtui, piti tapahtua. Jumalan ja Kristuksen ja pyhimykset hän tunsi, mutta vain nimeltään, niinkuin tunnetaan vieraiden maiden jumalia. Saariston paikat olivat hänen jumaliansa. Kuolleiden henkiin oli hänen velho äitinsä opettanut häntä uskomaan.

Silloin Berg Rese ryhtyi työhön, joka oli yhtä hullua kuin punoa hirttonuoraa omaan kaulaansa. Hän antoi tämän tietämättömän tutustua suureen Jumalaan, vanhurskauden herraan, pahojen tekojen kostajaan, joka syöksee rikolliset iäisiin piinan paikkoihin. Ja hän opetti häntä rakastamaan Kristusta ja hänen äitiään ja pyhiä miehiä ja naisia, jotka kohotetuin käsin polvistuivat Jumalan valtaistuimen eteen anoen armoa suurelta kostajalta syntisraukoille. Hän opetti hänelle kaikkea, mitä ihmiset tekevät sovittaaksensa Jumalan vihaa. Hän näytti hänelle pyhiinvaeltajain joukot, toivioretket pyhiin paikkoihin, itseään kiduttavat parannuksentekijät ja munkkien paon maailmallisesta elämästä.

Aina sen mukaan kuin hän puhui, kalpeni poika ja kiihtyi, hänen silmänsä laajenivat, kuin pelästyttäviä, hirveitä näkyjä nähdessä. Berg Rese tahtoi lakata, mutta ajatusten virta tulvehti ja hän jatkoi puhettaan. Yö peitti heidät, metsän musta yö, jossa kuului vain susien ulvontaa. Jumala tuli heitä niin likelle, että he näkivät hänen valtaistuimensa pilkoittavan tähtien takaa ja koston enkelien laskeutuvan kohti metsän latvoja. Mutta heidän allaan liekehtivät maanalaisen tulen leimut, ahnaasti nuollen tuskanpainaman ihmissuvun vavahtelevaa pakopaikkaa.

* * * * *

Syksy oli tullut, oli kova myrsky. Tord käveli yksin metsässä kokemassa ansojaan ja pyydyksiään. Berg Rese istui kotona korjaillen vaatteitaan. Tordin matka kävi metsäiselle vaaralle. Sinne johti leveä polku.

Myrskyn puuskat, jotka pääsivät tunkeutumaan huojuvaan metsään, kiidättelivät kuivia lehtiä kahisevissa pyörteissä pitkin tietä. Tordista tuntui vähä väliä, että joku kulki hänen jäljessään. Hän katsoi usein taaksensa. Väliin hän seisahti kuuntelemaan, mutta päätteli, että se oli tuulen ja lehtien humua, ja matkasi edelleen. Niin pian kuin hän taas oli liikkeellä, kuuli hän jonkun pehmeästi tanssia sipsuttelevan ylös vuoren rinnettä. Kuului lapsen jalkojen tepsutusta. Haltiat ja keijut kisailivat hänen kintereillään. Kun hän käännähti katsomaan, ei siellä milloinkaan ollut ketään, ei ketään. Hän pui nyrkkiä kohiseville lehdille ja jatkoi matkaansa.

Äänet eivät siltä vaienneet, vaan ottivat uuden sävelen. Nyt alkoi kuulua kihinää ja kähinää hänen takaansa. Suuri kyykäärme luikerteli kiemurrellen. Myrkkyä tihkuva kieli riippui suusta ja kiiltävä ruumis välkkyi käpertyneiden lehtien lomasta. Käärmeen kumppalina hiiviskeli susi, tuollainen suuri, laiha, harmaasääri. Samalla kun se valmistelihen hyökkäämään hänen niskaansa, mateli kyykäärme hänen jalkoihinsa ja pisti häntä kantapäähän. Väliin olivat molemmat ääneti ikäänkuin olisivat koettaneet päästä hänen luoksensa huomaamatta, mutta tuossa tuokiossa taas kähinä ja läähätys ilmaisivat heidät ja joskus suden kynnet rasahtivat kiviin. Tord kiiruhti vaistomaisesti kulkuaan, mutta eläimet ehättivät perästä. Kun hän luuli niiden olevan parin askeleen päässä ja valmistautuvan hyökkäämään, kääntyi hän katsomaan. Nytkään ei ollut mitään, ja sen hän oli kaiken aikaa tietänyt.

Hän istahti kivelle lepäämään. Silloin alkoivat kuivat lehdet leikkiä hänen jaloissaan ikäänkuin häntä huvittaakseen. Siinä oli nyt kaikkia metsän lehtiä: kirkkaan keltaisia pieniä koivun lehtiä, punakirjavia pihlajan lehtiä, jalavan kuivia, tummanruskeita, haavan nahkeita helakan punaisia ja salavan kellanvihreitä lehtiä. Muuttuneita, käpertyneitä, repalereunaisia ja arpisia ne olivat, nyt aivan toisenlaisia kuin pari kuukautta sitten untuvan pehmeinä, helakanvihreinä ja hienomuotoisina silmuistansa puhjetessaan.

"Syntisiä, syntisiä", sanoi poika, "ei ole mikään puhdasta Jumalan edessä. Hänen vihansa liekit ovat saavuttaneet jo teidätkin."

Kun hän taaskin lähti liikkeelle, näki metsän notkuvan allansa kuin aaltoavan meren. Tiellä oli rauhaisaa ja tyyntä, mutta hän kuuli, vaikka ei mitään nähnyt, että metsä oli täynnä ääniä.

Kuului kuin kuiskutuksia, kuin valituslauluja, karkeita uhkauksia ja jyrähteleviä kirouksia. Kuului naurun hohotusta ja valitusta ja suuren ihmisjoukon hälinää. Tämä kihinä ja kähinä, joka tuntui olevan jotain eikä kumminkaan ollut mitään, ärsytti sekä kiihoitti häntä. Se saattoi hänet raivostumaan. Hän tunsi taas samallaista kuolon tuskaa kuin maatessansa luolansa lattialla silloin kun heitä ajettiin kautta metsän. Hän kuuli taas oksien ryskettä, väkijoukon raskaita askeleita, aseiden kalsketta ja jyräjäviä huutoja ja melua, joka raivoisaa verenjanoista joukkoa seurasi.

Mutta metsän myrskyssä ei ollut yksin tätä. Siinä oli vielä jotain muutakin, jotain paljon hirveämpää, ääniä, joita hän ei osannut selittää, äänten sekasortoa, joka tuntui hänestä vieraskieliseltä puheelta. Hän oli kuullut kauheampien myrskyjen kuin tämän mylvivän mastoissa ja köysissä, mutta koskaan ei ollut hän kuullut tuulen niin monisävelistä harppua soittavan. Joka puulla oli oma äänensä, haapa ei suhissut samaa kuin kuusi, ei poppeli pihlajan lailla. Joka rotkolla oli oma äänensä, joka vuorenseinästä kajahtelevalla kaiulla oma omituinen sointunsa. Purojen pulpatus, kettujen rääyntä yhtyi samaan metsämyrskyn eriskummalliseen pauhuun. Tämän kaiken hän saattoi ymmärtää, mutta kuului vieläkin kummallisempia ääniä. Ja ne ne vaikuttivat, että hänen sisällään alkoi huutaa, hohottaa pilkkanaurua ja uikuttaa kilvan myrskyn kanssa.

Häntä oli aina pelottanut ollessaan yksin metsän pimennossa. Hän rakasti aavaa merta ja alastomia luotoja. Henget ja varjot vaanivat puiden lomista.

Yhtäkkiä hän käsittää, ken se oli joka myrskyssä puhui. Se oli Jumala, suuri kostaja, vanhurskauden Jumala. Hän se ahdisti häntä hänen toverinsa takia. Hän vaati häneltä munkin murhaajaa kostettavakseen.

Silloin Tord kävi puhumaan myrskyn keskellä. Hän puhui Jumalalle, mitä hän oli tahtonut tehdä, mutta ei ollut voinut. Hän olisi mielellään puhunut Berg Reselle ja pyytänyt häntä tekemään sovinnon Jumalan kanssa, mutta hän oli ollut liian arka. Ujous oli tehnyt hänet mykäksi. "Kun sain tietää, että vanhurskas Jumala hallitsee maailmaa", huusi hän, "ymmärsin minä, että hän oli mennyttä miestä. Olen valvonut monia pitkiä öitä ystävääni itkien. Minähän tiesin, että Jumala hänet löytää, vaikka hän kuinka lymyäisi. Mutta minulta puuttui voimaa puhuakseni ja opettaakseni häntä ymmärtämään. Jäin sanattomaksi, sillä minä rakastin häntä niin äärettömästi. Elä vaadi, että minun tulisi puhua hänen kanssaan, elä pyydä, että meren tulisi nousta vuoren tasalle!" Hän vaikeni ja samassa tyyntyi.

