Part 28

Kun myyjättäret olivat lopettaneet ateriansa suuren salin vieressä sijaitsevassa pienessä naisten ruokasalissa, joka oli mukavampi kuin miesten sali, Pauline auttoi Denisen takaisin osastolle. Siellä iltapäivän kuumassa päivänpaisteessa kiire oli pahimmillaan. Oli jouduttu siihen hetkeen, jolloin aamupäivän raukeuden jälkeen täytyi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta työ valmistuisi ennen iltaa. Äänet kajahtelivat vieläkin kovemmin, kädet kohosivat hyllyjä kohti ja tavaroita kylvettiin joka taholta lattialle, jossa kasat jo kohosivat pöytien tasalle. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli liikettä ja kohinaa. Päät nousivat ja laskivat, kädet huitoivat ilmassa niinkuin olisi ollut aika kahakka käynnissä. Tulistunut, räjähtämäisillään oleva kone jyskytti kuin raivoissaan harvalukuisten kadullakulkijoiden harhaillessa ulkopuolella kyllästyneinä pyhäpäivän raukeaan hiljaisuuteen. Saint-Augustininkadun käytävällä kolme suttuista avopäistä tyttöä litisti häpeämättä nenänsä ikkunalasia vasten nähdäkseen mitä myllyssä jauhettiin.

Kun Denise palasi osastolle, Aurélie rouva jätti Margueriten lopetettavaksi vaatteiden luettelemisen ja saadakseen korvilleen rauhan vetäytyi itse näytetilkkutoimiston saliin toimittamaan tarkistustyön vieden Denisen mukanaan.

-- Tulkaa minun kanssani, hän sanoi, -- niin vertaamme luettelot... Sitten saatte toimittaa yhteenlaskut.

Mutta koska ovi täytyi pitää auki valvonnan vuoksi, ei täälläkään ollut rauhallista työskennellä. Huone oli suuri, neliömäinen sali, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin tuoleja ja kolme pitkää pöytää. Yhdessä nurkassa oli suuret leikkaamiskoneet, joissa näytetilkut leikattiin. Kokonaisia vaatepakkoja, kuudenkymmenentuhannen frangin arvosta, rikottiin niissä. Aamusta iltaan kone, sähisten kuin niityn ruohossa kulkeva viikate, silppusi villakankaita, silkkejä ja palttinoita. Tilkut kiinnitettiin sitten liimaamalla tai ompelemalla vihkoihin. Ikkunoiden välissä oli pieni kirjapaino hintalehtien painamista varten.

-- Hiljaa, Aurélie rouva huusi aika-ajoin, kun ei kuullut mitä Denise sanoi. Heidän lopetettuaan ensimmäisen luettelon vertailun Aurélie rouva meni pois jättäen Denisen yksin toimittamaan yhteenlaskut. Vähän ajan päästä hän palasi tuoden mukanaan neiti de Fontenailles'in, joka oli luovutettu hänelle, koska tätä ei tarvittu enää morsiuskapioiden osastolla. Hän sai auttaa yhteenlaskemisessa, jotta jouduttaisiin pikemmin valmiiksi. Neiti de Fontenailles, markiisitar, joksi Clara häntä ilkeyksissään nimitti, nostatti osaston läpi kulkiessaan suuren naurunremakan. Sukkeluuksia laskettiin. Josephia pilkattiin eikä lopetettu, vaikka onneton tyttö oli jo kadonnut näkyvistä, auki jääneestä ovesta kuului yhtä mittaa pilapuheita.

-- Tulkaa lähemmäksi, tässä on tilaa meille kummallekin, Denise sanoi säälien. -- Voitte käyttää minun mustepulloani, siitä riittää teillekin.

Neiti de Fontenailles, häpeissään alennustilastaan, ei edes muistanut kiittää. Hänen laihat kasvonsa olivat harmaankalpeat niinkuin liikaa juovilla ihmisillä; valkeat ja hienot kädet vain ilmaisivat hänen ylhäisen syntyperänsä.

