Part 4
_Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua. Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä, niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli, Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti vieköön — siellä ne rahat nyt ovat!
_Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne ovat?
_Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun taskussani.
_Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! — Miksi ei Mauri — Herra Jumala —!
_Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein lyöneet leiville alussa.
_Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten?
_Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään!
_Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos!
_Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun sitten palatessa se onnettomuus tapahtui.
_Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —.
_Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa. Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku rakennuksessa.
_Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt?
_Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa.
_Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle?
_Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan.
_Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli?
_Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin.
_Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa). Kaksikymmentätuhatta —!
_Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua?
_Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —!
_Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen?
_Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —!
_Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten taida syntyä — tämän parempaa —!
_Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit silloin hautajaispäivänä.
_Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä! Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon, että tuli hiukan iloiselle mielelle.
_Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis se ollut syynä?
_Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään. Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin.
_Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän.
_Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle siirsi väliaikaiseksi pantiksi.
_Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme Korkeelan — se on velaton.
_Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja hyvä niin —!
(Lyhyt äänettömyys).
_Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta?
_Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa — salaista hyväntekeväisyyttä.
_Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään!
_Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt.
_Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —.
_Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet, Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei, siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi minä katson!
_Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat.
_Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta.
_Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —!
_Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita.
_Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —?
_Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä, jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin itselleen on parasta.
_Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta — parasta —!
_Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä?
(Hyvin lyhyt äänettömyys).
_Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta sanomisia?
_Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —!
_Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan — yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja sano se heille — Sipilällekin!
_Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —?
_Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että isännäksi.
_Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta?
_Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin.
_Valenti_ (huudahtaa). Heleena —!
_Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla kaupungissa pankissa.
_Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin.
_Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä?
_Valenti_. Miks'ei — onhan se —!
_Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta).
_Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä Korkeelasta?
_Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon rahojakin. Siitä minä en tiennytkään.
_Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille.
_Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti odottaa minua. (Aikoo lähteä).
_Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista pois kesken.
_Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —.
_Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene! Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena, en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni. Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt, piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden. (Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee perälle).
_Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —!
_Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli?
_Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee).
_Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne.
_Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla — jäisi.
_Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi —
_Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee —!
_Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana, päällysnuttu yllä ja lakki kädessä).
_Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli — pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»).
_Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani.
_Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja rauhoittava sana tarpeen.
_Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole hyvä ja riisu päällysnuttusi!
_Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti!
_Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen. Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen täällä.
_Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä!
_Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona?
_Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän kanssamme!
_Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —?
_Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —.
_Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —.
_Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa — ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt — — (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —?
_Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus ollut tyly lapsiraukalle.
_Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn.
_Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin puolesta.
_Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena!
_Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.) — Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —!
_Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena! Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus!
_Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos, en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa! (Naurahtaa katkerasti).
_Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —?
_Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit — metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —!
_Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua!
_Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta!
_Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa?
_Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään, sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit, Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin).
_Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten?
_Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä vastaan, Heleena?
_Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi — --!
_Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria — ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin, ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys. Muistanhan minäkin ne entiset ajat.
_Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle, täti! Kuvittelenko minä turhia?
_Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon.
_Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena, — niinkö sittenkin —!
_Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena. Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu?
_Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —!
_Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua, jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi, miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme oikean auttajan puoleen.
_Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —!
_Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat.
_Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —!
_Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta rahvasta sen horrostilasta.
_Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti). Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää.
_Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi ja Herra heitä parantaisi!
_Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni?
_Martti Heljo_. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä.
Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus, jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon. Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen lapsenmielisille.»
_Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle. Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa häntä).
_Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun huostaani!
_Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä olen nyt — niin väsynyt ja sairas — —
_Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan, vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta. Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset murheesi! Rukoile kanssani!
_Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — —