Part 13

Tästä illasta lähtien Denisen silmät avautuivat huomaamaan tunne-elämän ilmiöitä osastollaan. Kun työ ei liiaksi rasittanut, "mies" oli alinomaa tytöillä mielessä. Juoruja kerrottiin toiselta toiselle, ja niissä oli usein viikkokaudeksi nauramista. Clara vietti häpeällistä elämää kolmen miehen elättinä kuljettaen perässään kokonaista laumaa sattuman hänen saattoonsa liittämiä rakastajia. Tavaratalossa hän rasitti itseään niin vähän kuin suinkin, kun tiesi saavansa rahaa vähemmällä vaivalla muualta, ja hän olisi jo aikoja sitten eronnut palveluksesta, jollei hänen olisi ollut pakko näön vuoksi pysyä paikoillaan, sillä hän pelkäsi isä Prunaireä, joka lupasi tulla Pariisiin lyömään hänet vaivaiseksi, jos hän ei elänyt ihmisiksi. Marguerite sitä vastoin käyttäytyi siivosti, eikä hänellä tiedetty olevan rakastajaa. Kaikki ihmettelivät tätä, sillä hänen tarinansa ei ollut kenellekään salaisuus. Kaikki tiesivät hänen tulleen Pariisiin kätkeytyäkseen virheensä seurauksista. Mutta kuinka hän oli lapsen ylipäänsä saanut, jos hän noin siveästi eli. Häneen ei sittenkään ollut luottamista. Arvatenkin hän pysyi aisoissa miellyttääkseen grenoblelaista serkkuaan. Tytöt eivät säästäneet rouva Frédériciäkään, vaan väittivät hänen olevan hyvissä väleissä milloin minkin ylhäisen henkilön kanssa, mutta totuus oli, ettei hänen sydämensä asioista tiedetty mitään. Illalla leskirouva poistui äreänä ja jäykkänä, eikä kukaan tiennyt, minne hän niin kipakasti kiirehti. Mitä Aurélie rouvaan tuli, niin hänestä kerrotut jutut olivat varmaankin perättömiä, tyytymättömien myyjättärien keksimiä hullutuksia, joita ei kukaan todenperästä uskonut. Hänen sanottiin aikanaan keränneen ympärilleen pienen hovin kuuliaisia nuorukaisia ja väitettiin, että hänen eräälle poikansa ystävälle osoittama äidillinen rakkaus oli ollut liian hellää laatua, mutta nykyään hänen asemansa osaston johtajattarena vaati häneltä vakavuutta, ja hänen arvokkaasta esiintymisestään päättäen hän ei enää välittänyt seikkailuista. Mutta sen sijaan oli muita, joita lapsellisuudet eivät vielä kyllästyttäneet: koko suuri lauma tavaratalon tyttöjä, joita töiden loputtua iltapäivällä odotettiin ovella. Nuoria miehiä oli joukoittain Gaillonin aukiolla ja pitkin Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkatuja kuin vahdinpidossa, liikkumattomina pitäen silmällä ohikulkevia tyttöjä. Omansa löydettyään he tarjosivat kätensä ja katosivat hänen kanssaan kadun kulmasta puhellen tyynesti ja arvokkaasti.

Mikä varsinkin Deniseä hämmästytti oli hänen Colombania koskeva havaintonsa. Milloin ikinä hän katsoi kadun toisella puolen kituvaa Vanhaa Elbeufia, hän näki setänsä ensimmäisen kauppa-apulaisen ovella tuijottamassa valmiiden vaatteiden myyjättäriä. Kun Colomban huomasi, että Denise katseli häntä, hän käänsi punastuen päänsä pois ikäänkuin olisi pelännyt, että nuori tyttö antaisi hänet ilmi Genevièvelle, vaikka Denise ei enää käynyt setänsä perheessä, sen jälkeen kun oli astunut Naisten Aarreaitan palvelukseen. Denise luuli ensin, että Margueritesta oli kysymys, sillä Colombanin raukeat silmäykset tuntuivat ilmaisevan onnettoman rakastajan toivottomuutta, ja Margueritesta ei todellakaan paljon toivomista ollut, sillä hänellä oli asunto tavaratalossa ja hän kohteli kaikkia ihailijoitaan yhtä tylysti. Mutta sitten suureksi hämmästyksekseen Denise huomasi erehtyneensä, sillä Colombanin katseet piirittivätkin Claraa eikä Margueriteä. Kuukausia onneton ihailija oli hautonut katukäytävällä rakkauttaan uskaltamatta lähestyä ja tyytyen silmäyksiin, vaikka hänen olisi ollut niin helppoa tutustua tähän vapaudesta nauttivaan tyttöön, joka asui Louis-le-Grandinkadulla ja jolla oli joka ilta uusi mies rinnallaan. Clara ei näyttänyt itsekään tietävän mitään tästä valloituksestaan. Deniseen havainto teki tuskallisen vaikutuksen. Sellaista kurjuuttako rakkaus olikin! Tuo poika, jolla oli niin suuri onni aivan lähellään, ei välittänyt sen enempää siitä, vaan turmeli tulevaisuutensa ja rukoili polvillaan arvotonta naista niinkuin pyhimystä. Tästä lähtien hän tunsi sydäntänsä kouristavan joka kerta, kun hän Vanhan Elbeufin vihreälasisen ikkunan takana huomasi Genevièven kalpeat ja riutuneet kasvot.

Tätä kaikkea Denise ajatteli illalla nähdessään toverien poistuvan ystäviensä seurassa. Ne, jotka eivät asuneet Naisten Aarreaitassa, palasivat vasta seuraavana päivänä, tuoden mukanaan ulkoilman ja tuntemattoman maailman päihdyttäviä tuoksuja. Denise vastasi hymyillen Paulinen ystävälliseen tervehdykseen tämän rientäessä Gaillonin aukion suihkukaivolle, minkä vieressä tiesi Baugén säännöllisesti odottavan kahdeksasta lähtien. Denise mentyään ulos viimeisenä teki pienen kävelymatkansa aina yksin ja palasi kotiin aina ensimmäisenä, ryhtyi työhön tai meni nukkumaan pää täynnä outoja haaveita ja uteliaana tietämään millaista Pariisin elämä oikeastaan oli. Hän ei tosin kadehtinut näitä naisia, sillä olihan hänen turvanaan yksinäisyys ja arkuus, johon hän sulkeutui kuin kuoreen, mutta häntä huvitti heittäytyä mielikuvituksensa valtaan, arvata mitä ei tiennyt ja luoda itselleen oma käsityksensä kahvila-, ravintola- ja teatterihuvituksista, vene- ja jalkamatkoista, joista kuuli alati puhuttavan. Haaveet jättivät hänen mieleensä jonkinlaista väsymystä, halunsekaista raukeutta, ja hänestä tuntui, että oli jo kyllästynyt noihin huveihin, joita ei ollut vielä maistanutkaan.

Mutta paljon aikaa ei hänellä riittänyt haaveisiin sillä hänen elämänsä oli pelkkää työtä. Ja liikkeessä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasituksessa, ei kenenkään mieleen johtunut, että myyjät ja myyjättäret olisivat voineet rakastua toisiinsa. Jos kuohuva, alituinen sota rahasta ei olisi tasoittanut sukupuolisuhteita, niin yhtämittainen, päätä ja jäseniä väsyttävä väentungos olisi sen tehnyt. Harvoin lemmenliittoja solmittiin miesten ja naisten kesken heidän tungeskellessaan päivät päästään osastoillaan. He olivat kaikkea persoonallisuutta vailla, vain koneistossa pyöriviä rattaita, jotka parhaansa mukaan ajoivat liikkeen suurta yhteistä asiaa. Talon ulkopuolella vasta he elivät omaa elämäänsä pitkin päivää hillittyjen intohimojen leimahtaessa äkkiä tuleen.

Kumminkin Denise näki kerran, kuinka Albert Lhomme, Aurélie rouvan poika, pisti kirjelapun erään valkotavaraosaston myyjättären käteen kuljettuaan sitä ennen monta kertaa osaston läpi välinpitämättömän näköisenä. Talven kuollut kausi, joka kestää joulukuusta helmikuuhun, oli silloin alkanut, ja Denisellä oli joskus ostajia odottaessaan aikaa levätäkin seisoallaan, katse kaukana tavaratalon syvyyksissä. Valmiiden vaatteiden myyjättäret seurustelivat joskus pitsiosaston myyjien kanssa ylläpitääkseen naapurisopua rajoittuen kumminkin hiljaa vaihdettuihin pilapuheisiin. Eräs pitsien myyjä vaivasi piloillaan Claraa tunnustuksillaan, vaikka vähän välitti hänestä, eikä tavaratalon ulkopuolella koettanutkaan lähestyä häntä. Sellaiset olivat joka osastolla myyjien ja myyjättärien välit, nopeita silmäniskuja, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät, salavihkaisia puheita, joita he vaihtoivat seisoen selin toisiinsa varoen Bourdonclen valppautta. Deloche oli tyytynyt kauan hymyilemään katsoessaan Deniseä. Sitten hän käyden rohkeammaksi uskalsi kuiskata hänelle jonkin ystävällisen sanan, kun sattui viereen tungoksessa. Päivänä, jolloin Denise näki Albertin antavan valkotavaraosaston myyjättärelle kirjelapun, hän parhaillaan puheli Delochen kanssa, joka haluten sanoa hänelle jotakin kysyi paremman puutteessa, oliko hän tyytyväinen aamiaiseen. Tämä oli myös nähnyt kirjeen vilahtavan. Hän katsoi nuoreen tyttöön, ja he punastuivat kumpikin, häpeillen havaitsemaansa.

Mutta Denise, huolimatta näistä kuumista tuulahduksista, jotka vähitellen saivat hänessä naisen hereille, uinui vielä viattomuuden unta. Hutinin lähestyminen yksin sai hänen sydämensä vavahtamaan. Kuitenkaan hän ei luullut tunnettaan nuorta miestä kohtaan muuksi kuin kiitollisuudeksi tämän hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta. Hutin ei kertaakaan tuonut ostajia osastolle Denisen joutumatta hämilleen. Monta kertaa palatessaan joltakin kassalta Denise huomasi sydän täynnä liikutusta kulkeneensa silkkiosaston poikki, vaikka hänellä ei ollut siellä mitään tekemistä. Eräänä iltapäivänä hän tapasi siellä Mouret'n, joka seurasi hymyillen häntä katseellaan. Mouret ei enää puuttunut häneen, joskus vain virkkoi hänelle jonkin sanan neuvoakseen häntä hänen pukunsa suhteen tai laskeakseen hänestä leikkiä, väittäen ettei hänestä tainnut tytöksi ollakaan, siihen hän oli liian poikamainen. Eikä hän oppinut sievistelemään, vaikka niin tottunut naistenlumooja kuin Mouret käytti taitoaan. Mouret suvaitsi nauraa, jopa härnäilläkin, tahtomatta kuitenkaan tunnustaa itselleen, minkä vaikutuksen pikku myyjätär vallattomine hiuksineen häneen teki. Tuo sanaton hymy sai Denisen vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni virheestä. Tiesiköhän Mouret, minkä tähden hän kulki silkkiosaston kautta, kun hän ei itsekään olisi voinut sanoa, mikä hänet pakotti tekemään kierroksen.

Hutin puolestaan ei näyttänyt huomaavan tytön kiitollisia katseita. Nämä neitoset eivät kuuluneet hänen alaansa. Hän oli halveksivinaan heitä kehuskellen kahta kiivaammin ostajien suosionosoituksilla. Hänen kertomuksensa mukaan eräs vapaaherratar oli hänen myyntipöytänsä edessä rakastunut häneen tulisesti, ja mennessään erään arkkitehdin rouvan luo korjaamaan laskussa syntynyttä erehdystä, tämä oli langennut hänen syliinsä. Tässä normandialaisessa kerskailussa ei ollut mitään perää, sillä Hutinilla ei ollut muuta naisseuraa kuin kahvilakonserteissa tapaamansa tytöt. Niinkuin useimmat vaate- ja muotitavarakauppojen myyjät hän oli tuhlari, joka pitkin viikkoa taisteli saiturin itsepintaisuudella hankkiakseen rahaa ja voidakseen sunnuntaina täysin käsin kylvää niitä kilpa-ajoradoille, ravintoloihin ja tanssiaisiin. Säästöistä ei puhettakaan eikä tulevaisuuden suunnittelusta; raha meni samaa tietä kuin se tulikin. Favier ei ottanut Hutinin huveihin osaa. Vaikka nämä myyjät tuntuivat tavaratalossa olevan mitä parhaimpia ystäviä, he eivät erottuaan ovella puhuneetkaan toisilleen. Samaten monet muutkin myyjät, jotka päiväkaudet työskentelivät toistensa rinnalla, vieraantuivat toisistaan heti astuttuaan kadulle tietämättä mitään toistensa oloista ja elämästä. Hutinin lähin tuttava oli Liénard. He asuivat kumpikin Smyrnan hotellissa Annankadun varrella, synkän näköisessä talossa, jossa parhaastaan asui kauppa-apulaisia. Aamulla he saapuivat yhdessä työhön, ja illalla se, joka ensimmäiseksi pääsi vapaaksi osastonsa järjestettyään, meni odottamaan toista Saint-Rochin pieneen kahvilaan, johon Naisten Aarreaitan kauppa-apulaiset kokoontuivat tupakoimaan, juomaan ja pelaamaan korttia. Sinne he jäivät usein yhteen asti, jolloin kahvilan isäntä väsyneenä ajoi heidät pois. Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet viettää kolme iltaa viikossa eräässä Montmartren pahamaineisessa kapakassa, johon he hilasivat muitakin tovereita ja jossa he huutamalla ja keppejään kolistelemalla osoittivat niin pontevasti mielihyväänsä kimeä-ääniselle laulajattarelle, neiti Lauralle, Hutinin viimeiselle ystävättärelle, että poliisin oli jo kahteen kertaan täytynyt puuttua asiaan.

Talvi kului hiljalleen, ja Deniselle annettiin vihdoinkin kolmesataa frangia kiinteää palkkaa. Oli jo korkea aika, sillä hänen vanhat kenkänsä eivät pysyneet enää koossa. Viimeisinä kuukausina hän tuskin uskalsi mennä uloskaan, sillä hän pelkäsi niiden hajoavan.

-- Hyvä Jumala, neiti, Aurélie rouva sanoi suuttuneen näköisenä, -- mitä teillä on jalassa. Teidän kenkänne pitävän sellaista melua, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Se on kerrassaan sietämätöntä.

Sinä päivänä, jolloin Denise tuli ensi kertaa osastolle viiden frangin kangaskengät jalassa, Marguerite ja Clara ihmettelivät puoliääneen, mutta niin kuuluvasti, etteivät heidän huomautuksensa menneet keneltäkään hukkaan:

-- Kas vain Tappuratukkaa, joka on hylännyt anturakenkänsä! sanoi toinen.

-- Mahtoi käydä sääliksi, vastasi toinen, -- sillä ne olivat hänen äitinsä perintöä.

Koko osasto oli tähän aikaan aivan vimmoissaan Deniselle. Hänen ystävyytensä Paulinen kanssa oli vihdoinkin tullut ilmi, ja muiden silmissä vihamieliseen naapuriosastoon liittyminen oli puhdasta kiusantekoa. Luopio hän oli, joka kertoi viholliselle oman osastonsa kaikki salaisuudet. Sota osastojen kesken sai uutta vauhtia. Sanoja satoi kuin luoteja, ja kerran paitarasiakasan takana viha puhkesi korvapuustiinkin. Alkuaan vihamielisyys johtui kai siitä, että valkotavarain myyjättärillä oli villapuvut, kun valmiiden vaatteiden myyjättäret pukeutuivat silkkiin. Oli miten tahansa, joka tapauksessa villapukuiset kohtelivat silkkipukuisia tovereitaan paheksuvalla ylenkatseella niinkuin ainakin kunniallinen nainen langennutta sisartaan. Siihen heillä oli syytäkin, sillä oli huomattu, että silkillä oli turmeleva vaikutus tyttöjen käytökseen. Clara sai kärsiä pilkkaa ihailijoistaan, Marguerite lapsestaan ja rouva Frédéricia syytettiin salaisista lemmenjuonista. Ja tähän kaikkeen Denise oli syypää.

-- Olkaa siivolla, tytöt, Aurélie rouva sanoi vakavasti yhtymättä alaistensa vihanpurkauksiin. -- Esiintykää arvokkaasti ja näyttäkää heille keitä olette.

Hänestä oli edullista pysyä puolueettomana. Kuten hän kerran oli Mouret'lle tunnustanut, hänen mielestään eivät nämä neitoset olleet toinen toistaan parempia. Mutta äkkiä hänkin sai syytä suuttua, sillä hän kuuli Bourdonclen omasta suusta, että hänen poikansa oli tavattu suutelemasta erästä valkotavarain myyjätärtä, samaa, jolle Albert Denisen nähden oli antanut kirjeen. Mikä ilkeys! Johtajatar väitti, että koko juttu oli valkotavaraosaston keksimä juoni hänen kukistamisekseen. Albert oli houkuteltu satimeen; kokematonta lapsiraukkaa oli käytetty välikappaleena, kun ei muuten saatu valmiiden vaatteiden osastoa häväistyksi. Aurélie rouva piti suurta ääntä sotkeakseen asiat, sillä hän tiesi vallan hyvin mitä hänen oli syytä ajatella pojastaan ja että tämä pystyi vaikka mihin vallattomuuteen. Yhteen aikaan asia oli saada vakavan käänteen, kun Mignotkin sekoitettiin siihen. Hän oli Albertin ystävä ja suosi tämän hänen luokseen lähettämiä ystävättäriä, jotka seisoivat paljain päin tuntikausia käsinelaatikkoja tutkimassa. Ja olipa vielä juttu, jonka mukaan valkotavarain myyjättärelle oli lahjoitettu pari pesunahkahansikkaita ja josta ei koskaan tullut selvää. Häväistysjuttu kumminkin tukahdutettiin huomaavaisuudesta Aurélie rouvaa kohtaan, jota itse Mouret kohteli kunnioittavasti. Seuraukset supistuivat siihen, että viikon kuluttua Bourdoncle jostakin syystä erotti myyjättären, jota Albert oli suudellut, sillä vaikka johtokunta ei ollut huomaavinaan palveluskuntansa työn ulkopuolella osoittamaa tapojen turmelusta, niin tavaratalon sisällä vähinkään hairahdus ei jäänyt rankaisematta.

Lopuksi Denise sai kärsiä asiasta. Aurélie rouva, joka tiesi kaiken, mikä osastolla tapahtui, hautoi häntä kohtaan salaista vihaa. Hän oli nähnyt Denisen nauravan yhdessä Paulinen kanssa ja luuli, että nauru koski häntä ja hänestä levitettyjä juoruja. Kostaakseen hän syrjäytti yhä enemmän Denisen osastolla. Jo aikoja sitten hän oli luvannut kutsua osaston neitoset joksikin pyhäpäiväksi luokseen omistamalleen maatilalle Rigolles'iin, lähelle Rambouillet'ta. Hän oli ostanut maatilan, kun hänen säästönsä olivat kohonneet sataantuhanteen frangiin. Nyt hän päätti äkkiä panna kutsut toimeen saadakseen samalla tilaisuuden rangaista Deniseä ja sulkea hänet julkisesti muiden seurasta. Denise yksin ei saanut kutsua. Kahteen viikkoon ei osastolla puhuttu muusta kuin tästä huviretkestä. Katseltiin kevätauringon lämmittämää taivasta ja nautittiin jo edeltäpäin kaikista päivän lupaamista huveista, ratsastusretkistä aasilla ja maalaisherkuista, sellaisista kuin maidosta ja ruisleivästä. Ja yksistään naisia; se kaikkein hauskinta! Yleensä Aurélie rouva vietti vapaapäivänsä kävelyretkillä naistuttaviensa kanssa, sillä hän oli niin vähän tottunut perhe-elämään, että tunsi olevansa aivan eksyksissä eikä tiennyt mitä tehdä, kun hänellä joskus oli aikaa syödä kotona päivällistä miehensä ja poikansa seurassa. Sen tähden hän niinäkin iltoina tavallisesti jätti taloushuolet sikseen ja söi päivällisensä ravintolassa. Lhomme meni omalle taholleen ihastuneena vaimonsa poissaolosta ja nauttien naimattoman miehen vapaudesta, ja Albert meni helpotuksesta huokaisten "tyttöjen" seuraan huvittelemaan. Täten he tottumattomina yhteiselämään ja jo sunnuntaiden aikana kyllästyen toistensa seuraan viettivät vain yönsä kotona, joka siten muuttui heille jonkinlaiseksi majataloksi. Kun Rambouillet'n retkestä tuli kysymys, Aurélie rouva julisti muitta mutkitta, että Albertin oli sopimatonta olla mukana ja että isä Lhommekin osoittaisi hienotunteisuutta, jos jäisi pois, mikä julistus oli miehille mieleen. Sitä myöten kuin tuo onnenpäivä lähestyi tytöt puhelivat yhä hartaammin siitä kertoen puvuistaan ja valmistuksistaan, ikäänkuin olisivat olleet lähdössä kuuden kuukauden matkalle. Denise kuunteli kalpeana ja äänettömänä heidän puheitaan.

-- No jopa koettavat kiusata teitä, Pauline sanoi eräänä päivänä hänelle. -- Kyllä minä teidän sijassanne näyttäisin heille! Jos he huvittelevat niin kyllä minäkin! Tulkaa meidän mukanamme ensi pyhänä, Baugé vie meidät Joinvilleen.

-- Ei kiitos, Denise vastasi hiljaisen itsepintaisesti.

-- Mutta miksi ette tule?... Vieläkö pelkäätte, että teidät viedään väkisin?

Pauline nauroi sydämensä pohjasta. Denisekin naurahti. Tiesihän hän miten asiat sujuisivat. Sellaisilla retkillä jokainen hänen tovereistaan oli tutustunut ensimmäiseen rakastettuunsa, joka oli tullut mukaan ikäänkuin vain sattumalta, jonkun ystävän tuomana. Eikä Denise suostunut siihen.

-- Kuulkaa, Pauline jatkoi, -- vannon teille, ettei Baugé tuo ketään mukanaan. Lähdemme kolmen... En minä rupea naittamaan teitä vastoin tahtoanne.

Denise epäröi vieläkin, vaikka hänen teki mieli niin, että puna kohosi hänen poskilleen. Siitä lähtien kuin toverit olivat alkaneet hänen kuultensa kiitellä maalaisiloja, hän oli tuntenut ikäänkuin tukehtuvansa raittiin ilman puutteesta, ja hänen unelmansa olivat alinomaan näyttäneet hänelle avaraa sinitaivasta, rehevää heinikkoa, jossa hän olkapäitä myöten samoili, suunnattoman korkeita puita, joiden varjot viillyttivät kuin kylpy raittiissa vedessä. Hänessä heräsivät hänen Contentinissa vietetyn lapsuutensa muistot, ja hän kaihosi syntymäseutunsa mehevää vihannuutta ja kirkasta aurinkoa.

-- No niin, mennään sitten, hän sanoi vihdoin.

Kaikki sovittiin etukäteen. Baugén piti tulla hakemaan kahdeksalta Gaillonin aukiolta, ja sieltä heidän oli määrä mennä ajurilla Vincennes'in asemalle. Denise, jonka kuukausipalkasta kului aina kaksikymmentäviisi frangia veljien tarpeisiin, oli pystymättä hankkimaan uutta pukua koettanut somistaa vanhan mustan villahameensa pieniruutuisella villakankaalla. Hän oli päällystänyt hattunsa silkillä ja sinisellä nauhalla. Yksinkertaisessa asussaan hän näytti hyvin nuorelta, liian nopeasti kasvaneelta köyhältä tytöltä, joka ei tavoitellut puvussaan muuta kuin siisteyttä ja jota melkein kiusasi ja hävetti vaatimattoman hatun alla paisuvien hiuksiensa runsaus. Pauline sitä vastoin loisti sinipuna- ja valkoraitaisessa silkkisessä kevätpuvussaan, päässä sulilla koristettu hattu ja kaulassa ja käsissä koristeita, sanalla sanoen pöyhkeili kauppa-alalla työskentelevän varakkaan naisen juhla-asussa. Pidettyään pitkin viikkoa osastollaan ohjesäännön määräämää villapukua hän korvasi vahingon pukeutumalla pyhänä silkkiin, kun Denise sitä vastoin käytettyään silkkiä maanantaista lauantaihin, verhoutui pyhänä vanhaan, ohueksi kuluneeseen villapukuun.

-- Tuossa on Baugé, Pauline sanoi osoittaen suihkukaivon vieressä seisovaa pitkää miestä.

Hän esitteli ystävänsä Deniselle, joka mieltyi heti vaatimattoman näköiseen poikaan. Baugé oli kookas, hidasliikkeinen ja voimakas kuin auran eteen valjastettu härkä, kasvot pitkähköt ja silmät täynnä lapsen naurua. Tämän Dunkerquessä syntyneen maustekauppiaan pojan oli täytynyt lähteä kotoa, koska hänen isänsä ja veljensä pitivät häntä liian tyhmänä menestymään kotiseudulla. Mutta päästyään Pariisiin Bon Marchén palvelukseen hän ansaitsi pian kolmetuhattaviisisataa frangia vuodessa. Yksinkertaisuudestaan huolimatta hän soveltui sangen hyvin palttinan myyjäksi, ja naiset sanoivat häntä kiltiksi.

