Part 39

Muutamat naiset kirjoittivat, nenä paperissa kiinni, ikäänkuin kätkeäkseen kyhäelmänsä hatun kukkien alle. Rouva de Boves'ia ei näkynyt, ja Henriette tuskastui jo, kun hän samassa huomasi herra de Vallagnoscin, joka oli tullut hakemaan vaimoaan ja anoppiaan. Tämä tervehti ja sanoi:

-- Varmaankin he ovat pitsiosastolla, sillä sinne he aina tarttuvat... Täytyy käydä katsomassa sieltä.

Sitten hän meni hankittuaan sitä ennen rouville tuolit.

Pitsiosastolla ahdinko kävi tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi. Suuri valkotavaroiden näyttely oli koonnut sinne mitä talossa oli hienointa ja kalleinta virittäen ostajille vastustamattoman satimen, josta heidän järkensä hämmentyi. Koko osasto oli järjestetty valkeaksi kappeliksi. Hohtoharsoja ja pitsejä huojui katossa kuin taivaan laella aamuauringon valoa lieventävät pilvenharsot. Patsaiden ympärillä kierteli ihmeellisiä kudoksia leviten kuin pyörivän tanssijattaren kevyet hameet. Kaikille pöydille, joka paikkaan olivat pitsien hyöteet sirottaneet hienon lumensa. Oli espanjalaisia silkkipitsejä, kepeitä kuin tuulessa lentävät untuvat, Brysselin leveälehtisiä ja hienosilmuisia nypläyksiä, Venetsian raskaampimallisia kirjauksia, Bruggen ja Alençonin kuninkaallista, miltei jumalaista rikkautta uhkuvia kudoksia. Kauneuden jumala näkyi pystyttäneen tänne valkean tabernaakkelinsa.

Rouva de Boves käveltyään kauan tyttärensä seurassa osastolla ja eksytettyään kerta toisensa perästä kätensä hyllyviin kasoihin, joiden koskettelemiseen hän antautui sairaalloisen himon pakosta, oli vihdoinkin pyytänyt Delochelta alençonpitsejä nähdäkseen. Deloche oli ensin näyttänyt hänelle valealençonia, mutta rouva ei tyytynyt; hän tahtoi oikeaa eikä huolinut edes kapeammastakaan, jolla oli hintana kolmesataa frangia metri, hän halusi kevyempää, sellaista, josta maksettiin tuhat frangia metriltä, ja pyysipä vielä lisäksi seitsemän- ja kahdeksan sadan frangin nenäliinoja ja viuhkoja. Pöydälle levitettyjen tavaroiden arvo oli korkea. Eräässä osaston nurkassa Jouve, joka yhä seurasi rouva de Boves'ia tämän harhailemisesta huolimatta, seisoi liikkumattomana tungoksessa, välinpitämättömän näköisenä, mutta seuraten silmillään jokaista hänen liikettään.

-- Onko teillä puseronkauluksia? kysyi kreivitär Delochelta. -- Näyttäkää niitä, olkaa hyvä!

Kauppa-apulainen, jota hän jo oli kaksikymmentä minuuttia pidättänyt, ei uskaltanut kieltää mitään tältä muhkealta rouvalta, joka puhui mahtavasti. Mutta hän alkoi epäröidä, sillä myyjiä oli kielletty tyhjentämästä tiskille kallisarvoisien pitsien laatikoita ja edellisellä viikolla häneltä oli varastettu niitä kymmenen metriä. Rouva de Boves'in ylpeä ryhti vaikutti kumminkin häneen, hän totteli ja käänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen kaapista pyydettyjä kauluksia.

-- Katsohan, äiti, sanoi Blanche, joka vieressä tarkasti huokeahintaisia valenciennespitsejä, -- noita voisi ottaa lakanoihin.

Rouva de Boves ei vastannut. Tytär käänsi hitaasti äitiä kohden pehmeät kasvonsa, juuri kun tämä pisti päällystakkinsa hihaan pitsikäärön. Blanche ei tuntunut hämmästyvän, vaan astui äidin eteen peittääkseen hänet katseilta, kun samassa Jouve ilmestyi heidän väliinsä ja kumartuen kreivitärtä kohti kuiskasi kohteliaalla äänellä hänen korvaansa:

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua!

Rouva de Boves aikoi ensin vastustella.

-- Miksi niin, herra?

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa, toisti järjestyksenvalvoja korottamatta ääntään.

Kasvot tuskasta värähtäen kreivitär heitti nopean silmäyksen ympärilleen. Tehden päätöksensä hän hillitsi sitten itseänsä ja kulki Jouven vieressä ylpeänä kuin kuningatar, joka antautuu halvan adjutantin suojeltavaksi. Yksikään läsnäolijoista ei huomannut mitään. Deloche, joka jälleen oli palannut tiskinsä ääreen, katseli suu auki. Oliko mahdollista! Noin hieno rouva! Blanche seurasi kalmankalpeana äitiään viivytellen väentungoksessa epäröiden, oliko hänen velvollisuutensa pysyä äidin luona vai oliko hänen paettava, sillä hän pelkäsi, että hänetkin pidätettäisiin. Kun hän näki äitinsä katoavan Jouven kanssa Bourdonclen työhuoneeseen, hän jäi odottamaan oven taakse.

Bourdoncle, jonka asiana oli ratkaista säätyhenkilöitä koskevia varkausjuttuja, oli erottuaan Mouret'sta juuri tullut huoneeseensa. Jo aikoja sitten Jouve oli ilmoittanut hänelle epäluulonsa rouva de Boves'in suhteen, eikä Bourdoncle nyt hämmästynytkään, kun Jouve parilla sanalla selitti hänelle asiansa. Hän oli sitä paitsi niin tottunut tällaiseen, ettei hän enää uskonut ketään. Kun himo valtaa naisen, hän kykenee vaikka mihin, oli hänen tapansa sanoa. Mutta tietäen, että nyt kysymyksessä oleva varas oli isännän tuttavia, hän kohteli tätä hyvin kohteliaasti.

-- Hyvä rouva, hän sanoi, -- tällaiset heikkouden hetket eivät hämmästytä meitä... Pyydän teitä ajattelemaan mitä seurauksia erehdyksestä voi olla. Jos joku muu olisi nähnyt teidän pistävän pitsejä...

Mutta kreivitär keskeytti hänet suuresti närkästyneenä. Hänkö olisi varastanut! Tiesikö Bourdoncle ketä puhutteli? Kreivitär de Boves hän oli, ja hänen miehensä, kreivi de Boves, hevoshoidon tarkastaja, on käynyt hovissakin...

-- Tiedän, tiedän kyllä, hyvä rouva, Bourdoncle sanoi rauhallisesti. -- Minulla on kunnia tuntea teidät... Suvaitkaa ensiksikin antaa takaisin pitsit, jotka olette ottanut...

Mutta rouva de Boves ei sallinut hänen jatkaa, vaan väitti yhä vastaan kasvot kiihtymisen kaunistamina ja kunniallisuudessaan loukatun ylhäisen naisen katkeria kyyneliä vuodattaen. Kuka tahansa muu kuin Bourdoncle olisi horjunut erehdystä peläten, sillä kreivitär uhkasi haastaa hänet oikeuteen herjauksesta.

-- Varokaa, herra, mieheni voi vetää asian ministerinkin ratkaistavaksi.

-- Kas niin, Bourdoncle sanoi kärsimättömästi, -- te ette näy olevan sen viisaampi kuin muutkaan. Täytyy siis tehdä ruumiintarkastus.

Rouva de Boves ei vieläkään myöntänyt, vaan sanoi järkähtämättömästi.

-- Oikeassa olette, tarkastakaa vain. Mutta varoitan teitä. Siitä voi olla talollenne ikäviä seurauksia.

Jouve meni kureliiviosastolta hakemaan kahta myyjätärtä. Palatessaan hän ilmoitti Bourdonclelle, että rouvan tytär odotti yhä ovella, ja kysyi pitikö hänetkin pidättää, vaikka hänen ei tiedetty varastaneen. Bourdoncle, säädyllisenä kuten aina, julisti vastaukseksi, ettei sopinut häväistä äitiä lapsensa nähden. Sitten miehet vetäytyivät viereiseen huoneeseen myyjättärien riisuessa kreivitärtä. Paitsi hihan alençon pitsiä, jota oli kaksitoista metriä, hinta tuhat frangia metri, he löysivät poven lämpimästä nenäliinan, viuhkan ja kaulaliinan, pitsejä yhteensä neljäntoistatuhannen arvosta. Jo vuoden ajan rouva de Boves oli varastanut voimatta vastustaa valtavaa himoaan. Kohtaukset olivat käyneet yhä arveluttavammiksi, kehittyneet hänelle elinehdoksi, niin ettei hän enää muistanut noudattaa varovaisuuttakaan. Hän antautui nautinnolleen sitä suuremmalla kiihkolla, kun tiesi panevansa vaaran alaiseksi nimensä, ylpeytensä ja miehensä korkean viran. Nyt kun tämä ei enää sulkenut häneltä rahalaatikkoaan, hän varasti, vaikka ei ollut rahanpuutteessakaan, varasti varastamisen himosta, niinkuin voi rakastaa rakastamisen himosta, yksinomaan suodakseen tyydytystä sairaalle hermostolleen, joka oli turmeltunut suurmyymälöiden suunnattomista kiusauksista.

-- Olen joutunut pahanilkisten juonien uhriksi, hän huusi. -- Joku on pistänyt vaatteisiini pitsejä. Oh, vannon sen Jumalan kautta!

Hän oli heittäytynyt tuoliin ja itki raivoissaan, väärin napitetun pukunsa vaivaamana. Bourdoncle lähetti myyjättäret pois ja sanoi sitten:

-- Suostumme pitämään tämän ikävän asian salassa perheenne tähden. Mutta ennenkuin menette täytyy teidän allekirjoittaa tunnustus: "Olen varastanut pitsejä Naisten Aarreaitasta", ja siihen teidän tulee lisätä pitsien laji ja hinta sekä päivämäärä... Paperin saatte takaisin heti, kun olette tuonut minulle kaksituhatta frangia köyhiä varten.

Rouva de Boves oli noussut ja väitti kiivaasti vastaan:

-- En ikinä kirjoita! Mieluummin kuolen.

-- Ette kuole, hyvä rouva, ette ollenkaan. Mutta jos ette suostu, minun täytyy turvautua poliisiin.

Seurasi hirveä kohtaus. Rouva de Boves puhkesi herjauksiin ja valituksiin änkyttäen, että oli häpeällistä kiduttaa onnetonta naista. Kauneudestaan ja ruhtinaallisesta vartalostaan huolimatta hän oli vihanpurkauksissaan raivokkaampi kuin rahvaannainen. Sitten hän koetti hellyttää tuomarinsa sydäntä rukoillen häntä hänen oman äitinsä nimessä. Hän uhkasi langeta hänen jalkojensa juureen, madella maassa hänen edessään saadakseen armon. Kun Bourdoncle ei sittenkään taipunut, vaan pysyi kylmänä tottumuksen karkaisemana, hän istuutui ja kirjoitti vapisevalla kädellä. Kynä viskasi paperille sanat "olen varastanut" äkäisesti raapaisten sen hienoa pintaa, niin että oli vähällä pistää paperin puhki rouva de Boves'in toistaessa yhä käheällä äänellä:

-- Siinä on, herra, siinä on! En kestä väkivaltaa.

Bourdoncle otti paperin, taittoi sen huolellisesti kokoon, pani sen kreivittären nähden laatikkoon ja sanoi:

-- Te näette, ettei se ole ainoa laatuaan, sillä nuo rouvat, jotka ovat väittäneet tahtovansa mieluummin kuolla kuin kirjoittaa, jättävät useimmiten paperinsa lunastamatta. No niin, saatte sen takaisin milloin haluatte. Teidän on itsenne päätettävä, onko se kahdentuhannen arvoinen.

Rouva de Boves korjasi pukuansa, ja koko hänen entinen rohkeutensa palasi, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa.

-- Sallitte nyt kai minun mennä? hän kysyi kuivasti.

