Part 26
-- Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. -- Eihän teitä enää nykyään näekään.
Mutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja varsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan seurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut myyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella yhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja kultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä seinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia. Vietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli uutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät niin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta kaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin käynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka soitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai viimeisetkin pakenemaan.
-- Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. -- Aioin juuri mennä osastolleni.
-- No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. -- Pääseehän sitä vähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin itseäni hoitaa.
He istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut, vaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja tuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja hän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti hänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli ainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.
-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.
-- Ei mikään, vastasi tämä hämillään.
-- Vaivaapahan, aivan varmaan... Ette siis enää luota minuun, koska ette kerro minulle huolianne.
Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:
-- Katsokaa mitä hän kirjoittaa.
He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:
-- Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin, että se oli jo tapahtunut... Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille, että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla huomaamatta.
Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:
-- Menettehän tietysti illalla?
Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.
-- Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.
-- Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. -- Jos tietäisitte kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui... Antakaa minun itkeä, se auttaa.
Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita. Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän johtaja.
Denise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön, niin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä mainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän luuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva Desforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.
-- Menisittekö te? kysyi Denise.
Pauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:
-- Tietysti. Mitenkä muuten!
Sitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:
-- En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä naimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.
Baugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi naida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt mielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli suostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon lomankin.
-- Näettehän, sanoi Denise, -- aina todellinen rakkaus päättyy avioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.
Pauline purskahti nauruun.
-- Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut sentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään ihmettä ole... Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida myyjättärensä?...
-- Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä, -- ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.
Pauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset kasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja alkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan parantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat irtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä vihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli heittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja koettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen puistattivat hänen ruumistaan.
-- Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. -- Ette todellakaan ole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut omassa huoneessanne.
Hän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni olisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi hänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi vain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä! Mutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko toimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut kehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa päättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä askelten kopinaa.
-- Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. -- Nyt juoksen tieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää...
Toverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten vielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet sellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli jättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen ovelleen. Hän meni käytävään.
-- Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. -- Miten varomatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja sanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.
Denise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi jälleen työhön.
-- Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. -- Saatte antaa minulle istumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.
He menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä nojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli epäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi vähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.
Denise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion. Sitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta toveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt hän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki heidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie rouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi toverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi Mouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli niin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen toimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli itsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien ystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä anteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät, että heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen suosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin ilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren arvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle arvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin osaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja vaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton. Marguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen häntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut ketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan lakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää. Suhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän oli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan. Mielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen verran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan elämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä alajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut ottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti Mouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon oikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.
-- Kas nyt potilasta tuodaan jaloittelemaan, kuiskasi Clara, kun Denise astui sisään nojautuen Aurélie rouvan käsivarteen.
Marguerite kohautti olkapäitään sanoen:
-- Jo nyt olette sukkela olevinanne.
Kello löi yhdeksän. Ulkona heleänsininen taivas lämmitti katuja. Ajurinvaunut veivät juhlapukuisia huviretkeläisiä asemalle, ja katu oli täynnä lähiseutujen metsiin vaeltavia joukkoja. Isoista ikkunoista tulvivassa päivänpaisteessa tavaratalon henkilökunta aloitti inventoimisen. Ovien lukoista oli poistettu rivat, ja ihmisiä pysähtyi katukäytäville ihmettelemään, ettei päästetty sisään, vaikka siellä kävi sellainen liike. Myyjien nähtiin juoksevan gallerioiden päästä päähän ja kiipeävän portaita kantaen kädet koholla suuria tavarakääröjä. He huusivat ja luettelivat numeroita ja heidän äänensä yhtyivät myrskyiseksi, korvia särkeväksi hälinäksi. Osastot tekivät työtä kukin erikseen vähääkään välittämättä naapuriosastosta. Kaappien ja hyllyjen tyhjentäminen oli vasta alussa, ja lattialla ei ollut vielä kuin muutamia pakkoja. Kovasti oli konetta pyöritettävä, jos mieli lopettaa ennen iltaa.
-- Miksikä vaivaatte itseänne? Marguerite jatkoi kohteliaasti kääntyen Denisen puoleen. -- Jalkanne vain kärsii, ja onhan meitä täällä tarpeeksi monta.
-- Sen minäkin hänelle sanoin, puuttui Aurélie rouva puheeseen, -- mutta hän tahtoi välttämättä tulla auttamaan.
Tytöt rupesivat nyt häärimään Denisen ympärillä niin että työ keskeytyi. Hänelle oltiin huomaavaisia ja kaikki tahtoivat tietää, kuinka nyrjähtäminen oli tapahtunut, päivitellen sitä ja ihmetellen. Vihdoin Aurélie rouva pani hänet istumaan pöydän ääreen, ja hän sai ainoaksi työkseen kirjoittaa tavarat luetteloon, sitä myöten kuin ne mainittiin. Luettelojen teossa oli sitä paitsi niin paljon kirjoittamista, että siihen täytyi panna jokainen, joka vain kykeni kynää kädessä pitämään, kassanhoitajat, kirjanpitäjät, jopa asiapojatkin, ja kirjurit jaettiin sitten tasan osastojen kesken, jotta työ sujuisi. Denise sattui saamaan paikkansa Lhommen ja Josephin vieressä, jotka kumpikin olivat kumartuneet suurten paperien ylitse.
-- Viisi päällysviittaa, verasta tehtyä, nahkareunuksin koristeltua, kolmatta kokoa, hinta kaksisataaneljäkymmentä, huusi Marguerite. -- Neljä samanlaista, ensimmäistä kokoa, hinta kaksisataakaksikymmentä!
Työ alkoi nyt uudestaan. Margueriten takana oli kolme myyjätärtä tyhjentämässä kaappeja ja luokittelemassa tavaroita, jotka sitten siirrettiin Margueritelle. Tämä laski ne luetteloon kirjoitettaviksi ja pani ne sitten pöydälle kasaan, joka työn edistyessä paisui yhä korkeammaksi. Lhomme kirjoitti ne luetteloon, ja Joseph hoiti toisen luettelon tarkistamista varten. Rouva Aurélie luetteli kolmen myyjättären auttamana silkkipuvut, jotka Denise merkitsi luetteloon. Clara oli saanut työkseen järjestää vaatteet pöydälle niin vähän tilaa ottaviksi kuin suinkin. Mutta hän ei osannut tehdä sitä oikein, sillä pinot kaatuivat jo.
-- Kuulkaahan, hän sanoi pienelle myyjättärelle, joka ei ollut vielä palvellut vuottakaan, -- nostetaanko teille palkkaa kohta? Tiedättehän, että alajohtajattaren palkka aiotaan korottaa kahteentuhanteen, niin että hänen tulonsa, myyntivoitto mukaan luettuna, nousevat kaikkiaan seitsemääntuhanteen.
Nuori tyttö vastasi keskeyttämättä työtään, että jollei hänelle annettu palkkaa kahdeksaasataa, hän luopui koko hommasta. Palkankorotukset myönnettiin aina inventoimispäivän jälkeisenä päivänä. Siihen aikaan olivat jo vuoden tilitkin selvillä ja osastojen johtajat saivat nostaa prosenttinsa. Sentähden työn kohinasta huolimatta, palkat olivat jokaisen suussa ja niistä juoruttiin, milloin vain vähänkin riitti aikaa. Aurélie rouvan palkan sanottiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen ja siitä ylikin, ja neidit olivat aivan ihmeissään. Marguerite, joka Denisen jälkeen oli taitavin myyjätär, ansaitsi neljätuhattaviisisataa frangia, josta tuhatviisisataa kiinteää palkkaa ja noin kolmetuhatta myyntiprosentteja, Clara pääsi kaikkiaan tuskin kahteentuhanteenviiteensataan.
