Part 3

Ei ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja oikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten tyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän työskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista kuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään monasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin tyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee. Tämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja yhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista totuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä puute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.

Jos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen, niin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin ryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis juuri _heihin_ totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta kummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen ominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.

Oli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa lunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:

"Sin syster skulle de ge kung Ring; hon ensam kunde hans skymf försona; Om ej, so toge han land och krona".

Aina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden omaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu sanomaan "tahdon", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä oli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet tyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.

Varmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa tapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi opetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka pieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei jonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän vaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun tyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään. toista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä, eikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja sanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole ihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat jo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.

Ei ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo _perusteita_. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella vaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun menettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104, 105): "Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies tekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun tämä _naisena_ päättää. Jos vaimo tuo esiin _perusteita_, silloin tulee miehen tukkia korvansa, sillä _perusteet_, ne ovat _hänen_ [harvennukset Erdmannnin] asiansa". Nainen saapi siis arvostella, mutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin, ja "mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia", jatkaa sama kirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella kasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa kasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa itse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä tekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka vaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen, vaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen. Älkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat pojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi toisellaisen kasvatuksen.

Meille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä ovat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on puuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen perheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet toisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että ennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus. Katsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät vielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka kenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on siinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon ja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta tyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja kansalaisena tulisi vaikuttamaan.

Runoilijat, joita vielä meidänkin aikamme lukee ja ihailee, kilpailivat kuvauksissaan naisesta ja hänen tehtävästään ja unhottivat usein, että ensi nuoruus on valmistus täysi-ikäisen elämään. Se, josta he laulavat, on enemmän kukkanen kuin ihminen ihmisen tehtävää varten luotu. Ja kukkasen tavoin, johon he aina naista vertaavat, asettavat he hänen pideltäväksi. Se ny'äistään maasta, sen kauneutta ihannellaan, sen tuoksua nautitaan, niinkuin ihannellaan muuta luonnon tuotetta, siksi kunnes se lakastuu ja pois heitetään. Vaan liian usein tapaat hänen paikkansa tanssissa ja lasien kilinässä:

"Vid en ring af skönheter Ställ dig tjust att dricka, Högt för alla gratier, Sakta för din flicka.

Onämd ser hon af din min Dock ditt hjertas mening. Dans och kärlek! Sång och vin Himmelska förening!"

laulaa Franzén.

Näin säätyluokkain yleisössä usein on runoilijan kanssa heilutettu aistillisen ilon lippua ja siten korkeimman ylistyksen nimessä vedetty alas toinen sukupuoli arvottomien huvituskeinojen rinnalle.

Poikain kasvatuksessa on paremmin silmällä pidetty sitä elämää, joka ihmistä kohtaa oitis lapsuuden ajan jälkeen. Heille on koetettu selväksi tehdä, että heidän on valmistuminen totiseen työntekoon yhteisessä elämässä muiden ihmisten kanssa, ja että heidän on hankkiminen ahkeralla työllä jokapäiväinen leipänsä. Tyttärelle sen sijaan on pistetty käteen työtä mitä milloinkin, hetkeksi kerrassaan, usein vaan ajan kuluksi. Harvoin on ajateltu miten hän voisi määrättyyn elinkeinoon ja suunniteltuun työhön valmistua. On vaan kehoitettu häntä leikkiä lyömään:

"Medan du omkring dig ser Ynglingar i låga, Flicka sjung vid ditt klaver Skämta vid din båga.

Lek med diktens drömmar än Och dess blommor plocka, Lek med sjelfva Kärleken Såsom med en docka."

Samallaisia neuvoja tapaa yltäkyllin vielä meidän vuosisatamme kaunokirjallisuudessa. Franzén vaan muiden tavoin ilmituo aikansa käsityksiä ja samalla kylvää niitä nuorempaan polveen, jälestä tuleviin sukuihin.