Yht'äkkiä tuli tyven ja kirkas päiväpaiste ja kuului ikäänkuin aironloisketta ja jäykkien kaislanlehtien hiljaista kahinaa. Nämä lempeät äänet toivat Unnin kuvan hänen mieleensä. -- Henkipatoksi julistettu ei voi mitään saavuttaa, ei omaisuutta, ei naisen lempeä, ei arvoa miesten joukossa. -- Jos hän ilmiantaisi Bergin, pääsisi hän lain turvaan. -- Mutta Unnin varmaan täytyi rakastaa Bergiä kaiken sen takia, mitä Berg oli tehnyt hänen tähtensä. Muuten ei asia voinut olla.

Kun myrsky uudelleen kiihtyi, kuuli hän taas askeleita takanansa ja väliin hengästynyttä läähätystä. Nyt hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, sillä hän tiesi, että hänen takanansa oli valkea munkki, joka palasi pidoista Berg Resen talosta verellä tahrattuna, ammottava kirveen haava otsassa. Ja hän kuiskaili: "Ilmianna hänet, ilmianna hänet, sillä vaikkapa hänen ruumiinsa polttoroviolla tuhottaisiinkin, niin hänen sielunsa tulisi kumminkin pelastetuksi!"

Tord alkoi juosta. Kaikki tämä peloittava, joka itsessänsä ei ollut mitään, mutta joka lakkaamatta soi hänen sielussaan, kasvoi hirveäksi kauhuksi. Hän tahtoi päästä siitä. Mutta hänen juostessaan alkoi taas kuulua tuo syvä kauhistava ääni, joka oli Jumalan ääni. Jumala itse säikytti häntä ja ahdisti häntä luovuttamaan hänelle murhaajan. Berg Resen rikos näytti hänestä kammoittavammalta kuin ennen koskaan. Mies aseeton oli murhattu, Jumalan mieheen oli kirkas teräs isketty. Tämä oli uhkaa maailman valtiasta vastaan. Ja murhamies kumminkin vielä uskalsi elää ja nauttia auringonpaisteesta ja maan hedelmästä, ikäänkuin Kaikkivaltiaan käsivarsi olisi liian lyhyt häntä tavoittamaan.

Hän seisattui, pui nyrkkiä ja ulvahti uhkauksen. Sitten hän mielipuolenlailla läksi livistämään metsästä, kauhunvaltakunnasta alas laaksoon.

* * * * *

Tordin tarvitsi vain virkkaa asiansa, niin pian oli kymmenkunta talonpoikaa, valmiina häntä seuraamaan. Sovittiin, että Tord astuisi yksin luolaan, jottei Bergissä heräisi epäluuloa, mutta hänen tuli kylvää herneitä pitkin matkaa, niin että talonpoikien olisi helppo löytää tie.

Kun Tord astui luolaan istui Berg Rese ompelemassa. Nuotion valo oli niukka ja työ tuntui käyvän huonosti. Pojan sydän täyttyi säälistä. Kaunis Berg Rese näytti köyhältä ja onnettomalta. Ja elämä, se ainoa, mitä hän omisti, riistettäisiin nyt häneltä. Tord pullahti itkemään.

"Mikä nyt?" tiedusteli silloin Berg. "Oletko kipeä? Oletko pelästynyt?"

Ensi kerran Tord silloin puhui pelostansa. "Oli kamalaa metsässä. Kuulin kummituksia ja näin aaveita. Minä näin valkeita munkkeja."

"Herran nimessä, poika!"

"He messusivat minulle koko matkan tunturille mennessä. Koetin kyllä paeta mutta ne kiitivät perästä ja lauloivat. Enkö koskaan voi päästä erilleni tuosta melusta? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Minä tarkoitan, että he saisivat messuta jollekin toiselle, joka sitä paremmin tarvitsee."

