Part 2

Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea, puhui Eeli ikkunasta.

— Missä Tuomas on ollut... me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan?

Nuori mies ei vastannut.

— Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin selittää.

Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat. Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien, kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi, kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi ja iloiseksi.

Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille vaatteenliehuttajille.

Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan, metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä.

— Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle. Hän on tätä niin kauan toivonut.

Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari...

Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle. Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä, tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni uneen.

* * * * *

Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan.

Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen, isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle.

— Hanne...! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni. Tuomas...! Jumalan tähden...

Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti kättään. Sitten ei kuulunut mitään.

Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui iloisesti taivasta vastaan.

Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon. Kuollut ei herää.

* * * * *

Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni. Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan, peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo sanoo? Eikös se laula? Laulaa... välillä laulaa.

Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena, rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen, juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja läpitunkevasti:

— Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Siks jäämme me kaikkea vaille, ei mitään oo meillä, ei...

Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan.

Maa hylkää ynseät lapset, ei siunaust' aurinko suo. Oi Herra, armahda meitä, meihin isän katse luo!

Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Oi armahda, armahda meitä...

Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu... miten hän osaa...? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien. Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita. He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he palaavat.

Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri.

Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan, — ennustusta, vai mitä lienee!

— — — maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan...

Keväällä 1917.

"KAARTILAINEN" YKSINÄÄN

Seeti teki lähtöä kokoukseen.

Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään.

Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki.

Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja. Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli, jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin, iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun. Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli, tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt vain olivat tulleet.

Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi. Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt oli sellainen rauhaton, outo olo.

— Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää vastaan.

Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät ulottuneet niitä suojaamaan.

— Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan.

— Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään ajatellut.

Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi jatkaa:

— Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita.

— Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte!

Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut.

— Älä Jumalan tähden...

— Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden.

Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui. Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut, että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä. Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille ja paiskasi maahan savukkeenpään.

— Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette.

Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa, eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan särinän.

Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä.

Nyt ei mitään!

Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven.

Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa. Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti.

— No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette?

Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys.

— Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa, mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja.

— Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti. — Pannaan pää poikki, joka sen sanoo... No, minä sanon sitten mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja ja provninkeja... Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät... Mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa kankaalla...

Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä.

— Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?— Taloonkin minä menen ja vien sanan.

Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin.

— Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä talonväelle?

— Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois. Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat... Päästäkää hemmetissä sisään, minä ilmiannan...!

Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli hävyttömyyttä suut silmät täyteen.

Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu. Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet tietoonsa nämä asiat?

Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille, jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni, kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä?

Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui.

— Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta, hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei?

Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita, toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät hampaansa olevan ikäänkuin veressä.

— Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii!

— Hihihihii!

Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko nyt toisin? Olisiko se auttanut?

— Hihihihii!

— Hahahahahaa!

Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin. Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan varmana.

He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet, sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin. Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa, että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt: puolustamaan koteja.

Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja! Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta kapteeni oli kuollut.

Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri hädän hetkellä!

Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään.

— Kuule nyt... muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa... Isä oli ja minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni oli "kaartin" johtaja.

Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin?

— Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä.

— Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä hakenut.

— Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut minulla.

— Ja nyt te vasta saatte suunne auki.

— En osannut tietää... Minä tuon lehden.

— Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut puheen oikein.

— No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja, vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä...

— Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin.

Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä.

— Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa...

— Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin.

— Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni...

— Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää.

— Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset... sinä... Jos vielä mitä tapahtuu!

— Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä vankiloita enää pidetä.

— Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja?

— Ei kukaan.

— Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni.

— Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot. Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia tule.

Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän tarttui hänen rintapieleensä.

— Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja...

Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut.

Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha. Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli.

Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle. Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla.