Part 5

Että kansakoulu on yhteinen, siitä onkin meillä todella opittavaa toisien kansaluokkien kouluille. Se osoittaa että vanha naisihanne ja vanhat käsitykset alkavat horjua, kun kysymys koskee — yhteistä kansaa. Yhteisessä kansassa, jossa kaikki olot ojentuvat enemmän luonnollisuuden mukaan, ei olisikaan helppo juurruttaa konstruerattuja ihanteita. Kansa ei niitä käsittäisi. Toiselta puolen näyttää siltä kuin n.k. sivistynyt sääty käsityksessään naisesta ja määritelmissään hänestä ei pitäisikään väliä muusta kuin säätynaisesta. Siten on yksin tämän jälkimäisen osaksi tullut tuon kokoon-kyhätyn naisihanteen toteuttaminen. Seurauksena tästä on, että vertaus säätynaisen ja kansannaisen kasvatuksen välillä näyttää voiton olevan jälkimäisen puolella. Sitä hämmästyttävää järjettömyyttä ja esteettisten sääntöjen sokeaa noudatusta, joka säätyluokissa on vahingoittanut naisen luonnonmukaista kehitystä ruumiin ja sielun puolesta, ei niin tavata kansan parissa.

Että tietämättömyyden ja taitamattomuuden tähden varsinkin lasten ruumiillinen hoito siellä osoittaa suuria puutteita, on kyllä totta, mutta se on asia, joka koskee kasvatusta yleisesti, eikä naisten kasvatusta erittäin. Ei kansalla ole varaa eikä aikaa ajatella eikä pitää itsellensä mitään koristusta, mitään kukkasta elämäänsä suloistuttamaan. Kansan seassa kutsumus kuuluu: auttaa, ei: koristaa. Siellä ei kysytä ensimmäiseksi mikä on sievää ja sopivaista, vaan mikä on välttämätöntä ja tarpeellista. Onneksi senvuoksi kansassa harvoin kasvaa niitä teeskenneltyjä naistyyppejä, joita olot ja kasvatus ihmiskunnassa valmistaa.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kansan vaimolle tuleva julkinen kasvatus siltä tyydyttäisi yleistä tarvetta, taikka että se miehen osaksi tulevan kasvatuksen rinnalla olisi riittävä. Kansakoulu tarjoutuu molemmille, se on totta. Varakkaimpain maanomistajain perheissä, joissa lapset koulunsa läpikäytyä jäävät kotitaloon taikka joutuvat perheenjäseniksi muihin taloihin, saattaa niinmuodoin julkinen kasvatus käydä tasan sukupuolten välillä. Mutta koko sen suuren väestön piirissä, johon kuuluu käsityöläiset ja ammattilaiset kaupungeissa ja maalla, kaikki päivämiehet, kaikki toisen palveluksessa olevat ja ylipäinsä koko irtain väestö kaupungissa ja maalla, siinä järjestyvät asiat toisin.

12—13-vanhana on lapsi päättänyt kansakoulunsa kaupungissa, yksi tai kaksi vuotta myöhemmin maalla. Silloin jättää yhteiskunta enimmiten tytöt oman onnensa nojaan. Useimmista, jatkettua opetusta antavista kouluista, joista kunta ja valtio yhdessä taikka toinen yksistänsä nyt huolen pitää, ovat tytöt suljetut. Hyödyllinen ja ansioa tuottava työnteko tulevaisuudessa voisi heillekin antaa leivän, mutta he eivät tiedä millä keinoin voisivat saada sitä oppia, jota samaisen työn eli toimen taitamiseksi ehdottomasti vaaditaan. Ammattikouluja ja sunnuntaikouluja [emme näillä tarkoita yksityisten pitämiä, vaan varsinaisia kuntien kustantamia kouluja ammattilaisia varten] ylläpidetään monissa kaupungeissa, mutta ei niihin pääse tytöt. Nämä viettävät parhaimman oppiaikansa köyhässä kodissa, joka useimmasti ei heille voi antaa riittävästi sopivaa työtä eikä tietysti myöskään heille tarjota valmistusta mihinkään enemmän tuottavaan työhön. Poika voidaan panna oppiin toiseen tai toiseen, ja hänellä on tilaisuus esim. sunnuntaikoulun läpikäymällä hankkia itselleen todistuksen, jolla hän pääsee ammattia harjoittamaan. Mutta tytölle harvoin jää muuta jälelle, kuin joko kitua kotona ja syödä vanhempiensa ansiota, taikka mennä palvelemaan. Edellisen tilan vaarallisuus siveydelle on niin selvä ettei se mitään todistusta tarvitse, jota paitsi on muistaminen ettei se suinkaan varallisuutta lisää. Jälkimäinen tavallisesti tuottaa leivän, mutta ei kaikkia houkuttele, varsinkin koska elinkeinon puute pakoittaa palvelukseen niin monet, että kaikille tarjoutuville ei likimain löydy paikkoja. Viimeksi mainittu seikka taas alentaa palkat kohtuuttomiin.

