Part 27

Viimeinen Liénard'in lause tarkoitti Saint-Rochin kahvilassa tapahtunutta kiistaa. Liénard ja Deloche olivat paljon yhdessä vapaa-aikana. Deloche oli vuokrannut Smyrnan hotellista Hutinin huoneen, kun tämä alajohtajaksi päästyään oli muuttanut pieneen kolmen huoneen huoneistoon, ja joutunut siten Liénard'in naapuriksi. Yhdessä miehet menivät joka aamu työhön ja yhdessä illalla palasivat. Kummankin huoneen ikkunat olivat samalle mustalle, kaivomaiselle pihalle, josta kohosi myrkyllinen löyhkä. He viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka olivat aivan eriluonteisia, toinen parantumaton tuhlari, joka katumatta söi isänsä rahoja, toinen harjoitti mitä tarkinta säästäväisyyttä. Eräässä asiassa he kumminkin muistuttivat toisiaan: he olivat kumpikin myyjinä kelvottomia eivätkä edistyneet osastoillaan sen enempää palkan kuin arvonkaan puolesta. Työpäivän loputtua he useimmiten viettivät iltansa Saint-Rochin kahvilassa, jossa ei käynyt päivän aikaan ketään, mutta joka täyttyi illalla laitojaan myöten tavaratalon Gailloninaukiolle työntämistä joukoista. Illalla taloa tärisytti jatkuva rähinä. Tupakansavun synkistämissä huoneissa naksutettiin dominolaattoja, naurettiin täyttä kurkkua, haukuttiin esimiehiä ja pohdittiin päivän kysymyksiä kahvia ja olutta juoden. Liénard omassa nurkassaan ahmi kalliita herkkuja, Deloche tyytyi oluttuoppiin, josta hänellä oli riittävästi nautintoa neljäksi tunniksi. Täällä Deloche oli kuullut Favier'n kertovan Denisestä kaikenlaisia hävyttömyyksiä, miten tämä oli lumonnut johtajan nostamalla hameitaan liian korkealle portaita noustessaan. Deloche jaksoi vielä hillitä kuohuvan mielensä, vaikka häntä poltti halu lyödä Favier'ta korvalle, mutta kun tämä yhä jatkoi kertoen miten Denise joka yö meni tapaamaan rakastajaansa, hän ärjäisi vimmastuneena:

-- Valehtelette, mokoma panettelija! Kuuletteko, valhetta se on alusta loppuun asti.

Tietämättä enää mitä sanoikaan hän sopertaen ja änkyttäen puhui suunsa puhtaaksi.

-- Minä tunnen hänet ... huusi hän. -- Hän ei ole koskaan rakastanut kuin yhtä ainoaa miestä, niin, herra Hutinia, ja tämä ei edes sitä huomannut, eikä ole häneen koskenut sormensa päälläkään.

Juttu oli kiertänyt muodottomaksi paisuneena taloa, ja sille naurettiin vielä, kun Mouret'n päivälliskutsua alettiin pohtia. Ensimmäinen, jolle Liénard oli sattunut kertomaan uutisensa, oli eräs silkkiosaston myyjä. Tämä vei sanoman mukanaan osastolleen, jossa inventoiminen oli parhaillaan käynnissä. Favier seisoi kahden myyjän auttamana jakkaralla tyhjentämässä hyllyjä ja ojentamassa kangaspakkoja Hutinille, joka pöydällä seisoen ilmoitti numerot hintalaput tarkastettuaan. Sitten hän heitti pakat maahan, jossa kasa kohoten yhä korkeammaksi paisui kuin syksyinen tulva. Muut myyjät kirjoittivat luetteloa, ja Albert Lhomme oli auttamassa heitä, kasvot kalpeina valvomisesta, sillä hän oli viettänyt yönsä Chapellen kapakassa. Hallin lasikatosta virtasi kirkas päivänpaiste huoneeseen, ja ruutujen takaa kuulsi kappale heleän sinistä taivasta.

-- Vetäkää uutimet eteen, huusi Bouthemont, jolle valvonta antoi tarpeeksi tekemistä. -- Kuka tuollaista päivänpaistetta jaksaa sietää.

Favier, joka parhaillaan nousi varpailleen tyhjentääkseen viimeisen hyllyn, jupisi ärtyisästi:

-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisään näin kauniina päivänä. Sataisipa kerrankin inventoimispäivänä, mutta ei koskaan!... Ja tässä sitä saa hikoilla lukon takana niinkuin vankilassa.

Hän ojensi pakan Hutinille. Hintalapussa oli metrimäärä, vähennettynä sitä myöten kuin pakka myynnistä oheni; mikä menettely säästi paljon työtä.

Alajohtaja huusi:

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäyksi metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri.

Sitten pakka heitettiin maahan muiden lisäksi, ja Hutin jatkoi alkamaansa keskustelua kysymällä Favier'lta:

-- Vai tahtoi hän lyödä teitä?

-- Tahtoi kyllä. Ja siinä minä kaikessa hiljaisuudessa tyhjensin kolpakkoni... Tarpeetonta hänen oli syyttää minua valheesta. Nythän pienokainen on saanut kirjeen ja päivälliskutsun isännältä... Kaikki sen tietävät.

-- Tosiaanko? sanoi Hutin. -- Eikö se sitten vielä ollutkaan valmista?

Favier ojensi hänelle toisen pakan.

-- Siltähän se näytti, hän vastasi. -- Olisi voinut vannoa niin olevan. Jo aikoja sitten he tuntuivat olevan yhtä mieltä.

-- Samaa lajia kaksikymmentäviisi metriä, Hutin huusi.

Pakka tupsahti raskaasti toisten päälle hänen hiljaa jatkaessaan:

-- Tiedätte kai, että hän on viettänyt iloista elämää Bourras'n, tuon vanhan jörön talossa?

Nyt osasto oli saanut mistä puhua. Denisen nimi oli kaikkien suussa. Selät paisuivat paksuiksi, nenät vainusivat herkkuja. Bouthemontkin, jonka häväistysjutut saattoivat hyvälle tuulelle, sutkautti sukkeluuden, jonka törkeydelle hän itse nauroi makeasti. Albert, horroksestaan heränneenä, väitti nähneensä valmiiden vaatteiden alajohtajattaren Gros-Cailloussa kulkemassa kahden sotamiehen välissä. Samassa Mignot, lainaamansa rahat kädessä, tuli Albertin kanssa sopimaan iltahuveista, jotka rahojen puutteesta olivat mennä myttyyn, mutta jotka nyt kävivät mahdollisiksi. Kun kaunis Mignot kuuli puhuttavan Mouret'n kirjeestä, hän päästi niin julkean sanan, että Bouthemont'in täytyi astua väliin.

-- Tarpeeksi juttuja, hyvät herrat, hän sanoi. -- Asia ei koske meitä. Jatkakaa, herra Hutin.

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kolmekymmentäkaksi metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri, huusi Hutin.

