Part 4

Mutta kuinka käy jollei tyttö tulekkaan naimisiin, niinkuin oli edellytetty. Häntä pidetään n.k. kodillisissa toimissa enemmän taikka vähemmän, häntä pitää huvittaa, hänen pitää "päästä mukaan". Pojasta ei niin ajatella. Pojan täytyy määrätyssä työssä ja ahkeruudessa valmistua tulevaista tointa varten. Mutta tytön pitää odotella. Ja sillä välin hän siis huvittelee, vaatettaa itseään, pönkkää, nyörää, oleskelee. Hänellä on jonkun aikaa hauskaa, odottaessaan valittuansa. Mutta vissiin ikään tultuansa alkaa hän kysyä: tuleeko se? Ja mistä se tulee? Kukahan se voisi olla hänen tuttavistaan? Ehkä se tulee muualta? Taikka — ehkä sitä ei tulekkaan? Ja jollei sitä tulisi, mitenkä minun silloin käy? Mitä tämä minun elämäni silloin on maksanut? Ja nyt alkaa ikävistyminen, nyt tulee kaipaus, halu jotakin tekemään. Ei vaan sinne tänne hajottamaan päiväänsä, vaan jotain toimittamaan. Mutta silloin tietämättömyys, kyvyn puute ja pahempana kuin mikään muu, voiman puute, astuu häntä vastaan peloittavana ehkäisijänä. Tämä näin hätääntynyt olento, joka ehkä vielä lisäksi näkee äidin levottomuuden ja isän huolen hänen vanhentumisestaan ilman kosiomiehen kuulumista, käypi surumieliseksi ja tyytymättömäksi, itsensä ja omaistensa kiusaksi. Ja usein vielä menetetty terveys on luettava tämän lisäksi.

Niinkauan kuin perheen isä elää ja pystyssä pysyy ei ulkonainen pakko vielä paina. Mutta tieto että tämän poismeno ennemmin tai myöhemmin siirtää perheen toisiin oloihin, asettaa aineellisenkin täytymyksen tyttären silmäin eteen. Se eläke, minkä perhe voipi isän jälkeen saada, tuskin riittää heille huoneen vuokraksi. Mutta minnekkä pitää tytön kääntyä? Paitsi että yhteiskunta on häneltä monta elinkeinoa kieltänyt, tietää hän että hänen kasvatuksensa sulkee hänen useimmista niistäkin, joihin laki ei hänelle esteitä pane. Hänen veljellänsä oli vapaus valita tulevaisuutensa taipumuksen ja varain mukaan. Valtio kustantaa yliopistoja, lyseoita, polyteknillisiä kouluja, teollisuuskouluja ja maanviljelyskouluja pojalle, näin pistäen hänen käteensä parhaimmat aseet toimeen tuloon. Mutta tytär huomaa puuttuvansa niitä kaikkia.

Seuraus puutteellisesta kasvatuksesta ei ole siis ainoastaan mielen masennus, tyytymättömyys ja sisällisen väen puute, vaan usein toivoton hätääntyminen tulevaisuuden ovella, joka näyttää hänelle elämän kaikkine totisine vaatimuksineen. Tytön astuminen sen rajain sisälle on saattanut lykkäytyä ehkä keski-ikään asti. Kun ratkaiseva hetki alkaa hänelle näkyä, seisoo hän varattonna. Ei häntä hänen heikkoutensa nyt auta. Toden totta on hän nyt tukea kaipaava ja pyytää tukea, mutta sen tukeen nimi on tieto ja taito, siveellisen voiman ja ajatuskyvyn vahvistaminen totisen ja määrällisen kasvatuksen kautta.

Tämä vanhoihin käsityksiin perustunut kasvatus saapi tavallisesti nimen kodillinen, vaikka se onnellisen kodin mahdollisuutta ja voimassa pitoa sangen vähän palvelee. Uskotaan sillä vaan tytöstä tulevan kelvollisen kodin haltijan ja perhe-elämän järjestäjän, että häntä oletetaan kotiseinäin rajoissa. Mutta tämä kasvatustapa ei ole ollut riittävä tekemään nuoresta tytöstä mitä tosi elämä häneltä vaatii kodin hoitajana, aviovaimona ja kasvattajana. Sitä paitsi se tytön tulevaisuuteen nähden rakentuu edellytyksille, jotka eivät todellisuudessa ole luotettavia: se edellyttää että tyttö joutuu naimisiin, mutta kieltämätön tosi-asia on että paljo naisia elää naimattomina.

