Part 8

Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen, jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.

Mutta niistä on jo niin kauan.

Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta, yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi, jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset suortuvat ja siniset silmät.

Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi: kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen sanomista.

Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.

Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla, kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin joulun edellä.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän apulaisuutensa tarpeessa.

Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla. Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan, mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.

Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä. Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä, että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.

Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan. Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.

Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä, tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut. Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui, hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui ovi kiinni hänen jälkeensä.

Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin kulki.

Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.

Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.

Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.

Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!

Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun Sandran kuolemaa mainittiin.

Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.

Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.

Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.

Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan.

Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee. Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo, kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu, pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena elinaikanani syntisesti..." ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula, johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa, sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:

Ken Herran tuomion kiertää voi? Se likeltä tapaa ja kaukaa. Kun viimein torvi se kauhia soi, Kuin kestänen silloin mä raukka? Mua syntistä armahda Herra.

Voi hirmua! maata kun tähystelen: Tääll' ompi mun syntini tehdyt! Voi mua! kun katson ma taivaasehen, Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt! Mua syntistä armahda Herra.

Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään. Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei kuulu mitään.

Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta. Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on reen pohjalla, heinien alla.

Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on valkea kasvoiltaan.

Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?

Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä. Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi. Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet, toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy, mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta. Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.

Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa mielipuolen naurua.

Pois täältä, pois täältä.

Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten puolelle.

— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.

Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.

— Joko pian tulet?

Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla, sinisillä liekeillä.

Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa. Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.

Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.

— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään. Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä hakemassa.

Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.

— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.

Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.

— Entä lapset? sanoi hän.

— Otat mukaasi.

— Miten minä ne elätän?

— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.

Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku väkivaltaisesti esiin.

Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.

Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.

Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.

— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.

Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin. Puukko iski pöytään naisen edessä.

— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla, taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.

Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.

— Tämä on minun kotini.

Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin, ja vastasi:

— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?

Ja läksi samassa ulos.

Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat lumessa hänen helmoissaan.

Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.

"YSTÄVÄ"

"Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä.

Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille. Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla.

Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia; irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria; ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja...

— Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan.

Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia.

Niklas-eno nauroi ja puhui:

— Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja...

— Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan.

— Niitä, sanoi eno.

Heikki katsoi enoon suurin silmin.

— Miksi?

— Siksi... no, siksi... että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä Virma.

— Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä.

Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti, sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä.

— Näin, sanoi hän, suupielet mullassa.

Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän luo.

Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia. Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä, leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät. Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää. Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa."

Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä. Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi.

— Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit?

Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli alkanut munia jo heti joulun jälkeen.

— Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr... sanoi kukko.

— Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin...

— Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku... Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko... tulisitko auttamaan, kokokoko...?

— Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon!

Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi uudelleen.

— Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan!