Part 11

Hän kiehui vihasta. Eikö siinä kylliksi, etteivät he ostaneet häneltä mitään. Vieläkö heidän piti viivytellä näin jokaisessa tavaratalon nurkassa. Se, että hänen oli saatettava heidät juuri valmiiden vaatteiden osastolle, oli omiaan katkeroittamaan vielä enemmän hänen mieltään, sillä kangasosastot ja valmiiden vaatteiden osasto olivat alituisessa riidassa keskenään taistellen ostajista ja koettaen saada toisiltaan myyntiprosentit. Silkkiosasto suuremmassa määrässä vielä kuin villakangasosastot raivosi, kun sen täytyi luovuttaa valmiiden vaatteiden osastolle ostaja, joka katsottuaan kaikki kankaat lopuksi päätti ostaa puvun valmiina.

-- Neiti Vadon! Hutin sanoi suuttuneella äänellä, kun he olivat vihdoin päässeet perille.

Mutta neiti Vadon, joka parhaillaan hieroi edullista kauppaa, ei ollut kuulevinaan. Huone oli täynnä. Ostajajonot kulkivat pitsiosaston ovelta vastapäätä olevalle valkotavaraosaston ovelle, ja huoneen perällä naiset riisuivat päällysvaatteitaan koettaakseen peilin edessä uusia. Punainen plyyssimatto tukahdutti askelten kaiun, ja kaukaisen alakerran melu ei kuulunut tänne. Naiset kuiskailivat hiljaa niinkuin yksityisellä vastaanotolla, ilma oli kuuma ja raskas kuin täydessä juhlasalissa.

-- Neiti Prunaire! huusi Hutin.

Ja kun tämäkään ei kuunnellut hänen käskyään, hän mutisi:

-- Senkin marakatit.

Hänen tunteensa osaston neitejä kohtaan eivät tällä kertaa olleet hellimpiä, hänen oli täytynyt väsyttää jalkansa portaissa tuodakseen heille ostajia ja luovuttaa heille myyntiprosentit, jotka oikeastaan kuuluivat hänelle. Katkeruutta ei neitienkään puolelta puuttunut tässä yhtämittaisessa ottelussa. Alituisesta seisomisesta ja kiireestä aiheutuneen väsymyksen vaikutuksesta luonnonvaistot vaikenivat, sukupuolierot katosivat, eikä jäljelle jäänyt kuin etuvastakohdat, joita kuumeinen kaupankäynti kiihdytti.

-- Täällä ei siis ole ketään? Hutin kysyi.

Silloin hän huomasi Denisen. Aamusta saakka tämän oli täytynyt järjestää vaatteita takaisin kaappeihin, vain silloin tällöin hänelle oli luovutettu jokin epäilyttävä myynti, jonka tuloksista ei suuria toivottu ja joka aina oli mennyt häneltä hukkaan. Kun Hutin huomasi hänet tyhjentämässä pöytää, jolla oli suunnattoman suuri vaatekasa, hän meni kiirein askelin hakemaan häntä.

-- Kuulkaahan, neiti, tulkaa palvelemaan näitä rouvia, jotka odottavat.

Hän heitti kiireesti Denisen käsivarrelle rouva Martyn ostokset, joiden kantamiseen hän oli väsynyt. Hänen suunsa vetäytyi taas hymyyn, ja tuossa hymyssä oli hieman ilkuntaa, häijyn luonteen salaista mielihyvää, sillä kokeneena myyjänä hän arvasi valmistavansa sekä nuorelle tytölle että tuomilleen asiakkaille vaikeuksia. Mutta Denise heltyi onnesta, joka näin odottamattomasti kohtasi häntä. Tämä oli jo toinen kerta kun Hutin esiintyi hänelle tuntemattomana ystävänä, hellänä ja osaaottavana veljenä, joka osasi aina oikealla ajalla ilmestyä avuntuojana. Nuoren tytön silmät loistivat kiitollisuudesta, ja lämmin katse seurasi Hutinia, kun tämä kyynärpäillään raivasi itselleen tietä kiirehtien takaisin osastolleen.