Mutta heidän _pitää_ mennä naimisiin, sanotaan. En tahdo tässä siitä kiistää pitääkö heidän mennä taikka ei, vaikka totena pidän, että avioliitto saattaa olla, ja väliin onkin, välikappale korkeimman onnen ja täydellisimmän kehityksen saavuttamiseen, miehelle kuin vaimolle. Mutta kyllä varmasti uskon niiden erehtyvän, jotka nykyisen kasvatustavan pysyttämällä luulevat avioliittojen luvun enentyvän. He ajattelevat: jos naisille annetaan itsenäisyyteen ja ansiotyöhön johdattava kasvatus, niin ne eivät mene naimiseen. Tämä puhe osoittaa heidän pitävän avioliittoa elinkeinona, jota nainen ei valitse muuta kuin pakosta, ja heidän kannaltaan lienee tuo ajatusjuoksu johdonmukainen: nainen edustaa kasvin-eloa, yöpuolta, unentilaa, hänellä ei mieheen verraten ole eikä saa olla voimallisempia tunteita, ei niinmuodoin kykene rakkauteenkaan. Mutta hänen täytyy kuitenkin palvella miehen tunteita ja tarpeita ja on siis pakoitettava naimiseen.

Ne jotka eivät usko tuota traditionin naista, vaan pitävät sitä teeskennellyn kasvatuksen eikä luonnon tuotteena, eivät luule tarvittavan pakoittaa naista avioliittoon. He uskovat naisessa löytyvän luonnon antimena sen tunteen, joka yhteiselämään johdattaa ja joka ainoastaan sen pyhäksi ja oikeaksi tekee.

Sen mukaan kuin taidan käsittää ei itsenäiseen työntekoon valmistava kasvatus tule vähentämään avioliittoja, mutta sitä vastoin ei voitane kieltää että juuri tavanmukainen naiskasvatus on synnyttänyt tuntuvat esteet avioliittojen toteuttamiselle säätyluokissa. Usein on esiintuotu, että nuoret miehet eivät taida mennä naimiseen senvuoksi ettei heillä ole varaa elättää vaimoa ja perhettä. Ja näiden miesten syyt eivät liene perusteita vailla. Ensinnäkin säätyluokkain miehillä ei ole sitä toivoa ja sitä vaatimusta kuin useimmiten työväellä, että aviopuolisot voivat molemmat vetää pesään. Toiseksi ei työmies ja talonpoika naimistansa varten laajenna huoneistoansa, ei muuta asuntoa eikä suurempiin menoihin sitou, kun sitä vastoin herrasmiehellä, joka tahtoo avioliittoon mennä, täytyy olla pikku rouvallensa "viis' huonetta kyökin kanssa" sekä vahvat sisääntulot rahassa.

Tuskinpa voidaan minua syyttää erehdyksestä, kun muistutan että etupäässä juuri tavanmukaisen kasvatuksen saaneet naiset, nuo esteettisesti kasvatetut, tässä kohden enin vaativat ja vähimmän avun tarjoovat tulevan perhe-elämän ylläpitämiseksi. Ne sitävastoin, jotka ovat tottuneet itse ansaitsemaan, itsestänsä määräämään ja itsestänsä vastaamaan, paremmin voivat asettaa välttämättömät asiainhaarat noudatettavakseen ja tietävät kunnioittaa rahan ja ajan arvoa.

Jos siis parannetun naiskasvatuksen seuraukset toiselta puolen eivät tule naisessa vaikuttamaan avioelämän karttamista ja toiselta puolen tekevät avioliiton toteuttamisen miehille helpommaksi, ei vastustajaimme pelkoon liene syytä. Että yhteiskunnassamme elää paljon naisia naimattomina, se kyllä sentään pysyy tosiasiana, mutta syiden tutkiminen siihen ei kuulu tähän aineesen. Ja vaatimus että yhteiskunta kasvatuksen kautta avaa näille mahdollisuuden aineelliseen toimeentuloon, niinkuin sellainen mahdollisuus on naimattomilla miehilläkin, ei toki liene kohtuuton. Mutta niin eivät ole ajatelleet ne, jotka asiain ohjissa istuvat.

Mitä meillä kodilliseksi kasvatukseksi sanotaan riittää naimattomille vielä vähemmin kuin naineille. Tulee vielä huomata, että avioliitto ainoastaan harvoin seisoo ovella odottamassa tyttöä kohta kun tämän niin kutsuttu kasvatus on päättynyt ja rippikoulu käyty. Useimmissa tapauksissa monivuotinen väliaika on elettävä isän omaisuuden kuluttamisella ja usein hänen pienien sisääntulojensa rasitukseksi, taikka mikä vielä pahempaa ja vaikeampaa on, on elettävä lesken vähistä varoista, joihin useimmasti joukko ala-ikäisiäkin turvautuu.

Kuinka toisellaiseksi tämä aika muodostuu sekä nuorelle tytölle itselle että hänen omaisilleen, jos hänen kasvatuksensa ja koulunkäyntinsä olisi antanut hänelle sitä mitä hän nyt tarvitsee: kykyä elättämään itsensä ja siveellistä voimaa määräämään itsestänsä.

Suuri luku kansalaisia tahtoo kuitenkin yhäti vielä rajoittaa naisten opetuksen ja kasvatuksen n.k. kodillisten töitten harjoittamiseen. Näillä töillä tarkoittavat he lähinnä talouden pitoa. He sanovat: kodillinen toimi on niin suuri, niin tärkeäksi arvattava; ja paljon vanhempia löytyy, jotka todella ovat antaneet tyttäriensä aamusta iltaan neuloa, kutoa ja keittää ruokaa. Tämä oli vielä kolme neljä vuosikymmentä takaperin varsinkin maalaisperheissä ja melkein samaten kaupungeissa ainoaa mitä tytöille opetettiin. Tämänlaista kasvatusta ja työtä on pidetty naisen kasvatuksen ihanteena, sitä on pidetty suurena ja korkeana.

Mutta kun niin tehdään, miksi ei sitä milloinkaan rahaksi arvata? Löytyy todella meidän maassamme naisia, jotka siitä asti kun lapsuuden jättivät ovat toimineet perheessä. Orjan lailla ovat he vetäneet pesään. Mitä on se tuottanut? Poijille suuret summat, tyttärille sangen vähän. Tyttö on saanut elatuksensa yhteisessä kodissa, sanotte. Mutta tätä elatusta ei ole pidetty palkkana hänen kodin hyväksi uhratusta työstään, vaan sitä on pidetty armona. "Minulla on kolme tytärtä elätettävänä", sanoo isä, jonka pojat koulukaupungissa maksavat monta sataa markkaa kuussa. Niin paljon arvostellaan tyttärien työtä kodissa. Ja jos tyttö isän kuoltua tai muusta syystä joutuu ulos maailmalle ja menee talouden hoitajaksi herrastaloon, mitä hänelle maksetaan? Korkein palkka minkä hän saapi on 300—400 markkaa vuodessa. Ja miten kohdellaan häntä, joka omistaa etevän taidon naisen tärkeimmässä tehtävässä? Mihin asemaan hän joutuu perheessä? Tavallisesti palvelijain rinnalle. Olen kuullut kerrottavan, että isäntäväki usein jo hakiessaan taloudenpitäjää panevat ehdoksi, "ettei hänellä olko mitään vaatimuksia perheellisen seuraelämän suhteen". — Ainoastaan jos hän personallisuutensa, sukuperänsä taikka ulkonäkönsä kautta sattuu olemaan jotakin, voipi hän päästä isäntäväkensä pariin, mutta hänen virkansa ei hänelle arvollista asemaa tuota. Huonosti todellisuudessa palkitaan, mitä opissa niin korkealle kiitetään.

Vielä on tällä taloudellisella kasvatuksella kodissa se vastus, että se harvoin voipi valmistaa tyttäriä perin pohjin siihen taitoon, jota se tarkoittaa. Köyhissä perheissä, missä talous on yksinkertainen, ei ole tyttärellä tilaisuutta monipuolisempaan harjoitukseen. Vielä vähemmän on hänellä tilaisuutta siihen semmoisissa perheissä, joissa on monta tytärtä — kolme, neljä, viisi kenties, — sillä heille ei kaikille riitä työtä taloudessa. Heidän osanottonsa siinä supistuu niinmuodoin satunnaisiin tehtäviin, joista ei oppi eikä tyydytys ole suuri.