Kynät lähtivät jälleen liikkeelle, pakkojen putoileminen lattiaan muuttui säännölliseksi, ja kankaiden tulva kohosi, ikäänkuin joki olisi purkanut vettään. Favier huomautti puoliääneen, että vuoden varasto oli kaunis ja että johtokunta olisi tyytyväinen. Bouthemont, tuo suuri lurjus, osasi kyllä ostaa; siinä suhteessa hän kenties oli Pariisin etevimpiä, mutta myymisessä hän ei kelvannut mihinkään. Hutin hymähti tyytyväisenä kiittäen toista ystävällisellä katseella; hän oli itse houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen kukistaakseen Robineaun, mutta nyt hän vehkeili salaa saadakseen hänet tieltä ja päästäkseen itse johtajaksi. Sama sota oli käymässä kuin ennenkin; juoruja laskettiin liikkeelle, johtokunnan jäsenissä herätettiin epäluuloa ja oma into ja ahkeruus pantiin näytteille. Mutta Favier, jota Hutin taas koetti lähestyä, katsoi häntä kulmainsa alta kylmäkiskoisesti ja vihaisesti, ikäänkuin laskien montako suupalaa tuosta pienestä, tanakasta miehestä tulisi ja odotti kunnes Hutin oli syönyt Bouthemont'in syödäkseen sitten itse hänet suuhunsa. Favier toivoi pääsevänsä alajohtajaksi, jos Hutin pääsi johtajaksi. Ja tottapa sitten nähtiin. Siihen mennessä, innostuen niinkuin muutkin odotettavista palkankorotuksista, he keskustelivat raha-asioista jatkaen silkkivaraston inventoimista. Bouthemont'in arveltiin pääsevän kolmeenkymmeneentuhanteen. Hutinilla oli jo yli kymmenentuhatta, ja Favier arvioi tulonsa kaikkiaan viiteentuhanteenviiteensataan. Tavaratalo laajeni koko ajan, myyjät kohosivat arvossa ja saivat kaksinkertaisen palkan niinkuin upseerit sodan aikana.

-- Eikö tästä lajista, hitto vieköön, loppua tulekaan! Bouthemont sanoi äkkiä kärsimättömästi. -- Sellainen kevätkin oli, aina vain sadetta, niin että ainoastaan mustat silkit kävivät kaupaksi.

Hänen laajat, nauruun taipuvaiset kasvonsa synkkenivät. Hän katseli maassa kohoavaa kangaskasaa Hutinin luetellessa sointuvalla voitonriemua ilmaisevalla äänellä:

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäkahdeksan metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri.

Sitä oli vielä kokonainen hylly täynnä. Favier väsyneenä nostamiseen viivytteli tahallaan työtä. Mutta loppu siitä sittenkin vihdoin tuli, ja ojentaessaan viimeiset pakat Hutinille hän sanoi hiljaa:

-- Kuulkaa, olin aivan unohtaa... Onko teille kerrottu, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar on ollut teihin rakastunut?

Hutin hämmästyi suuresti.

-- Oikeinko totta? kysyi hän.

-- Niin, tuon pitkän roikaleen, Delochen, sanojen mukaan ainakin. Muistanhan minäkin, kuinka hän ennen ajoi teitä takaa.

Päästyään alajohtajaksi Hutin oli luopunut kahvilakonserttien laulajattarista ja ruvennut hakkailemaan kotiopettajattaria. Vaikka toverin hänelle uskoma asia hiveli hänen ylpeyttään, hän ei ollut välittävinään siitä, vaan vastasi ylenkatseellisesti:

-- Pulskempia minä tahdon. Isäntä joutaa seurustelemaan kenen kanssa hyvänsä, mutta minä en ainakaan viitsi.

Hän keskeytti huutaakseen:

-- Valkeaa silkkiä, kolmekymmentäviisi metriä kahdeksan frangia seitsemänkymmentäviisi metri.

Bouthemont päästi helpotuksen huokauksen.

-- Vihdoinkin! hän sanoi.

Samassa toinen päivällisvuoro soitettiin kokoon. Favier kuului siihen ja astui alas jakkaraltaan, jonka päälle toinen myyjä vuorostaan kiipesi. Hänen täytyi astua pitkin lattiaa lainehtivien kangaskasojen ylitse. Kaikilla osastoilla oli samanlainen sekasorto. Kaapeista, hyllyiltä, rasioista tyhjennettiin tavarat lattialle, ja joka paikka oli niitä niin täynnä, että tuskin jalansijaa löysi. Valkeiden kankaiden osastolta kuului kumeita mätkähdyksiä, kun sertinkipinot kaatuivat, lyhyttavaraosastolla koteloiden kannet naksahtivat auetessaan ja niiden sisällys kolisi; kaukaisella huonekaluosastolla jyryytettiin raskaita huonekaluja pitkin lattiaa. Luetteloijien äänet, niin kimeät kuin karkeatkin, yhtyivät korvia särkeväksi kiljunnaksi, joka muistutti tuulen vinguntaa lehdettömässä metsässä.