Osoitteita vallitsevista käsitteistä löytää muun muassa Julie Burow'in kirjasta "En moders ord till fosterlandets döttrar," kirja, joka usein tulee naisille lahjana joltakulta hyväntahtoiselta miespuoleiselta ystävältä. Nainen koristuksena, siinä yksi oppi hänestä. Koristus kodissa, koristus seuraelämässä, koristus yhteiskunnassa — siinä hänen kutsumuksensa. Julie Burow'in ohjeissa sanotaan muun muassa: "Perheessä on aina jäseniä, jotka pienien huolettomuuksien kautta vaikuttavat häiritsevästi säännölliseen huonejärjestykseen. Tuolille unhotettu nenäliina, huolettomasti kiinni lykätty laatikko taikka avonaiseksi jätetty kirja pöydällä jo saattaa tehdä huoneen epäsiistin ja ikävän näköiseksi. Silloin tulee tyttären kepeällä, rakkaalla kädellä korjata kaikki pienet epäjärjestykset, tallentaa taikka kantaa jokaiselle perheenjäsenelle hänen unohtama kalunsa ja huolellisesti valvoa että jokainen esine on aina oikealla paikallansa, sitä koristamassa. — Tyttö joka saattaa huolimatta jatkaa työtänsä huoneessa, missä tuoli seisoo väärässä, taulu riippuu vinossa seinällä, pesukaapin ovi raottaa, taikka lasten leikkikaluja, kirjoja ja työkaluja näkyy epäjärjestyksessä olevan, todistaa siten olevansa epäsiisti ja rakkaudeton. Joko hän ei välitä näistä seikoista taikka hän ei muiden huolettomuuden tähden tahdo jättää sikseen työtään, ja silloin ei hänessä ole tuota oikeaa rakkautta ei kotiinsa eikä sen perheenjäseniin."

Tytär on siis rouva Burow'in mukaan olemassa kodissa sitävarten että muut kotona saisivat olla huolettomat ja että heidän laimiinlyömät tehtävänsä eivät heitä itsiänsä häiritsisi. Vaan luetaan eteenpäin:

"Mutta ei hän sillä vielä ole velvollisuuttaan suorittanut, että hankkii tieltä pois unhottuneita esineitä ja järjestää huonekalut ja talouskalut."

"Talon tyttären täytyy osata tehdä selko niistä kaluista, joita hän on korjannut laimiinlyöjän perässä. Hänen pitää tietää mistä paikasta isä ensin takkiansa hakee, kun hän lähtee ulos, ja kantaa se joka kerta sille paikalle. Hänen pitää panna merkki siihen paikkaan kirjassa, mihin veli lopetti lukunsa, että tämä pian löytäisi paikan, kun hän taas ottaa kirjan käteensä. Ja pikkuveljen puuhevonen pitää hänen asettaa nurkkaan seisomaan, että poikanen kävelyltä takaisin tullessa voipi iloissaan huudahtaa; Hei, Polleni, siinä seisot taas syömässä seimelläsi".

— — "Silloin teistä on _tullut_ [Burow'in harvennus], mitä teidän Jumalan tahdosta tulee olla, kodin _koristus_." [Julie Burow: "Ett ord till fosterlandets döttrar", siv. 33, 35 ja 49.]

Samaten on nainen myös oleva seuraelämän koristus. Lausuttuansa mielihyvänsä tanssista, sanoo sama tekijä: "Onpa nautinto katsella nuorien kukoistavien olennoiden liikkuvan tanssissa. — — Mutta nuoria ja sulottaria täytyy tanssivien olla. — —"

Ehkä sanani kuuluu armottomalta. "Täytyykö siis niiden, joilta luonto kielsi ulkonaisen sulouden, jotka ehkä surulla näkevät nuoruutensa pakenevan, täytyykö heidän kieltäytyä viattomasta huvituksesta?" — "Täytyy", vastaa tekijä.

"Ei sama sovi kaikille, ystäväiseni, ja jos joku päätöksestä kieltäytyy jostakin huvituksesta, johon ei katso itseänsä sopivaksi, niin hän sillä osoittaa itselleen sekä muille, että hänellä on ymmärrystä; mutta ymmärrys on annettu palkitsemaan nuoruutta ja kauneutta, ja se jolla sitä on, ymmärtää hankkia itselleen muita ja makeampia huvituksia, niiden sijaan, joista hänen täytyy kieltäytyä. ... Karttakaa siis tanssia te minun kalliit ystävättäreni, jotka tunnette ruumiillisen puutteenne, ja jos te astutte tanssisaliin, niin etsikää nautintonne toisten ilosta."

"Ulkonaisia etuja puuttuva tyttö, joka kynttiläin kirkkaassa valossa ja toisten kaunisten kukoistavien neitosten parissa turhalla toivolla odottaa kutsumista tanssiin, on sangen surullinen näky, emmekä voi muuta ajatella kuin että tämä tyttö puuttuu ei ainoastaan ruumiin katoavaista suloutta, vaan myöskin sielun pysyväisempiä ja tärkeämpiä etuja, joiden avulla hän kykenisi arvostelemaan mikä hänelle sopii taikka ei sovi, ja jotka auttaisivat häntä iloisella mielellä kieltäytymään siitä mikä ei ole sopivaa hänelle."