En suinkaan pidä talouden tointa halpana. Mutta se joka sitä varten valmistuu, tarvitsee säännöllisen valmistuksen siihen, niin että hän todellakin saavuttaa siinä tiedon ja taitavuuden. Mutta sitä antamaan kykenee meidän niin sanottu kodillinen kasvatuksemme ani harvoin. Siihen tarvitsemme taloudenpidon kouluja, joissa tyttö, joka aikoo taloudenpitäjäksi, voisi yhdessä vuodessa oppia sen, mihin hän yksinkertaisen kodin supistuneessa taloudessa kuluttaa viisi, jopa monesti kymmenenkin vuotta. Samaten se joka vastaista avioliittoa odottaessa ja siis ainoastaan oman perhetalouden hoitoa varten panee vuosikausia menemään satunnaisiin taloustöihin isänsä kodissa, ei kalliiksi arvostele aikaa eikä voimiaan. Pääasia avioliitossa ei liene että vaimo osaa keittää toista taikka toista ruokalajia ja ruokakaapin hoitaa. Tärkeämpänä täytynee pitää että hän on varustettuna sillä siveellisellä ja henkisellä voimalla, niillä tiedoilla ja kyvyillä, jotka tekevät hänen mahdolliseksi vapaana ja vastuunalaisena puolisona seisomaan miehensä rinnalla ja kasvattamaan lapsiansa hyviksi, onnellisiksi ihmisiksi ja kelpo kansalaisiksi.

Vielä on eräs asema, jossa tähänastisen traditioninmukaisen naiskasvatuksen puutteet tuntuvat kipeinä epäkohtina ei ainoastaan naiselle itselle, vaan myöskin suoraan yhteiskunnalle. Siihen asemaan astuu aviovaimo, kun mies kuolee ja hän jää leskeksi. Ja tuskin missään niin silmiinpistävästi kuin tässä tulee näkyviin kaikki ne haitalliset seuraukset, joita naista koskevat lainsäädökset ovat synnyttäneet yhdessä kasvatuksen kanssa.

Samalla kuin mies kuolee on vaimon asema yhdessä iskussa kokonaan muuttunut. Hän joka tähän asti sekä persoonansa että omaisuutensa puolesta oli ollut toisen käskyn alaisena; jonka sanalla ja tahdolla ei ole ollut lain edessä mitään voimaa, hänen käteensä laskee sama laki nyt kaiken edesvastauksen, ei ainoastaan hänen omasta, vaan koko pesän ja perheen omaisuudesta ja toimeentulosta. Hänellä ei tähän asti ollut oikeutta mitään liikuttaa yhteisessä pesässä, ei mitään myydä eikä vaihtaa, eikä omia rahojansakaan nostaa; ei hän saanut lapsensa koulunkäynnistä eikä muusta sen tulevaisuudesta määrätä. Ja nyt lasketaan hänen käteensä koko perheen tulevaisuus.

Hänen joka ei ollut saanut mitään rahan arvoista oppia, pitää nyt itsellensä ja perheellensä ansaita jokapäiväinen leipä. Mitä häntä nyt auttaa sukupuolensa "tarkoitus", joka juuri oli "meidän elämätämme koristaa?" Mitä nyt auttaa häntä se että hän "tukea kaipaa ja tukea pyytää?" Elämä ei kysy nyt hänen kukkais-ominaisuuksiaan eikä hänen viattomuuttansa, vaan se kysyy kykeneekö hän mihinkään ansiota tuottavaan toimeen. Kykeneekö hän laskemaan menoja ja tuloja ja olemaan turvaksi ja tukeeksi lapsillensa? Juuri sitä mitä psykoloogit ja runoilijat ja heidän kanssansa kasvatus on häneltä kieltänyt, sitä hän nyt tarvitsisi: itsensä määräämiskykyä, ajatusta, perustuksiin nojautuvaa päättämiskykyä, tietoa, voimaa. —

"Mutta hän osaa keittää ruokaa", sanotte. No niin, se on hyvä, mutta tuo tuntuu vaan katkeralta ivalta siinä missä jokapäiväinen leipä puuttuu. — "Mutta hän kelpaa talouden pitäjäksi." Hän menee siis taloudenpitäjäksi, jossa toimessa hänen täytyy aamusta iltaan olla poissa kotoa — ja saapi 300—400 markkaa vuotuista palkkaa. Mutta hän ja hänen perheensä ei elä sillä. Tuo korkeaksi arvattu "kodillinen" kasvatus ei häntä nyt paljo auta.