Mutta äkkiä nauru viereisessä salissa taukosi ja työ tuntui jatkuvan taas säännöllisesti. Mouret oli kiertämässä uudestaan taloa ja oli hetkeksi pysähtynyt valmiiden vaatteiden osastolle. Hänen silmänsä hakivat Deniseä, ja hän näytti hämmästyvän, kun tätä ei näkynyt. Hän kutsui luokseen Aurélie rouvan ja vetäytyen hänen kanssaan syrjään jäi hetkeksi keskustelemaan. Mouret tuntui kysyvän jotain, ja Aurélie rouva vastasi vilkaisten näytetilkkutoimiston ovelle päin. Sitten seurasi ilmeisesti raportinanto, sillä Aurélie rouva näkyi kuiskaavan jotakin arvokkaan näköisenä. Epäilemättä hän kertoi tytön aamulla itkeneen.

-- Hyvä on, Mouret sanoi ääneen. -- Näyttäkää luettelot.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, vastasi johtajatar. -- Menemme tänne melua pakoon.

Mouret seurasi häntä viereiseen huoneeseen. Clara, joka ei ollut millänsäkään, teki ääneen huomautuksiaan, mutta Marguerite, saadakseen hänet vaikenemaan ja kääntääkseen hänen huomionsa toisaanne, heitti kahta kiivaammin hänelle vaatteita. Alajohtajatar oli hyvä toveri, kenenkään ei tarvinnut sekaantua hänen asioihinsa. Koko osasto salasi ja peitteli yksissä tuumin. Lhomme ja Joseph istuivat selkä kumarassa kuin kuurot. Jouve, järjestyksenvalvoja, seurattuaan Aurélie rouvan käyttäytymistä asettui juhlallisesti vartioimaan näytetilkkutoimiston ovelle kuin ainakin uskollinen palvelija, joka pitää huolta herransa mukavuudesta.

-- Antakaa luettelot, johtajatar sanoi astuessaan huoneeseen.

Denise ojensi luettelot Mouret'lle ja jäi seisomaan laskematta katsettaan. Hän oli tuntenut vavahtavansa, mutta hän osasi hillitä itsensä ja pysyi rauhallisena. Mouret syventyi hetkeksi luettelojen tutkimiseen katsomattakaan tyttöön. Hiiskahdustakaan ei kuulunut. Silloin Aurélie rouva meni neiti de Fontenailles'in luo ja näyttäen tyytymättömältä yhteenlaskuihin sanoi hänelle hiljaa:

-- Menkää auttamaan vaatteiden paikalleen panossa... Te ette näy olevan perehtynyt laskemiseen.

Neiti de Fontenailles palasi osastolle, jossa hänet otettiin naurulla vastaan. Joseph, joka ei jaksanut kestää veitikkamaisia katseita, sekaantui kirjoittamisessaan. Clara mielissään odottamattomasta avusta ei voinut kuitenkaan olla piikittelemättä tyttöä; kaikki tavaratalon naiset olivat hänelle vihamielisiä. Näkyihän tuo pöllöpää rakastuneen työmieheen, vaikka oli markiisitar. Ja sittenkin tämä rakkaus herätti kateutta.

-- Hyvä on! Hyvä on! toisti Mouret ollen yhä lukevinaan.

Mutta Aurélie rouva ei tiennyt kuinka päästä vuorostaan lähtemään säädyllisyyttä liiaksi loukkaamatta. Hän ei voinut pysyä alallaan, vaan meni katsomaan leikkaamiskonetta vihoissaan, että hänen miehensä ei ymmärtänyt jollakin tekosyyllä kutsua häntä luokseen. Mutta eihän se raukka koskaan tajunnut mitä tilaisuus vaati. Olisi pystynyt lammikon rannalla kuolemaan janoon. Marguerite osoitti vihdoin tarpeeksi älyä kysyäkseen Aurélie rouvalta neuvoa.

-- Tulen heti, vastasi johtajatar.

Saatuaan näin tekosyyn poistua hän pääsi kunnialla asiasta tarvitsematta hävetä osaston henkilökuntaa. Hän tuli huoneesta kasvoillaan sellainen jalo juhlallisuus, etteivät myyjättäret uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Mouret laski hitaasti paperit pöydälle. Hän katsoi Deniseen, joka istui yhä kynä kädessä. Tyttö ei kääntänyt pois katsettaan, kävi vain vielä kalpeammaksi.

-- Tulettehan tänä iltana? Mouret kysyi puoliääneen.

-- En, johtaja, vastasi Denise, -- minun on mahdotonta tulla. Veljeni ovat päivällisellä setäni luona, ja olen luvannut syödä heidän kanssaan.

-- Mutta jalkanne? Teidänhän on vielä vaikea kävellä.

-- Oh, kyllä minä jaksan mennä sinne asti. Jalkani on jo paljon parempi kuin aamulla.

Mouret vuorostaan oli käynyt kalpeaksi kuultuaan hiljaisen kiellon. Hänen suunsa värähteli levottomasti. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kohteliaana liikkeen johtajana, joka ennen kaikkea oli kiinnostunut henkilökuntansa parhaasta:

-- Ette kai pannut pahaksi kutsuani... Tiedättehän kuinka suuressa arvossa pidän teitä?

Denise pysyi edelleen samassa kunnioittavassa asennossa.

-- Olen hyvin liikuttunut hyvyydestänne minua kohtaan ja kiitän teitä kutsusta. Mutta, toistan sen vieläkin, minun on mahdotonta tulla. Veljeni odottavat minua tänä iltana.

Denise ei suostunut ymmärtämään, vaikka koko tavaratalo auki olevasta ovesta tuntui työntävän häntä takaa. Pauline, joka ystävyydessään sanoi häntä hupsuksi, muut, joiden pilkan alaiseksi hän tiesi joutuvansa jos kieltäytyi. Aurélie rouva, joka oli poistunut huoneesta, Marguerite, joka korotti ääntään vetääkseen huomion hänestä, Lhomme, joka istui selin kuin tietämättä koko asiasta, kaikki he tahtoivat heittää hänet mahtavan pedon kitaan.

Mouret oli hetken ääneti. Sitten hän kysyi voitonriemuisen, kuninkaallista rakkautta ylistävän jyrinän säestämänä:

-- Milloin tulette? Huomennako?

Denise joutui hämilleen tästä yksinkertaisesta kysymyksestä.

-- En tiedä... En voi ... sammalsi hän.

Mouret hymyili ja koetti tarttua hänen käteensä, mutta Denise veti kätensä pois.

-- Mitä te pelkäätte? Mouret kysyi.

Mutta Denise oli jo nostanut päänsä ja katsoen miestä suoraan silmiin sanoi hymyillen lempeästi ja rohkeasti:

-- En mitään, herra... Eihän meidän ole pakko tehdä muuta kuin mitä tahdomme, eikö niin? Ja minä en tahdo, siinä kaikki.

Tämän sanoessaan hän kuuli oven narahtavan, ja kun hän hämmästyneenä kääntyi katsomaan, näki hän sen hiljaa sulkeutuvan. Isä Jouve oli asialla. Ovien sulkeminen kuului hänen tehtäviinsä, ja hän sulki ne tunnollisesti kaikki. Tämän tehtyään hän jatkoi oven takana vartioimistaan. Kukaan ei ollut huomaavinaan mitään. Clara yksin kuiskasi ilkeyden neiti de Fontenailles'in korvaan. Mutta tämä ei osoittanut vähintäkään ilahtumisen merkkiä, kuunteli vain kasvot kalpeina ja liikkumattomina...

Denise oli noussut mennäkseen, kun Mouret sanoi hänelle hiljaa, koko ruumis vavisten:

-- Minä rakastan teitä... Te olette tiennyt sen jo kauan; älkää teeskennelkö, sillä se on arvotonta... Älkää pelätkö mitään. Monta kertaa minun on tehnyt mieli kutsua teidät työhuoneeseeni. Siellä olisimme olleet yksin. Olisin voinut panna oven salpaan. Mutta en ole tahtonut. Kerron sen sijaan sen täällä, jonne kuka tahansa voi tulla... Rakastan teitä, Denise...

Denise seisoi liikkumattomana hänen edessään, kasvot kalpeina ja katsoen häntä yhä suoraan silmiin.

-- Sanokaa, miksi kieltäydytte? ... jatkoi Mouret. -- Ettekö tarvitse mitään? Veljenne ovat teille suurena taakkana. Kaiken, mitä pyydätte minulta, kaiken, mitä vaaditte...

Denise keskeytti sanoen:

-- Kiitos, ansaitsen jo enemmän kuin tarvitsen.

-- Mutta minä tarjoan teille vapautta, elämän iloa ja ylellisyyttä... Minä rakennan teille kodin ja teen teidät rikkaaksi.

-- Ei kiitos, en osaa elää ilman työtä... Jo kymmenvuotiaana ansaitsin toimeentuloni.

Mouret teki raivostuneen liikkeen. Denise oli ensimmäinen, joka ei taipunut. Ennen hänen oli vain tarvinnut viitata saadakseen mitä tahtoi. Kaikki kumarsivat hänen oikkujaan nöyrinä palvelijattarina. Mutta tämä kieltäytyi ja vielä aiheetta. Hänen kauan pidätetty intohimonsa kiihottui vastarinnasta. Kenties hän ei osannut tarjota tarpeeksi. Hän suorastaan rukoilemalla rukoili. Mutta yhä hän törmäsi samaan horjumattomaan kieltoon:

-- Ei, ei kiitos!

Silloin hänen sydämensä tuska puhkesi sanoihin:

-- Näettehän, että kärsin!... Niin, mieletöntä se on, mutta kärsin kuin lapsi.

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Syntyi uusi hiljaisuus. Suljetun oven takaa kuului työn kohina, mutta heikenneenä kuin voittolaulun etäisyyteen hukkuva loppusävel. Tappiolle joutunut ei kaivannut äänekästä säestystä.

-- Mutta jos sittenkin tahtoisin, Mouret sanoi värisevällä äänellä tarttuen Denisen käsiin.

Denise ei pannut vastaan. Hänen silmänsä himmenivät, ja hänen voimansa alkoivat pettää. Outo lämpö kohosi miehen käsistä ja lämmön mukana suloisesti raukaiseva tunne. Hyvä Jumala, kuinka suuresti hän rakasti miestä ja kuinka suloista olisi ollut panna kätensä hänen kaulaansa ja painautua hänen rintaansa vastaan!

-- Tahdon, tahdon, Mouret jatkoi aivan raivoissaan. -- Odotan teitä tänä iltana tai ryhdyn keinoihin...

Hän tuli raa'aksi. Denise päästi huudon. Mies oli puristanut hänen käsiään niin lujasti, että tuska sai hänet tointumaan. Hän sai väännetyksi kätensä irti ja ojentuen suoraksi näytti kasvavan.

-- Ei, antakaa minun olla... Minä en ole mikään Clara, jonka voi huomenna jättää. Ja sitten, rakastattehan tuota rouvaa, joka käy täällä... Pysykää hänen kanssaan. Minä en suostu jakamaan.

Mouret hämmästyi niin, että ei osannut sanoa mitään. Mitä tuo tyttö sanoi? Mitä hän tahtoi? Eiväthän myyjättäret, joita hän kunnioitti suosiollaan, välittäneet rakkaudesta. Hänen olisi pitänyt nauraa, mutta päinvastoin tytön ylpeä asento sai aikaan vielä suuremman hämmennyksen hänen sydämessään.

-- Johtaja, sanoi Denise, -- avatkaa ovi! Ei ole sopivaa, että olemme täällä kahden.