Kodin koristus, seuraelämän koristus, yhteiskunnan koristus! Viimeisestä sanoo rouva Burow:

"Neidon ulkonäöltä vaatii yhteiskunta että sen pitää oleman kauniin. — Ja oikeudella! sillä te olette kukkaset elämän puutarhassa ja teidän luonnollinen tarkoituksenne on olla sen koristuksena."

"Yhteiskunta ei kysy neidolta muuta kuin että hän oli sen koristus ja kukkanen." [Julie Burow: "En moders ord till fosterlandets döttrar", siv. 57, 60, 72, 73.]

Moni ehkä pitää tätä liiotteluna ja ivana, mutta se ei ole kumpaakaan. Rouva Burow'in kirja ei ole tavallisista käsityksistä millään lailla poikkeava, se ilmaisee vaan suorilla sanoilla mitä yleisessä ajatustavassa liikkuu. Se vastaa täsmälleen systeemiä: "Hänen kutsumuksensa on juuri koristella meidän elämätämme." ("Unser Leben auszuschmücken.") [J E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 105.] Vaikka ei tämmöisiä perusaatteita joka päivä julkilausuta, pitelee kuitenkin kasvatus ja katsantotavat monissa kohden naista niiden mukaan.

Jo syntymisensä kautta tunnustetaan jokaiselle ihmiseksi luodulle olennolle oikeus kehittyä täydellisyyteen. Mutta vaimolta tätä oikeutta vieläkin usein tahdotaan pidättää. Hänen kutsumuksensa tähden. Sen vuoksi että kehitystä yleis-inhimilliseen vapauteen ja tiedollisuuteen on katsottu vaaralliseksi hänen naisellisuudellensa. Senvuoksi ettei hänen kasvatustansa ole ajateltu hänen itsensä tähden, vaan etupäässä muiden tähden. Muiden onni, muiden terveys, muiden nautinto, muiden voitto, muiden kunnia, siinä silmämäärä, jonka mukaan yhteiskunta on kasvattanut naista. Että hänkin on olento, joka kaipaa onnea, sen on yhteiskunta aina unohtanut. Hänellä ei milloinkaan ole saanut olla mitään vaatimuksia. Ei edes mitään taisteluja eikä vaivoja. Sehän on psykoloogien sana hänestä. Tuo "itseensä-takaisin-kääntyneenä-oleva" puoli ihmisessä on sopusointu. Ei hän tarvitse mitään, hän edustaa unen tilaa ihmisessä, ja nukkuva ei mitään tarvitse.

Tämmöiset käsitteet edellyttämässä, eihän ole kumma että naista on kasvatettu niinkuin häntä on kasvatettu. Tiedoton sielu ja heräämätön mieli — "viattomuus" — on ollut tunnussanana. Kaikkea mikä siitä on poikennut on mainittu emansipationiksi. Tässä samaten kuin ruumiillisessa kasvatuksessakin on uhrattu _lapsi tytön_ tähden ja sittemmin _ihminen naisen_ tähden. Ensimmäinen ajatus on ollut kuinka tyttö miellyttäisi paraiten muita ja voittaisi varsinkin toisen sukupuolen suosion. Ja keinoista siihen on ollut salainen suostumus, joka hiiskumatta on ohjannut kasvattajia. Kun leikin aika on loppunut on tytär viety seuraelämään, ja silloin on kysytty miten olla jotta onnistuisi. Puvun ja ulkonäön suhteen on pitänyt laittautua niin kauniiksi kuin mahdollista — "yhteiskunta ei muuta vaadi kuin että neidon pitää olla kaunis" —, ja sen lisäksi on pitänyt osoittaa niin suloista hymyä kuin suinkin ja näyttää ajattelemattomalta. On ollut parasta näyttäytyä kuin uskoisi hän ihmiset todella semmoisiksi jommoisina ne esiintyvät. Miettiminen asiasta taikka toisesta ja kyseleminen on ollut sopimatonta. Hän on saanut luvan puhua vähän sitä vähän tätä, mieluimmin eilispäivän huvituksista, tanssista, pukuasioista, korkeintaan vähän Jumalan hyvyydestä ja omasta heikkoudestaan. Mutta jos mamma on kuullut hänen muusta tuumailevan, niin on hän hämmästynyt ja pelännyt että hänen tytärtään kenties sanotaan emansipeeratuksi. Kirjoista ja ihmisten suusta on hän oppinut, että samaten kuin heikkous on "viattomuuskin" naisen kauniin koristus, että se ja ainoastaan se on oleva hänen aseensa, se ase ja välikappale, jolla hän on kutsumuksensa suorittava. Pelonalaisena hän siis on koettamistaan koettanut sitä säilyttää.