-- Haluaisin päällysvaatteen, rouva Marty sanoi.

Denise kysyi minkälaisen hän halusi, mutta rouva Marty ei osannut sanoa. Hän ei ollut päättänyt mitään, vaan pyysi nähdä talon malleja voidakseen valita. Denise, joka oli jo väsynyt ja huumautunut väenpaljoudesta, joutui nyt aivan hämilleen. Cornaillen myymälässä Valognes'issa ei ollut koskaan paljon väkeä yhtäaikaa; sitäpaitsi hän ei tiennyt miten paljon mallipukuja oli eikä missä niitä säilytettiin. Rouvat tuskastuivat odotukseen, kun vastausta ei kuulunut. Silloin Aurélie rouva sattui näkemään rouva Desforges'in, jonka lemmensuhteen hän taisi tuntea, koska tuli kiireesti kysymään, palveliko kukaan rouvia.

-- Kyllä, Henriette vastasi, -- tuo neiti, joka etsii tuolla. Mutta hän ei näytä paljoakaan tietävän, sillä hän ei löydä mitään.

Johtajatar pysähdytti Denisen sanoen hänelle hiljaa:

-- Näettehän, ettette osaa. Tehkää hyvin ja pysykää alallanne.

Kääntyen muitten puoleen hän sanoi käskevästi:

-- Neiti Vadon, tuokaa tänne päällysvaatteita.

Sitten hän jäi katsomaan, kun Marguerite näytteli mallipukuja. Tämä puhutteli ostajia kuivan kohteliaalla äänellä esiintyen epämiellyttävästi niinkuin ainakin silkkipukuinen puotineiti, joka on tottunut kaikkiin komeuksiin eikä ujostele ketään, ja joka tietämättään kadehtii parempionnisia. Kuullessaan, ettei rouva Marty tahtonut maksaa kahtasataa enempää, hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Oh, enemmän rouvan oli toki maksettava; mahdotonta kahdellasadalla oli saada mitään kunnollista. Ja hän heitti pöydälle halvemmat puvut liikkeellä, joka merkitsi: siinä sen näette, tällaisia sillä hinnalla saa. Rouva Marty ei uskaltanut tyytyä niihin. Hän kuiskasi rouva Desforges'in korvaan:

-- Miesmyyjien kanssa on paljon miellyttävämpää asioida... Heidän kanssaan voi olla paljon vapaammin.

Vihdoin Marguerite toi silkkisen, kivihiilikoristeisen vaipan, jota piteli hyvin varovasti. Aurélie rouva kutsui luokseen Denisen ja sanoi hänelle:

-- Jotakin hyötyä teistäkin pitää olla... Pankaa tämä päällenne...

Denise, sydän täynnä katkeruutta, koska ei enää uskonut koskaan onnistuvansa missään, oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, kädet hervottomina riippuen. Hänet aiottiin epäilemättä erottaa palveluksesta, ja silloin veljet jäisivät leivättä. Hänen päätään pyörrytti kohiseva väenpaljous, ja hänen jäseniään pakotti outo voimia kysyvä nosteleminen, johon hän ei ollut tottunut, niin että hän tuskin pysyi pystyssä. Mutta hänen oli pakko totella ja asettua mannekiiniksi, jonka päälle Marguerite järjesteli vaippaa.

-- Seisokaa suorana, Aurélie rouva sanoi.

Mutta samassa yleinen huomio kääntyi pois hänestä, sillä Mouret astui sisään Vallagnoscin ja Bourdonclen seuraamana. Hän tervehti rouvia ja kuunteli mielihyvin heidän kohteliaisuuksiaan onnistuneen talviuutuuksien näyttelyn johdosta. Varsinkin itämaisen salin komeuksia kehuttiin innokkaasti. Vallagnosc, joka oli nähnyt kaikki osastot, osoitti paatuneena pessimistinä enemmän hämmästystä kuin ihailua, sillä eihän tämä kaikki ollut muuta kuin suunnaton paljous vaatetavaraa. Mitä Bourdoncleen tuli, hän unohti kokonaan olevansa talonväkeä ja onnitteli hänkin isäntää karkoittaakseen tämän muistosta aamuiset epäilyksensä ja yhtämittaiset levottomat huomautuksensa.