Favier selvisi vihdoinkin kankaista ja nousi ruokasalin portaita. Tavaratalon laajentamisen jälkeen ruokasalit sijaitsivat uuden rakennuksen neljännessä kerroksessa. Hän kulki kiireesti ja saavutti Delochen ja Liénard'in, jotka olivat päässeet lähtemään ennen häntä. Mutta koska hän ei välittänyt näiden seurasta, hän jäi odottamaan Mignot'ta, joka tuli hänen jälkeensä.

-- Helkkari! hän sanoi pysähtyen mustan taulun eteen, missä päivän ruokalista oli luettavissa. -- Oikein juhlapäivälliset, inventoimisen kunniaksi varmaankin! Kananpaistia tai lammaskotlettia sekä öljyssä valmistettua artisokkaa... Tuskinpa lammas nyt saavuttaa menekkiä.

Mignot nauroi kuiskaten:

-- Mikähän vika kanassa lie?

Deloche ja Liénard olivat saaneet annoksensa ja menivät paikoilleen. Favier sanoi kumartuen luukkua kohti vuorostaan:

-- Kananpaistia.

Mutta hänen täytyi odottaa, sillä lintua leikatessaan palvelija oli vahingossa pistänyt veitsen sormeensa ja siitä oli syntynyt suuri hämminki. Favier, kasvot luukulla, katseli keittiöön, missä suunnattomalla hellalla oli niin raskaita kattiloita, että neljä miestä tuskin olisi jaksanut niitä nostaa; ne olikin sentähden kiinnitetty katossa juokseviin kiskoihin, joita myöten niitä tarvittaessa pyörien ja ketjujen avulla siirreltiin. Lieden hehkuvassa valossa valkopukuiset keittäjät valvoivat illalliskeittoa käsissä pitkien keppien päähän sidotut kuorinkauhat. Seinillä oli halstareita, kooltaan marttyyrien kidutuskojeiksi kelpaavia, kattiloita, joihin mahtui kokonainen lammas kerrallaan, jättiläismäinen lautastenlämmittäjä ja marmorinen allas, jonka läpi vesi lakkaamatta virtasi. Vasemmalla puolella oli astiainpesuhuone laitteineen ja suunnattomine kivisine viemäreineen ja oikealla puolella ruokakonttori missä näkyi teräskoukuissa riippuvia verisiä lihankappaleita. Perunoidenkuorimiskone tikitti säännöllisesti kuin mylly, ja kahdessa pienessä vaunussa vietiin puhdistettuja salaatinlehtiä vesisäiliölle huuhdottaviksi.

-- Kananpaistia, Favier toisti kärsimättömästi. Kääntyen toverinsa puoleen hän lisäsi hiljemmalla äänellä:

-- Kylläpä haava vuotaa! Inhottavaa! Ruokaanhan sitä tippuu.

Mignot tahtoi myös nähdä. Heidän takanaan myyjien jono yhä kasvoi. Tyrkkien ja nauraen he kuuntelivat Favier'n ja Mignot'n huomautuksia yhteiskeittiöstä, jossa vähimmätkin aseet, vartaat ja silavaneulat, olivat suunnattoman isoja ja jossa valmistettiin päivällis- ja aamiaisruoat kahdelletuhannelle hengelle. Ruokavieraiden luku sitä paitsi kasvoi päivä päivältä. Ruoka-aineita hukkui niinkuin kaivoon, päivässä kuusitoista hehtolitraa perunoita, satakaksikymmentä naulaa voita, kuusisataa kiloa lihaa. Jokaista ateriaa varten avattiin kolme viinitynnyriä.