-- Minä vähät heidän palkankorotuksistaan, sanoi Clara äskeiselle pikku myyjättärelle. -- Jos isä olisi kuollut, en minä kauan tässä olisi!... Mutta tuon Tappuratukan palkka minua kiusaa. Seitsemäntuhatta, ajatelkaa!
Aurélie rouva lopetti heidän keskustelunsa huutaen mahtavan näköisenä:
-- Hiljaa! Niinhän te meluatte, ettei täällä kuule omaa ääntänsäkään.
Sitten hän jatkoi luettelemistaan:
-- Seitsemän vaippaa, sisilialaista mallia, ensimmäistä kokoa, hinta satakolmekymmentä!... Kolme turkkia, silkillä vuorattua, toista kokoa, hinta sataviisikymmentä!... Pystyttekö seuraamaan, neiti Baudu!
-- Kyllä, rouva.
Claran täytyi hiukan järjestää vaatekasojaan raivatakseen uusille sijaa. Hän työnsi ne läjään ja sai siten vähän pöydän päätä tyhjäksi. Mutta pian hän taas laski kaikki käsistään vastatakseen eräälle myyjälle, joka tuli hänen luokseen. Se oli Mignot, joka oli hetkeksi paennut osastoltaan tullakseen pyytämään Claralta lainaksi kahtakymmentä frangia. Hän oli tälle jo entistä velkaa kolmekymmentä frangia, minkä summan hän oli lainannut kerran lyötyään kilpa-ajoissa vetoa ja jouduttuaan tappiolle menettäen siten koko viikon ansiot. Tällä kertaa hän oli jo edeltäpäin kuluttanut nostamansa ostovoiton, eikä hänellä ollut sunnuntaipäivänsä vietoksi centimeäkään kukkarossaan. Claralla ei ollut kuin kymmenen frangia taskussaan, mutta hän antoi ne epäröimättä, ja sitten he puhelivat eräästä huviretkestä Bougivaliin, jolla heitä oli ollut kuusi osanottajaa ja jossa naiset olivat itse maksaneet osansa. Se oli mukavaa, sillä siten jokainen sai huvitella oman mielensä mukaan. Sitten Mignot, joka välttämättä tarvitsi kaksikymmentä frangia, meni kuiskuttelemaan Lhommen korvaan. Tämä joutui suuresti hämilleen, mutta kieltää hän ei kuitenkaan uskaltanut. Hän keskeytti kirjoittamisensa hakeakseen kukkarostaan kymmenen frangin rahan ja pakottaen siten Margueriten odottamaan. Aurélie rouva, joka ei enää kuullut tämän ääntä, kääntyi nähdäkseen mitä oli tekeillä, ja huomattuaan Mignot'n hän ymmärsi heti. Kursailematta hän lähetti miehen takaisin osastolleen väittäen, että neideillä oli muuta ajattelemista ja ettei häntä siellä tarvittu. Oikea syy hänen kiukkuunsa oli, että Mignot oli hänen poikansa Albertin ystävä ja ainainen toveri kaikessa hullutuksessa ja että hän pelkäsi poikansa joutuvan tämän juomaveikkonsa avulla turmioon. Sentähden, kun Mignot oli saanut rahansa ja mennyt tiehensä, Aurélie rouva ei voinut olla tiuskaisematta miehelleen:
-- Olet sinäkin koko hölmö!
-- Mutta, ystäväni, mahdotonta minun oli kieltää tuolta pojalta...
Aurélie rouva tukki häneltä suun kohauttamalla mahtavia olkapäitään. Huomatessaan tyttöjen salaa nauravan perhekohtaukselle hän jatkoi ankarasti:
-- Kas niin, neiti Vadon! Tässä ei ole nyt aikaa nukkua.
-- Kaksikymmentä nuttua kasmiria, neljättä kokoa, hinta kahdeksantoista frangia viisikymmentä, kaiutteli Marguerite. Lhomme tarttui nolona jälleen kynäänsä. Hänen palkkansa oli vähitellen kohonnut yhdeksääntuhanteen, mutta Aurélie rouva ansaitsi lähes kolme vertaa enemmän, ja hänen täytyi nöyrästi tunnustaa vaimonsa etevämmyys.