Mouret totteli. Hänen päässään riehui sellainen myrsky, ettei hän tiennyt, miten salata tuskaansa. Hän kutsui Aurélie rouvan luokseen ja kiivastui vaippavaraston suuruudesta. Hintaa olisi ollut alennettava ja vieläkin alennettava, niin kauan kuin yksikin oli jäljellä. Talon tapa oli sellainen. Joka vuosi lakaistiin kaikki puhtaaksi ja myytiin kuudenkymmenenkin prosentin tappiolla, jotta vain päästiin nopeasti vanhenneesta kuosista tai kankaasta, joka ei enää miellyttänyt. Samassa Bourdoncle astui sisälle. Hän oli seisonut jo vähän aikaa Jouven sulkeman oven takana tämän kuiskattua jotain hänen korvaansa. Hän oli odottanut kärsimättömänä uskaltamatta kuitenkaan häiritä. Olihan se kerrassaan sopimatonta, tällaisena päivänä. Ja vielä tuollaisen tyttörievun kanssa! Kun ovi vihdoin avautui, Bourdoncle puhui kiivaasti Mouret'lle puolisilkkien varastosta, joka oli suunnattoman suuri. Hänen kertomuksensa oli huojennukseksi Mouret'lle, sillä se salli hänen päästää vihansa ilmoille. Mitä Bouthemont ajattelikaan. Hän poistui julistettuaan, ettei hänellä ollut käyttöä johtajalle, joka ei kyennyt arvostelemaan tarvetta, vaan osti liiaksi.

-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Aurélie rouva, nuhteista loukkaantuneena.

Myyjättäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuuden aikaan inventoiminen oli valmis. Aurinko kultasi vielä ikkunoita, kaunis kesäaurinko, jonka heijastukset kirkastivat hallin lasiruutuja. Katujen raskaassa ilmassa perheet palasivat jo väsyneinä kedoilta suuret kukkavihkot käsissä, laahaten lapsia jäljessään. Osastot toinen toisensa perästä vaikenivat. Siellä täällä vain joku myöhästynyt virkailija tyhjensi viimeisiä kaappejaan. Vihdoin nämäkin äänet hiljenivät, ja päivän hälinästä ei ollut muuta jäljellä kuin ilmassa tupruava pöly luhistuneiden vaatekasojen yläpuolella. Hyllyt, kaapit, laatikot ja rasiat ammottivat tyhjinä; yksikään tavara ei ollut paikallaan. Laajan tavaratalon runko oli kokonaisuudessaan paljastettu, nikkarintyöt näkyvissä niinkuin huoneiston uutena ollessa ennen sisäänmuuttoa. Alastomuus on inventoimisen säntillisyyden näkyvä todiste. Kuudentoista miljoonan arvoinen tavaravarasto oli lattialla pöydät hukuttaneena, kuohuvana merenä. Myyjät alkoivat panna tavaroita paikoilleen kahlaten olkapäitä myöten suunnattomien kasojen keskellä. Kymmeneltä he toivoivat olevansa valmiita.

Kun Aurélie rouva, joka kuului ensimmäiseen pöytään, meni ruokasaliin, tiesi hän jo kertoa, kuinka korkealle myyntisumma vuoden mittaan oli kohonnut; se kävi selville heti yhteenlaskujen jälkeen. Summa nousi kaikkiaan kahdeksaankymmeneen miljoonaan ja oli kymmenen miljoonaa suurempi kuin edellisenä vuotena. Puolisilkissä vain oli ollut tuntuva vajaus.

-- Jos herra Mouret ei ole tyytyväinen, hän vaatii liikoja, lisäsi johtajatar. -- Tuollahan hän seisoo keskusportaiden lavalla vihaisen näköisenä.

Myyjättäret pistäytyivät katsomaan. Todellakin, hän seisoi siellä yksin, otsa rypyssä katsellen maahan kylvettyjä miljoonia.

