Part 37

Henriette kiivastui puhuessaan. Kaikki neljä jäivät jalkakäytävälle keskelle tungosta. Vähitellen virta kumminkin tempasi heidätkin mukanaan vieden heidät ovesta sisään melkein heidän huomaamattaan. Korottaen ääntään he jatkoivat keskusteluaan puhellen nyt rouva Martysta. Kerrottiin, että herra Marty oli myrskyisen perhekohtauksen jälkeen menettänyt järkensä ja että hän nyt sairasti suuruudenhulluutta kuvitellen omistavansa kaiken maailman rikkaudet, aarrevarastot ja kultakaivokset.

-- Mies parka, sanoi rouva Guibal. -- Aina minua säälitti tuo laiha koulumestari kuluneessa takissaan. Entä hänen vaimonsa?

-- Hänen vaimonsa syö nyt erään setänsä rahoja, kunnon vanhuksen, joka leskimieheksi jouduttuaan on muuttanut hänen luokseen asumaan... Täällä kai hänkin on. Luultavasti tapaamme hänet vielä.

Sisässä rouvia odotti yllätys. Heidän edessään leviävät myymälät olivat todellakin maailman suurimmat niinkuin mainoslehdissä sanottiin. Keskusgalleria kulki talon päästä päähän, Dix-Décembrenkadulta Neuve-Saint-Augustininkadulle, ja sen kummallakin puolella Monsignyn- ja Michodièrenkadun galleriat kulkivat nekin läpi talon. Siellä täällä gallerioiden risteyksissä aukeni halleja kierreportaiden ja riippusiltojen alla. Järjestys ei ollut enää sama kuin ennen. Huokeahintaiset tavarat olivat nyt Dix-Décembrenkadun puolella, silkkiosasto oli keskellä ja käsineosasto Saint-Augustinin hallin perällä. Pääsisäänkäytävän portaikosta näki nytkin vuodevaateosaston, joka oli muutettu toisen kerroksen toiseen päähän. Osastoja oli nyt viisikymmentä. Niistä muutamat olivat aivan uusia ja vasta avatut, toiset olivat käyneet niin tärkeiksi, että ne oli täytynyt jakaa kahtia myynnin helpottamiseksi. Liikkeen laajetessa henkilökuntaakin oli täytynyt suuresti lisätä, niin että virkailijoita oli nyt kolmetuhattaneljäkymmentäviisi.

Rouvia hämmästytti valkotavaroiden mahtava näyttely. Heidän ympärillään avautui eteishalli kirkkaine peileineen ja mosaiikkilattioineen, jossa huokeahintaisten tavaroiden myynti pidätti ahnaita joukkoja. Hallista lähtivät galleriat häikäisevän valkeina tarjoten silmälle talvisen maiseman auringossa kimaltelevia kinoksia. Valkeus oli täällä sama kuin näyteikkunoissakin, mutta hehkuvassa hohteessaan vielä mahtavampi. Kirkkaus tuntui ensi hetkessä niin valtavalta, ettei silmä kyennyt erottamaan yksityiskohtia. Mutta vähitellen siihen tottui. Vasemmalla Monsignyn galleria kohotti kattoa kohti sertinki- ja palttinakukkulansa, lakana-, pyyheliina- ja nenäliinavuorensa. Oikealla, Michodièren galleriassa trikootavaroiden ja villatavaroiden helmiäiskiiltoiset rakennukset viekoittelivat luokseen. Mutta valon valkeudessa kylpi etenkin keskusgalleria nauhoineen, huiveineen, silkkeineen ja käsineineen. Kuohuvat musliinikiehkurat kiersivät patsaita sidottuina silkkikankailla; portaiden käsipuut olivat valkeaan verhotut, ja tuo kierrellen kohoava valkeus levisi siipinä, tiivistyi ja katosi niinkuin pilvissä liitelevä joutsenparvi. Ilmassakin risteili kattoholvista riippuvia valkeita harsoja ja kaistaleita; ne liitelivät kuin kepeät untuvat ja tuprusivat kuin lumihiutaleet. Valkeita peittoja liehui lippuina, pitsien valkoperhoset lentelivät suurissa parvissa, kuvastuivat kuin hämähäkin verkot kesäistä taivasta vasten ja täyttivät ilman valkealla hengityksellään.

Ihmeiden ihme tässä valkeuden temppelissä oli valonpalvonnan alttari suuressa hallissa silkkiosaston yläpuolella. Siellä kuvastui itämaismallisten hohtoharsojen ja hopeakirjosilkkien taustaa vasten lasikatosta riippuva kepeänä huojuva teltta, joka oli rakennettu läpikuultavista verhoista ja lainehtivista pitsi-, harso- ja musliinikankaista. Se muistutti tabernaakkelia. Suurena uutimien verhoamana vuoteena se keinui, satujen suunnattomana morsiusvuoteena, joka neitseellisessä puhtaudessaan odotti valkeaa prinsessaansa, joka oli tuleva morsiushuntu päässä.

-- Oh, oivallista! toistelivat rouvat. -- Ennennäkemätöntä!

He eivät voineet kyllästyä tuohon taloa pyhittävän viehättävän valkeuden katselemiseen. Siinä Mouret oli tosiaankin tehnyt nerokkaimman keksintönsä. Näiden näennäisessä epäjärjestyksessä lainehtivien kankaiden sekasorrossa oli johtosointuna valkeus, jonka tuhannet vivahdukset syntyivät, hajosivat, yhtyivät ja sammuivat kuin sävelet suuren mestarin orkesteriteoksessa. Valkeutta joka paikassa, mutta yhä uutta valkeutta, kokonainen valkeuden väriasteikko, jonka vastakkain törmäävien ja toisiaan täydentävien vaiheiden tuloksena oli itse valon kirkkaus. Pumpulikankaiden ja palttinoiden laimeista vivahduksista, flanellien ja verhojen himmeistä häiveistä, samettien, silkkien, satiinien kiiltävistä pinnoista tuo kirkkaus heijastui liekehtien poimujen taitteissa, lehahtaen verhojen lennoissa, kepeästi huojuen musliinien, pitsien ja hohtoharsojen liepeissä, etenkin hohtoharsojen, joiden haihtuva hienous hälveni ilmaan jäykän itämaisen silkin hopeanhohtoisella pohjalla.

Valkeuden talo oli täynnä hehkuvaa elämää. Suuret joukot piirittivät hissejä, tarjoiluhuoneissa ja lukusalissa oli tungosta, kokonainen kansainvaellus tapahtui näissä talvisissa aloissa. Ihmiset näyttivät mustilta niinkuin jäällä luistelevien joukko. Välikerroksessa kuohuvasta taajasta väenpaljoudesta erotti naisten vilkkaita ja ihastuksesta loistavia kasvoja. Siltoja ja portaita pitkin kapusi lukematon joukko pieniä, mustina kuvastuvia ihmisolentoja ikäänkuin eksyneinä lumenpeittämien huippujen keskellä. Ja talvisesta asusta huolimatta vallitsi joka paikassa hämmästyttävä elämän tuntu. Mahtava äänien kohina muistutti jäälohkareita kuljettavan virran pauhinaa. Ja valkotavara-alppien kukkuloille katon runsaat kultaukset ja kultatäplikkäät ikkunat ja ruusukkeet heittivät kirkasta päivänpaistetta.

-- Kas niin, rouva de Boves sanoi, -- täytyyhän tästä kumminkin lähteä liikkeelle. Eihän tähän voi iäksi jäädä.

Koko ajan, aina siitä lähtien kun hän oli astunut ovesta sisään, järjestyksenvalvoja Jouve oli pitänyt häntä silmällä. Kääntyessään rouva de Boves kohtasi hänen katseensa. Kun hän lähti liikkeelle Jouve seurasi häntä jonkin matkan päässä hänen takanaan, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta.

-- Malttakaapa, rouva Guibal sanoi, pysähtyen ensimmäisen kassan eteen, -- näppärä keksintö tosiaankin tuo kukkavihkojen lahjoittaminen.

Mouret oli tuottanut Nizzasta tuhansittain valkeita orvokkeja annettaviksi kaupanpäällisiksi asiakkaille, ja sanomalehdet olivat jo edeltäpäin pitäneet suurta hälyä tästä hänen hienosta kohteliaisuudestaan. Jokaisen kassan vieressä jakelivat livreepukuiset pojat tarkastajien valvomina kukkavihkoja. Pian koko valkeiden kukkien koristama ostajakunta muistutti suurta hääseuruetta, ja orvokkien tuoksu täytti tavaratalon.

-- On kyllä, rouva Desforges kuiskasi kateellisena, -- sukkelasti keksitty.

Mutta kun rouvat kääntyivät mennäkseen, he kuulivat vieressään laskettavan leikkiä orvokkivihkoista... "Häitäänkö isäntä nyt viettääkin valmiiden vaatteiden osaston johtajattaren kanssa", kuului muuan pitkä ja laiha herra sanovan. "En tiedä", vastasi toinen, "mutta onhan ainakin kukat ostettu".

-- Mitä, sanoi rouva de Boves, -- aikooko herra Mouret naimisiin?

-- Siltä kuuluu, Henriette vastasi teeskennellen välinpitämätöntä. -- Ja niinhän piti lopuksi käydäkin.

Kreivitär iski silmää uudelle ystävättärelleen. Nyt heille selveni minkätähden rouva Desforges oli välien särkymisen harmeista huolimatta tullut käymään Naisten Aarreaitassa. Hän kai tahtoi nähdä ja kärsiä.

-- Minä jään teidän luoksenne, sanoi rouva Guibal, jonka uteliaisuus oli herännyt. -- Lukusalissa voimme sitten tavata rouva de Boves'in.

-- Hyvä on, vastasi tämä. -- Minulla on toiseen kerrokseen asiaa. Tuletko, Blanche?

Hän lähti tyttärensä seuraamana, ja Jouve, joka yhä kulki hänen takanaan, nousi hänkin toiseen kerrokseen, mutta toista porraskäytävää myöten. Rouva Desforges ja rouva Guibal katosivat alakerran tungokseen.

Osastoilla ei kiireestä huolimatta puhuttu muusta kuin isännän rakkausjutusta. Asia, joka kuukausmääriä oli ollut Denisen vastarinnasta ihastuneiden kauppa-apulaisten puheenaineena, oli nyt äkkiä saanut odottamattoman käänteen. Edellisenä iltana oli levinnyt uutinen, että Denise oli Mouret'n rukouksista huolimatta päättänyt erota palveluksesta sanoen syyksi väsymyksensä ja levontarpeensa. Nyt pohdittiin yleisesti tuota jännittävää kysymystä tulisiko lähdöstä totta vai eikö. Lyötiin vetoakin viidestä frangista, mikä summa tappiolle joutuneen tuli maksaa seuraavana sunnuntaina. Epäilijät, jotka eivät uskoneet lähtöhuhuja vakaviksi, väittivät, että asia päättyisi häihin, ja tarjoutuivat lyömään aamiaiskekkereistä vetoa, että niin kävisi. Vastapuolue esiintyi yhtä varmana väittäen että Denise kyllä lähtisi paetakseen isännän yhä kiihkeämmiksi käyneitä tarjouksia. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä pikku myyjätär oli ajanut asiansa tottuneen juonittelijan taidolla ja että hän kyllä tiesi mitä teki, kun pani isännän näin tiukalle. Ellet suostu avioliittoon, lähden.

Mutta Denise itse ei tiennyt mitään. Vaatimukset niinkuin juonetkin olivat hänestä kaukana. Hänen lähtöpäätöksensä perustui juuri siihen, että muut otaksuivat hänellä olevan niin hämmästyttäviä aikeita. Eihän hän tahtonut mitään mistä juoruttiin. Eihän hänestä ollut keimailijaksi eikä kunnianhimoisten suunnitelmien sepittäjäksi. Syytön hän oli, ja itsekin hän ihmetteli herättämänsä rakkauden kiihkeyttä. Ja mitä juonittelua se oli, että hän aikoi erota Aarreaitan palveluksesta? Eihän tässä päätöksessä ollut mitään hämmästyttävää. Sentähden hän erosi, että häntä alkoivat hermostuttaa nuo alituiset rettelöt, nuo lakkaamattomat juorut, Mouret'n itsepintaiset vaatimukset ja oman sydämensä kehoitukset. Siksi hän lähti pois, että pelkäsi horjuvansa ja sitten katuvansa kaiken ikänsä. Jos tässä oli valheellisuutta, niin ei se ainakaan tahallista ollut, ja jos se oli aviomiehen onkimista, niin ei hän enää tiennyt kuinka käyttäytyä. Hän ei tahtonut kuulla naimisiinmenosta puhuttavankaan, ja hän oli päättänyt pysyä kiellossaan, jos Mouret joskus menisi niin pitkälle, että pyytäisi häntä vaimokseen. Jos sellaisesta kiellosta koitui hänelle kärsimystä, niin kärsittävä hänen oli. Katkerasti hän oli itkenyt, kun eron välttämättömyys oli selvinnyt hänelle, mutta yhtäkaikki hänen täytyi rohkeasti pysyä velvollisuudessaan, sillä hän tiesi, että hänen elämänsä rauha oli siitä riippuvainen.

Kun Mouret sai Denisen erohakemuksesta tiedon, hän kävi aivan kylmäksi eikä alussa uskaltanut vastata mitään, niin vaikeaa hänen oli hallita itseään. Sitten hän sanoi kuivasti vaativansa Deniseltä vielä viikon miettimisaikaa, ennenkuin suostui sellaiseen mielettömyyteen. Kun Denise viikon kuluttua otti uudestaan asian puheeksi sanoen tahtovansa lähteä suuren myyntinäyttelyn jälkeen, Mouret ei enää kiivastunut, vaan koetti palauttaa hänet järkiinsä. Hänhän luopui erotessaan onnestaan. Eihän hänellä ollut missään sellaista paikkaa tarjona. Vai oliko hän jo hakenut toista? Mouret oli valmis myöntämään hänelle yhtä hyviä etuja kuin muutkin. Kun Denise vastasi, ettei hänellä ollut paikkaa tiedossa, vaan että hän aluksi aikoi levätä Valognes'issa yhden kuukauden, jota varten hänellä oli säästössä rahoja, niin Mouret tahtoi tietää mikä häntä esti sitten palaamasta, jos hän lähti yksinomaan terveytensä takia. Tuskastuneena kuulusteluun Denise ei vastannut mitään. Silloin Mouret'n mieleen iski, että Denisellä oli varmaankin kotipuolessaan sulhanen, jota hän meni tapaamaan. Olihan Denise eräänä iltana myöntänyt rakastavansa hänkin. Ja olihan tytön tunnustus siitä lähtien yhtä mittaa viiltänyt hänen sydäntään, ikäänkuin sitä olisi pistelty puukolla. Jos Denise aikoi mennä naimisiin sulhasensa kanssa, niin olihan aivan luonnollista, että hän tahtoi lähteä. Siinä kai oli syy hänen itsepintaisuuteensa. Ei siis enää ollut mitään toivoa. Mouret vastasi, ettei hän tahtonut pidättää Deniseä, koska tämä ei voinut ilmoittaa minkätähden lähti. Denise oli pelännyt myrskyistä kohtausta, mutta Mouret'n näennäinen välinpitämättömyys tuntui hänestä vielä katkerammalta kuin vihaiset sanat.

Denisen täytyi olla vielä viikko tavaratalon palveluksessa, ja koko viikon hänen oli kestettävä Mouret'n kylmää kohtelua. Mouret kulkiessaan osastojen läpi ei ollut näkevinäänkään häntä; hän näytti olevan kokonaan työhönsä keskittynyt, ikäänkuin ei olisi mistään muusta välittänytkään. Osastoilla vedonlyönnit alkoivat uudestaan, ja vain rohkeimmat uskalsivat enää panna aamiaiskekkereitä vetoon häitä ennustaessaan. Mutta kylmyys, joka oli Mouret'n luonteelle aivan vieras, kätki jäykän pintansa alle kuohuvan tuskan ja epäröimisen. Hänen sielussaan raivosi myrsky, joka ajoi veren hänen päähänsä ja synnytti hänen mielessään mitä hurjimpia ajatuksia. Hän olisi tahtonut painaa vastahakoisen tytön väkisin syliinsä, ryöstää hänet omakseen hänen kiellostaan huolimatta. Mutta sitten hän jälleen koetti tyynnyttää mieltään järkeväksi; oli kai jokin keino löydettävissä, joka estäisi Denisen lähtemästä. Mutta turhaan hän etsi tuota keinoa. Joka paikassa hänen voimattomuutensa oli vastassa. Hänelle ei ollut apua vallan suuruudesta eikä rahojen paljoudesta. Hurjien mielitekojen joukosta alkoi kumminkin yksi ajatus vähitellen selvitä ja päästä muista voitolle. Rouva Hédouinin kuoleman jälkeen Mouret oli vannonut, ettei menisi koskaan uusiin naimisiin. Päästyään tämän yhden naisen kautta alkuun hän oli päättänyt vast'edes jatkaa onnensa rakentamista koko naissuvun suosiolla. Hän niinkuin Bourdonclekin pani taikauskoisesti painon siihen, että suuren tavaratalon johtajan täytyi elää naimattomana voidakseen ylläpitää miehen kuninkuutta ostajatarlaumansa irtipäässeiden halujen vallitsemiseksi. Jos naisista yksi sai etuoikeutetun sijan, niin hänen olosuhteisiin painamansa leima ajoi heti muut pakosalle ja lumous hälveni. Hän melkein vihasi Deniseä, sillä hän arvasi tämän tulleen kostamaan muiden puolesta ja hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin hän suostuisi ottamaan Denisen vaimokseen, hän samalla iäksi suostuisi naisen orjaksi. Mutta viha ei kestänyt kauan. Mouret tunsi pian horjuvansa ja etsi millä puolustautua. Eihän siinä ollut mitään pelättävää. Olihan Denise niin lempeä ja järkevä, häneen uskalsi huoletta turvautua. Uudelleen ja yhä uudelleen hänen täytyi kestää tämä sama uuvuttava taistelu. Ja ylpeys lisäsi vielä haavan arkuutta. Hänen järkensä hämmentyi, kun hän ajatteli, että jos hän suostuisikin tuohon viimeiseen nöyryytykseen, Denise saattoi sittenkin kieltäytyä -- kieltäytyä, jos rakasti toista. Suuren näyttelypäivän aamuna hänen päätöksensä oli vielä tekemättä. Ja Denisen oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Kun Bourdoncle tapansa mukaan kolmen lähestyessä tuli Mouret'n työhuoneeseen, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vajonneena pää käsien varassa. Mouret nosti kyynelistä kosteat silmänsä häneen. Hetken aikaa vanhat riitaveljet katsoivat toisiinsa; sitten heidän kätensä yhtyivät lujaan sovinnon puserrukseen. Kuukautta aikaisemmin Bourdoncle oli muuttanut kokonaan menettelytapaa. Hän väistyi Denisen tieltä ja meni niinkin pitkälle, että yllytti salaa Mouret'ta menemään naimisiin. Epäilemättä hänen käytöksensä perustui siihen, että hän tunnusti Denisen voittajakseen ja katsoi varovaisuuden vuoksi viisaammaksi kumartaa mahtavampaa, jonka vallassa tiesi olevansa. Mutta kun tarkemmin tutki, oli käytökseen muutakin syytä. Vanha, kauan lamassa ollut kunnianhimo oli jälleen herännyt hänessä eloon, arkana ja varovaisena alussa, mutta vähitellen yhä varmistuen ja vakaantuen. Tarpeeksi kauan hän oli palvellut Mouret'ta. Nyt oli hänen vuoronsa hallita, ja hän valmistui talossa vallitsevan tavan mukaan syömään suuhunsa tiellä olevan. Olemassaolon taistelun innostus oli temmannut hänetkin mukaansa, ja hän heittäytyi tuohon kahakkaan, jonka veriset uhrit kiihdyttivät kaupankäyntiä. Jonkinlainen taikauskoinen pelko oli estänyt häntä tähän asti häiritsemästä tuota onnen suosikkia. Mutta isäntä oli tulossa pehmeäksi, hän alkoi taipua mielettömän avioliiton solmimiseen, suututtaa onnettaren ja käännyttää ostajat luotaan. Mitä varten Bourdoncle olisi estänyt miestä joutumasta hukkaan, lankeamasta naisen syliin, kun hänen sen jälkeen oli niin helppoa korjata ohjakset omiin käsiinsä? Ja sentähden hän puristi vanhan toverinsa kättä melkein säälien, ikäänkuin jäähyväisiksi, ja sanoi:

-- Kas niin, eihän tässä nyt, hitto vieköön, sovi noin lannistua... Naikaa hänet ja sillä hyvä!

Mutta Mouret'ta hävetti jo hetkellinen heikkoutensa ja hän väitti kiivaasti vastaan:

-- Eikö mitä! Tyhmyyksiä vain!... Lähdetään kiertämään taloa. Hyvin näyttää onnistuvan, eikö niin? Voimme odottaa hyviä tuloksia.

He lähtivät yhdessä toimittamaan iltakiertoaan ihmisiä vilisevissä osastoissa. Bourdoncle vilkaisi levottomasti isäntään, jonka työtarmo tuntui heränneen uudestaan, tutkien eikö edes vähäinen tuskan väre vavahduttaisi hänen huuliaan.

Tavaratalossa oli kaupankäynti nyt suurimmillaan, ja koko taloa tärisytti hurja meno, niinkuin koneen käynti tärisyttää täyttä vauhtia kulkevaa alusta. Denisen osasto oli täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä, joille koetettiin vaatteita äitien hikoillessa. Täällä niinkuin muuallakin oli valkeiden tavaroiden näyttely, ja valkeita pukuja oli niin paljon, että siinä olisi ollut millä verhota kaikki alastomuudessa värisevät pienet enkelit. Keskellä oli näytteillä rippilasten pukuja, koristukseksi vain, sillä rippikouluaika ei ollut vielä käsissä. Valkeat musliinipuvut ja hunnut huojuivat viattomuutta ja puhtautta uhkuen kuin isoksi vihkoksi sidotut kukat. Ostajien seassa rouva Bourdelaiskin oli kolmen lapsensa kanssa katsomassa pukuja. Lucien, pienin, ei tahtonut antaa Denisen pukea ylleen, vaan ponnisteli vastaan.

-- Älä nyt juonittele, äiti sanoi tuskastuen... -- Eihän pusero vain ole liian ahdas, vai mitä luulette, neiti?

Naisena, jota ei petetä, hän tutki kirkkaalla katseellaan kangasta, arvosteli kuosia ja tarkasti saumoja.

-- Ei, hyvin se sopii, jatkoi hän sitten. -- On siinä puuhaa, kun pitää hankkia vaatteita kaikille! Nyt minun täytyy saada päällystakki tälle isolle tytölle.

Denisen oli täytynyt ryhtyä itsekin myymään, sillä niin paljon väkeä oli rynnännyt osastolle. Hän haki pyydetyn päällystakin, kun häneltä samassa pääsi hämmästyksen huudahdus:

-- Kuinka, sinäkö siinä! Mitä nyt on tapahtunut?

Jean seisoi hänen edessään iso käärö kainalossa.

Hän oli viikkoa aikaisemmin viettänyt häitään, ja edellisenä lauantaina hänen vaimonsa, pieni mustasilmäinen kaunotar, jonka kasvot olivat epäsäännöllisyydessään viehättävät, oli viettänyt suuren osan päivästään Naisten Aarreaitassa. Vastanaineiden piti lähteä Denisen seurassa Valognes'iin kuukauden häämatkalle virkistämään lapsuuden muistoja.

-- Niin, Jean vastasi, -- Thérèseltä on jäänyt yhtä ja toista ostamatta. Ja sitten on vielä vaihtamistakin... Kun hänellä ei ollut itsellään aikaa, niin minä tulin tuomaan tavarat ja selittämään sinulle...

Pépékin ilmestyi veljensä viereen.

-- Ja Pépékin täällä! Entä koulu!

-- Niin, Jean sanoi, -- eilen päivällisen jälkeen en enää raatsinutkaan viedä häntä takaisin kouluun. Lapsi parka oli jo muutenkin niin pahoillaan, kun hänen täytyy jäädä yksin Pariisiin meidän lähtiessä Valognes'iin.

Denise hymyili heille suruistaan huolimatta. Hän luovutti rouva Bourdelais'n eräälle myyjättärelle ja palasi veljiensä luo, jotka odottivat häntä nurkkauksessa, missä onneksi ei ollut paljon väkeä. "Lapset", joiksi Denise vielä heitä sanoi, olivat jo kasvaneet suuriksi. Pépé oli täyttänyt kaksitoista ja oli pitempi sisartaan, mutta hän oli yhtä hiljainen ja lempeä kuin ennenkin vaikuttaen koululaispuvussaan siltä kuin kaipaisi hyväilyjä jatkuvasti. Jean oli tullut hartiakkaaksi ja oli päätä pitempi kuin Denise, mutta hänen kauneutensa oli entisellään, ja hänen pitkä, vaalea tukkansa oli koristetaiteilijoiden tapaan kammattu. Denise oli yhtä hento kuin ennenkin, kiurunkokoinen, kuten hän itse sanoi, mutta yhtä kaikki hän kohteli vielä veljiään kuin levoton äiti lapsiaan, hoitaen ja varoittaen, napitti Jeanin nuttua, jottei tämä näyttäisi kulkurilta, tarkasti oliko Pépéllä puhdas nenäliina. Kun hän näki Pépén surullisen katseen, hän torui lempeästi veljeään:

-- Kas niin, kultaseni, täytyy olla järkevä. Ei koulua sovi noin vain keskeyttää. Loma-ajaksi otan sinutkin mukaan. Tahtoisitko jotain, sano! Tai ottaisitko mieluimmin rahaa?

Sitten hän kääntyi Jeaniin sanoen:

-- Ja sinäkin, suuri poika, luulottelet hänelle, että olemme lähdössä huviretkelle. Ei saa olla noin ajattelematon.

Hän oli antanut vanhemmalle veljelleen neljätuhatta frangia, puolet säästöistään, kodin perustamista varten, ja Pépén kouluttamiseen meni suuria summia. Kaikki hänen tulonsa kuluivat nyt niinkuin ennenkin veljien tarpeisiin. Eikähän hänen elämällään muuta tarkoitusta ollutkaan, sen jälkeen kun hän oli uudistanut valansa elää naimattomana.