Hän ottaa osaa seuraelämään, käypi ystäväänsä luona näyttelee uusia pukujaan; käy vähän taloudessa: panee teen teekyökkiin, kaataa juoman kuppeihin, "antaa ulos" kahvin palvelijalle, asettelee huonekaluja paikoilleen, lykkää kiinni raottavia laatikoita ynnä muuta semmoista — ja uneksii siinä sivussa sulhasta itselleen. Ja sitten kun yksi tulee toinen menee herroista, antaa hän heille kullekin parhaan viattomuutensa silmäyksen, on nöyrä, kaino ja tunteellinen. Siinä hyvin kasvatettu tyttö, tosi naisellinen olento, sanovat traditionin ihmiset. Siitä ottaa joku itselleen rakastettavimman vaimon.

Mies tahtoo nyt häntä kasvattaa. Mutta siitä pahin, että kasvatti on yhtä vaikea kasvatettava kuin aviomiehet, jotka päivät päästänsä istuvat virkatöissään, ovat huonoja kasvattajia. Ja ihmeellistä on, että nuori mies tultuaan aviomieheksi usein kokonaan unohtaa makunsa sulhaisajasta. Ennen hän niin piti tuosta viattomasta sulottaresta, hän ei muuta toivonut kuin tuota lapsellista hymyä hänen huuliltansa, neiti oli hänen sulo lapsukaisensa, hänen kukkasensa, Mutta nyt kun pikku rouva lapsen tavoin tahtoo huvitella ja kukkasen lailla pyytää pideltäväksi, kun hän pyytää uutta hattua ja muodin mukaista leninkiä, vaatii miestä mukaansa baaliloihin ja illallisille ja nukkuu kauan aamulla, nyt mies rupeaa vaatimaan ettei kainaloisensa saakkaan olla lapsi eikä kukkanen, vaan: "rakas ystäväni, ole nyt toki järjellinen". Mutta nyt saa aviomies nähdä että lapsi, tuo pikku viaton olento, tuo todellinen nainen on kalliilla hinnalla ostettu koristus.

Hän saapi nyt tehdä tuttavuutta oikullisuuden ja ymmärtämättömyyden kanssa, ja parasta on jos hän nurkumatta tyytyy kohtaloonsa. Älköön pyytäkö taitamatonta, kokematonta pikku rouvaansa ottamaan osaa hänen harrastuksiinsa ja huoliinsa. Älköön pyytäkö häneltä kykyä tekemään minkäänlaisia ennakkolaskuja tuloista ja menoista. Parasta vaan kun laittaa että on rahaa kylliksi maksamaan kaikki menot.

Sen pitemmittä ajatuksitta rouva yhdessä ostossa panee pitseiksi hameihinsa, mitä mies rasittavalla työllä on viikossa ansainnut. Mutta älköön panko pahaksi; yhteiskunnan kauniimman koristuksen, kodin kukkasen hän katkaisi itsellensä vaimoksi. Jollei hänellä ole varaa sellaista talossansa pitää, niin paha on; mutta hän saa syyttää itseänsäkin ja yhteiskuntaa, sillä he ovat olleet avullisina sellaisen tilan hankinnassa. Älköön myöskään tämä mies hämmästykö vaimonsa kykenemättömyyttä kasvattavassa kutsumuksessaan. Paras kun mies sitä tehtävää varten palkkaa vieraan, joka mahdollisesti on vähemmän naisellinen, mutta enemmän ymmärtäväinen.

