Part 9

Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti. Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään. Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja pellonlaitaan ja ladon taakse... Aina vain äiti tuolla oli totinen ja aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli, että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa.

Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa.

Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja sapeli.

— Onko sinulla sapeli? sanoi Risto.

— Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä, kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut.

— Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto.

— Se on taas eheä, eno antoi korjata sen...

— Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on. Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että...

Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon.

— Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi!

Elsa nousi nukkekaappinsa luota.

— Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai luetaan satuja, minä luen.

Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen.

— No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö.

Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki.

Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias.

Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan, vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti.

Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi... Kanat perässä, jokainen ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli vikkelin. Krrr... Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan...

Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan.

— Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän.

Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita. Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä.

— Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki.

Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät. Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli kovin hauskaa.

— Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa.

— Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan.

Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli kevät.

Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse, ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta. Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella. Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi kovaksi.

Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä, juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä. Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli.

Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä. Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti, Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan.

— Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta.

— Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot...

Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan keskenään.

Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja, marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa.

— Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän sanoo asiat niin liian suoraan.

Äiti ei puhunut mitään.

— Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa taasen.

— Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja hienosta kodista.

— Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa.

Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi:

— Mikä on Kälmi?

Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen.

— Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut?

— Onko se Taatana?

— Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko Virman talli tulee valmiiksi.

— Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat pojat puhuvat sellaisista.

— Eihän Niklas-eno ole Kälmi?

— Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia ja leikkikaluja.

Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta. Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan.

Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti, varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat.

— Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa.

— Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä.

— Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti.

— Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko, sanoi taasen Liisa.

Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti heti perässä.

— Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa.

— Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos koetettaisiin vielä pitää vuosi?

Liisa nauroi.

— Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se, ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha.

— Minä pelkään vain sitä surua.

Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja itse Virman.

— Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle.

Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara.

Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa, tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä, ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi, että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun hän tuli heille.

Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla silkkinauhalla.

Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin. Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada suuriakin kaloja.

— Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto.

Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä. Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin.

— Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä... ehkä, jos olette oikein varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina kaidepuun tällä puolen.

— Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen.

— Minä otan sen, sanoi Risto.

— Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia. Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia.

Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan.

Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet. Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia. Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä. Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia. Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän: tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...

Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja. Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi.

— Missä se sinun enosi onkivapa pidetään?

— Uimahuoneessa se on... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...! Tipo, tipo, tipo, tipo tiiipooo... Eno ei ole mikään Kälmi.

— Kälmi — kuka on Kälmi...? Mikä se on?

— Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa...

— Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen.

— Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä tulossa.

— Vai niin — ensin lupaat ja sitten... Minä menen ja kysyn mammaltasi. Mammasikin sanoi, että saan...

Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee...! Heikki juoksi minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön.

Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta. Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille mikään hyvä aika.

Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi.

— Se on Norjasta, sanoi Heikki.

— Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto.

Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä painui koho... No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut koskaan tapahtunut.

— Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika poikaa.

He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia, puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa, taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi.

Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea. Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä!

— Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki.

— Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan.

— Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F...

— Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja...

Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia ja vaarallisia kohtia.

— Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna.

— Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla päivällinenkin pian on valmis.

Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli.

Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut, mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua. Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin kaskinauriit.

— Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä ne vasta kasvavat.

* * * * *

Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli?

Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin.

Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko puuttui.

Heikki juoksi keskelle pihaa.

‒ Tipo, tipo, tipo, tipo...

Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän juoksi portille.

— Ystävä, Ystävä, Ystävä!

Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi.

Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla.

Mutta kettu...!

Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää osannut huutaa, ainoastaan itkeä.

Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin...

— Äiti... kettu... haukka...

— Mitä, lapseni? sanoi äiti.

— Ystävä... Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole... kettu on käynyt...

Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja sanoi:

— Ei, ei. Kyllä... Ystävä tulee. Kyllä, kyllä... älä itke, lapseni.

— Onko se ihan varma?

— Kyllä... kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin... pyyhitään kyyneleet...

Heikki nieli kyyneliään.

— Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja kipeän vakavasti.

— Mikä, lapseni...? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti...

— Että Ystävä tulee takaisin?