Part 3

Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —! (Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)

_Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että jospa minä nyt jo sentään vähitellen —

_Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!

_Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!

_Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!

_Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin mainitsi, että ylihuomenna —

_Heleena_. Mitä ylihuomenna —?

_Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.

_Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?

_Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa — ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona mahtaa olla vähän niin ja näin!

_Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas täti —!

_Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.

_Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. — Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät — (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).

_Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!

_Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!

_Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.

_Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.

_Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua, että niin käy!

_Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!

_Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää sen enempää. Kaikki on unohdettu.

_Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —?

_Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan? Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.

_Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä minä sanoin —.

_Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki _täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu — molemmin puolin.

_Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!

_Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi. Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.

_Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin!

_Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän, Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.

_Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!

_Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat sukulaisensa.

_Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin — ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!

_Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän ajatuskaan on venynyt niin pitkälle!

_Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!

_Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?

_Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin, kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta tullut sen enempää.

_Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?

_Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat? Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat — hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita talonpoikia! (Kävelee edestakaisin).

_Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan kuvitteletkaan!

_Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma» vielä jotenkin autettavissa!

_Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!

_Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!

_Miili_. Siltäkö sinusta näytti?

_Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.

_Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —?

_Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä!

_Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he tarkoittavat — —?

_Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —

_Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!

_Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena, että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.

_Miili_. Ei — ei suinkaan —!

_Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» — näetkös —!

_Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.

_Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri).

_Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen.

_Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti).

_Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma.

_Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. — Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä, täti hyvä? Ethän?

_Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —! (Silmänräpäyksen vaitiolo).

_Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua — silloin ennen — jo kauan sitten —?

_Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi?

_Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään.

_Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi?

_Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin?

_Miili_. Kuinka sitä voisin —?

_Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla, kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —.

_Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin, hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan kuten isäsi ennen nuoruudessaan.

_Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt, mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta!

_Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti. Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa rasitukseksi.

_Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo). Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun tarvitse — — (Nyyhkii).

_Heleena_. No, mikä sinun on?

_Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut?

_Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse — ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — —

_Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

_Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —- että hän — lähettää — —

_Heleena_. No, kerro nyt!

_Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai — vaivaistaloon — yyyy —!

_Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon!

_Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —!

_Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin lavalla paha hänelle?

_Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin — isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta — emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän — lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —!

_Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun isäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko Liisu nyt?

_Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —!

_Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani. Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä).

_Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus!

_Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö!

_Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä annettavana mitään toimittamisia Liisulle?

_Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti! Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä.

_Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —- kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa)

_Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki, jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille!

_Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain).

_Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos?

_Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö i-isäntä?

_Valenti_. Mitä?

_Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon — Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa — ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — — ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa, kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) — ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa! Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu pyörtyneenä pitkälleen lattialle).

_Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan penikka —!

_Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —!

_Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta).

_Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —?

_Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle).

_Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut. Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä — saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — —

_Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on vielä — se avain —?

_Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —? Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —.

_Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin).

_Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —.

_Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä?

_Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta — olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —.

_Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut?

_Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla. Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto siihen höyrypuimakoneen ostoon — —

_Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle? Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne sinne ensi viikolla.

_Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —?

_Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin.

_Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!

_Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —?

_Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat kuuluvat minulle.

_Heleena_. Ei — mutta —!

_Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta —

_Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla jossain suhteessa — väärässä käsityksessä.

_Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan kaikesta.

_Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää!

_Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —!

_Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita —

_Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille! En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut eräänlaiseen käsitykseen —

_Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen?

_Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä — ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä — talon tähden — ja nimenomaan pyysi — —

_Heleena_ (huudahtaen). Pyysi!

_Valenti_. Luulin sinun sen tietävän.

_Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan —

_Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt.

_Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —! Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —!

_Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista?

_Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä — tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh. mainiota — mainiota!

_Valenti_. Eihän nyt niin — —.

_Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) — Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko minä heidän tiellänsä —?

_Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta — sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — —

_Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —!

_Valenti_ (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani. Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta, etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu — varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm! Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea, Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha!

_Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku asiatkin.

_Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut, niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta, suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi — mutta —

_Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä häviät —?