Mutta Bourdoncle oli jo muuta tekemässä. Jouven raportin johdosta hän päätti erottaa Delochen palveluksesta. Myyjä oli typerä eikä osannut pitää varkaita silmällä. Hän ei koskaan oppisi hallitsemaan ostajakuntaa. Rouva de Boves toisti kysymyksensä ja saatuaan luvan lähteä hän heitti Bourdoncleen ja Jouveen murhaavan katseen. Karkeiden sanojen tulvasta, joka pyrki kohoamaan hänen huulilleen, hän valitsi yhden, murhenäytelmien sanavarastosta lainatun ja sinkosi sen painokkaasti:

-- Kurjat! hän tiuskaisi paiskaten oven mennessään.

Blanche oli odottanut koko ajan ovella. Koska hän ei tiennyt mitä sen takana tapahtui ja näki Jouven ja myyjättärien kulkevan edestakaisin, hän joutui aivan suunniltaan ja rupesi ajattelemaan santarmeja, käräjiä ja vankilaa. Samassa hän näki hämmästyksekseen Vallagnoscin tulevan, miehensä, jota hän ei vielä oikein uskaltanut sinutellakaan, oltuaan vain kuukauden naimisissa. Tämä rupesi kyselemään häneltä hänen kalpeuttaan ihmetellen:

-- Missä on äitisi?... Oletko eksynyt hänestä? Etkö osaa vastata! Pelkäätkö jotain.

Blanche ei keksinyt hädissään kunnollista valettakaan, vaan kertoi kaikki kuiskaten:

-- Äiti ... äiti... Hän varasti...

-- Mitä, varasti?

Mutta lopulta hän ymmärsi, ettei ollut kysymys leikistä. Hänen vaimonsa kalpeat, pelosta värähtelevät kasvot ilmaisivat sen.

-- Hän pisti pitsejä hihaansa, noin ... jatkoi Blanche sopertaen.

-- Näitkö siis sen! Ja katsoit vain! Vallagnosc kuiskasi kauhistuen, kun ymmärsi, että Blanchekin oli ollut rikokseen osallinen.

Heidän täytyi vaieta, sillä ihmiset alkoivat jo kääntyä katsomaan heitä.

Tuskainen epäröiminen sai Vallagnoscin hetkeksi liikkumattomaksi. Sitten hän teki päätöksensä ja aikoi avata oven mennäkseen Bourdonclen puheille, kun huomasi Mouret'n, joka kulki gallerian poikki. Hän muutti mieltään ja käskien vaimonsa odottaa tarttui vanhan toverinsa käteen ja kertoi hajanaisin sanoin hänelle tapahtuman. Mouret vei hänet kiireesti työhuoneeseensa rauhoittaen häntä mahdollisten seurauksien suhteen. Hän vakuutti Vallagnoscille, ettei tämän ollut tarpeellista sekaantua itse asiaan, ja selitti miten tällaisissa tapauksissa meneteltiin ihmettelemättä vähääkään varkautta, ikäänkuin olisi sitä jo kauan ennustanut. Mutta Vallagnosc päästyään vangitsemisen pelosta ei voinut nähdä asiaa hänen kannaltaan. Hän oli heittäytynyt nojatuoliin, ja nyt, kun hän sai aikaa ajatella, hän rupesi valittamaan kohtalonsa kovuutta. Oliko mahdollista! Rosvojen perheeseen hän siis oli joutunutkin. Hän oli mennyt mielettömään avioliittoonsa yksinomaan ollakseen apelleen mieliksi. Hämmästyen hänen lapsellisen kiivasta mielenpurkaustaan Mouret katseli hänen itkuaan muistellen kuinka toveri oli ennen teeskennellyt pessimistin ivallista välinpitämättömyyttä maallisia rientoja kohtaan ja sanonut, että vain paheessa oli hiukan mielenkiintoa. Haihduttaakseen ystävänsä huolet Mouret rupesi laskemaan leikkiä saarnaten ystävälleen samaa välinpitämättömyyden oppia, jota tämä itse oli kertonut tunnustavansa. Vallagnosc suuttui. Hänen oli mahdotonta toteuttaa elämässään julistamiaan periaatteita, sillä hänen poroporvarillisesta kasvatuksesta pilaantunut luontonsa nousi voittamattomasti kapinaan tapojenturmelusta vastaan. Heti kun tämä kerskaileva epäilijä joutui itse inhimillisen kurjuuden kanssa tekemisiin, hän lakkasi nauramasta ja hänen kylmä ivansa laimeni. Kaikki oli inhottavaa! Hänen sukunsa kunnia oli tahraantunut iäksi, ja maailma tuntui laukeavan liitoksistaan.

-- Kas niin, rauhoituhan toki, Mouret sanoi säälien. -- Älä viitsi saarnata enää pessimismiä, koska siitä ei näy olevan sinulle lohdutusta. Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä nyt tarjoamaan kätesi rouva de Boves'ille. Viisaampaa se olisi kaikin puolin kuin nostaa tästä meteli... En olisi, hitto vieköön, uskonut sinua noin herkäksi entiset mielipiteesi muistaen!

-- Niin, Vallagnosc huudahti ajattelematta, -- eihän se mitään, jos olisi muista kysymys!

Mutta hän nousi päättäen seurata toverinsa neuvoa. He palasivat yhdessä galleriaan, juuri kun rouva de Boves tuli ulos Bourdonclen huoneesta. Juhlallisesti kreivitär otti vastaan vävynsä tarjoaman käden, ja Mouret, joka kohteliaasti kumartaen tervehti häntä ohikulkiessaan, kuuli hänen sanovan:

-- He pyysivät anteeksi. Kauheita tuollaiset erehdykset!

Blanche seurasi heitä kävellen heidän takanaan. He katosivat tungokseen.

Mouret lähti syviin mietteisiin vajonneena yksin eteenpäin. Hänelle alkoi käydä selväksi, että häntä kohdannut kosto oli täydellisesti oikeutettu. Voitollisen kiusaajan jalkoihin langennut ostajakunta, jonka hulluus puhkesi tällaisiin rikoksiin, oli saanut Denisestä kostajansa. Hän pysähtyi keskusportaiden ylimmälle askelmalle upottaen katseensa alhaalla kihisevään ostajalaumaan.

Kello oli jo lyönyt kuusi. Päivän kallistuessa iltaan galleriat olivat pimenneet vähitellen ja hallit verhoutuneet varjoihin. Hämärän keskellä syttyivät sähkölamppujen pallot valaen osastojen pohjukkoihin kirkkaan kuutamonsa. Niistä lähti silmiä sokaisevaa valkeutta, ja ne karkoittivat armottomasti varjot. Kun kaikki lamput paloivat, kohosi ihastuksen humina joukkojen keskeltä.

Valkotavaroiden näyttely tuli tässä valaistuksessa satumaisen ihanaksi. Suunnaton valkeuden tulva tuntui syttyvän tuleen ja muuttuvan valoksi, se heijastui Monsignyn gallerian palttinoissa ja musliineissa loistavana kuin itäisellä taivaalla päivänkoitteen ensimmäinen valojuova ja leimahti Michodièren gallerian punoksista ja nauhoista, napeista ja soljista, helmistä ja hopeoiduista pronssiesineistä päivänpaisteessa kylpevien kaukaisten vuorenhuippujen kirkkaudella. Mutta varsinkin oli valo valloillaan keskusgallerian liekehtivässä hohteessa, patsaita kiertävissä valkeissa harsoissa, portaita verhoavissa valkeissa kudonnaisissa, katossa liehuvissa valkeissa peitoissa, pitsien ilmassa parveilevissa valkoperhosissa. Unelmien tähtitaivaana se tuikki, paratiisin häikäisevää selkeyttä se kuvasi, valonruhtinattaren häissä riemuitsevaa paratiisia. Ja keskellä liehui silkkihallin teltta valkeine verhoineen, pitsikankaineen ja hohtoharsoineen kätkien valkeuteen satujen valkohipiäisen morsiamen.