-- Jopa vihdoinkin, mutisi Favier, kun keittäjä toi kattilan, josta nosti linnunreiden lautaselle.

-- Kananpaistia, sanoi hänen takanaan Mignot.

He menivät yhdessä ruokasaliin haettuaan viiniannoksensa. Heidän selkänsä takana kuului yhtä mittaa "kananpaistia", "kananpaistia" loppumattomiin ja säännöllisesti seurasi kattilaan sukeltavan haarukan ryhdikäs napse.

Myyjille ruokasaliksi sisustettu huone oli niin suuri, että jokaisen vuoron viidellesadalle pöytävieraalle oli tarpeeksi tilaa. Mahonkipöydät olivat poikittain rinnan kulkevissa riveissä, ja huoneen kummassakin päässä oleviin pöytiin oli katettu järjestyksenvalvojille ja osastonhoitajille. Keskellä oli tarjoilupöytä, jossa otettiin vastaan ylimääräisten annosten tilaukset ja maksut niistä. Tämä sali, joka sai kirkkaan valaistuksensa sen kummassakin päässä olevista suurista ikkunoista, näytti laajuuteensa verraten matalalta vaikka se oli neljä metriä korkea. Seinät oli maalattu öljyvärillä vaaleankeltaisiksi, ja niissä oli ainoana koristeena ruokaliinasäiliöt. Ensimmäisen ruokasalin vieressä oli asiapoikien ja ajomiesten ruokasali, jossa ei syöty säännöllisinä aikoina, vaan milloin kullekin sattui sopivaa aikaa.

-- Vai olette tekin saanut lautasellenne linnunreiden, sanoi Favier Mignot'lle, kun hän pääsi istumaan pöytään vastapäätä toveria.

Muut myyjät tulivat hekin paikoilleen. Pöytäliinaa ei ollut, ja lautaset kalisivat paljasta puuta vasten. Kaikki ihmettelivät kananreisien paljoutta.

-- Paljon on niillä kanoilla ollut jalkoja, huomautti Mignot.

Ne, jotka olivat saaneet selkäluuta lautaselleen, suuttuivat. Ruoka oli paljon parantunut, kun tavaratalo oli järjestetty uudestaan. Mouret ei antanut enää ruoanlaittoa urakalle, vaan otti itse keittiönkin huostaansa järjestäen erityisen toimiston, jolla oli oma päällikkönsä, alapäällikkönsä ja tarkastajansa. Eikä hän enää harjoittanut niin suurta säästäväisyyttäkään, sillä hän laski, että paremmin ravittu henkilökunta teki parempaa työtä, minkä laskelman käytännölliseltä kannalta edullista inhimillisyyttä ei Bourdoncle pitkään aikaan pystynyt käsittämään.

-- Yhdentekevää! Sitkeätä se ei ainakaan ole, jatkoi Mignot. -- Antakaahan leipä tänne.

Leipä kiersi pöytää, ja jokaisen leikattua siitä palan viimeinen pisti veitsen pystyyn kannikkaan. Myöhästyneet saapuivat kiireesti yksitellen. Sali oli päästä päähän täynnä nälkäistä väkeä, jonka ruokahalu väsyttävän aamutyön jälkeen oli tavallista kahta vertaa kiihkeämpi. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin haarukoiden helskettä, pulloista juoksevan viinin pulppuamista, lasien kolahtelua pöytää vasten ja pontevasti pureskelevien leukapielien naksutusta. Jos kellä oli jotakin sanottavaa, niin hän tuskin sai sanoilleen sijaa täydessä suussaan.

