Part 5

_Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra Jeesus Kristus taivaassa!

_Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää nähnyt!

_Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen. Raivostuneesti). Ulos — ulos!

_Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä).

_Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä!

_Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — — auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle).

_Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi, seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat takertuvat kurkkuun).

_Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän — _tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen).

_Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin —! (Kiireesti ulos peräovesta).

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On hetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on vielä hieman valoista.

_Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä nojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas).

_Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi Testamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen, mutta sentään selvästi).

_Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo, jonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä, jonka näkee?»

»Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä kärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei liikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin etsien jotakin. Löytää ja lukee taas).

»Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.»

»Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta.»

»Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta, tuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen sylistään lattialle).

_Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen. Kohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on?

_Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —.

_Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt tuli?

_Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut —

_Heleena_. Mitä ei ole saanut?

_Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —!

_Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä?

_Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —!

_Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä!

_Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä?

_Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat?

_Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka jotain semmoisia — taivaasta —

_Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä —

_Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää toiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää.

_Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen. Ja kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu Hengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät aavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin — niin.

_Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa —

_Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja — — (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on pudonnut lattialle!

_Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan kirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen pudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee seisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä, että Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa ihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja Liisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös niin, emäntä?

_Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin.

_Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki yhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — — (Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on silloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse pois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei pääse koskaan pois — —!

_Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —! (Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen).

_Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja järjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita tuvassa —.

_Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa iltatöissä.

_Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun kohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja Miili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —.

_Heleena_. Niin — niin.

_Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän viereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen). Pelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää palaakaan tänne?

_Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä iltana — varmasti.

_Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön?

_Heleena_. En tiedä, lapseni.

_Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle — ja Korkeelalle —.

_Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen.

_Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen!

_Heleena_. Niin luulen.

_Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo Korkeelan itselleen?

_Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut.

_Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä, ettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi vaivaistaloon.

_Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna — en anna! — —

_Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä!

_Heleena_. Mitä, lapseni?

_Liisu_. Tuleehan pastori pian?

_Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti.

_Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä?

_Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt!

_Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun pastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —. (Menee vasemmalle).

_Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna — vaikka mikä olisi — en —!

_Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä huolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä lumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan). Sielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa — siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään päällysnutun, jonka ripustaa naulaan).

_Heleena_. Näkyikö jäällä ketään?

_Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan kujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut.

_Heleena_. Paljonko lienee kello?

_Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun lähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne Mauri-vainajan uudet setolkka-valjaat.

_Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —!

_Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä hevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä luulen.

_Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne — tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista tekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain tietäisin, mitä se on!

_Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti, mutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen tulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä ihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on aikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian helposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun.

_Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen vallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on itse paholainen!

_Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä hän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa!

_Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä nöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän kansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty polvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän hautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty Valentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä.

_Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet!

_Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa maailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta silloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli pieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti saatiin.

_Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa velattomaksi ostettu.

_Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman jälkeen onkin minulle onni!

_Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita oli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan?

_Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa. Mutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille jäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja heidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä. Tiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin pikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon sinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja enää usko.

_Miili_ (kummastuneena). Et usko!

_Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt ihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen, että olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin korviinikaan?

_Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on siirtänyt hänelle velkansa pantiksi?

_Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne joku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on Valenti — eikä Martti ole vielä palannut!

_Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys. Heleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus).

_Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti). Miili-täti!

(Hiljaisuus).

_Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi, kun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein kunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään päin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. — Kas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin este!

_Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti tulla — hän lupasi varmasti!

_Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää sanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua?

_Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti.

_Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos sitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä sisälläkin.

_Heleena_. Minä sytytän.

_Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä tulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin.

_Heleena_ (väistyy). Kiitos.

_Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja kurkottautuu sytyttämään öljykattolampun).

(Huoneeseen leviää heikko valaistus).

_Heleena_ (menee sulkemaan uutimet).

(Valaistus käy hieman kirkkaammaksi).

_Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä jotain lämmintä.

_Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä.

_Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan käsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi?

_Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän viereen).

_Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo myöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa vastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee pannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää näkynyt tuolla kamarin pöydällä?

_Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta.

_Miili_. Ja sinä myönsit?

_Heleena_. Tietysti.

_Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää totiseksi rakkaudeksi!