Mouret katseli kansaansa, joka liikkui valkeuden keskellä. Se kuvastui mustana valon taustaa vasten. Ihmismeren pinta kohosi kuin huumeessa hyökyen myrskyisen myyntipäivän tyyntyessä. Ihmiset alkoivat poistua. Myyntipöydät hukkuivat jäännöskankaiden alle, kulta helisi kassojen raha-arkuissa ostajajoukkojen siirtyessä ovea kohti voimattomina, tyrkittyinä, tyydytettyään halunsa ja häveten huvituksiaan moisessa paikassa. He olivat kokonaan hänen, talon hallitsijan hallussa, he tottelivat häntä hurmaantuneina tavaroiden runsaudesta, huokeahintaisuusjärjestelmästä, palauttamismahdollisuudesta, mainostuksesta ja mieltä hivelevästä kohteliaisuudesta. Äiditkin olivat jo alistuneet hänen valtikkansa alle, hän hallitsi kaikkia itsevaltiaan karkeaotteisesti, joka oikkunsa mukaan voi tuhota kotien onnen ja rauhan. Hän oli luonut naisille uuden uskonnon ja pystyttänyt jumalalle temppelin, missä heidän sielunsa kirkot hylättyään viettivät joutoaikansa, rauhattomuuden ja tyhjyyden tunnit, jotka kirkonmenojen puutteessa olivat jääneet täyttämättä, ja tarjosivat suitsutusta kauneuden kuolemattomalle jumalalle. Jos Mouret olisi sulkenut heiltä ovensa, niin kadulla olisi noussut meteli, alttariltaan ja jumalanpalveluksestaan karkoitettujen kapina. Hän näki heidät myöhäisestä ajankohdasta huolimatta vieläkin samoamassa suunnattoman rautaverkon silmukoissa pitkin riippusiltoja ja kierreportaita. Rouva Marty tyttärineen korkeimmalle kiivenneenä vaelsi huonekalujen keskellä; lapsilaumansa pidättämä rouva Bourdelais kierteli alakerrassa voimatta riistäytyä korutavaraosastolta; rouva de Boves riippuen Vallagnoscin käsivarressa ja tyttärensä seuraamana kulki hiljalleen tavaratalon poikki uskaltaen vieläkin pysähtyä tiskien eteen ihailemaan kankaita. Mutta alhaalla tunkeilevasta taajasta joukosta, tuosta elämästä paisuvien ja haluista sykkivien povien merestä, jonka pinnalla orvokkivihkot keinuivat, Mouret ei nähnyt muuta kuin rouva Desforges'in, kun tämä rouva Guibalin seurassa viivytteli käsineosastolla ostamassa hänkin mustasukkaisesta vihastaan huolimatta. Ja viimeisen kerran Mouret tunsi olevansa heidän herransa, näki heidät matelemassa sähkövalossa jalkojensa juuressa, silmäili laumaansa, jolta oli saanut rikkautensa.

Hän lähti kulkemaan gallerioihin, niin täydellisesti ajatuksiensa vallassa, että heittäytyi pahimpaan tungokseen. Kun hän kohotti päätään, hän huomasi olevansa uudessa muotitavaraosastossa, jonka ikkunat olivat Dix-Décembrenkadulle. Hän pysähtyi ikkunaan katsomaan ostajajoukkojen poistumista. Laskeva aurinko kultasi valkeiden talojen kattoja, ja sinitaivas kalpeni viileän tuulen virkistämänä. Aarreaitan sähkölamput heittivät hämärtyvälle kadulle valoaan, joka siellä näytti kalpealta ja elottomalta kuin taivaanrannalle syttyvien tähtien tuike auringon laskiessa. Oopperan ja Pörssin suunnalla hukkui liikkumattomien vaunujen kolminkertainen jono varjoon; valjaat vain välähtelivät paikoin lyhdyn syttyessä ja sytyttäessä kipinän hopeoitujen kuolaimien pintaan. Yhtä mittaa kuului livreepukuisten palveluspoikien huutoja, ja vaunujen jonosta erosi silloin tällöin yhdet poistuakseen katua pitkin kavionkapseen kaikuessa. Jonot supistuivat pienemmiksi, kuudet ajoneuvot lähestyivät samaan aikaan, vaunujen ovet paiskattiin kiinni, ruoskat läjähtivät ja kävelijät juoksivat hätäisesti kadun poikki selvitäkseen pyörien tungoksesta. Tila väljeni sitä myöten kuin ostajakunta hajaantui kaupungin kaikille suunnille puhdistettuaan tavaratalon tyhjäksi. Mutta Aarreaitan katonharjat suurine kultaisine kirjaimineen ja ilmaan kohoavine lippuineen leimusivat vielä laskevan auringon tuleen sytyttäminä, ja tavaratalo näytti niin suunnattoman suurelta, että se muistutti mainoskuvien hirviötä, paperille kuvattua yhdyskuntarakennusta, joka nielaisi ympäristön talot ja litisti maan tasalle taivaanrannalla siintävät metsäiset kummut. Pariisin henki ja elämä tuntui rauhoittuvan ja lauhtuvan illan pimetessä, häilyi hiljaa hyväillen viimeisten katuja vierivien vaunujen rinnalla ja nukkui sitten yön pimeään.