-- Ja missä ajuri? kysyi Pauline.

Heidän piti mennä aina bulevardille asti ajuria etsimään. Aurinko oli jo korkealla, ja kauniin kevätaamun valossa katukivetkin uhkuivat elämäniloa. Pilvettömän taivaan kristallimaisen läpikuultava kirkkaus oli kuin täynnä väräjävää naurua. Denisen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tahtomattaan. Hän hengitti syvään vapautuen vihdoinkin kuusi kuukautta jatkuneesta ahdistuksesta. Naisten Aarreaitan ummehtunut ilma ei painanut enää hänen keuhkojaan, eivätkä sen jykevät kivimuurit vanginneet hänen vapauttaan. Kokonainen luonnon helmassa vietettävä päivä oli hänellä edessä, ja hän tunsi heräävänsä uuteen elämään, johon hän astui terveydestä ja riemusta vavahtaen mieli täynnä vallattomuutta. Kumminkin hänen täytyi häveten kääntää silmänsä pois, kun Pauline kainostelematta suuteli rakastettuaan suulle.

-- Katsokaa, hän sanoi painaen päätään vaunujen ikkunaan, -- tuossa on herra Lhomme... Miten kiire hänellä onkaan.

-- Hänellä on torvensa, vastasi Pauline, joka myös oli kallistunut katsomaan. -- On sekin vanha höperö! Voisi luulla hänen juoksevan lemmenkohtaukseen.

Lhomme, torvikotelo kainalossa, kiiti Gymnase teatterin seinänviertä nenä pystyssä ja nauraen itsekseen harvinaista nautintoa odotellessaan. Hän meni erään ystävänsä, pikkuteatterin huilunsoittajan, luo saadakseen muutamien muiden soitonharrastajien seurassa soittaa kamarimusiikkia koko päivän, aamukahvista saakka.

-- Kahdeksan aikaan jo! Hän on hullu, jatkoi Pauline. -- Aurélie rouva joukkoineen on varmaankin lähtenyt Rambouillet'n junassa, joka lähtee puoli seitsemältä... Heidän ei ainakaan tarvitse pelätä tapaavansa toisiaan.

He johtuivat puhumaan Rambouillet'n retkestä. He eivät juuri toivottaneet sadetta osanottajille, sillä samalla heidänkin päivänsä olisi ollut hukassa, mutta jos ukonilma voisi puhjeta räiskyttämättä vettä Joinvilleen, niin ei se olisi heikko asia. Sitten he innostuivat panettelemaan Claraa, jonninjoutavaa haaskaajaa, joka ei tiennyt mihin tuhlata elättäjiensä rahoja. Eikö hän aivan äskettäin ostanut kolme paria kenkiä yhtaikaa ja leikannut niihin reiät, etteivät hänen liikavarpaansa painaisi, ja heittänyt ne seuraavana päivänä nurkkaan. Myyjättäret eivät olleet sen viisaampia kuin myyjätkään. Söivät kaikki ansionsa vähääkään säästämättä tuhlaten kaksi- ja kolmesataa frangia kuukaudessa vaatteisiin ja makeisiin.

-- Mutta hänellä ei ole toista kättä! sanoi äkkiä Baugé. -- Kuinka hän voi soittaa torvea!

Hän oli tyttöjen keskustellessa seurannut koko ajan katseellaan Lhommea. Pauline, joka joskus huvikseen piti häntä pilkkanaan, kun tiesi saavansa hänet uskomaan mitä tahansa, sanoi hänelle, että kassanhoitaja tuki torvensa seinää vasten, kun soitti. Baugé uskoi tämän mahdolliseksi, jopa ihmettelikin tätä taitavasti keksittyä keinoa. Kun Pauline sitten katuen ilkeyttään selitti lemmitylleen Lhommen keksimää pihtijärjestelmää, niin Baugé osasi jo olla varuillaan. Hän ei uskonutkaan enää, vaan pudisti epäilevästi päätään, väittäen ettei hänelle kaikkia hullutuksia uskoteltu.

-- Olet sinä vähän typerä, Pauline sanoi lopuksi. -- Mutta ei se tee mitään, pidän sinusta sittenkin.