-- No niin, sanoi Jean, -- alkaaksemme, tässä on nyt ensiksikin Thérèsen ruskea päällystakki, joka...

Mutta siihen hän keskeytti, ja kun Denise kääntyi katsomaan, mikä siihen oli syynä, hän huomasi Mouret'n, joka seisoi heidän takanaan. Jonkin aikaa hän oli jo katsellut siinä, kuinka Denise oli äidin tavoin kohdellut noita suuria poikia, kuinka hän käänteli heitä ja korjaili niinkuin pieniä lapsia, joille muutetaan paitaa. Bourdoncle, joka oli tarkastavinaan myyntiä, tarkkaili heitä syrjästä seuraten mielenkiinnolla kohtausta.

-- Ovatko nämä teidän veljiänne? Mouret kysyi hetken vaiti oltuaan.

Hän puhutteli Deniseä kylmästi, jäykkänä ja vakavana. Denisekin koetti pakottaa äänensä kylmäksi ja suunsa vakavaksi, kun vastasi:

-- Kyllä... Vanhempi on juuri mennyt naimisiin, ja hänen vaimonsa on lähettänyt hänet tänne ostoksille.

Mouret oli ääneti. Sitten hän huomautti:

-- Nuorempi on kasvanut paljon. Muistan nähneeni hänet eräänä iltana teidän seurassanne Tuileries'n puistossa.

Hänen puheensa oli hitaampaa ja hänen äänessään oli kevyt värähdys hänen sanoessaan tämän. Denise kumartui itku kurkussa muka korjatakseen Pépén vyötä. Veljet olivat punastuneet ja katsoivat hymyillen johtajaa.

-- Teidän näköisenne he ovat, Mouret jatkoi.

-- Eivät toki! huudahti Denise. -- Paljon kauniimpia he ovat.

Kuinka paljon hän heistä pitikään! Mouret katseli vielä vähän aikaa heitä ikäänkuin verratakseen heitä toisiinsa. Mutta hänen voimansa olivat lopussa ja hän kääntyi mennäkseen. Sitten hän äkkiä palasi kuiskatakseen Deniselle:

-- Pistäytykää myynnin loputtua työhuoneeseeni. Haluan puhua kanssanne ennenkuin lähdette.

Tämän sanottuaan hän todella jatkoi tarkastusmatkaansa. Taistelu alkoi hänessä uudestaan, häntä hermostutti jo, että oli pyytänyt Deniseä tulemaan. Mikä hänen päähänsä oli mennytkään kun hän oli nähnyt tytön veljiensä kanssa! Mieletöntä se oli, sillä eihän hän enää jaksanut tehdä päätöstä eikä edes tiennyt mitä tahtoikaan. No niin. Sopihan sanoa jäähyväiset, ja sillä siitä pääsi. Hän liittyi jälleen Bourdoncleen, joka näytti jonkin verran rauhoittuneen, mutta joka kumminkin vähän väliä heitti häneen tutkivia silmäyksiä.

Denise oli palannut rouva Bourdelais'n luo.

-- Sopiiko päällystakki? hän kysyi.

-- Sopii kyllä, hyvin... Nyt olen jo tarpeeksi ostanut. Kyllä lapset kysyvät varoja.

Päästyään vapaaksi Denise vihdoinkin malttoi kuunnella Jeanin selityksiä ja saattaa hänet osastolle, joista hänen olisi ollut vaikea selviytyä yksin. Ensiksikin ruskea päällystakki oli vaihdettava toiseen, valkeasta verasta tehtyyn, mutta samankuosiseen ja -kokoiseen. Denise otti käärön ja meni veljiensä seuraamana valmiiden vaatteiden osastolle.