Työ jatkui vähän aikaa keskeytymättä. Numeroita lueteltiin ja vaatetukkuja satoi pöydälle. Mutta Clara oli keksinyt uuden ajanvietteen. Hän oli ruvennut härnäämään Josephia, joka muka oli rakastunut erääseen mallitilkkutoimistossa palvelevaan tyttöön. Tämä neiti, kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanha, laiha ja kalpea tyttö, oli otettu palvelukseen rouva Desforges'in pyynnöstä. Saadakseen hänelle myyjättären paikan rouva Desforges oli kertonut Mouret'lle koko tämän onnettoman tytön elämäkerran, kuinka hän, de Fontenailles nimeltään, vanhan poitoulaisen aatelisperheen perillinen, oli saapunut Pariisiin juopon isänsä kanssa, kuinka hän oli suuresta kurjuudestaan huolimatta pysynyt kunniallisena ja kuinka hänen kasvatuksensa valitettavasti oli ollut niin puutteellinen, ettei hän kelvannut kotiopettajattareksi eikä osannut antaa soittotuntejakaan. Mouret suuttui tavallisesti kun hänelle ehdotettiin palvelukseen otettaviksi köyhiä säätyläistyttöjä, sillä hänen mielestään ei ollut olemassa taitamattomampia, kelvottomampia ja ylpeäluontoisempia olentoja, ja eihän sitä paitsi myyjättäreksi voinut muuttua noin vain tuokiossa ilman oppiaikaa. Opittava sekin ammatti oli, sillä siihen vaadittiin sekä taitoa että arvostelukykyä. Hän suostui kumminkin ottamaan rouva Desforges'in suosikin taloonsa, mutta pani hänet vain mallitilkkutoimistoon, johon hän miellyttääkseen ystäviään oli jo ottanut kaksi kreivitärtä ja yhden vapaaherrattaren. Siellä neiti de Fontenailles ansaitsi valmistamalla kirjekuoria ja päällyspaperia kolme frangia päivässä, sen verran siis, että tuli juuri ja juuri toimeen pienessä huoneessaan Argenteuil'inkadun varrella. Joseph, jolla sotilaallisen jäykästä ryhdistään ja harvapuheisuudestaan huolimatta oli herkkä sydän, oli huomannut tytön alakuloisuuden ja köyhän puvun ja tuntenut sääliä. Valmiiden vaatteiden osaston tytöt näkivät hänet alituisesti mallitilkkutoimiston ovella, joka oli aivan heidän huoneistonsa vieressä, ja kun he kiusasivat häntä siitä, hän punastui myöntämättä kumminkaan mitään.
-- Josephilla on ajatukset toisaalla, kuiskasi Clara. -- Hänen nenänsä tähtää valkotavaraosastoon päin.
Josephin silmät todellakin kääntyivät lakkaamatta morsiuskapioiden osastoon, jossa neiti de Fontenailles toimi kirjurina, ja sen huomattuaan muut rupesivat nauramaan. Joseph parka joutui aivan ymmälle ja kätki nenänsä papereihinsa, mutta Marguerite voittaakseen kurkkuaan kutkuttavan naurunpuuskan huusi tavattoman korkealla äänellä:
-- Neljätoista nuttua, englanninverkaa, hinta viisitoista frangia.
Aurélie rouva luetteli viittoja, kun Margueriten kaikuva ääni esti hänen äänensä kuulumasta. Hän loukkaantui ja huomautti puhuen majesteetillisen hitaasti:
-- Ei niin kovasti, neiti, me emme ole nyt hallissa... Ja te muut voisitte olla nauramatta jonninjoutavia, kun aikamme on niin täpärällä.
Samassa Clara, joka ei pitänyt vaatekasoja silmällä, sai mylläkän aikaan. Yksi vaatepino kaatui vetäen muutkin pöydältä lattialle.
