Part 38

Osasto oli pannut näytteille kaikki vaaleat pukunsa, kevyet silkkiset ja villaiset kesäviittansa. Mutta yleisön huomio oli kääntynyt muuanne ja ostajattaria oli täällä verraten vähän. Myyjättäret olivat melkein kaikki uusia. Clara oli kuukausi sitten kadonnut teille tietymättömille, talossa tunnetun asiakkaan, miehen, ryöstämänä, sanoivat toiset, toisten mukaan katukulkurien vapaata elämää viettämään. Margueritekin teki lähtöä, sillä hän oli nyt vihdoinkin päättänyt mennä johtajattareksi Grenoblen pieneen muotikauppaan, missä hänen serkkunsa odotti häntä. Aurélie rouva istui yksin muuttumatta samassa paikassa puristettuna kuperaan silkkihaarniskaansa ja majesteettiset kasvot yhtä juhlallisena kuin ennenkin, hiukan kellastuneena niinkuin antiikin marmoripatsaalla. Mutta kasvojen liikkumattomuudesta huolimatta hän oli syvästi suruissaan poikansa Albertin huonosta käytöksestä, ja hän olisi eronnut palveluksesta ja mennyt maalle asumaan, jolleivät hänen säästönsä olisi vähitellen kuluneet tuon tyhjäntoimittajan tempauksiin, jotka jo uhkasivat nielaista Rigolles'in maatilankin. Kodin rikkinäisyys tuotti siten hedelmäänsä äidin jatkaessa yhä naistuttaviensa kanssa huviretkiään ja isän soittaessa torvea. Bourdoncle loi Aurélie rouvaan tyytymättömiä katseita, ihmetellen ettei tällä ollut sen verran älyä, että olisi peräytynyt ajoissa. Lhommein hallitsijasuku oli kohta elänyt aikansa.

-- Kas, tekö siinä! Aurélie rouva sanoi liioitellun kohteliaasti, huomatessaan Denisen. -- Tahdotte vaihtaa päällystakin? Tietysti, aivan heti... Ja nämäkö ovat veljenne. Johan he ovat aika miehiä!

Ylpeydestään huolimatta hän olisi voinut vaikka langeta polvilleen Denisen eteen. Valmiiden vaatteiden osastolla niinkuin muuallakin puhuttiin vain Denisen lähdöstä, ja Aurélie rouvan oli paha olla, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut muussa turvaa kuin entisen myyjättärensä ystävyydessä.

-- Kerrotaan, että aiotte erota... Eihän siinä toki perää liene?

-- Aion kyllä, vastasi Denise.

Marguerite kuunteli. Sen jälkeen kun hänen häänsä oli määrätty pidettäviksi, tyytymättömyys ja elämään kyllästyminen olivat kuvastuneet vielä selvemmin kuin ennen hänen happamilla kasvoillaan.

-- Oikeassa olette, sanoi hän. -- Kunniallisuus ennen kaikkea! Onneksi olkoon!

Ostajia saapui. Aurélie rouva suuttuneena Margueriten sanoista käski hänen pitää myynnistä huolta sekaantumatta muiden puheisiin. Kun Denise otti itse päällystakin kantaakseen, rouva aivan säikähti, väittäen ettei sitä voinut mitenkään sallia ja kutsui asiatytön avuksi. Mouret oli Denisen neuvosta palkannut osastoille kantajat säästääkseen siten myyjiltä tämän vaivan.

-- Menkää saattamaan neitiä, johtajatar sanoi pannen päällysvaatteen hänen käsivarrelleen.

Kääntyen uudestaan Denisen puoleen hän sanoi:

-- Pyydän teitä, miettikää vielä ennenkuin lähdette... Olemme kaikki siitä suuresti pahoillamme.