"Oletko tullut hulluksi, Tord, tänä iltana?"

Tord puhui paljon, mutta tiesi tuskin mitä. Hän oli päässyt kaikesta ujoudestaan. Puhe tulvi esteettömästi hänen huuliltaan.

"Kaikki ovat valkeita munkkeja, valkeita, kuolonkalpeita. Kaikkien kaavuilla on verta. He painavat päähineensä alas otsalle, mutta haava ammottaa kumminkin sen alta, suuri, punainen, ammottava kirveen haava."

"Suuri, punainen, ammottava kirveen haavako, niinkö?"

"Minäkö sen kenties olen iskenyt? Miksi minä sen näen?"

"Kautta pyhimysten, Tord", sanoi Berg Rese kalpeana ja hirveän totisena, "mitä se merkitsee, että näet kirveen iskun haavan? Minä murhasin munkin parilla puukon pistolla."

Tord seisoi ja vapisi Bergin edessä ja väänteli käsiään. "He pyytävät sinua minulta. He koettavat pakottaa minua ilmiantamaan sinut."

"Ketkä! Munkitko?"

"Niin, tietysti munkit. He näyttävät minulle näkyjä. He näyttävät minulle hänet, Unnin. He näyttävät minulle välkkyvän, päiväpaisteessa heloittavan meren. He näyttävät minulle kalastajain leiripaikan tansseineen ja iloineen. Vaikka minä ummistan silmäni, näen kumminkin. Antakaa minun olla rauhassa, sanon minä. Minun ystäväni on tehnyt murhan, mutta hän ei ole paha. Jättäkää minut, minä puhun hänelle, niin hän katuu ja tekee parannuksen. Hän tunnustaa syntinsä ja vaeltaa Kristuksen haudalle. Me lähdemme yhdessä niille paikoille, jotka ovat niin pyhät, että kaikki synnit pyyhitään pois niiltä, jotka sinne tulevat."

"Mitä munkit silloin vastaavat?" tiedusteli Berg. "He tuomitsevat minut kadotukseen. He tahtovat asettaa minut kidutuspenkille ja polttoroviolle."

"Pitäisikö minun kavaltaa rakkain ystäväni? kysyn minä heiltä", jatkoi Tord. "Hän on minulle kaikki kaikessa maan päällä. Hän on pelastanut minut karhun kynsistä, jonka kämmen jo painoi kurkkuani. Me olemme vilussa värisseet ja kärsineet kaikenlaista kurjuutta yhdessä, hän on levittänyt oman karhunnahkansa peitteekseni, kun olin sairas, ja minä olen kantanut vettä ja halkoja hänelle. Olen vartioinut hänen untansa, että hän on saanut rauhassa nukkua, olen eksytellyt hänen vihollisensa. Miksi he minua luulevat sellaiseksi, joka ilmiannan ystäväni? -- Minun ystäväni menee kohta omasta halustaan papin luo tunnustamaan ja sitten me lähdemme yhdessä sovinnon maahan."

Berg kuunteli totisena, tarkasti tutkien Tordin kasvoja. "Sinun itsesi on mentävä papin luo ja sanottava totuus", virkkoi hän. "Sinun täytyy päästä takaisin ihmisten ilmoille."

"Auttaako se sinua, jos minä yksinäni menen? Sinun syntisi tähden vainoo kuollut ja kaikki varjot minua. Etkö näe, miten kammottava sinä olet minusta? Sinä olet satuttanut kätesi Jumalaan itseensä. Ei mikään rikos ole niinkuin sinun. Melkeinpä luulen, että iloitsen nähdessäni sinua pyöriteltävän piinaustelineillä. Onnellinen se, joka tässä maailmassa saapi rangaistuksensa ja välttää tulevaisen vihan. Miksi puhuitkaan minulle vanhurskaasta Jumalasta? Sinä pakotat minut ilmiantamaan sinut. Pelasta minut siitä synnistä! Lähde papin luo!" Ja hän lankesi polvilleen Bergin eteen.

Murhaaja laski kätensä hänen päänsä päälle. Hän tuli mitanneeksi toverinsa tuskalla omaa syntiänsä ja se kasvoi suureksi ja sai hänet sielussansa kauhistumaan. Hän näki itsensä riidassa maailmaa johtavan tahdon kanssa. Katumus teki tuloa hänen sydämeensä.