-- Niin, enkö sitä sanonut! huusi johtajatar vimmoissaan. -- Pitäkää toki silmänne auki, neiti Prunaire! Tämä on aivan sietämätöntä.
Mutta samassa Mouret ja Bourdoncle astuivat sisään, ja osasto muuttui hiljaiseksi. Huutajien äänet tasaantuivat, kynät rapisivat ahkerasti, ja Clara kiirehti nostamaan vaatteet lattialta. Johtaja ei keskeyttänyt työtä. Hän katseli sitä vähän aikaa äänetönnä ja hymyilevänä. Hänen kasvonsa olivat inventoimispäivinä iloista luottamusta täynnä; huulet vain hiukan värähtelivät kuin sisäisestä jännityksestä. Kun hän huomasi Denisen, hänen oli vaikea salata hämmästystään. Tyttö oli siis työssä. Hän katsoi Aurélie rouvaan, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Sitten hän hiukan epäröityään jatkoi matkaansa ja meni morsiuskapioiden osastoon.
Denise oli myös nostanut päätään ja huomannut Mouret'n. Hän oli kiireesti painanut päänsä uudelleen alas ja jatkanut työtään. Koneellinen kirjoitustyö ja säännöllinen toiminta olivat rauhoittaneet hänen mielensä. Niinhän hänen aina kävi. Ensin hän päästi rajut tunteensa valloilleen, itki katketakseen ja kuvitteli tuskansa vielä suuremmaksi. Sitten hän antoi järkensä voittaa, rohkaisi mielensä, lujitti tahtonsa ja ojensi suoraksi hennon ja notkean vartalonsa. Nytkin hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen kasvonsa kalpeat ja hänen kätensä varma ja vakaa. Hän oli taas kokonaan työssään päätettyään kukistaa sydämensä tunteet ja täyttää velvollisuutensa.
Kello löi kymmenen. Työ oli täydessä käynnissä kaikilla osastoilla, ja talo täynnä melua ja jyskettä. Lujat äänet kaikuivat taukoamatta suurien holvien toisesta päästä toiseen, ja keskellä risteileviä numeroita kiersi eräs uutinen hämmästyttävän nopeasti suusta suuhun. Koko talo tiesi jo, että Mouret oli lähettänyt Deniselle päivälliskutsun. Syy oli Paulinen. Palattuaan Denisen luota aivan kuohuksissaan hän oli tavannut Delochen pitsiosastolla ja huomaamatta Liénard'ia, joka seisoi vieressä, hän oli kiirehtinyt purkamaan sydäntään.
-- Nyt se on tehty... Hän on saanut kirjeen. Kutsu on täksi illaksi.
Deloche kalpeni. Hän oli heti ymmärtänyt, sillä heillä oli melkein joka päivä puhe Denisestä, Mouret'n rakkauden suuntautumisesta häneen sekä kuuluisista päivälliskutsuista, joiden arveltiin vievän asian päätökseen. Pauline sitä paitsi moitti Delochea hänen rakkaudestaan, joka ei voinut johtaa mihinkään, ja hän kohautti halveksivasti olkapäitään, kun poika sanoi hyväksyvänsä Denisen vastarinnan.
-- Hänen jalkansa on jo parempi, ja hän aikoo tulla osastolle, jatkoi hän. -- Älkää nyt venyttäkö naamaanne noin pitkäksi... Onneksihan se hänelle on.
Ja hän palasi kiireesti osastolleen.
-- Vai niin, tuumi Liénard, joka oli kuullut. -- Nyrjähtänytkö tässä on kysymyksessä. Oikeassa olitte puolustaessanne häntä eilisiltana kahvilassa, sillä nyt olisi jo myöhäistä.
Sitten hän meni tiehensä kertoen osastolle palatessaan uutisen neljälle tai viidelle myyjälle sanasta sanaan niinkuin oli sen kuullut; kymmenessä minuutissa se oli jo kiertänyt tavaratalon.