Pesu ja silitys pelastaa monet niin kauan kuin voimat kestävät työssä, jossa kilpailu ja sen kautta alentunut tulo kysyy ponnistusta yli sen minkä ruumis luonnon mukaan tarjoo. Ompelemisella ja räätälin työllä voisi moni vaimo meidän maassa elää, ja moni elääkin. Mutta kun yhteiskunta ei huolta pidä valmistuksesta siihen, on seuraus se että _hyviä_ ompelijoita, pukujen neulojia, joille aina riittäisi työtä ja joiden työ jotain tuottaa, löytyy liian vähä, _huonoja_ liian paljo. Jos sitä vastoin yhteiskunta paremmin kuin tähän asti huolta pitäisi, että toinenkin sukupuoli voisi itsensä kykeneväksi tehdä teollisuuden harjoittamiseen, ammatteihin, liiketoimiin, niinkuin myöskin olisi annettava sille tilaisuutta valmistua henkistä työtä varten, niin — silloinhan olisikin naisten kasvatuksesta poistetut _ne_ puutteet, joihin _yhteiskunta_ julkisen kasvatuksen isäntänä itsensä velkapääksi tekee.

Uskotaan kenties että puhuessani yhteisen kansan naisista ajattelen vaan naimatonta vaimoa. Ja sanottuani etten ole niin ajatellut, kuulen muistutettavan: Naidun vaimon tehtävä on kodillinen työ miehen ja lasten hyväksi; ansaitseminen, perheen elatuksen hankkiminen on miehen asia. Niin onkin opissa, enkä tahdokkaan olla viimeisiä tunnustamaan sitä perhe-elämän ihanteena.

Mutta miten on asia todellisuudessa? Useimmissa perheissä n.k. alhaisemmassa väestössä ja samalla tavoin jotenkin yleisesti käsityöläisissä ansaitsee vaimokin, missä vaan taitaa ja millä suinkin voipi. Hänen _täytyy_ sitä tehdä, se on välttämättömyyden vaatimus. Lasten luku kasvaa ja tarpeet enenevät enenemistään, mutta miehen palkka on entisellään, se ei riitä elatukseen. Ja niinkuin jo tuonnempana sanottiin, on miehellä jo naimiseen mennessä luonnollisena vaatimuksena että kumpikin ansaitsee. Jollei hän sitä vaatisi, jollei vaimo voisi häntä auttaa ansiolla, jäisi monta avioliittoa tekemättä, niinkuin juuri siitä syystä niin monta jääpi ylemmissä luokissa.

Hyvähän olisi vaimon antautua vaan ruoan valmistamiseen, perheen vaatteiden valmistukseen ja lapsien kanssa työskentelemiseen. Mutta näistä kaksi edellistä työtä supistuu supistumistaan sitä myöden kuin rahain riittämättömyys supistaa ostettavain ruoka- ja vaateaineiden määrää ja laatua. Mitä auttaa jos sanomme ettei näin pitäisi olla, kuin olot kuitenkin ovat semmoiset meillä kuin muualla, että vähävaraisemmissa kansanluokissa vaimon täytyy ansaita enemmän tai vähemmän. Kysymys on vaan mitä hän osaa ja mihin hän kykenee. Jos hän olisi saanut käydä oppimassa jotain käytännöllistä niinä vuosina, jotka kansakoulun käynnin ja naimisen välissä murentuivat hukkaan varattoman kotopesän niukassa ruuassa; taikka häntä olisi otettu, niinkuin hänen veljensä otettiin, sunnuntaikouluun, taikka ammattikouluun, taikka realikouluun, hankkimaan itselleen opillisia perustuksia käytännölliseen työhön, niin hänellä nyt olisi omaisuus jälellä, joka tulisi sekä perheen että hänen omaksi hyödykseen.