_Heleena_. Sitä se onkin.

_Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus).

(Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti).

_Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti?

_Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se nyt kääntyy.

(Hiljaisuus).

_Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän aikaan illasta — Maurikin hukkui.

_Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan.

_Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta.

_Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän tämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme!

_Heleena_. Minä uskon hänen tulevan.

_Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun hän jätti meidät?

_Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta.

_Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme olisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa lähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta, Heleena. Eikö sinustakin?

_Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta saakka.

_Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden vuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa ja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt meille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole käsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista.

_Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa?

_Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän — pitää sinusta.

_Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt minusta — hyvin paljon.

_Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää mahdollisena —

_Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa tiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun.

_Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —?

_Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan tunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa.

_Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen kiintymyksestään?

_Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni tulleen.

_Miili_. No — ja entä sitten?

_Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta.

_Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta!

_Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä ylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä vuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla hiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois.

_Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret miehet!

_Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja muitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi.

_Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole loisia tavannut.

_Heleena_. Poikkeus hän onkin.

_Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä koettaa työntää häntä pois.

_Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi naida minun suruvuoteni päätyttyä?

_Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta?

_Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen kuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen herännäisjoukkoonsa.

_Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon ihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän lauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi, että sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on selvä.

_Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät tuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen — Marttikin?

_Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua. Ei siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja rukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene vain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena! Luulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni.

_Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — — todellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin hän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova, turhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt ihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi.

_Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan rinnalla rukoushuoneessa?

_Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan?

_Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta rukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut.

_Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti — laiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin!

_Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää nyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain!

_Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä hitaasti edestakaisin).

_Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka Kristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu).

_Heleena_ (seisahtuu. Keskeyttää peloissaan). Kauheata, minkälainen ilma! (Käy koettamassa kumpaakin ovea, ovatko ne kunnolla kiinni).

_Miili_. Todellakin!

(Uusi vinkaisu ja heti perässä kuuluu kova lätkäys).

_Miili_. Se oli ulko-ovi, jonka tuuli taas repäisi auki. Ei se pysy kiinni ilman lukitsemisia. Kyllä meidän täytyy vääntää se lukkoon ja panna vielä puomikin päälle. Minä menen. (Nousee).

_Heleena_. Mutta jos Martti sittenkin tulee! Hän on todellakin semmoinen ihmeellinen —! Kyllä hän voi tulla!

_Miili_. Sytytämme keittiössä vaikkapa parikin lamppua, niin että sieltä näkyy pihamaalle oikein voimakas valo. Osaa pastori sisälle senkin kautta. — Eikä hän sitäpaitsi nyt enää tulekaan. Siitä olen aivan varma. Mitähän kellokin jo lienee? (Menee ja raoittaa vasenta ovea. Seinäkello kuuluu lyövän seitsemän. Hän seisoo ovella niin kauan kuin kello lyö, sulkien sen sitten.) Seitsemän.

_Heleena_ (toistaa hiljaa). Niin, seitsemän.

_Miili_. Ja yhtä vähän siellä jumalan ilmassa on Valentikaan tänne päin tulossa. Kyllä me saamme viettää tämän yön hyvässä rauhassa. Odota hetkinen, minä tulen heti! (Aikoo mennä perälle).

_Heleena_ (kuin hätääntyen, pälyilee ympärilleen). Ei, ei, älä mene — en minä täällä yksin —!

_Miili_ (naurahtaen). No mutta, lapsi kulta —!

_Heleena_. Älä mene, täti! Varrotaan siksi kunnes Liisu tulee tänne. Kyllä hän pian tulee. Miinakin jo varmaan on lopettanut askareensa.

_Miili_.Sinä nyt olet oikein hupsu — täytyy minun sanoa!

_Heleena_. Sano vain, mutta istutaan nyt vielä vähän aikaa!

_Miili_ (istahtaa vastenmielisesti ottaen jälleen käsityönsä). Mutta jos hakkaa säpäleiksi koko oven!

_Heleena_ (istuen tällä kertaa hänen viereensä). Eihän nyt taas kuulu puuskiakaan!

_Miili_ (alkaen jälleen ahkerasti tehdä käsityötään).

(Hetken, hiljaisuus. Ei kuulu mitään).