-- Rouva, sanoi Denise, joka saapui tällä hetkellä, -- sallitteko minun lähteä. Minusta ei ole täällä enää mihinkään työhön jalkani takia, ja minulla oli aikomus mennä setäni luo veljieni kanssa...

Hämmästys oli yleinen. Hän ei siis ollutkaan suostunut! Aurélie rouvan ääni oli vastatessa kuiva ja tyytymätön. Hän epäröi mitä sanoa ja oli vähällä kieltää. Clara kohautti olkapäitään yhtä epäilevänä. Mitä ihmettä siinä oli! Mouret ei kai huolinutkaan hänestä. Pauline oli kapalo-osastolla Delochen seurassa, kun hänelle kerrottiin minkä ratkaisun asia oli saanut. Deloche oli niin mielissään uutisesta, että Paulinea suututti. Suurtako hyötyä hänellä siitä oli! Sekö häntä ilahdutti, että Denise luopui tyhmyydessään onnestaan. Bourdoncle, joka ei uskaltanut lähestyä julmistunutta isäntäänsä, vaelsi muiden kuiskaillessa mykkänä, ikävissään ja levottomana.

Mutta Denise laskeutui hiljakseen portaita nojautuen käsipuihin. Alhaalla hän kohtasi joukon myyjiä, jotka nauraa hohottivat. Hän kuuli mainittavan nimensä ja ymmärsi, että oli kysymys tämänpäiväisestä tapahtumasta. Häntä ei huomattu.

-- Älkäähän joutavia! Kursailemista se vain on, sanoi Favier. -- Kyllä hän kaikki konstit tietää... Minä tunnen kyllä yhden, jonka hän olisi väkisin ottanut.

Hän katsoi Hutiniin, joka seisoi arkana arvostaan syrjässä ottamatta pilapuheisiin osaa. Mutta muiden kateelliset katseet saattoivat hänet kumminkin niin hyvälle tuulelle, että hän suvaitsi mutista:

-- No jo minulla oli hänestä vastusta!

Denise tarttui lujemmin käsipuihin pysyäkseen pystyssä. Tottahan se oli, mitä mies sanoi. Hänen oli syytä katua lapsellista käytöstään. Mutta voi kuinka halpamaisesti mies käyttäytyi ja kuinka häntä täytyi halveksia! Hän joutui suuren liikutuksen valtaan. Eikö ollut omituista, että hän oli jaksanut torjua luotaan miehen, jota hän rakasti, kun hän ennen oli ollut niin heikko tuon kurjan suhteen, jota hän vain oli uneksinut rakastavansa. Tästä tunteittensa ristiriidasta hän ei voinut päästä selville. Ja hän kulki kiireesti hallin poikki. Järjestyksenvalvojan avatessa hänelle ovea, joka oli aamusta alkaen ollut lukossa, Denise vaistomaisesti katsoi ylöspäin. Hänen silmänsä sattuivat Mouret'hen, joka syviin mietteisiin vajonneena seisoi yhä portaiden lavalla keskellä valtakuntaansa. Hän oli unohtanut tavaraluettelot ja valtavat aarteet ympärillään. Kaikki oli kadonnut hänen mielestään, menneisyyden myrskyiset voitot, tulevaisuudessa häämöttävä rikkaus. Hänen epätoivoinen katseensa seurasi Deniseä, ja kun tyttö katosi ovesta, talo kävi hänelle kolkoksi ja pimeäksi.

XI.

Bouthemont saapui ensimmäisenä rouva Desforges'in luo, joka neljältä tarjosi teetä tuttavilleen. Kun hän astui suureen Ludvig XVI:n tyyliseen salonkiin, jonka kirkkaat pronssikoristeet ja kultakirjosilkit tekivät iloisen vaikutuksen, rouva Desforges nousi kärsimättömän näköisenä ja kysyi:

-- No, mitä kuuluu?