Jean ja Pépé, jotka hymyillen odottivat tässä naisten tungoksessa, seurasivat sisartaan. Nyt he menivät morsiuskapio-osastolle valitsemaan puoli tusinaa paitoja samanlaisia kuin Thérèsen edellisenä lauantaina ostamat. Mutta siellä oli niin paljon väkeä, että oli vaikeaa päästä eteenpäin.

Täytyi pysähtyä ensiksi kureliivinäyttelyyn, sillä siellä rouva Boutarelin käynti oli nostanut suuren melun. Tämä Etelä-Ranskan rouva oli jälleen käymässä Pariisissa, mutta tällä kertaa hän oli saapunut miehensä ja tyttärensä seurassa, ja oli näiden kanssa aamusta alkaen kyntänyt osastoja ostaakseen tyttärensä kapiot. Loppumattomasti neuvotellen perhe oli saapunut valkotavaraosastolle, ja tyttären tutkiessa suurella mielenkiinnolla alusvaatteiden salaisuuksia äidin oli alkanut tehdä mieli kureliiviä ja hän oli toisten huomaamatta pujahtanut viereiseen huoneeseen koettamaan. Herra Boutarel, suuri, kiivas mies, säikähti pahanpäiväisesti, kun ei nähnyt vaimoaan, ja jättäen tyttärensä siihen hän lähti etsimään löytäen hänet vihdoin koetussalista, jonka ovelle hänet kohteliaasti pyydettiin istumaan. Koetushuoneet olivat pieniä, ahtaita kammioita, joihin ei päästetty miehiä, ei omien vaimojensakaan vaatteita arvostelemaan. Myyjättäriä juoksi edestakaisin, ovet aukenivat ja sulkeutuivat paljastaen joka kerta vilahdukselta sisähuoneen salaisuuksia; naisia paitasillaan tai muuten vähissä vaatteissa. Miehet odottivat haukotellen istuen pitkässä jonossa. Herra Boutarel suuttui kuultuaan ettei pääsisi sisään ja vaati vaimoaan takaisin. Turhaan häntä koetettiin rauhoittaa; hän ei tyytynyt, ennenkuin rouva Boutarel jätti koettamisen kesken ja palasi hänen luokseen läsnäolijoiden naurun ja ilvehtimisen tervehtimänä. Silloin vasta Denise pääsi veljineen ohi.

Kapioille varatut huoneet seurasivat toisiaan pitkässä jonossa levittäen ostajakunnan nähtäväksi kaikki valkeat vaatekappaleet, joita naisen puku kätkee alleen. Kureliivit, kaikenmuotoiset ja kaikenhintaiset, pitkävartaloiset ja lyhytvartaloiset, palttinaiset ja silkkiset, paisuttivat upeita muotojaan silkkisten mannekiinivartaloiden kantamina. Rasioistaan kohosivat valkeana vaahtona kaulukset, kalvosimet, koristeliinat, poimukaulukset, solmiot ja muut hienotekoiset vaatteiden lisät. Omassa salissaan yönutut ja aamupuvut, liinaiset, silkkiset ja pitsiset, venyttelivät veltosti soljuvia laskoksiaan kuin lemmenmuistojen raukaisemina. Ilmavina liehuivat hameiden helmat, toiset lyhyet, polviin päättyvät, toiset pitkäliepeiset, laahaten hienopoimuisina maata. Sitten seurasivat paidat, korkeakauluksiset yöpaidat, avokaulaiset ja hihattomat päiväpaidat, karkeammat ja hienommat, yksinkertaiset palttinaiset ja ohuet batistiset, jotka sulavasti liukuivat povea ja lanteita myöten. Kainostelematta nainen riisuutui täällä julkisesti, vähävarainen heitti yltään yksinkertaiset palttinansa, rikas säätyläisnainen pitsireunaiset batistinsa; naisen elämän ylellisyys tuli näkyviin poimutelmineen, kirjauksineen ja nypläyksineen eksyen mitä kallisarvoisimpiin ja aistillista turmelusta ilmaiseviin oikkuihin. Sitten nainen puki jälleen vaatteet ylleen; valkotavarain kuohuvat aallot kätkeytyivät hameiden salaperäisesti kahisevien poimujen alle, uutuudesta jäykkä, ompelijattaren kädestä lähtenyt paita, rasian mukaan taitetut alusvaatteet, kaikki nuo pöydille heitetyt palttinat ja batistit lähtivät ammentamaan elämän lämpimästä kosketuksesta eloa, katosivat hämärän peittoon verhoamaan rakkaudesta sykkivää sydäntä. Morsiuskapio-osaston viimeisessä salissa oli kapalovaateosasto, jossa naisen hekumaa uhkuva valkeus vaihtui lapsen viattomaan valkeuteen. Puhtaus ja ilo kuvastui kaikessa, nuoren, äitinä heränneen naisen autuus. Kapalovaatteet pehmeine aivinoineen, flanelleineen ja villaisine peittoineen, herttaiset pienet paidat ja myssyt, ristiäismekot ja kasmirviitat, joiden untuvareunat olivat kosketukselle hienot kuin vastasyntyneen lapsen iho, kertoivat kehtojen lempeää tarinaa.