Deloche, jolla oli paikkansa Baugén ja Liénard'in välissä, istui melkein vastapäätä Favier'ta. Vähän väliä hän loi riitaveljeensä vihaisia katseita, joihin toinen myös osasi vastata. Heidän kummallakin puolellaan kuiskittiin heidän kuuluisaksi käyneestä riidastaan. Sitten naurettiin Delochea vainoavalle kovalle onnelle. Hän oli aina nälkäisistä nälkäisin ja aina hän sattui saamaan lautaselleen huonoimmat palat. Nytkin hän oli saanut kanan kaulaa ja vähän selkäluuta. Sanaakaan sanomatta hän muiden ilvehtiessä söi leipää suun täydeltä ja kaapi lihaa kanan kaulasta tarkkaan ja taitavasti niinkuin ihminen, joka on oppinut antamaan lihalle arvoa.

-- Miksi ette valita? Baugé kysyi häneltä.

Deloche kohautti olkapäitään. Se ei maksanut vaivaa. Jos hän joskus uskalsi nurista kohtalon kovuutta vastaan, niin aina hänelle kävi hullusti.

-- Oletteko kuulleet, että rullasaksoilla on nyt oma kerhonsa? sanoi äkkiä Mignot, -- Rullakerho... Sillä on istuntonsa joka lauantai eräässä Saint-Honorén kapakan salissa.

Rullasaksoilla hän tarkoitti lyhyttavaraosaston myyjiä. Uutinen herätti yleistä naurua. Jokainen pani siihen lisää, ja sukkeluuksia laskettiin suu täynnä, niin että kieli tuskin pääsi kääntymään. Piintyneet lukijat vain istuivat ääneti, lukemiseen vajonneina. Mutta vaikka naurettiin, täytyi kumminkin tunnustaa, että edistystä tällaisen seuran perustaminen oli. Kauppa-apulaiset sivistyivät vuosi vuodelta. Useat osasivat jo saksaa tai englantia. Eivätkä he enää katsoneet arvonsa mukaiseksi käydä Bullier'ssa tanssimassa ja rähisemässä tai kahvilakonserteissa viheltämässä rumille laulajattarille. He perustivat omat kerhonsa.

-- Onko heillä piano niinkuin palttinalaisilla? kysyi Liénard.

-- Rullakerholla piano? Mignot huudahti. -- On toki, veikkoseni! Ja he soittavat ja laulavat!... Eikä siinä kylliksi, heillä on runonlausujansakin, tuo pieni Bavoux.

Naurettiin yhä enemmän ja tehtiin pilkkaa Bavoux'sta. Mutta naurun alta pilkisti kunnioitus tätä edistynyttä seuraa kohtaan. Sitten puheltiin eräästä Vaudeville teatterin näyttelemästä kappaleesta, missä verkasaksoja pahasti pilkattiin. Moni oli suuttunut. Jotkut pelkäsivät työn kestävän liian myöhäiseen illalla, sillä heidät oli kutsuttu vieraisille porvariperheisiin.

Tällaisia salissa puhuttiin ruoka-astioiden yhä helistessä yhä kovemmin. Ikkunat oli avattu ruoanhajun ja sadoista lautasista kohoavan kuuman höyryn haihduttamiseksi. Käärekaihtimet olivat elokuun raskaasta päivänpaisteesta tulisen kuumat. Kadulta kohosi polttavia leyhkiä, ja katossa häilyi auringon kultaisia heijastuksia, jotka heijastuivat pöytävieraiden hikisiin kasvoihin.

-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisälle tällaisella ilmalla, sanoi Favier toistamiseen.

Huomautus johti uudestaan mieliin inventoimisen ja palkankorotukset, aihe, joka innostutti heitä kaikkia yhtä paljon. Kananpaistipäivinä mielet kiihottuivat aina näin ja lopuksi rähinä kävi lähes sietämättömäksi. Kun päästiin niin pitkälle, että tarjottiin öljyssä valmistettua artisokkaa, pöydässä ei enää voinut kuulla omaa ääntään. Järjestyksenvalvojalla oli päivää varten erityiset määräyksensä, eikä hänkään häirinnyt yleistä vilkkautta.

-- Kuulkaahan, huusi Favier, -- tiedättekö... Mutta hän ei saanut ääntänsä kuulumaan, sillä Mignot huusi:

-- Kuka ei pidä artisokasta? Vaihdan jälkiruokani artisokkaan!

Kukaan ei vastannut, sillä kaikki pitivät artisokasta. Aamiainen oli kaikkein parhaita, sillä tiedettiin, että muun hyvän lisäksi jälkiruoaksi oli vielä persikoita.

-- Mouret on kutsunut hänet päivälliselle, Favier sanoi oikeanpuoleiselle naapurilleen jatkaen kertomustaan. -- Ettekö ole vielä sitä kuullut?

Koko pöytä oli kuullut sen. Aamusta alkaenhan siitä oli puhuttu ja koko juttuun alettiin jo väsyä. Äskeiset sukkeluudet kiersivät uudelleen pöytää suusta suuhun. Deloche vavahti. Hänen silmänsä kiintyivät lopuksi Favier'hen, joka itsepintaisesti kerta toisensa perästä toisti:

-- Jos hän ei ole vielä tyttöä saanut, niin nyt hän saa. Ja jos tyttö luulee olevansa ensimmäinen, niin pettyy tyttö raukka pahasti.

Hän loi Delocheen ärsyttävän katseen ja sanoi ilkeän sukkeluuden.

Äkkiä hän painoi päänsä alas, sillä Deloche, joka ei enää voinut hillitä kiehuvaa vihaansa, heitti viinin tähteen lasistaan vasten hänen kasvojaan.

-- Siitä saat, kirottu valehtelija! hän sammalsi. -- Jo eilen sinut olisi pitänyt kastella!

Nousi kova hälinä. Muutamia pisaroita räiskyi Favier'n naapurien päälle, mutta itse tämä pääsi vähällä. Hänen hiuksensa vain hiukan kastuivat, sillä viini oli heitetty niin rajusti, että se lensi yli. Kaikki suuttuivat. Ei kai Deloche suotta tyttöä puolustanut, hän oli aivan liian innokas. Senkin houkkio! Olisi ansainnut korvilleen oppiakseen käyttäytymään. Mutta äänet hiljenivät, kun järjestyksenvalvojan nähtiin lähestyvän. Tarpeetonta oli sekoittaa johtokuntaa asiaan. Favier tyytyi sanomaan:

-- Olisipa vain osunut, niin kyllä olisin hänelle näyttänyt!

Sitten kaikki käännettiin pilaksi. Kun Deloche, jota vihanpurkaus vielä vapisutti, nosti ajatuksissaan tyhjän lasinsa huulilleen, syntyi yleinen nauru. Hän työnsi kömpelösti lasin luotaan ja rupesi pureksimaan kuivaksi jyrsimänsä artisokan lehtiä.

-- Vesikarahvi tänne, Delochea janottaa, sanoi Mignot.

Naurettiin vielä enemmän. Syöjät ottivat itselleen puhtaat lautaset, ja pojat tarjosivat suurista koreista persikoita jälkiruoaksi. Mignot lisäsi:

-- Jokaisella oma makunsa. Deloche tahtoo viiniä persikkansa särpimeksi.

Deloche istui liikkumatta pää painuksissa niinkuin kuuro. Hän ei ollut kuulevinaan pilaa, hautoi vain samaa katkeraa ajatusta. Totta oli mitä he sanoivat. Millä oikeudella hän puolusti Deniseä? Nyt he vasta saivat syytä panetteluun. Hän vain saattoi tytön kieroon asemaan tahtoessaan puolustaa. Hänen olisi tehnyt mieli piestä itseään. Tekipä mitä tahansa, aina hän teki hullusti, silloinkin kun hänen tarkoituksensa oli mitä jaloin. Parempi hänen olisi ollut kuolla. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Sekin oli hänen syynsä, että koko talo puhui Mouret'n Deniselle lähettämästä kirjeestä. Kaikki nauroivat ja ilveilivät. Hänen ei olisi pitänyt sallia Paulinen puhua Liénard'in kuullen. Hänen täytyi ottaa tästäkin syy päälleen.