-- Sitä, vastasi nuori mies, -- että kun sanoin aikovani käydä teitä tervehtimässä, hänkin lupasi tulla.

-- Viittasitteko siihen, että odotan tänään paroniakin.

-- Tietysti... Se juuri näkyi häneen vaikuttavankin.

He puhuivat Mouret'sta. Tämä oli edellisenä vuonna mieltynyt äkkiä niin suuresti Bouthemont'iin, että kaipasi hänen seuraansa huvitellessaankin ja oli sentähden ottanut hänet mukaansa Henriettenkin luo. Siellä toveri oli hänelle sangen tarpeen, sillä hän alkoi väsyä suhteeseensa, eikä aika käynyt niin pitkäksi, kun oli kenen kanssa puhella. Silkkiosaston johtajasta oli vähitellen tullut sekä isännän että kauniin lesken uskottu. Hän toimitti heidän asioitaan, antoi toiselle tietoja toisesta ja hieroi joskus sovintoakin, kun välit rikkoutuivat. Hänen seurassaan Henriette, joka muuten oli niin arka maineestaan ja niin taitava pitämään sen tahrattomana, luopui kaikesta varovaisuudesta ja puhui mustasukkaisuutensa ahdistamana niin peittelemättömästi salaisista suhteistaan, että Bouthemont sekä hämmästyi että häpesi.

Nytkin Henriette kiivastuen huudahti:

-- Teidän olisi pitänyt tuoda hänet mukananne. Eihän hänen lupauksiinsa ole luottamista.

-- Minkä minä sille voin, Bouthemont sanoi nauraen, vähääkään suuttumatta. -- Enhän minä voi syykseni ottaa, että hän nykyään juoksee pakoon... Mutta paljon hän minusta sentään pitää. Vaikea minun olisikin muuten tulla siellä toimeen.

Bouthemont'in asema Aarreaitassa oli todella heikko inventoimisen jälkeen. Turhaan hän koetti puolustautua viittaamalla sateiseen kevääseen; hänelle ei annettu anteeksi myymättä jääneen puolisilkkivaraston suuruutta. Hutin varsinkaan ei antanut asian joutua unohduksiin vaan muistutti siitä johtokunnalle usein panetellen, ja Bouthemont'in asema kävi päivä päivältä tukalammaksi. Mouret oli jo langettanut tuomionsa epäilemättä senkin tähden, että tämä hänen lemmensuhteensa todistaja alkoi tuntua hänestä kiusalliselta hänen tahtoessaan todella erota rouva Desforges'ista ja hän oli kyllästynyt ystävyyteen, josta hänellä ei enää ollut hyötyä. Mutta tapansa mukaan hän yllytti Bourdonclen toimimaan. Bourdoncle ja muut osakkaat vaativat kokouksissa Bouthemont'in erottamista, kun Mouret muka puolestaan pani vastaan, pitäen tarmokkaasti ystävänsä puolta huolimatta kaikista ikävyyksistä.

-- Täytyy kai sitten odottaa, jatkoi rouva Desforges. -- Tiedättehän, että tuo tyttö tulee viideltä. Tahdon välttämättä nähdä heidät yhdessä, sillä minun täytyy päästä perille heidän salaisuudestaan.

Hän alkoi tehdä selkoa laatimastaan suunnitelmasta. Hän kertoi, kuinka oli pyytänyt Aurélie rouvaa lähettämään Denisen hänen luokseen erään Aarreaitasta ostetun päällystakin korjauttamista varten ja kuinka hän saatuaan tytön huoneeseensa houkuttelisi sisään Mouret'nkin. Ja tottapa sitten näki mitä tehdä.

Bouthemont istui häntä vastapäätä ja katsoi häneen kauniilla veitikkamaisilla silmillään pakottautuen vakavaksi. Tämä iloinen, mustapartainen ja suurisuinen vekkuli, kasvot kuuman gascognelaisen veren tummentamat, ajatteli, että hienot naiset eivät olleet suinkaan kilttejä ja ettei heidän matkalaukustaan tullut esiin kovinkaan kauniita tavaroita, kun he ryhtyivät sitä purkamaan. Hänen toveriensa ystävättäret, myyjättäret ja sellaiset eivät paljastaneet salaisuuksiaan.

