Part 12

Toisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin tuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista aiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja kärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt heidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin pistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä vastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai kauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä johdosta, häntä sanottiin "Pörröpääksi" ja "kampurajalaksi", ja kun joku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista kotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän sitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin ajan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt tytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot. Marguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä ja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta vastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta ylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys, joka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi johtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä vastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen osasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän muhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti siltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän liitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän osoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin rettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa hyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he olivat "Tappuratukkaa" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla sotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.

Sellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä uljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa. Hänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään väsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja vaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen mieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka, missä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset olivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen peittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen jäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna kaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen alle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää koskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran katseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi viholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi. Keskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama kohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin syrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin miellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen nuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei välittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.

Eräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa järjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla eräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.

-- No jopa nyt jotakin, sanoi Clara, kun Tappuratukallakin on sulhanen!

-- Mahtaa olla miehellä nälkä, vastasi Marguerite.

Alhaalla ovikäytävässä Denise tapasi Jeanin. Hän oli kieltänyt veljeään tulemasta tavarataloon häntä tapaamaan, sillä tällaiset käynnit tekivät siellä ikävän vaikutuksen. Mutta hän ei hennonut torua poikaa. Poika parka näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli juossut paljain päin Templen kaupunginosasta asti ja oli aivan hengästynyt.

-- Onko sinulla kymmenen frangia? hän sammalsi. -- Anna minulle kymmenen frangia tai olen hukassa.

Pojan liehuvat kiharat ja tyttömäisen lempeät kasvot olivat niin lystikkäänä vastakohtana tälle juhlallisen synkkämieliselle lauseelle, että Deniseä olisi naurattanut, jos hän ei olisi pelästynyt rahanpyyntöä.

-- Kymmenen frangia? hän sanoi. -- Mihin?

Jean punastui. Hän kertoi tavanneensa erään toverinsa sisaren, mutta Denise käski hänen vaieta ollen hämillään hänkin ja haluamatta tietää enempää. Jo kaksi kertaa Jean oli tullut pyytämään häneltä apua samanlaisiin tarpeisiin, mutta silloin oli ollut kysymys pienistä summista. Ensimmäisellä kertaa hän oli tarvinnut vähän toista frangia, toisella kertaa puolitoista. Aina hän lankesi samanlaisiin erehdyksiin, aina oli naisista kysymys.

-- En voi antaa sinulle kymmentä frangia, sisar jatkoi, -- Pépén kuukausimaksua ei ole vielä suoritettu, ja minulla on rahaa vain siihen. Minulle jää sen verran, että saan itselleni uudet kengät. Tarvitsen ne välttämättä... Et ole lainkaan järkevä, Jean. Käyttäydyt tyhmästi.

-- Olen hukassa, Jean toisti traagillisella äänellä. -- Kuule sisko kulta, nyt on kysymys pitkästä, mustasilmäisestä tytöstä. Menin kahvilaan hänen ja hänen veljensä kanssa, enkä voinut arvata, että se tulisi niin kalliiksi...

Denisen täytyi taas keskeyttää, ja kun hän näki lemmikkinsä silmien täyttyvän kyynelistä, hän otti kukkaron taskustaan ja haki siitä kymmenen frangin rahan, jonka pisti veljen käteen. Jeanilta pääsi heti nauru.

-- Tiesinhän... Mutta kunniani kautta, en enää toiste tee niin. Se olisi kerrassaan konnamaista.

Hän puikki tiehensä suudeltuaan sisartaan poskelle kuin mieletön. Tavaratalon kauppa-apulaiset ihmettelivät.