Mutta useimmissa tapauksissa seisoo hän siinä ilman taitoa mihinkään. Ei siis muuta neuvona kuin ryhtyä siihen mikä on hänelle mahdollista, ja hän ryhtyy: pesuun, silitykseen, ja jos hän on erittäin lahjakas taikka hän yksityisten avulla oli saanut vähän oppia ompelussa, ompelukseen. Mutta se mikä useimmille jääpi ainoaksi ansioksi on apumiehen työ päiväpalkalla (handtlangerska). Meidän tarvitsee vaan katsella ympärillemme kaupungeissa, nähdäksemme kuinka monet aviovaimot aamusta iltaan polku-palkasta kantavat tiiliä ja savea rakennustyöhön, sillaikaa kuin miehet, joille opin tilaisuus oli etuoikeutena säilytetty, seisovat verrattain vähemmän rasittavassa työssä ja saavat kahdenkertaisen palkan.

Kuinka paljon oikeampaa olisi ja kuinka paljon onnellisempaa perheelle kokonaisuudessaan, jos kaikki nämä vaimot osaisivat esimerkiksi jotain semmoista työtä, jota he voisivat tehdä kotona. Olen nähnyt kuinka vaillinaisinkin taito jossain käsiteollisuuden haarassa voipi tuottaa suurta onnea varattomalle kodille, jossa vaatimukset niinkuin tiedämme eivät ole suuret. Kyyneleet silmissä kertoi eräs aviovaimo, kuinka se näennältä vähäpätöinen seikka, että hän nuoruudessaan sattumalta oli saanut oppia olkien letittämistä, nyt antoi hänelle, miehellensä ja neljälle lapselleen sen välttämättömimmän elatuksen, jonka hankkimiseen miehen työ ei riittänyt. Ja tämän vaimon saama oppi ei suinkaan ollut suuri. Hän osasi ainoastaan välttävästi letittää ja kokoonneuloa yksinkertaisimpia pieniä koria ja poikain lakkia, jotka tuottivat markan kaksi silloin tällöin. Pääasia oli että hän oli saanut jotain oppia.

Niinkuin nyt on, sulkee puutteellisuus yhteiskunnan huolenpidossa useat elinkeinot ja ansiolähteet naiselta. Yhteiskunta on ottanut julkisen kasvatuksen käsiinsä, mutta se on itsevaltiaan tavoin toisille antanut, toisille antamatta ollut. Suuri osa niitä puutteita ja haittoja, joita tähänastinen naiskasvatus osoittaa ja jotka käsittääkseni sangen ehkäisevästi vaikuttavat yleiseen kehitykseen, on seurauksena tästä menettelöstä. Yhteiskunta on tässä kohden erehtynyt laskuissansa.

* * * * *

Mitä kirjoituksen kuluessa on sanottu lienee jo viitannut sen uudistuksen suuntaan, johon ilmaantuneet puutteet naisen kasvatuksessa kehoittavat aikaamme.

Naisen kasvatuksen tulee pyrkiä toteuttamaan, mitä ihmisen kasvatuksen tarkoituksena yleensä tunnustetaan; sillä se on hänen oikeutensa syntymisensä kautta, se edistää kansan kehitystä ja lisää sen onnea. Kasvatuksen täytyy muistaa, mitä se tähän asti on unohtanut, että nainen on ihminen ja että se mikä saattaa ihmisen yleensä hyödyllisempään kehitykseen, se naisenkin siihen saattaa. Sentähden hänen kasvatuksensa on oleva semmoinen:

että se on avullisena tekemään häntä ruumiillisesti vahvaksi, terveeksi, raittiiksi, kestäväksi; että se on avullisena tekemään häntä moraalisesti itsensä määrääväksi, vastuun alaiseksi, tiedolliseksi ihmiseksi, joka tahtoo ja täyttää oikian oikian tähden ja karttaa pahaa pahan tähden, että se on avullisena tekemään häntä älyllisesti kykeneväksi ajattelemiseen, tiedon käsittämiseen ja sen viljelemiseen; että se tekee hänen käytännöllisesti kykeneväksi itsensä elättämiseen.

Muistutetaan kenties nyt että tämä ei muuta ole kuin mitä kasvatukselta yleensä voipi vaatia. Se onkin oikea muistutus ja siihen on vastattava: suurimmat puutteet ja virheet naisten kasvatuksessa tulevatkin likinnä siitä, että tämän kasvatuksen suunta _poikennut_ kasvatuksen _yleisestä_ suunnasta, että naisten kasvatus on tehty joksikin toiseksi kuin mitä kasvatuksen _yleensä_ tunnustetaan olevan. Olen koettanut näyttää kuinka kasvatus on erehtynyt, kun se ylenmäärin silmällä pitäen vaan _tyttöä, naista_, on unohtanut _lapsen, ihmisen_. Järjestelmän seurauksista nähdään paraiten sen vahingollisuus ja kuinka tarpeellista on että siitä luovutaan ja palataan luonnollisemmalle pohjalle.