-- Kuulkaahan, hän uskalsi vihdoin huomauttaa, -- mitä hyötyä teille siitä on, olenhan vannonut teille, ettei heillä ole mitään keskenään.

-- Ei se siitä riipu! rouva Desforges huusi. -- Mutta häntä Mouret rakastaa... Mitä minä muista välitän, satunnaisista tuttavista, päivän kestävistä suhteista!

Hän puhui Clarasta ylenkatseellisesti. Hänelle oli kerrottu, että Mouret saatuaan Deniseltä rukkaset oli armahtanut uudestaan tuon punatukkaisen hevoskaulan epäilemättä kostaakseen Deniselle, sillä hän suosi Claraa ikäänkuin uhalla kaikkien nähden ja tuhlasi hänelle lahjoja. Sitä paitsi hän kuului jo kolmen kuukauden ajan huvitelleen rajusti eläen humussa ja sumussa ja kylväneen niin mielettömästi rahoja, että se herätti huomiota. Hän oli ostanut eräälle näyttelijättärelle talon, ja oli muitakin, kaksi tai kolme naista, jotka elivät hänen kustannuksellaan ja kilpailivat keskenään siitä, kuka esittäisi hänelle kalliimpia ja tyhmempiä oikkuja.

-- Kaikki on pantava tuon kurjan syyksi, toisti Henriette. -- Hänen tähtensä, siksi että hän kieltäytyy, Mouret hävittää rahansa muiden seurassa... Mutta vähät minä hänen rahoistaan! Olisin rakastanut häntä enemmän, jos hän olisi ollut köyhä. Tiedättehän, kuinka suuresti häntä rakastan, te, joka olette ystäväni.

Hänen äänensä katkesi, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; sitten antautuen tunteittensa valtaan hän ojensi Bouthemont'lle molemmat kätensä. Totta se oli, Mouret oli hänen jumalansa. Nuoruutensa, voitonvarmuutensa voimalla Mouret oli päässyt hänen herrakseen, eikä kukaan ennen ollut tyydyttänyt niin täydellisesti hänen rakkautensa ja ylpeytensä vaatimuksia. Eikä siinä kaikki. Hän alkoi lähetä neljääkymmentä, ja jos Mouret jätti hänet, hän ei todellakaan tiennyt, miten korvata tämän suuren rakkauden.

-- Mutta kyllä minä kostan, kuiskasi hän, -- kyllä minä kostan, jos hän käyttäytyy huonosti.

Bouthemont piteli yhä hänen käsiään. Henriette oli vielä kaunis. Olisihan häntä voinut ajatella, mutta hänestä ei ollut helppoa päästä irti, jos häneen kyllästyi, ja Bouthemont ei pitänyt kahleista. Asiaa kannatti kuitenkin miettiä. Olisi siitä kenties etuakin harmien korvaukseksi.

-- Minkätähden ette perusta omaa liikettä? Henriette sanoi äkkiä vetäen kätensä pois.

Bouthemont katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän vastasi:

-- Se kysyy suuria varoja... Minulla oli viime vuonna sellainen ajatus mielessäni. Olen varma, että Pariisissa on vielä tarpeeksi ostajakuntaa yhdelle tai parille suurmyymälälle, kun vain osaa valita sopivan kaupunginosan. Bon Marché hallitsee vasempaa Seinen rantaa, Louvre keskikaupunkia ja Naisten Aarreaitta länsikaupungin rikkaita kortteleita. Pohjoispuoli on vielä jäljellä, ja sinne voisi perustaa Clichyn aukion tavaratalolle kilpailijan. Olin jo löytänyt mainion paikankin lähellä Oopperaa.

-- Entä sitten?

Bouthemont nauroi ääneen.