Lesken tilaa on yhteiskunta toden totta sangen vähän ajatellut ja muistanut. Ainoa, mikä näkyy lesken ja hänen lastensa surkeaa kohtaloa muistaneen ja säälineen, on kirkko. Oikein se tekee, kun se asettaa nämä varattomat sairaitten ja kuoleman kanssa kamppaavaisten rinnalle, ja kehoittaa jumalanpalveluksessa kristillistä seurakuntaa yhtymään rukoukseen ja anomaan Jumalan erityistä armahdusta kaikille leskille ja orpolapsille.

* * * * *

Mutta tähänastisen kasvatusjärjestelmän haitat eivät ilmaannu vaan perheen rajoissa. Ne ulottuvat luonnollisesti myöskin isompaan piiriin, yhteiskuntaan. Mikä perheen onnea, perheen toimeentuloa ja hyvää tilaa vähentää ja hävittää, se vähentää ja hävittää yhteiskunnankin onnea ja hyvää tilaa. Kuinka monta kelpo kansalaista meneekään hukkaan yhteiskunnalta, jossa suuren suuri joukko kasvattajista puuttuu tehtäväänsä tärkeimpiä ominaisuuksia. Kehityksen puutteessa kasvaa umpeen paljon voimia ja kykyjä, jotka toisen kasvatus-suunnan käsissä olisivat voineet tulla yhteiskunnan ja kansan hyväksi. Ei luulisi yhteiskunnalla olevan varaa kaikkien niiden voimain heittämiseen, jotka se nykyisen kasvatuksensa kautta heittää.

Yhteiskunta on kuitenkin pitänyt itsensä kylläksi rikkaana kustantamaan itsellensä kukkasen, koristuksen. Sitä osoittaa pintapuolisinkin silmäys n.k. sivistyneen luokan naisiin. Tarvitsee vaan mainita sanat muoti ja turhamaisuus, niin lukija tietää mitä tarkoitan, ja pääsen pitemmittä sanoitta raskaasta velvollisuudesta vetää esille tuota säätynaisten surkuteltavaa pahetta. Onneksi ja paremman tulevaisuuden enteenä ovat monet ajattelevat miehet alkaneet sitä saattaa tarkastuksen alaiseksi ja lausuvat sen ylitse tuomionsa. Vaikka toiselta puolen ei voi olla huomaamatta heidän heikkouttansa käytännössä, voipi varmuudella otaksua heidän lausumansa jotain vaikuttavan. Syyllä he moittivat, se on totta, ja moittijain joukossa on paljon vanhakantalaisia, jotka eivät voi välttää joutumasta siinä uuden suunnan seuralaisiksi. Mutta heidän lausutut soimauksensa eivät kuitenkaan heidän kannaltaan pidä mielestäni logillista johtoa. Sillä voidaksemme perustuksen mukaisesti tuomita pois naisten turhamaisuutta eli koristelemisen halua, täytyy ensin hyljätä kaikki ne vanhat käsitykset, joissa tuolla ominaisuudella ja tavalla on vahva pohjansa. Mutta ne jotka muuten tahtovat pysyttää olot entisellään ja sentään soimaavat naissuvun turhamaisuutta, unohtavat kokonaan, että turhamaisuus ja koristelemisen halu on naisessa johdonmukainen seuraus tähänastisesta järjestelmästä. He itse käsityksinensä naisesta ja hänen tarkoituksestaan seisovat epäkohdan parhaimpana tukena. Jos koetamme millään muulla kuin vapautuksen tiellä poistaa yhteiskunnasta tätä yksityistä pahetta, saamme pian huomata kaikki keinot turhiksi.

V.

Muistutetaan ehkä että olen unohtanut koulujen olemassa olon tytöillekin. Tämä muistutus johdattaakin minua julkisen opetuksen alalle. En sitä ole unohtanut, ja myönnän kernaasti tyttökoulujen olleen edistysaskeleen naisten kehityksessä.