Tämä on ensisijassa tarpeen. Yksityiskohdat tulevat kyllä vähitellen selviksi, sitä myöten kuin suunta yleisessä ajatustavassa vakaantuu. Päätehtäväksi jääpi vaikutus aikakautemme ajatustapaan, niin että moniaiden tähänastisten käsitysten laho laatu tulee julki ja uudempain aikain kanssa virranneet uudet käsitykset voittavat sijaa. Emme vaan saa hetkeksikään unohtaa, että kasvatus on ollut seuraus näistä menneiden aikain synnyttämistä käsityksistä naisesta yleensä ja ettei mitään pysyvää uudistusta saada aikaan, jos vaan päältäpäin kiillotellaan, mutta entinen pohjus jätetään pois karsimatta.

Se ajatustavan muutos, jota ilman eivät mitkään parannus yritykset voi onnistua, onkin jo alkanut ja muodostaa nyt uutta astetta tuossa ajasta aikaan nähtävässä hiljaisessa mutta vakaassa kehityksessä, jota naisvapautukseksi sanotaan. Tiedämme että moni vanha käsitys jo on murennut nuorempain mielipiteiden tieltä, ja että sen johdosta naissuvun asema lain edessä nyt on jo monessa kohdassa toisellainen kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten. Muutokset tähtäävät tasoittamiseen, niinkuin jo kirjoituksen alussa sanoin. Tähän asti tehtyjen lakiparannuksien yhteisenä ominaisuutena ilmaantuu johdonmukainen pyrkimys käsitellä naista enemmän ihmisenä, vähemmän sukuolentona kuin ennen; ei miestä yli-arvoisena eikä ala-arvoisena, vaan miehen vertaisena. Sitä nähdäksemme tarvitsee vaan muistaa niitä muutoksia perintölaissa, naimiskaaressa, elinkeinolaissa, joita Suomen kansa on säätänyt naisen eduksi. Niissä tarkoitetaan naisen vapauttamista entiseltä eri-asemalta ja siirtämistä likemmä sitä sijaa, joka ennen oli miesten yksinoikeutena. Samaan suuntaan viittaavat ajan oireet kasvatuksessakin, ja samaan suuntaan uudistustyön alku siinä jo käypikin.

Monissa vanhemmissa on herännyt ajatus uusista velvollisuuksista tyttäriänsä kohtaan, ja he ovat huomanneet että heidän kasvatuksensa parantaminen on tärkeintä. Monissa kansalaisissa on hereellä sama ajatus ja sama vaatimus. Ja näiden yhteisen työn hedelmänä näemmekin yhä levenevän uran, joka aukaisee naisille tilaa astumaan miehen vertaisena hänen rinnalleen. Näemme kuinka kodeissa ja kansalaisissa vaatimukset naisesta, hänen kutsumuksestaan ihmisenä, nousevat ja vakaantuvat, ja kuinka samassa hänen arvonsa nousee. Sen ohessa kasvatus luonnollisesti alkaa saada totisemman ja määrätymmän suunnan. Vanhemmat ja kansalaiset, huolimatta vanhoista hyvin tunnetuista naisellisuuden ihanteista, tahtovat varustaa tyttäriänsä tiedoilla ja taidoilla ja heitä itsensä-määräämiseen kehittää. Näemme vihdoin kuinka kansalaiset, miehet ja vaimot yhdistetyin voimin koettavat yhteiskunnan puolelta siihen tilaisuutta tehdä. Niinpä yksityisten toimesta työskentelee maassamme jo monta koulua, toiset opillisen, toiset käytännöllisen kasvatuksen palveluksessa.

Yhden niitä välikappaleita, joka kenties luonnollisimmalla tavalla voipi vaikuttaa yleisen kasvatuksen tasoittamiseksi eri sukupuolten suhteen, on uudistyö tavannut asettamalla nuorison opetusta varten _yhteiskouluja_. Tämän aatteen kelvollisuudesta on viime aikoina siksi paljon keskusteltu ja sitä eri suunnilta harkittu, ettei ole syytä sen puolustusta ottaa tässä puheeksi.