Sinä yönä Denise nukkui levottomasti. Siitä asti kun hän oli tullut Naisten Aarreaittaan, hänellä oli ollut alituinen huoli toimeentulosta. Hän oli yhä ylimääräisenä ilman kiinteää palkkaa, ja kun osaston tytöt veivät häneltä kaikki paremmat kaupat, ei hänelle annetuilla mitättömillä myynneillä voinut ansaita enempää kuin että sai Pépén ylläpidon maksetuksi. Kurjuutta tämä hänelle merkitsi, silkkipukuista kurjuutta. Hänen täytyi valvoa yönsä pitääkseen kunnossa vähäisen vaatevarastonsa, parsiakseen alusvaatteensa ja korjatakseen paitojaan, jotka olivat läpeensä kuluneet, hän oppi lisäksi taitavaksi suutariksi paikkaamalla vähän väliä kenkiään. Hän pesi pesuvadissa vaatteensa. Mutta varsinkin hän oli levoton vanhasta villapuvustaan. Hänellä ei ollut toista ja hänen täytyi pukea se päälleen illalla riisuttuaan talon vaatteet. Se kului. Hän tarkasteli sitä pelokkaasti. Likapilkku oli hänelle suruksi, repeämä todelliseksi epätoivoksi. Omiin tarpeisiinsa hänellä ei ollut mitään, ei mitään millä ostaa niitä pieniä tarvikkeita, joita nainen tarvitsee. Kaksi viikkoa hänen piti odottaa, ennenkuin sai kokoon sen verran rahaa, että kykeni ostamaan neuloja ja lankaa. Siksi hän joutuikin täydelliseen rahapulaan, kun Jean rakkausjuttuineen odottamatta tuli aiheuttamaan häiriötä hänen menoarvioonsa. Jo frangin menettäminen tuotti tuntuvan vaillingin hänen kukkaroonsa. Kuinka hän nyt korvaisi nuo kymmenen frangia, jotka puuttuivat? Ei ajattelemistakaan, että hän yhdessä päivässä ansaitsisi niin paljon. Ajatus vaivasi painajaisena häntä unessa aina päivänkoitteeseen asti. Milloin Pépé heitettiin kadulle, milloin hän itse verissä sormin käänteli katukiviä katsoakseen, eikö niiden alla olisi kätkössä rahoja.

Seuraavana päivänä hänen oli hymyiltävä ja näyteltävä hienopukuisen neidin osaa. Tunnettuja asiakkaita tuli osastolle, ja moneen kertaan Aurélie rouva kutsui hänet luokseen heittääkseen hänen hartioilleen milloin minkin vaatekappaleen uuden kuosin näyttämistä varten. Kaartaessaan vartaloaan muotilehtien naiskuvien tapaan hän ajatteli Pépén kuukausimaksua, josta puuttui kymmenen frangia ja joka oli sinä iltana maksettava. Vaikka hän lisäsi siihen kenkärahaksi varatut säästönsä -- sillä tulihan hän vielä jonkin kuukauden vanhoilla toimeen -- niin siitä ei sittenkään tullut kolmeakymmentäneljää frangia enempää. Mistä ottaa nuo kuusi frangia, jotka vielä puuttuivat. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta.

-- Huomatkaa, puku on olkapäistä väljä, sanoi Aurélie rouva. -- Samalla sangen aistikasta ja sangen mukavaa. Näettekö, se ei ollenkaan ahdista käsivarsia liikutettaessa.

-- Ei ollenkaan, vakuutti Denise kohteliaasti hymyillen. -- Ei edes tunnukaan. Varmaankin se on rouvalle mieleen.

Tätä sanoessaan hän muisti vieneensä Pépén edellisenä sunnuntaina kävelemään Elyséen puistoon ja katui sitä. Eihän lapsi parka tosin usein päässyt hänen kanssaan kävelemään, eipä silti, mutta hänen oli täytynyt ostaa pienokaiselle piparkakkuja ja pieni lapio, ja sitten he eivät voineet olla menemättä nukketeatteriin. Heti siitä oli karttunut koko summa, frangi kolmekymmentäviisi centimea. Jean ei todellakaan muistanut ajatella pikku veikkoaan kun teki tyhmyyksiä. Denisen oli vastattava lopuksi kaikesta.

-- Jos ei tämä miellytä rouvaa, jatkoi johtajatar, niin... Pankaahan tuo vaippa, neiti, jotta rouva voi vertailla.

Ja Denise sipsutteli pienin askelin, vaippa hartioillaan ja sanoi:

-- Tämä on kyllä lämpimämpi... Ja aivan muodin mukainen.

Iltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat rahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä, sallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa lauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään hän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi sanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi saada jostakin kuusi frangia kokoon.

Denise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa. Mitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa oli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut mennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään Palais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti kotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu kulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen epäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa, hakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja levittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli kielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain nukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois aamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja pukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva, tuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia kestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin enää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti heitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden joukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään ystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär Pauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden vaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään, oli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin kiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui aivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi heti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin Denise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa ainoastaan työn aikana.

Denise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli niitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät yhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla silmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni. Kauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.

Joka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista supatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten vuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat toinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen naapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt. Oli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat myöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen he tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja vähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Kello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului liikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli myöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan. Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär mennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:

-- Päästäkää sisälle! Olen Pauline.

Myyjättäriä oli kielletty käymästä toistensa luona, ja Denise kiirehtikin avaamaan, jottei rouva Cabin, joka valvoi ohjesäännön noudattamista, huomaisi järjestyksen rikkojaa.

-- Oliko hän siellä? kysyi Denise sulkiessaan ovea.

-- Kuka? Rouva Cabinko? Pauline sanoi. -- Oh, en minä häntä pelkää... Viidestä frangista hän kyllä leppyy.

Sitten hän lisäsi:

-- Jo aikoja olen tahtonut puhua kanssanne. Alhaalla ei ole koskaan tilaisuutta... Ja kun tänä iltana pöydässä näytitte niin alakuloiselta...

Denise kiitti heltyneenä toveria hyväntahtoisuudesta, ja pyysi häntä istumaan. Mutta hämmästyneenä odottamattoman vieraan tulosta hän piteli yhä kädessään kenkää, jota oli korjaamassa. Paulinen katse sattui siihen, sitten hän pudisti päätään, katsoi ympärilleen ja näki kauluksen ja kalvosimet pesuvadissa.

-- Lapsi parka, arvasinhan, jatkoi Pauline. -- Älkää huoliko, kyllä minä tiedän miltä tuntuu. Ensi aikoina, kun saavuin Chartres'ista ja kun ei isä Cugnot lähettänyt minulle centimeäkään, pesin minäkin pyykkiä. Pesin paitanikin. Minulla oli niitä kaksi, ja aina te olisitte löytänyt toisen likoamasta.

Hengästyneensä juoksemisesta hän oli istuutunut. Hänen sikkarasilmäiset leveät kasvonsa olivat piirteiden karkeudesta huolimatta miellyttävät, suu oli iso, mutta lempeä. Hän rupesi muitta mutkitta kertomaan elämäkertaansa. Isän kodissa hän oli viettänyt nuoruutensa. Sitten mylläri oli tehnyt vararikon ja antanut tyttärelle kaksikymmentä frangia käteen käskien tämän mennä Pariisiin onneaan etsimään. Hän oli joutunut alussa kokemaan kovaa, ensin Batignollen tavaratalon myyjättärenä ja sitten Naisten Aarreaitan palveluksessa, loukkauksia, solvauksia ja kieltäymyksiä. Mutta nyt oli elämä jo siedettävää. Hän ansaitsi kaksisataa frangia kuukaudessa ja huvitteli mielensä mukaan huolehtimatta tulevaisuudesta ja laskematta päiviä. Rintaneula ja kellonvitjat koristivat hänen vyötäisiltä somasti istuvaa tummansinistä verkapukuaan, ja hän hymyili ison harmaan sulan somistaman samettihatun suojasta.

Denise punastui häveten paikkaamistyötään ja yritti selittää, mutta Pauline keskeytti toistaen:

-- Minäkin olen kokenut samanlaista. Ja minä olen vanhempi teitä, kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta jo, vaikka en siltä näytä... Kas niin, kertokaa nyt mikä teitä vaivaa.

Denise antoi myöten tuon vilpittömästi tarjotun ystävyyden voittamana. Alushameessaan, vanha huivi hartioilla, hän istuutui muhkeasti pukeutuneen Paulinen viereen, ja syntyi vilkas keskustelu. Huoneessa oli jäätävän kylmä. Vilu tuntui valuvan pieneen ullakkokamariin vankilamaisen alastomia seiniä pitkin. Tyttöjen sormet kangistuivat pakkasesta, mutta he eivät huomanneet sitä kertoessaan toisilleen salaisuutensa. Denise avasi arasti sydämensä ja uskoi vähitellen toiselle kaikki surunsa. Hän puhui Jeanista ja Pépéstä ja kertoi alituiset rahahuolensa. Siitä puhe kääntyi valmiiden vaatteiden myyjättäriin, ja Pauline puhui suunsa puhtaaksi.

-- Senkin heittiöt! hän sanoi. -- Jos he tahtoisivat käyttäytyä ihmisiksi teitä kohtaan, niin ansaitsisitte kyllä enemmän kuin sata frangia kuukaudessa.

-- Kaikki vihaavat minua, Denise sanoi itkuun purskahtaen, -- enkä minä ymmärrä minkä tähden. Herra Bourdoncle esimerkiksi on alati väijymässä minua saadakseen minut kiinni virheestä, ikäänkuin olisin hänen tiellään... Isä Jouve yksin...

Toinen keskeytti:

-- Sekö vanha marakatti! Älkää toki häneen luottako... Tiedättekö, sellaisia isonenäisiä miehiä ei kannata uskoa. Hänellä on kyllä kunniamerkki, mutta hänestä on yhtä ja toista sanomista meidänkin osastolla... Mutta olette te lapsellinen, kun noin vähästä itkette? Tuollainen herkkätunteisuus on oikea onnettomuus. Kaikkien täytyy kestää mitä teidän on kestettävä. Tuliaisia te maksatte, siinä kaikki.

Hän tarttui Denisen käteen ja suuteli häntä hyvän sydämensä voittamana. Raha-asiat olivat vakavampaa laatua. Köyhä tyttö ei tietysti jaksanut elättää kahta veljeään, maksaa toisen ylläpidon ja toisen huvit, kun ei päässyt ansaitsemaan muuta, kuin mitä toverit suvaitsivat hänelle antaa, sillä palkkaa hän tuskin saattoi odottaa ennenkuin maaliskuussa, kevätmyynnin vilkastuessa.

-- Kuulkaa nyt, teidän on mahdotonta tulla toimeen tällä tavalla, sanoi Pauline. -- Teidän sijassanne minä...

Mutta hän vaikeni, sillä käytävästä kuului liikettä. Marguerite kenties, sillä hänestä kerrottiin, että hän kulki iltaisin käytävässä urkkiakseen nukkuivatko muut. Pauline, joka yhä piteli Denisen kättä, katsoi häntä vähän aikaa sanomatta mitään kuunnellen uudistuisiko ääni. Sitten hän jatkoi hiljaa lempeästi vakuuttaen:

-- Teidän sijassanne minä ottaisin ystävän.

-- Ystävän? kuiskasi Denise, ymmärtämättä aluksi. Mutta kun asia selveni hänelle, hän veti kätensä pois ja oli aivan typerän näköinen. Hän häpesi tuota neuvoa, sillä sellainen ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä, eikä hän ymmärtänyt mitä hyötyä siitä voisi olla.

-- Enhän toki, hän vastasi yksinkertaisesti.

-- Muuten, Pauline jatkoi, -- te ette selviä, sen minä sanon... Laskekaa vain: neljäkymmentä frangia pienokaisesta ja vähän väliä viiden frangin summa toiselle. Ja ettehän tekään voi pukeutua kuin kerjäläinen, niin juuri, kenkänne ovat lopussa... Ottakaa ystävä! Se on paljon parempi.

-- En ota, toisti Denise.

-- No niin, tyhmästi teette... Täytyyhän sitä ja se on aivan luonnollista. Meidän kaikkien on ollut pakko turvautua siihen. Minäkin olin ylimääräisenä niinkuin tekin alituisessa rahanpuutteesa. Ruoka ja asunto on tietysti, mutta kuka pitää huolen puvusta. Ja sitten mahdotontahan on olla ilman rahaa. Kukaan ei voi kaiken ikäänsä istua kammiossaan katselemassa kärpästen lentoa. Ja mikä sitten neuvoksi? Hyvä Jumala, sitä täytyy...