Niiden parhaimman ominaisuuden löytänemme kuitenkin siinä, että ne tarjoamalla tytöille jonkinmoista opetusta, jos kohta yksinkertaisimmissa tiedoissa, ovat vaikuttaneet herättäväisesti. Tyttökoulun käyneet ovat sieltä usein tuoneet muassaan hämärän tiedon siitä, että naisellakin on oppimista tiedoissa ja taidoissa, ja että hänen kasvatuksensa on puutteellinen ja estää hänen kehitystään ja tulevaista onneaan. Monelle tyttökoulun läpikäyneelle lienee käynyt selväksi, että kuta enemmän tietää, kuta paremmin jotain osaa, sitä helpompi on tulla toimeen ja sitä rikkaampi on elämä. Kuta vähemmän tietää, kuta huonommasti jotain osaa, sitä vaikeampi on tulla toimeen, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Muistettava on myöskin että niistä naisista, jotka nyt työnsä kautta tukevat oman ja usein jonkun sukulaisensakin toimeentulon, moni kuitenkin tyttökoulussa sai ensimmäisen alun siihen tietoon ja taitoon, joka nyt hänelle leivän antaa, jos kohta se sen niukastikin tekee, ja jos kohta hänen koulunkäyntinsä perästä täytyi ikäänkuin alkaa uudestaan ja lukemattomien vaikeuksien ja esteitten läpi itsensä kykeneväksi tehdä. Niin vaillinainen kuin tyttökoulu onkin ollut, on se kuitenkin kaikille näille ollut suoranaisena vaikka aivan riittämättömänä apuna.

Mutta enemmän on se kumminkin, kuten sanottiin, vaikuttanut siten että se on ollut avullinen opettamaan aikaamme ja varsinkin aikamme naisia huomaamaan kuinka puutteellinen heidän sukunsa kasvatus on ollut. Ei niin että koulu olisi siihen suorastaan viitannut, mutta se on välillisesti, sekä sen kautta mitä se tiedoissa ja siveellisessä suhteessa _on_ antanut, että sen kautta mitä se _ei_ ole antanut, on valmistanut tietä ajatukselle ja arvostelulle.

Jo nimitys tyttökoulu, taikka niinkuin näihin asti on sitä kutsuttu: naiskoulu (fruntimmerskola), osoittaa näiden koulujen poikkeavaa luontoa julkisista oppilaitoksista yleensä. Kun opistoja, joissa poikia on opetettu, on kutsuttu eri nimellä laatunsa mukaan: ala-alkeiskouluiksi, ylä-alkeiskouluiksi, kymnasioiksi, alkeiskouluiksi, alkeisopistoiksi, lyseoiksi, realikouluiksi, paitsi paljon eri ammatti-kouluja, niin sitä vastoin niiden koulujen laatua, jossa tyttöjä opetetaan, on merkitty vaan sukupuolen mukaan. Vaikka tyttökoulujen syntyminen kieltämättä ilmaisee edistystä, palveli niiden aate siis kuitenkin uskollisesti vanhoja käsityksiä, joista ei se vielä tänä päivänä ole voinut irtautua. Tytöille piti niillekin sentään jotakin opettaa, ruvettiin ajattelemaan, kun muiden koulujen luku vuosi vuodelta nousi. Mutta samaten kuin kansakoulu, joka sekin ehdottomasti on tuntuva edistysaskel yleisessä kehityksessä, vielä perustuu menneiden aikain aatteesen kansanluokkain eri-suuresta arvosta ja tarkoituksesta, perustuu tyttökoulukin vielä menneiden aikain aatteesen sukupuolten eri-suuresta arvosta ja tarkoituksesta. Sitten kuin olemme ehtineet niin kauas, että nämä käsitykset kansanluokkain eri-suuresta arvosta ovat poistuneet yleisestä ajatustavasta, ei meillä enää tule olemaan erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja. Ja kun olemme ehtineet niin kauas, että käsitykset sukupuolten eri-suuresta arvosta ja tarkoituksesta ovat poistuneet, ei meillä enää tule olemaan erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja.

Tyttökoulu niinmuodoin ei ole varsinaista muutosta tarkoittanut yleisessä käsityksessä naisesta ja hänen suhteestaan perheesen ja yhteiskuntaan. Sillä on vaan tahdottu antaa tytöille jotakin oppia yleissivistystä varten, ja nykyisen voimassa olevan asetuksen mukaan tekee se sitä tytön II:a ikävuodesta 16:teen. Tyttökoulu ei sitou olemaan valmistusjaksona millekkään määrätylle jatketulle työlle suuntaan taikka toiseen. Ainoastaan kahteen jatko-opistoon se antaa luvan päästä. Ja samalla lailla kuin se on ylähältä jyrkästi katkaistu, leikkautuu se alkupäästäänkin poikki ja tekee valmistuksen kouluun pääsöä varten vaikeammaksi ja useampivuotiseksi kuin ennen. Ja tästä valmistuksesta ei yhteiskunta katso itseään velvolliseksi pitämään mitään huolta muualla kuin pääkaupungissa. Korkeammat oppilasmaksut tyttökouluissa sitä paitse tekevät tämänkin opin saamisen vaikeaksi tytöille.