-- Tiedäthän minkälaisia paitoja, sanoi Jean, joka suuresti ihastuneena katseli alusvaatenäyttelyä.

Valkotavaraosastolla Pauline huomattuaan Denisen veljineen juoksi tervehtimään heitä. Tiedustelemattakaan Deniseltä hänen asiaansa hän alkoi vilkkaasti puhella kysellen liikuttuneena minkä verran perää oli taloa kiertävissä huhuissa. Myyjättäret olivat riidelleet asiasta, toiset olivat väittäneet uutisen todeksi, toiset perättömäksi.

-- Jäättehän toki? Minne minä joudun, jos te lähdette!

Kun Denise sanoi aikovansa lähteä seuraavana päivänä, hän huudahti:

-- Ei siitä tule mitään! Kenties itse luulette niin, mutta minä tiedän, ettei siitä tule mitään... Hyvänen aika, nyt kun minulla on pikkuinen poika, niin täytyyhän teidän nimittää minut alajohtajattareksi. Baugékin on sitä mieltä, ja hän luottaa ehdottomasti teihin.

Pauline vain nauroi eikä ottanut uskoakseen. Sitten hän haki käsiinsä pyydetyt paidat ja kuullessaan, että Denise kävisi vielä nenäliinaosastolla, hän antoi tavarat osaston apulaisnaiselle kannettaviksi. Tämä oli entinen neiti de Fontenailles, joka nykyään oli naimisissa Josephin kanssa. Hänelle oli annettu armosta tämä paikka, ja hän liikkui nyt osastolla yllään paksu musta pusero, jonka olkapäähän oli merkitty suuri numero keltaisella villalangalla.

-- Seuratkaa neitiä, sanoi Pauline hänelle.

Sitten palattuaan Denisen luo hän toisti kuiskaten:

-- Alajohtajattareksi, eikö niin?

Denise sanoi nauraen suostuvansa laskeakseen leikkiä hänkin.

Kantajan seuraamana hän meni veljineen alakertaan ja osui matkallaan villakangasosastoon, joka sijaitsi valkealla flanellilla ja veralla verhotussa gallerian nurkassa. Liénard, joka vastoin isänsä tahtoa oli vielä tavaratalon palveluksessa eikä suostunut palaamaan kotikaupunkiinsa, puheli kauniin Mignot'n kanssa, joka oli ruvennut kaupanvälittäjäksi ja joka häpeämättä kävi Aarreaitassa entisiä tuttaviaan tapaamassa. Tietenkin heidän keskustelunsa koski Deniseä, sillä tämän tullessa he vaikenivat kohteliaasti tervehtien. Muutkin Denisen matkalla kohtaamat myyjät kumarsivat syvään, sillä kuka tiesi mikä tytöstä vielä tuli. Kuiske kävi ja vetoja lyötiin kahta kiivaammin. Voitolliselta hän näytti myyjien silmissä ja avioliittopuolueen edustajat kävivät jo niin rohkeiksi, että uskalsivat panna juomingit vetoon. Denise oli kääntynyt valkeiden kankaiden galleriaan, jonka päässä nenäliinaosasto oli. Hänen ohitseen vilahtivat valkeiden pumpulikankaiden, sertinkien, madapolamien, aivinain, musliinien ja tarlataanien lainehtivat kasat, liinakankaiden suunnattomat pakkapinot, kaiken maailman lakana-, pöytäliina-, pyyhe-, esiliinakankaat. Ja tervehdykset jatkuivat. Tie aukeni Denisen edessä. Palttinaosastolla Baugé riensi häntä vastaan tervehtiäkseen talon hyvää haltijatarta. Kuljettuaan peitto-osaston poikki, jossa peitot liehuivat suurina lippuina riippuen katosta, hän saapui nenäliinaosastolle, jonka komeutta yleisö kilvan ylisti. Joka paikassa oli valkeita patsaita ja pyramideja, kaikenmuotoisia rakennelmia, yksinomaan nenäliinoista pystytettyjä. Irlantilaiset ja kiinalaiset nenäliinat, nimikoidut, pitseillä reunustetut ja kirjauksilla koristetut, yhtyivät oudonmuotoiseksi satujen kaupungiksi, joka kajastuksena kuvastui valkohehkuvaa itämaan taivaan taustaa vasten.

-- Tusinanko tahdot? Denise kysyi veljeltään. Choletlaisia, eikö niin?

-- Niin luulen, samanlaisia kuin tämä, Jean vastasi ottaen kääröstä nenäliinan.

Jean ja Pépé olivat koko ajan seuranneet Deniseä aivan hänen lähellään niinkuin saapuessaan lapsina Pariisiin. Tavaratalo, jossa Denise liikkui kuin kotonaan, herätti heissä levottomuutta, ja vaistomaisesti he nytkin turvautuivat isoon sisareensa antautuen hänen suojeltavikseen. Ihmiset katsoivat heihin ja naurahtivat, kun näkivät hoikan ja vakavan nuoren tytön johtavan arvokkaana kahta suurta poikaa, jotka ujostellen seurasivat häntä, vaikka toinen oli jo parrakas mies, toinen puvusta päättäen koululainen. He olivat kaikki kolme niin toistensa näköisiä, heidän tukkansa oli niin täydellisesti samaa vaaleaa vivahdusta, että gallerioissa kuiskittiin:

-- Nuo ovat hänen veljensä... Hänen veljiään ovat...

Denisen etsiessä nenäliinaosastolla myyjää Mouret ja Bourdoncle osuivat sinne, Mouret pysähtyi tytön eteen sanomatta kuitenkaan mitään. Samassa rouva Desforges ja rouva Guibal kulkivat ohi. Henriette säpsähti. Hän katsoi Mouret'hen, katsoi Deniseen. Nämä puolestaan katsoivat häneen. Tähän sanattomaan katseeseen päättyi heidän yhteinen draamansa, niinkuin useimmiten sydämen draamat päättyvät, väentungoksessa välähtävään silmäykseen. Mouret poistui. Denise yhä myyjää hakien oli veljiensä seuraamana kadonnut osaston perälle. Henriette huomattuaan neiti de Fontenailles'in, joka seurasi Deniseä apulaisen työtä tehden, sanoi vihaisella äänellä toverilleen:

-- Katsokaapa, minkä hän on tehnyt tuosta onnettomasta. Loukkaavaa kerrassaan! Markiisittaresta! Hän pakottaa tämän seuraamaan koirana tuota kadulta löytämäänsä naista.

Hän koetti tyyntyä ja sanoi välinpitämättömäksi tekeytyen:

-- Mennään katsomaan silkkinäyttelyä.

Silkkiosasto näytti lemmelle pyhitetyltä suurelta huoneelta, jonka rakastavan naisen oikku oli verhonnut lumivalkeaksi ja joka näytti tahtovan kilpailla valkeudessa lumenkin kanssa. Naisen ihon kaikki maidonväriset valkeudet kuvastuivat siinä, lanteiden sametit, pohkeiden pehmeät silkit ja poven hienopintaiset satiinit. Pylväiden välissä oli valkeita sametteja, ja niiden kermanväristä taustaa vasten satiinit ja silkit hohtivat posliinin- ja metallinvalkeina, kun taas sisilialaissilkit ja fulardit huojuttelivat köynnöksinä läpikuultavia vivahduksiaan alkaen norjattaren vaaleudesta päätyen italiattaren tai espanjattaren auringonpaahteiseen ruskeuteen.

Favier mittasi fulardia vaalealle "kaunottarelle", jolla ei osastolla tiedetty muuta nimeä. Monena vuonna hän oli ilmestynyt aika-ajoin tänne, eikä kukaan vielä tietänyt hänestä mitään, ei säätyä, ei nimeä, ei osoitetta. Eikä kukaan sitä paitsi koettanutkaan päästä niistä selville, vaikka jokainen hänen käydessään teki arveluja aikansa kuluksi. Hän laihtui ja hän lihoi, hän oli nukkunut yönsä hyvin tai hän oli mennyt myöhään levolle; kaikki hänen tuntemattoman elämänsä vaiheet, vähäiset niinkuin tärkeätkin, ulkonaiset tapahtumat ja sydämen liikutukset, joutuivat, mikäli ne kuvastuivat hänen olemuksessaan, pitkien keskustelujen alaisiksi. Tänään hän näytti sangen iloiselta, ja Favier palattuaan kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren, sanoi Hutinille:

-- Hän menee kenties uusiin naimisiin.

-- Onko hän siis leski? kysyi Hutin.

-- En minä tiedä... Mutta muistatte kai tekin, että hän oli kerran surupuvussa... Tai kenties hän on voittanut pörssissä.

Kukaan ei lisännyt siihen mitään. Vähän aikaa vaiti oltuaan Favier jatkoi:

-- Oma asiansa on... Kenellä tässä olisi aikaa pitää huolta kaikkien ostajien asioista.

Hutin näytti miettivältä. Hän oli edellisenä iltana joutunut johtokunnan kanssa riitaan, ja hän tiesi, että hänen tuomionsa oli langetettu. Hänet aiottiin erottaa myyntinäyttelyn jälkeen. Jo aikoja sitten hän oli tuntenut horjuvansa. Viimeisen inventoimisen jälkeen häntä oli nuhdeltu siitä, ettei hän ollut saavuttanut edeltä määrättyä tulosta. Mutta syy ei ollut siinä. Koko osasto oli vähitellen työntänyt hänet ulos totellen olemassaolon taistelun lakia, joka määräsi alempiarvoisten sodan ylempiään vastaan ja jonka perustukselle talo oli toimintansa rakentanut. Favier'n kavala myyräntyö oli tuottanut hedelmää. Johtajan paikka oli luvattu jo hänelle. Hutin tiesi sen, mutta hän ei silti vihannut vanhaa toveriaan. Päinvastoin hän kohteli melkein kunnioittavasti tätä kylmäveristä miestä, joka oltuaan aina nöyrä ja kuuliainen, kun Bouthemontin ja Robineaun kumoamisesta oli ollut kysymys, oli nyt osoittanut niin suurta tarmoa oman asiansa ajamisessa.

-- Niin, jatkoi Favier, -- tiedätte kai, ettei hän lähdekään. Hänet on nähty isännän kanssa puhelemassa... Siinä menetin samppanjapullon.

Hän puhui Denisestä. Yhä lisääntyvästä ostajatulvasta huolimatta asia oli kaikkien suussa, ja silkkiosasto varsinkin oli kuohuksissaan, sillä siellä oli lyöty suuria vetoja.

-- Hitto vieköön! tiuskaisi Hutin kuin unesta heräten. -- Hullu olin kun annoin hänen mennä... Nyt olisin koko pohatta!

Ajattelematon tunnustus sai hänet punastumaan, kun hän näki Favier'n nauravan. Tehdäkseen sanansa tyhjiksi hänkin oli nauravinaan, väittäen että Denise oli panetellut häntä johtokunnalle. Mutta hänen teki mieli purkaa vihaansa jonnekin ja nähdessään, etteivät myyjät jaksaneet hallita ostajakunnan hyökkäyksiä, hän kiivastui heille. Samassa hän huomasi rouva Desforges'in, joka kulki hitaasti osaston poikki rouva Guibalin seurassa, ja hän veti jälleen suunsa hymyyn.

-- Ettekö tarvitse mitään tänään, hyvä rouva? hän sanoi.

-- En, kiitos, vastasi Henriette. -- Kävelen vain huvikseni. Olen tullut katsomaan.

Mutta saatuaan hänet pysähtymään Hutin alkoi hiljaa puhella. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut uusi ajatus, ja päästäkseen tarkoitustensa perille hän vuorotellen imarteli rouva Desforges'ia ja panetteli taloa. Hän oli kyllästynyt nykyisiin oloihin. Sellainen epäjärjestys täällä vallitsi, että mieluummin erosi kuin rupesi sitä kestämään. Henriette kuunteli ihastuneena. Luullen tekevänsä Aarreaitalle vahinkoa houkuttelemalla silkkiosaston johtajan sen palveluksesta hän tarjoutui puhumaan hänen puolestaan Bouthemont'ille ja hankkimaan hänelle vastaavan paikan Neljässä Vuodenajassa, kun tämä jälleen pystyi jatkamaan toimintaansa. Asiasta päätettiin kuiskaten, sillä aikaa kun rouva Guibal katseli näyttelyä.

-- Saanko antaa teille orvokkivihkon, Hutin jatkoi ääneen osoittaen pöydällä olevaa paria kolmea kaupantekiäisvihkoa, jotka hän oli hankkinut kassasta tuttavilleen annettaviksi.

-- Ei kiitos! huudahti Henriette peräytyen. -- Minä en tahdo olla häissä mukana.

Sutkaus nauratti heitä kumpaakin, ja he erosivat hymyillen merkitsevästi toisilleen.

Kun rouva Desforges lähti etsimään rouva Guibalia, hän huomasi äkkiä hämmästyksekseen edessään rouva Martyn. Tämä oli tyttärensä Valentinen kanssa jo parin tunnin ajan kiertänyt tavarataloa tavallisen ostokiihkonsa vallassa ja kuten aina menettänyt lopuksi tasapainonsa ja tajuntansa. Hän oli käynyt huonekaluosastolla, josta näytteillä olevat valkeat huonekalut ja valkealla telttakankaalla verhotut seinät muodostivat nuoren tytön huoneen, lyhyttavaraosastolla ja punontateososastolla, joka oli koristeltu valkeilla ripsuilla ja monimutkaisiksi kuvioiksi järjestetyillä nappi- ja neula-asetelmilla, ja trikootavaraosastolla, jossa Naisten Aarreaitan nimi oli rakennettu valkeista sukista kolmen metrin korkuisilla kirjaimilla punaisista sukista muodostetulle taustalle. Mutta varsinkin rouva Marty oli vastaperustettujen osastojen innokas ihailija. Hän oli viettänyt kokonaisen tunnin muotitavaraosastolla, joka oli sijoitettu uuteen halliin ensimmäiseen kerrokseen, tyhjennyttänyt kaapit ja koettanut itselleen ja tyttärelleen kaikki hatut, reunalliset ja reunattomat, kapotit ja baretit. Hän oli hyökännyt vasta-avatulle jalkineosastolle, joka oli solmio-osaston takana alakerran gallerian perällä, ja siellä hän oli penkonut lasiset näytekaapit ylösalaisin ja ihaillut untuvareunaisia, korkeakantaisia silkkitohveleita ja valkeita, korkeakantaisia silkkikenkiä, jotka olivat herättäneet hänessä sairaalloisen himon.