Sitten hän kertoi ensimmäisestä ystävästään, asianajajan kirjurista, johon hän oli tutustunut huviretkellä Meudoniin. Tämän jälkeen hän oli ottanut postivirkamiehen. Syksystä alkaen hänellä oli ystävänä eräs Bon Marchén myyjä, sangen kiltti poika, jonka seurassa hän vietti kaikki joutohetkensä. Mutta tietysti hän ei huolinut monesta yhtäaikaa. Hän oli kunnon tyttö, ja häntä inhottivat nuo kurjat, jotka tyytyivät kehen tahansa.

-- En minä käske teitä käyttäytymään huonosti, enhän toki, hän jatkoi nopeasti. -- En esimerkiksi tahtoisi näyttäytyä teidän Claranne seurassa, sillä sen verran minä pidän maineestani enkä ole huimapää. Mutta kun seurustelee siivosti jonkun kanssa eikä tiedä tekevänsä pahaa... Onko se nyt sitten teistä niin pahaa?

-- Ei, vastasi Denise, -- mutta minusta ei ole siihen, siinä kaikki.

He vaikenivat uudestaan. Vilusta huolimatta he hymyilivät toisilleen heltyen noista hiljaa kuiskatuista salaisuuksista.

-- Ja sitten, jatkoi Denise punastuen, -- eihän sitä voi, ellei sydän käske.

Pauline katsoi häneen kummastellen. Lopuksi hän nauroi ja suuteli Deniseä vielä kerran sanoen:

-- Mutta, kultaseni, eihän sitä mieltymättä... Olettepa te lapsellinen! Eivät ne väkisin vie... Kuulkaahan, tahdotteko, että Baugé vie meidät ensi sunnuntaina jonnekin maalle? Hän voi ottaa toverin matkaan.

-- En, Denise toisti itsepintaisesti, alati yhtä lempeänä. Pauline ei enää uudistanut pyyntöään. Jokainen oli vapaa käyttäytymään mielensä mukaan. Hän oli sanonut minkä sanoi, sydämensä hyvyydestä, sillä hänen kävi todellakin sääliksi, kun näki toverin noin onnettomaksi. Kun kello oli lyönyt kaksitoista, hän nousi lähteäkseen. Mutta sitä ennen hän pakotti Denisen ottamaan vastaan nuo kuusi frangia, jotka häneltä puuttuivat sanoen ettei niillä ollut mitään kiirettä. Denisen sopi maksaa sitten kun ansaitsi enemmän.

-- Nyt, hän lisäsi, sammuttakaa kynttilä, jotteivät arvaa kenen ovi narahtaa... Voitte sitten jälleen sytyttää.

Kynttilän sammuttua ystävät vieläkin kerran puristivat kättä. Pauline pujahti kevyesti ovesta ja katosi omaan huoneeseensa melua herättämättä. Hameen kahina vain ilmaisi, että väsyttävästä päivästä huolimatta joku vielä valvoi sikeään uneen vaipuneissa huoneissa.

Ennen maatapanoaan Denise tahtoi lopettaa kengänkorjauksen ja pesun. Kylmä yhä lisääntyi sitä myöten kuin yö kului. Mutta Denise ei sitä huomannut, sillä keskustelu oli saanut hänen verensä kuohuksiin. Hän ei liioin paheksunut toverin tunnustuksia, sillä hänen mielestään jokaisen oli lupa järjestää elämänsä mielensä mukaan, kun oli yksin eikä kenestäkään riippuvainen. Hänen elämänsä puhtaus ei ollut lujien periaatteiden ansiosta, se johtui hänen suorasta järjestään ja turmeltumattomasta luonteestaan. Yhtä käydessä hän vihdoinkin kävi nukkumaan. Hän ei rakastanut ketään, ei ketään. Mitä varten hän siis muuttaisi elämänsä ja riistäisi veljiltään heille lupaamansa äidin hellyyden? Mutta sittenkään hän ei saanut unta silmiinsä. Kuumana juoksi veri hänen suonissaan, ja outoja näkyjä kohosi pimeästä hänen silmiensä eteen. Ne hälvenivät vähitellen ja katosivat yöhön.