Tyttökoulu on siis jo luontonsa mukaan riittämätön poistamaan naisten kasvatuksesta niitä puutteita, joista ylempänä olemme puhuneet. Sen lisäksi tulee, ettei sen vaikutus enemmän kuin koulun yleensä voi ulottua suoraan koteihin, joiden kädessä siveellinen ja osaksi älyllinen ja käytännöllinen kasvatuskin on.

Jos taas katsomme tyttökoulujen sisäpuolelle ja tarkastamme laadultaan sitä työtä, jota niissä on tehty sekä sitä henkeä, mikä niissä on ohjaajana vaikuttanut, niin emme saata olla tekemättä sitä havaintoa, että, niinkuin johdonmukaista onkin, siellä opetettavaa oppilasta on pidelty vanhojen teoriain mukaan. Jo se asianlaita ettei koulussa päättynyt työ joudu minkään lopputarkastuksen alaiseksi, on koulusta poistanut sen innon ja tarkkuuden työssä, johon koulun päätyttyä tehtävä suoritus ainakin kehoittaa sekä oppilasta että opettajaa. Aineita on opittu ja opetettu, läksyjä on luettu ja luokalta on muutettu, mutta miten ja mitä oppilas on omistanut aineista, siitä ei ole lopputiliä kysytty. Yksityisissä opettajissa on suuri innostus aineesen ja erityinen tarkkuus luonnossa saattanut voittaa käsitykset sukupuolesta ja heidän opetuksesta tehdä totisemman, perusteellisemman työnteon oppilaiden onneksi ja hyödyksi. Mutta sellaisen pidämme poikkeuksena. Tietämättä taikka tietäen, aikomuksesta taikka ei ovat monet opettajat antaneet tuntinsa, jakaneet arvolauseensa ja asettaneet vaatimuksensa vanhan naisihanteen palveluksessa. Kunhan vaan on annettu tytöille senverta yleissivistystä, että osaavat liikkua seuraelämässä ja käyttäytyä säätynsä mukaan, ei heiltä muuta puutu. Perusteellisuus, ajatteleminen, kritiikki on ollut toiselle sukupuolelle kuuluvata; ei tyttö-opetuksen tarvitse tähdätä siihen, kuuluvat oppiohjeet tässä.

Oppilaat ovat saaneet hyviä todistuksia, heitä on siirretty korkeampaan luokkaan ja he ovat lasketut koulusta usein siinä luulossa että todella osaavat mitä heillä on oppi-aineena ollut. Vasta karttuneet ikävuodet ja se mikä elämässä tulee heille vastaan on näyttänyt heidän tietojensa puutteellisuuden ja pintapuolisuuden.

Toisille, jotka joutuvat vähemmän kehittyneihin oloihin, kenties asian tosi laita ei milloinkaan selviä. Mutta heidän vahinkonsa ei vähene siitä. Sanotulla luonnollisesti ei ole tarkoitettu vähintäkään moitetta niitä _henkilöitä_ kohtaan, jotka tyttökouluissa ovat vaikuttaneet.

Odotamme nyt sitä muistutusta, että _kansakoulut_ palvelevat molempia sukupuolia ja että siis yhteiskunnan tehtäväksi lankeava huolenpito on yhteisen kansan suhteen tasainen. Kieltämättä kansakoulu palvelee molempia sukupuolia, mutta tuskin sentään olisi voinut muulla tavoin olla. Se tieto minkä kansakoulu ennättää ja voipi antaa, katsottiin toki niin yleiseksi, niin aakkoselliseksi, että sen kieltoa tytöille ei saattanut enään tulla kysymykseen aikana, jolloin kansakoulun aate meillä toteutettiin. Asettaa kansakoulu ainoastaan poikia varten, olisi ollut sama kuin asettaa rippikoulu ainoastaan poikia varten.