Aatteen kannattajain ja aatteen käytännöllisten toteuttajain tulisi vaan nyt muistaa, ettei se asian laita yksinään että meillä nyt _on_ yhteiskouluja, tee niitä vielä siksi kuin ne ovat aiotut; vaan siihen kysytään suoranaisten työntekijäin samaten kuin asian harrastajain puolelta vakaata työtä ja totista mieltä. Yhteiskoulun tulee koettaa poistaa erikoiskoulujen viat, mutta säilyttää niiden ansiot. Niinpä on sen velvollisuus esimerkiksi torjua kaikkea turhamaisuutta, joutavuutta, löyhyyttä, kaikkea määrätöntä harrastusta, — tyttökouluille omituisia ominaisuuksia — raakuutta, oman käden valtaa, hämmennystä siveyden tunteessa — poikakouluille omituisia ominaisuuksia — ja torjua sitä yhtä hyvin opetuksen puolella kuin kurissa ja koko koulun elämässä yleensä. Jos yhteiskoulu ei voi itseänsä vapaana pitää näistä jokaisen kasvatin luonteen kehitykseen vaikuttavista haittapuolista, vaan ehkä antaa kannatusta niille kaikille, niin se ei suinkaan vastaa mitä siltä on odotettu.

Mitä erittäin opetuksen hoitoon tulee, emme saa unohtaa, että opetettavia lapsia nyt todellakin pitää valmistaa vissiä päämäärää varten. Todellakin täytyy kaikkien jotain järjestettyä osata, jotain joka oikeuttaa heitä astumaan astetta ylemmälle opin tiellä. Jos tyttöjen tähden löyhennämme opetusta, tyydymme vähempään totisuuteen, vähempään vakavuuteen ja kenties vähempään perusteellisuuteen, niin teemme tytöille vahingon, jota aate juuri tahtoo välttää. Sen lisäksi vedämme alaspäin opin vaatimuksia poikain suhteen, ja teemme vääryyttä niille. Tahdotaan väliin sanoa ettei yhteiskoulujen pitäisi huolia vanhojen poikakoulujen järjestelmistä, koska muka poikakoulut eivät ollenkaan ole malliksi kelpaavia. Niin onkin tavallansa totta: poikakoulut eivät ole täydellisiä, niillä on pahat vikansa ja olemme niistä ikään maininneet muutamia. Mutta kieltämätön tosiasia lienee kuitenkin, että poikakoulumme ovat parasta mitä meidän maassamme tähän asti on ollut olemassa julkisen opetuksen alalla. Sitä emme saa unohtaa. Sanottakoon mitä sanottaneenkin niiden moitteeksi, totta on sittenkin, että mitä niissä on opetettu, on sitä — tyttökouluihin verraten — opetettu perusteellisesti ja vakavasti, koulun lopputili korkeamman opiston edessä aina silmissä. Tämä vakavuus ja totinen henki, tämä jykevyys opetuksessa on mielestäni ollut poikakoulun etevin ominaisuus, eikä varmaankaan ole ollut jättämättä jälkiänsä maamme koulunkäyneiden miesten luonteihin ja kehitykseen. Uskonpa senvuoksi yhteiskoulun viisaasti ja oikein tekevän, jos se perintönä vanhalta koululta itsellensä saman ominaisuuden hankkii ja sitä arvossa pitää.

Ikävä pidätys tämän uuden kasvatusaatteen menestykselle käytännössä on se, ettei yhteiskunta valtiona ole tahtonut antaa sille aineellista kannatusta. Sitä vastoin valtio on antanut apuansa joillekuille naisten kasvatusta edistäville yksityiskouluille maassamme. Viimemainitusta seikasta nähden, ja myöskin jos saamme aavistaa tulevaisia toimenpiteitä muista merkeistä ajan kehityksessä, ei liene kuitenkaan tällaisen kannatuksen saanti tulevaisuudessa mahdottomaksi luettava.

Kansalaisten harrastuksen ja ahkeran työn kautta ollaan siis paremman tien alussa. Koulu tietysti ei kaikkea tee, ei kaikkeen kykene. Vaikutus paremmuuteen on tuleva kodeista, vanhemmista, veljistä, sisarista, — koko suvusta. Tämän vaikutuksen täytyy tunkea kaikkialle: lapsen-kamariin, perheen elämään, perheen työhön, seuraelämään, käytännölliseen elämään, yhteiskunnalliseen elämään. Mutta missä monta yhtyy yhtehen, missä mies ja vaimo seuralaisina suvun yhteistä hyvää ajavat, siinä ei häpeään tulla. Heidän yhteinen työnsä voipi luoda mitä ei toinen yksinään saa aikaan.

Vapahdus on raskas ja myöhänen työ, Mut' vaimonpa sydän viel' nuorena lyö; Kun kaksittain, Työt tehdään ain' Mies, vaimo— ne yksillä voimillaan Sukukunnalle raivaavat uudismaan.

(Jonas Lien runosta "Nylaende".)