Part 3

Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa. Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin, joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa, niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen, siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi. Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua, ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää, jahka tästä kansa nousee.

Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin veljet ja kaverit.

Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja kaikki on veljet keskenään... Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki, ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi ja hoi!

Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri höyryää!

Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa, odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina on rinnalla toveri ja veli.

Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin, sitten lujemmin: yksi... kaksi, vasen... vasen... Siellä, siellä marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan, saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja kaukaa. Vasen.... vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää... aivan vettä tirsui esiin. Mutta pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo, kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla... niitä asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet hänet... Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää, savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman. Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän!

— Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan äänen.

— Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te keskeytitte harjoituksen...

Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla. Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan hakemaan airoja.

— Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan. Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu... hukkuu, heidän täytyy jättää hänet yksin kuolemaan.

Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle... tilinteolle, viimeiselle tuomiolle...

— Auttakaa...!

Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat.

Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä "kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys hänet yllätti.

Marraskuussa 1917.

PERINTÖ SYNTYMÄKODISTA

Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä myöten.

Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos, kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin, vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän.

— Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut?

Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin mikäkin kummitus.

Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut, valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä, oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan, vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa rovasti, vanhin pojista kirjeen.

"Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa!

Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet. Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut, että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme.

Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja Kustaa, ovat hyvin menestyneet.

Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään painuu juurtaan kohti.

Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme, saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja toivottaen Herran rauhaa

veljenpoikanne

A.F.S. Paavola."

Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle. Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat, toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri, tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja tätiänsä tervehtimään.

— Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä lautamiehiä.

— Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa!

— Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina.

— Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta.

— Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit.

Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista. Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa! Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan.

Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen. Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen. Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan.

— Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa.

— Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa.

— Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä ole ollut.

— Mitä se puhumisesta paranee.

— Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät joulukuusen ympärillä...

— Älä siinä itke...

— Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään... Kunhan eivät vaatisi tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea koivikko...

— Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano.

— Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat...

— Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin. Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu.

— Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä talon.

— Heidän oikeutensa on vanhentunut.

— Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos sattuisivat istumaan elinkautisina.

— Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni.

— Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset, yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin...?

— Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta sitten — häh?

— Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin. Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos...!

— Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin viettämään joulua — eikös se niin ollut?

— Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi sinne meidät kaikki lapset..

— Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on aina ollut parempia ihmisiä...

— Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi yhtäkaikki...!

— Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani orpolapsille edes leipäpalan mukaan...

Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion päivä.

* * * * *

Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin. Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään.

Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että isäntä ja emäntä jo ovat vanhat... se on heille suuri kunnia, että niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin... Kyllä he elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä. Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää palvelijoita eikä paljon karjaakaan.

— Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat lovet jäljellä ovenpielessä!

Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan:

— Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit...

— Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä.

Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat, naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä... Ja orret katossa olivat samat... Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin rukki! Ja penkit olivat tutut... Oliko nähty komeampia penkkejä!

— No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —, Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet. Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa ripille... Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku, muutenkin olette niin hänen näköisensä... On se taas mukavaa tavata... Ihmeelliset ovat Herran tiet.

Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan.

— Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut, kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen.

Hän oli niin leikkisä mies.

Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla — mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa?

Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori potaatteja... Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha postilla on jäljellä?... Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään... Ja leipäsalot ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin harvoin selvää viljaa... Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat kovia aikoja... Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu, tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan, joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme — yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri, kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea, hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa pöytään jouluruokia.

Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle, silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä. Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut, ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki viidessäkymmenessä!