"Voi minua; miksi tein sen, mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Se, mikä minua odottaa, on liian raskasta antautuakseni vapaaehtoisesti siihen. Jos menen ilmoittamaan itseni papeille, niin he kiduttavat minua tuntimääriä. He paistavat minut miedolla tulella. Eikö jo tämä kurja elämä, jota pelossa ja tuskassa olemme viettäneet, riitä minulle rangaistukseksi? Olenhan menettänyt maat ja mannut! Olenhan elänyt erotettuna ystävistä ja kaikesta, joka on miehen iloa. Mitä vielä vaaditaan?"

Kun hän näin puhui, niin Tord aivan kauhistuneena hypähti seisaalleen: "Voitko sinä katua", huusi hän. "Voivatko minun sanani järkyttää sydäntäsi? Joudu sitten pian. Kuinka olisin voinut uskoa tätä? Tule, joudu, vielä ehdimme paeta."

Berg Rese hyökkäsi ylös hänkin. "Sinä siis olet tehnyt sen --."

"Olen, olen, olen! Minä olen ilmiantanut sinut. Mutta kiiruhda nyt pian! Tule, koska kerran voit katua! He antavat meidän mennä. Me pääsemme heidän käsistään!"

Murhamies kumartui lattiaan, jossa hänen isiltä peritty sotakirveensä oli hänen jaloissaan. "Sinua, varkaan poikaa", kähisi hän. "Sinua minä olen uskonut ja rakkaana pitänyt!"

Kun Tord näki hänen kumartuvan kirvestä ottamaan, niin hän tiesi, että nyt oli kysymys hänen omasta hengestään. Hän sai siepatuksi vyöltään oman kirveensä ja sivalsi Bergiä sillä, ennenkuin tämä ehti kohottautua. Terä viilsi vinhuen läpi ilman ja upposi kumarrettuun päähän. Berg Rese suistui maahan pää edellä, koko ruumis retkahtaen jälessä. Verta ja aivoja purskahti haavasta ja kirves kirposi lattialle. Tord näki tuuhean tukan välistä ammottavan punaisen kirveen haavan.

Nyt hyökkäsivät talonpojat esille. He ilostuivat ja ylistivät tekoa.

"Nyt ei ole sinulla hätäpäivää", he sanoivat Tordille.

Tord silmäili käsiään, ikäänkuin hän niissä olisi nähnyt kahleet, jotka häntä olivat kietoneet murhaamaan sen, jota hän rakasti. Ne olivat kuin Fenris-suden, tyhjästä taotut. Kaislikon vihreästä valosta, metsän haamujen kisoista, myrskyn soitosta, lehtien kahinasta, unelmien suloisuudesta ne olivat valetut. Ja hän lausui ääneen: "Jumala on suuri."

Mutta hän johtui taas äskeisiin ajatuksiinsa. Hän painautui polvilleen ruumiin viereen ja laski kätensä sen pään alle.

"Elkää tehkö hänelle mitään pahaa!" hän virkkoi. "Hän katuu, hän tahtoo lähteä pyhille haudoille. Hän ei ole kuollut, mutta älkää vangitko häntä! Me olimme juuri valmiina lähtemään kun hän sortui. Valkea munkki se varmaan ei tahtonut, että hän katuisi, mutta Jumala, vanhurskauden Jumala, rakastaa katumusta."

Hän viipyi ruumiin ääressä, puheli sille, itki ja rukoili kuollutta heräämään. Talonpojat kyhäsivät muutamista keihäistä jonkinlaisen paarin. He tahtoivat kantaa suurtilallisen ruumiin hänen talollensa. He kunnioittivat kuollutta ja puhuivat hiljaa hänen läheisyydessään. Kun he nostivat hänet paareille, niin Tord nousi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja puhui äänellä, joka vavahteli nyyhkytyksistä:

"Sanokaa sitten Unnille, joka teki Berg Resestä murhaajan, että Tord kalastaja, jonka isä on laivahylkyjen ryöstäjä ja äiti noita, tappoi hänet, koska Berg oli opettanut hänelle, että tämä maa on vanhurskaudelle perustettu."

JUMALAN RAUHA.