Hyvä on ja kasvatukselle voitoksi jos sitten kymmenkunta vuotta vaimonsa kanssa yhdessä elettyä, ja sitten kun vaimo kipeäin kokemusvuosien perästä viimein on jo itsekin huomannut ettei ole lapsesta aviovaimona olla, hyvä on, jos tämä mies silloin myöntää että nainen, joka on aiottu ahkeralle miehelle seurakumppaniksi, tarvitsee ymmärrystä ja arvostelun kykyä. Hyvä on jos hän silloin myöntää, että parempi olisi jos yhteiskunta opettaisi nuoria tyttäriään ajattelemaan ja tietämään mitä täysikasvaneelta ihmiseltä sopii vaatia, eikä ainoastansa, mitä se vaatii naiselta. Hän kenties silloin tunnustaa, että naiset tarvitsevat muitakin ominaisuuksia kuin mitä hänen vaimollansa oli, ja ettei ole haitaksi perheelliselle onnelle, jos vaimo on oppinut tyttönä punnitsemaan asioita asioita vastaan ja jos hänen mielensä on altis todellisessa elämässä esiintyville vaatimuksille ja ihmisten riennoille.

Ja mimmoiselta tuntuu avioelämä ja perheen äitinä oleminen sellaiselle vaimolle itselleen, jos uskallan ottaa senkin puolen asiasta esille. Nuorten miesten seurustelu naisten kanssa antaa heidän luonteistaan, eli siitä mitä he tositeossa ovat, juuri yhtä vähän tietoa kuin naisten olo nuorukaisten kanssa antaa tolkkua heidän luonteestaan. Nainen näyttää suloisinta hymyänsä, kiinnittääkseen siten toisen tai toisen mieltymystä itseensä, mies puolestaan kääntää päin hänkin parhaimmaksi arvatut ominaisuutensa sille tytölle, jonka hän tahtoo "voittaa". Hän puhuu hänelle naisen korkeammista ominaisuuksista, kuinka tämä on suuren Luojan viisaudesta luotu perheen ja yhteiskunnan kaunistukseksi, suloisuudellansa ihannuuttamaan miehen raskasta elämää, ja kuinka hän (mies) on löytävä suurimman onnensa, kun hän saa tuota valittuansa läpi elämän käsillänsä kantaa. Hän kävellyttää nuorta kukkastansa puistossa, hän saa hänen teaatteriin, laulajaisiin, tanssiloihin. Hän ei vielä uskalla kantaa häntä itseänsä, mutta hän kantaa hänen päällysvaatettaan ja hänen viuhkaansa. Hän väliin hänelle lukee ääneensäkin, "hyviä kirjoja", jotka nuorelle tytölle sopii. Sanalla sanoen, hän on sulottaren nöyrin palvelija. Ja me oletamme tämän miehen hyvien miesten joukkoon, niiden jotka eivät teeskentele eivätkä petä. Me oletamme että tämä mies todella rakastaa tätä tyttöä.

Ja tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä tyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän syvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen iltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin ajanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä rouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan tuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua. Hänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin kohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa elämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä kohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään käytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii päivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla ahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua entisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin nuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta näimme niiden alkaneen aviomiehelle.

Tämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia, sitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan, jotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että naiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän tulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja jos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja vaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa hedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan työhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on opetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana ruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa. Mutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa ja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki tehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on juopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät eri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä alalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se mitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei se olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.

"Nainen ei taida rakastaa" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin joutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi tavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä, vaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt, että tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen seurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan ei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka häntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä. Mutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto luettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa mitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään uskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki valmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta psykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen tilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta, tyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.

Eihän siis ole kummeksittava, että aviollinen elämä hänelle tuntuu oudolta, jättää hänen välinpitämättömäksi, taikkapa vastenmielisyyttäkin herättää. Hän on naimisen kautta joutunut tilaan, jonka luonnosta ei hänellä ollut tietoa. Häneltä usein puuttuu se mikä ainoastaan taitaisi tehdä hänen siinä onnelliseksi, rakkaus. Toiset vaimot elävät ikänsä loppuun tietämättä nimellä nimittää sitä puutetta, joka heidän alakuloisiksi ja kärsiviksi tekee. Toisille se ilmestyy hämmästyttävänä totuutena, jonka muuttaminen ei ole heidän vallassaan. Semmoista se on: kukkaseksi kasvatetaan, eläimen kanssa yhteen pannaan.— Olkoon muistutuksena psykoloogien laskuihin, joihin jako perustuu. Kun selittivät vaimon kukkaseksi, olisi heidän pitänyt tehdä mies myöskin siksi. Nyt sanoo sielutiede: kasvi ja eläin, vaimo ja mies. Ja todellisuus vihkii jälkimäiset aviopariksi.