_Heleena_. Lukisinko jotakin?

_Miili_. Miten vain tahdot. Ainahan minä mielelläni kuuntelen.

_Heleena_. Tai ei — ei minua sentään haluta. En jaksa. (Nousee taas.) Oi voi, kuinka minun on kamala olla! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy akkunan luo ja vääntelee käsiään.) Oi voi voi tätä elämää! (Hiljaisuus. Melkein kärtyisästi.) Täti, miksi et virka mitään?

_Miili_. Mitä minun pitäisi virkkaa, hyvä lapsi? Minä nyt lopetan tämän reunuksen, koska et anna minulle lupaa mennä toimittamaan hyödyllisempää.

_Heleena_ (hermostuneisuuttaan purkaen). Eihän ovi nyt läisky — eikä kuulu myrskyäkään. Ja läiskyköön! Menköön säpäleiksi! (Polkea jalkaa. Melkein itkunsekaisesti.) Säpäleiksi! Säpäleiksi — Sittenhän pääsevät paremmin sisään ne pirut ja pahat henget, jotka ovat piirittäneet Korkeelan ja tungeksivat sisään minua kiusaamaan. (Heittäytyy sohvalle.) Kunpa Martti nyt olisi täällä kerrankin, sanoisin hänelle jotakin siitä Jumalasta, jolle kelpaavat kaikenlaiset Mustat-Luviinat — varkaat ja haureudentekijät — mutta — —

_Miili_. Leeni — Leeni!

_Heleena_. Sanoisin — sanoisin varmasti!

_Miili_. Juuri äsken tunnustit olevasi kova, turhamainen, itserakas ja omaisuuteesi kiintynyt ihminen. Lisäksi vielä uhmaatkin!

_Heleena_ (huudahtaa katuvana). Oi niin, niin, — sellainen minä olenkin — raukka — raukka! En minä tiedä, mikä oikeastaan olen. — Mutta ainakin onneton — onneton —! (Puristaa molemmin käsin päätään.) Täti, päässäni humisee niin kummallisesti — humisee, aivan kuin se olisi ontto. — Oh, nämä aavistamattomat murheet — ja nyt tämä kauhea pelko ja jännitys! Mitä mahtaa lopuksi tapahtuakaan? Mihin tämä kaikki päättyy? — Valenti — niin hävytön, hävytön! — Täti, tulenkohan minä hulluksi?

_Miili_. Ole hupsimatta- Leeni! Kuinka monta kertaa minun jo onkaan täytynyt pyytää sinua rauhoittumaan! — Eihän nyt ole mitään hätää — vaikka ei pastori tulisikaan. Eikä hän nyt enää tulekaan, se on varma. Eikä Valentikaan. Voimme vallan hyvin lakata odottamasta kumpaakin. Syömme vähän jotakin, lukitsemme ovet huolellisesti, ettei myrsky pääse repimään niitä auki ja menemme sitten rauhassa levolle. Huomenna on uusi päivä, ja sinä saat tietää, että kaikki pelkosi Valentin suhteen on turhaa. Luulenpa melkein hänen jääneen Sipilään. Ei hän sinun elämääsi enää tästälähin häiritse. Kiittää kun pääsee kuulemasta sinun julmia syytöksiäsi. Sairaalloisessa hillittömyydessäsi sinäkin jo olet mennyt liian pitkälle,-Leeni hyvä. Nyt on lopetettava molemmin puolin.

_Heleena_ (kylmästi). Luuletko sinä, täti, että minä saavuttaisin rauhan niin kauan kuin Maurin murhaaja käyskentelee vapaana? (Nousee, kiivaasti.) Rikollinen on saatava rangaistukseen! (Liikehtii hermostuneesti.) Minä vaadin sitä — minä vaadin sitä!

_Miili_ (vakaasti). Jos sinä puhut hulluksi tulemisesta, niin tuo nyt ainakin on hullun puhetta. Sen sanon sinulle. Oletko sinä todellakin niin lapsellinen, että annat jotakin merkitystä mielisairaan tytön kuvitteluille?

_Heleena_ (tullen aivan Miilin luokse). Etkö sinä sitten usko, että — että Valenti on tehnyt sen teon?

_Miili_. Kysytkö sitä aivan tosissasi?