Part 4

Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli.

— Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään. Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen.

— Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten, kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet.

— Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä.

— Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä sinä suusi kiinni.

— Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan mukaan...

Isäntä vaikeni.

* * * * *

Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa. Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra, jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille permannolla ja nukkui.

Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan.

Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja, vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään, tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan!

Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko taloa.

Vanhan Paavolan kädet vapisivat.

— Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle, sihisi hän vaimolleen.

— Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä.

— Ja vielä tässä öljyä polttamaan...

Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty. Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista. Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä. Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä. Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen. Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä verestivät ja ääni vapisi:

— Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille, saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet lapset...

Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi.

— Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona syntymäkodistamme talvipakkaseen.

— Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat...

— Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia.

Halko kolahti nurkkaan.

— Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään turvassa: katosta tippuu lakkaamatta.

Asessori purskahti nauruun.

Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi.

— Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi niin...

Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa.

— Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi...

— Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä...

— Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne.

Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset ja emännän itku.

Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa. Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle:

— Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin, niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee mies ja että teet siitä mallitalon.

Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän nähtävästi ei muistanut missä oli.

— Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili Paavolan muori.

Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin. Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa helisten kylästä.

— Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin ikkunoissa, sanoi isäntä.

Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi veljenpoikansa puoleen ja lausui:

— Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa, odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin, niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti oli poissa.

Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului väkivaltaisena läpi hiljaisuuden.

Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika lähteä joulukirkkoon.

ALIINA KUKKURI JA KAARLO SUONPERÄ

Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.

Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin, pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua, olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta, jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa!

Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle. Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä. Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan, jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin, kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään, kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten. Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen. Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan. Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin sydämensalaisuutta!

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi suunsa ja sanoi:

— Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee maidon joukkoon kananmunan... Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä... tavallaan.

Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia... Ja siihen aikaan vuotta, juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään. Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-, kolmesataa henkeä — kuinkas muuten!

Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa, salaisuuden nimipäiväpaisteistaan!

Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista. Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain ollut... edes... edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta pehtori!

Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi! Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä, aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies, se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina lähteneen sieltä ylimmästä päästä..." Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa voudiksi.

Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan, joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä sahtiakin joskus... ja rievää kakkoa.

Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa, jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin, sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa. Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä tiedustella Annastiinalta.

Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit, Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa. Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli yksin. Tavallaan.

— Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma... Putte... Suleima... tse-tse tänne... Emäntä tuo leipää... Tshe-tse-tse... no, ei saa... soh-soh-soh...

Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä.

— Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin ihmisen ajatus... soh-soh-soh... Eläinlääkärikin sanoi... no-no-no, ei saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen.

Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa. Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä! Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär sulhasten puutteessa nai pehtorinsa!

Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku, niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa... ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha... ja pahansisuinen ja totinen... Kerrassa. Per... ihan tulee kiroussanoja huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule, tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per... Väkisinkin tässä tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on tähän... tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia. Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe... Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin... per... ja kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu... Kerrassa. Ei vielä moneen vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota... Mutta Elsaa voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun lentävänkin, kun taitavasti pyytää..." Kaarlo Suonperällä ei ollut ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria hevosia talliin.

Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää ja arvokasta.

— Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee paremmin.

— Mistäs sinä nyt suutuit...? sanoi Ulla.

— En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain.

— Tuliko teille eilen riita mistä?

— Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa. Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea alaistensa kanssa.

Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta. Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti.

Ulla alkoi:

— Kuningas siellä... mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi... mustien maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli Parmasen ja tahtonut tietää...

— Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle, koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina päästääkin sisälle.

— Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän pehtori polta.

— Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa.

— Mutta eihän hän tullessaan... "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" — muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt.

Aliina kimmahti ylös.

— Lienee istunut... ja sanonut... en minä muista. Nyt ainakin polttaa. Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule pitkäaikaiseksi.

Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen.

— Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja käskenyt kastattaa lempipuolisonsa...

Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana.

Mutta ne olivat vieraita kylältä.