-- Voi ystäväni, hän huokasi, -- mikä erinomainen hattuvalikoima. Olen valinnut itselleni kapotin ja tyttärelleni toisen... Ja heidän jalkineensa! Verrattomia, vai mitä, Valentine?

-- Erinomaisia, tyttö vastasi täysikasvuisen naisen varmuudella. -- Heillä on kenkiä kahteenkymmeneen frangiin viiteenkymmeneen, oikein hyviä.

Apulainen seurasi heitä vetäen perässään tuolia, joka oli kuormitettu tavaroilla.

-- Kuinka herra Marty jaksaa? rouva Desforges kysyi.

-- Hyvin, mikäli minä tiedän, rouva Marty vastasi säikähtäen toisen ilkeätä kysymystä, joka niin odottamatta tuli keskelle hänen innostustaan. -- Siellä hän yhä on. Setäni aikoi käydä tänään hänen luonaan.

Mutta samassa hän keskeytti ja huudahti aivan haltioissaan:

-- Katsokaa kuinka herttaista!

Rouvat olivat kulkeneet yhdessä vähän matkaa ja saapuneet tekokukka- ja sulkaosastolle, joka sijaitsi keskusgalleriassa silkkiosaston ja käsineosaston välissä. Heidän edessään aukeni kirkkaassa valaistuksessa hurmaava tekokukkanäyttely ison tammen kokoisen vihkon muotoisena. Alhaalla oli pienissä kimpuissa orvokkeja, kieloja, hyasintteja ja päivänkukkia, kaikkia kevään valkeita vivahduksia. Niiden seasta kohosi suurina vihkoina valkeita ruusuja, sisälehdet heikosti ihonvärisiä, komeita valkeita pioneja, hienonhienolle punalle vivahtavia, ja töyhtöinä rehenteleviä keltatähtisiä krysanteemeja. Yhä korkeammalle nousivat varret kannattaen valkeita, salaperäisinä huojuvia liljoja, kukkivan omenapuun oksia ja suuria sireeninterttuja, joiden yläpuolella, toisen kerroksen tasalla, heilui valkeita kamelikurjen sulkia, kevyitä ja ohuita kuin kukkien kuvuista lähtenyt henkäys. Yksi osaston nurkka oli omistettu kokonaan oranssikiehkuroille ja seppeleille. Lasisista kastepisaroista kimmeltävien tekokukkien musliini-, silkki- ja samettilehtien ja kupujen keskellä lenteli hopeisten ohdakkeiden ja tähkien ympärillä outoja, hattujen koristeiksi tarkoitettuja tropiikin lintuja, purppuranvärisiä ja mustapyrstöisiä tangaralintuja ja taivaankaaren kaikissa väreissä hohtavia kolibreja.

-- Ostan omenapuun oksan, rouva Marty sanoi. -- Ihanaa, vai mitä?... Ja tuo pikkulintu, katsohan toki, Valentine! Sen minä otan!

Mutta rouva Guibalia kyllästytti jo tämä liikkumattomuus keskellä myllertäviä joukkoja, ja hän sanoi:

-- No niin, jääkää te ostamaan. Me lähdemme liikkeelle.

-- Älkäähän toki, odottakaa minua! huudahti rouva Marty. -- Minäkin tulen... Ylhäällä kuuluu olevan hajuvesiosastokin. Siellä minun täytyy käydä.

Edellisenä päivänä kunnostettu hajuvesiosasto oli lukusalin vieressä. Rouva Desforges halusi nousta sinne hissillä välttääkseen porraskäytävien tungosta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hissiä piiritti valtaisa ihmisjoukko. Yhtäläistä oli tarjoiluhuoneen ovellakin, jossa tungos oli sellainen, että erityisen tarkastajan täytyi valvoa nälkäistä yleisöä ja päästää sisään vain pieniä ryhmiä kerrallaan. Hajuvesiosaston läpitunkevat tuoksut jo alkoivat tuntua. Väiteltiin Bonheuristä, talon erikoissaippuasta. Myyntipöytien lasikansien alla ja hyllyköiden kristallisilla lasipinnoilla oli hiusvoidetölkkejä, tahnoja, pöydillä ihojauhe- ja ihomaalirasioita, öljy- ja hajuvesipulloja, kun taas harjat, sakset, kammat ja pienet taskupullot olivat suljettu omaan erityiseen kaappiinsa. Valkotavaranäyttelyn kunniaksi myyjät olivat koristaneet osaston valkeilla posliinitölkeillä ja lasipulloilla. Eniten herätti huomiota huoneen keskellä oleva hopeinen suihkulähde, jonka hieno, orvokilta tuoksuva hajuvesisuihku helisi kirkkaasti pudotessaan metallisäiliötä vasten. Hieno lemu levisi siitä ympäriinsä, ja naiset kastelivat ohi kulkiessaan siinä nenäliinansa.

-- Kas niin, sanoi rouva Marty ostettuaan suuren määrän hiusvesiä, hammastahnaa ja hiusvoiteita, -- nyt olen valmis. Mennään nyt tapaamaan rouva de Boves'ia.

Mutta hänen täytyi pysähtyä vielä pääportaiden keskuslavalle katsomaan japanilaistavaroiden näyttelyä. Tämä osasto oli kasvanut tavattomasti, siitä kun Mouret oli järjestänyt ensimmäisen pienen japanilaistavaroiden näyttelypöydän arvaamatta edes itsekään kuinka suurta huomiota se oli herättävä. Harvat osastot olivat lähteneet niin vähäisestä alusta ja alkaneet niin vaatimattomasti. Nyt se oli täynnä vanhanaikaisia pronssi- ja norsunluuteoksia sekä lakeerattuja tavaroita, ja sen vuotuinen liikevaihto nousi puoleentoista miljoonaan. Idässä kauppamatkustajat tyhjensivät temppelit ja palatsit tyydyttääkseen yhä kasvavaa menekkiä. Tällä tavalla syntyi yhä uusia osastoja ja tavaratalolle uusia tulolähteitä entisten lisäksi. Nyt esimerkiksi oli kuolleen talvikauden vilkastuttamista silmällä pitäen luotu kirjaosasto ja leluosasto, joille ennustettiin suurta tulevaisuutta ja joista varmaankin aikaa myöten oli koituva naapuriliikkeille häviötä. Neljässä vuodessa oli japanilaistavaroiden osasto kasvanut niin tärkeäksi, että se houkutteli puoleensa kaikki Pariisin taiteenharrastajat.

Rouva Desforgeskin lankesi vihastaan ja lupauksistaan huolimatta kiusaukseen ja osti viehättävän hienon norsunluutyön.

-- Lähettäkää se minulle kotiin, hän sanoi kiireesti läheisessä kassassa. -- Yhdeksänkymmentä frangia, eikö niin?

Nähdessään, että rouva Marty tyttärineen viivytteli taas, tällä kertaa ala-arvoisten posliinitavaroiden pöydän ääressä, hän sanoi tälle vetäen rouva Guibalin mukaansa:

-- Löydätte meidät lukusalista... Minua todellakin haluttaa istua vähän aikaa.

Mutta lukusalissa rouvat eivät saaneetkaan istuinta. Ison pöydän ympärillä ei ollut ainoatakaan tyhjää tuolia. Lihavia herroja istui siellä lukemassa, selkä kenossa ja levitellen suurta vatsaansa, ajattelemattakaan että heiltä olisi voitu vaatia hiukan kohteliaisuutta näitä rouvia kohtaan, joiden oli tuolien puutteessa pakko seisoa.