-- Miksi menitte kertomaan asiasta? hän kuiskasi tuskissaan Liénard'ille. -- Teitte sangen pahasti.

-- Minäkö, vastasi Liénard. -- Enhän minä sanonut kuin kahdelle tai kolmelle ja käskin vielä pitää salassa. Kuka sen olisi arvannut kuinka huhu leviää!

Kun Deloche vihdoin päätti juoda vettä, koko pöytä purskahti jälleen nauruun. Ateria oli lopussa, ja kauppa-apulaiset istuivat selkä kenossa odottaen kellon soimista. Tarjoilupöydältä oli tällä kertaa tilattu hyvin vähän lisäruokia, varsinkin kun päivän kunniaksi kahvitkin tarjottiin talon puolesta. Kupista kohoavien kevyiden höyryjen alla hohtivat hikiset kasvot. Käärekaihtimet riippuivat ikkunoissa liikkumattomina. Yksi niistä ponnahti äkkiä auki, ja auringonpaiste tulvi leveänä juovana saliin saaden katon loistamaan. Äänten kohina oli salissa niin voimakas, että aluksi vain ovensuussa istuvat kuulivat kellon soivan. Noustiin pöydästä ja hajottiin pitkin käytävää.

Deloche oli tahallaan jättäytynyt jälkeen paetakseen sukkeluuksia. Baugékin meni pois ennen häntä, ja kumminkin Baugé oli tavallisesti salissa viimeinen, sillä ennenkuin hän palasi osastolleen, hän tahtoi tehdä kierroksen tavatakseen Paulinen tämän mennessä naisten ruokasaliin. He olivat sopineet siitä keskenään käyttäen siten ainoan tilaisuuden sanan vaihtamiseen päivän kestäessä. Tänään, kun he suutelivat toisiaan eräässä käytävän käänteessä, Denise, joka oli myöhästynyt jalkansa takia, sattui näkemään heidät.

-- Oi ystäväni, sopersi Pauline lentäen punaiseksi, -- ettehän sano kenellekään, ettehän?

Baugé, suuri, harteikas mies, vapisi kuin virheestä kiinni saatu koulupoika.

-- Jos sanotte, ajavat varmasti pois, hän sanoi. -- Tietäväthän he, että aiomme mennä naimisiin, mutta eivät nuo hölmöt sittenkään ymmärrä, että väliin tekee mieli suudella.

Denise väitti liikuttuneena, ettei ollut nähnyt mitään. Baugé meni tiehensä, kun näki Delochen vuorostaan lähestyvän. Tämä oli tehnyt pitkän kierroksen rauhoittuakseen, ja kun hän näki Denisen, hän rupesi pyytämään anteeksi sammaltaen lauseita, joita Denise ei alussa ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi Paulineen nuhdellen tätä siitä, että oli puhunut Liénard'in kuullen. Kun Pauline häpeissään ei tietänyt mitä vastata, Denise ymmärsi vihdoin mistä oli puhe. Sitäkö siis tiesivät nuo kuiskeet, jotka olivat aamusta asti kuuluneet hänen selkänsä takana? Kirjejuttuko tavaratalossa kiersi? Hetkeksi häntä puistatti sama tuska kuin aamulla kirjettä lukiessa. Hän tunsi itsensä riisutuksi alastomaksi kaikkien noiden miesten nähden.

-- Enhän minä tietänyt, toisti Pauline. -- Ja sitä paitsi, eihän siinä ole mitään pahaa... Antaa heidän puhua. Kateutta se vain on.

-- En ole teille vihainen, sanoi Denise vihdoin saaden jälleen järkensä voitolle... -- Tottahan se on. Kirje on minulle, ja minun siitä on vastattava.

Deloche meni pois epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi asian niin, että Denise suostui ja että hän oli päättänyt mennä illalla.