Mouret seisoi yhä samassa paikassa, katse kaukana. Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Naisen voittaja, Pariisin kukistaja, tunsi keskellä voitonriemuaan sydämensä heikkenevän ja tahtonsa horjuvan, tunsi itse joutuvansa mahtavamman vallan alaiseksi. Hänessä heräsi mieletön halu heittää aseensa, luopua voitosta ja tunnustaa toisen herruutta ja osoittaa siinä samaa epäjohdonmukaisuutta kuin sotasankari, joka palattuaan voittajana taistelusta taipuu noudattamaan lapsen oikkua. Kuukausien kuluessa hän oli ponnistanut vastaan, tänä aamuna vielä hän oli vannonut tukahduttavansa rakkautensa, ja nyt, kun hän oli päässyt mahtavuutensa kukkulalle, hänen päätään huimasi ja hän luopui vastarinnasta tavoitellakseen epätoivoisesti sitä, mikä ennen oli näyttänyt hänestä mielettömyydeltä. Hänen hetkessä syntynyt päätöksensä oli jo seuraavassa hetkessä kasvanut niin lujaksi, ettei mikään tuntunut hänestä tärkeämmältä.

Illalla, kolmannen pöytäkunnan noustua aterioimasta, hän odotti työhuoneessaan. Väristen kuin nuori poika, jolla on voitto tai tappio kysymyksessä, hän käveli edestakaisin voimatta rauhoittua ja palasi alinomaa ovelle kuuntelemaan tavaratalosta kohoavia järjestämistyötä suorittavan henkilökunnan ääniä. Vähäisinkin askelten kopina sai hänet säpsähtämään. Kerran hän jo riensi ovelle vastaan.

Se oli Lhomme, joka lähestyi hitaasti tekemään tiliä päivän tuloksesta. Tänään oli keräytynyt niin paljon hopeaa ja kuparia ja kuorma oli niin painava, että hänen oli täytynyt ottaa avukseen kaksi kantajaa. Hänen takanaan Joseph ja eräs tämän tovereista kantoivat ähkien ja puhkien selässään suurta säkkiä; kassanhoitaja itse käveli ensimmäisenä kantaen paperi- ja kultarahoja, paperirahoja salkussa, kultarahoja kahdessa pussissa, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja joiden painosta koko hänen ruumiinsa horjui. Hitaasti hän oli tullut tavaratalon poikki myyjien tervehtimänä. Käsine- ja silkkiosastot olivat tarjoutuneet nauraen auttamaan häntä, verka- ja villakangasosastot olivat katsoneet ahnaasti hautoen toivoa, että hän kompastuisi ja kylväisi kullan ympäri lattiaa. Ukon oli täytynyt nousta portaita ja kulkea pitkin riippusiltoja, kuljettaa ilmojen halki tämä rikkaus, jota myyjät nenä pystyssä ja suu auki hartaasti katselivat. Toisessa kerroksessa valmiiden vaatteiden, hajuvesien, pitsien ja huivien osastot olivat kumartaneet häntä niinkuin kirkossa uskovaiset kumartavat ehtoollisleipää. Kuhina lisääntyi ja kasvoi kultaista vasikkaa palvovan kansan mahtavaksi meluksi.

Mouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana. Hengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:

-- Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia yhdeksänkymmentäviisi centimea.

Vihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn miljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut välittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan pettyneen miehen kärsimättömyydellä:

-- Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.

Lhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien päivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski kuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen alleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista vierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta ostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.

Kassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen, kun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:

-- Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!

Mutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä oli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:

-- Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä kuin tekin.

Mouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä äänellä:

-- Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne... Luulette kai, että olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen luottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.

Mouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä Bourdoncle änkytti:

-- Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut teidän innokas ihailijanne.