Part 7

Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun. Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia. Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi. Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen puhuvan:

— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin kirkonlattian alle?

— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.

Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen, puoleksi pojalle tornin luukulla:

— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista — isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa. Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita. Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella. En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä — luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen. Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan... kauan...

Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt. Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja ikuisesti.

Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.

Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.

Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.

Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja räystäistä.

— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. — Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti tornissa kuulisi sitä.

Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi yltymistään.

Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli torniin todella koko röykkiö.

Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla, aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei ollut hyvä liketä häntä.

— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme. Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän hääkestitystä.

Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään, tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen ja naurahti.

Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui kuolleena hiekkaan.

— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti kreivittären verisen nokan sisästä.

Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.

Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet hänet.

Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena kalliin vainajan periaatteille.

Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan pohjoismaissa yleensä.

ISOISET MORSIAMET

Vanhan tarinan mukaan

Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse, vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle. He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä, kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten herrat paastosivat viikon.

Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin toimittaneen heidät tyttärilleen.

Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle. Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.

Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut, vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan, olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa, ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.

Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.

Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää sydäntään sykkimästä.

Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?

Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.

Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät, että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä mitä seuraisi.

Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.

Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla sanomista?

Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot notkistivat polvensa hekin.

Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.

He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he myöskään nauraneet.

Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.

Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!

Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä. Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.

He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan seuralaisille.

Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.

— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.

— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.

— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän kieltäköön itsensä...

Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen, että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä valkoisena heidän eteensä.

— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme Vapahtajalle emmekä...

— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.

Kapteeni naurahti.

— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna itseään pilkata.

— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.

Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin kuolinkellon läppäys.

Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.

— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle yljälle emmekä voi taipua... Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin...

Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.

Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin, kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.

Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta. Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.

Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet, ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat, etteivät voisi tinkiä.

Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat, mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla. Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia naisiaan.

Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli mielettömiä sanoja.

Soitto taukosi.

Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.

VAINAJIEN JOULUKIRKKO

Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja, kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon! Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin outo, vaan naurahti:

Vai joulukirkkoon.

Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui, äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.

Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa kaikkien muiden mukana.

Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua. Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini. Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista, joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon, varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin Harto.

Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia kavalia ne ovat.

Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään. Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.

Joulukirkkoon.

Jokohan häntä lapsettaa!

Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.