-- Kyllä, aika hyvin kaikki onnistuu. Olen tyytyväinen, Mouret toisti säteilevänä, vastaten hymyllä Henrietten helliin katseihin. -- Mutta älkää antako minun häiritä...

Silloin huomio kääntyi taas Deniseen, joka antautui vastustelematta Margueriten käänneltäväksi.

-- No, miltä näyttää? rouva Marty kysyi rouva Desforges'ilta.

Tämä lausui mielipiteensä järkähtämättömän varmasti, muodin erehtymättömänä arvostelijana.

-- Ei ole tosiaankaan hullumpi. Ja uutta kuosia... Mutta minusta se ei ole oikein siro vyötäisistä.

-- Oh, keskeytti Aurélie rouva, se olisi arvosteltava teidän oman vartalonne mukaan, hyvä rouva... -- Te kyllä ymmärrätte, ettei se voi näyttää miltään tuollaisella vartalolla... Enemmän ryhtiä, neiti! Seisokaa toki suorana, että joltakin näyttäisi.

Naurettiin. Denise oli käynyt aivan kalpeaksi. Häntä hävetti asettuminen koneeksi näiden ihmisten tutkittavaksi ja pilkattavaksi. Rouva Desforges, joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Deniseä kohtaan hänen lempeän luonteensa ilmaisevien kasvojen tähden -- rouva itse oli kaikkea muuta kuin lempeä -- lisäsi pisteliäästi:

-- Epäilemättä se sopisi paremmin, jos neidin puvussa olisi vähemmän väljyyttä.

Ja hän heitti Mouret'hen pariisittaren veitikkamaisen, maaseutulaisen naurettavaa pukua pilkkaavan katseen. Tämä tunsi silmäyksessä hellyyttä ja kauneudestaan ja viehättävyydestään onnellisen naisen voitonriemua. Palkitakseen saamansa rakkaudenosoituksen hänkin arveli velvollisuudekseen yhtyä pilkkaan huolimatta Deniseä kohtaan tuntemastaan hyväntahtoisuudesta ja tytön oudosti kiinnostavasta vaikutuksesta hänen naistenihailijaluonteeseensa.

-- Ja jos tukka olisi kammattu, hän kuiskasi.

Tämä oli jo liikaa. Johtaja suvaitsi laskea leikkiä, ja kaikki neidit purskahtivat nauruun. Marguerite uskalsi päästää kikatuksenkin, jonka hän kumminkin heti tukahdutti koettaen hienona neitinä pidättää nauruaan. Clara päästi käsistään hyvän myynnin saadakseen kerran oikein mielensä mukaan ilvehtiä, ja valkotavaraosaston myyjättäret tulivat ovelle katsomaan, mikä sellaisen ilon nosti. Rouvatkin naurahtivat, mutta hiljaa, vilkaisten toisiinsa ja luopumatta ylhäisen naisen arvokkaasta ryhdistä. Aurélie rouva yksin ei vetänyt keisarinnaamaansa nauruun, vaan näytti loukkaantuneelta, ikäänkuin uuden tulokkaan hento vartalo ja vallattomat hiukset olisivat häväisseet sekä hänen että osaston maineen. Denisen kalpeus kävi vieläkin vahvemmaksi keskellä pilkkaajien joukkoa. Hän tunsi itsensä häväistyksi, alastomaksi riisutuksi, avuttomaksi. Mihin rikokseen hän oli syypää, kun hänen liian hoikkaa vartaloaan ja liian suurta tukkaansa näin uskallettiin pilkata. Mutta varsinkin häntä loukkasi Mouret'n ja rouva Desforges'in nauru, hän arvasi vaistomaisesti heidän salaiset välinsä, ja hän tunsi sydämessään tuskan kouristuksen. Tuo rouva oli hyvin häijy, koska saattoi kiusata köyhää parkaa, joka ei sanonut sanaakaan. Mouret nosti hänessä sellaisen pelon, että kaikki muut hänessä kuohuvat tunteet hyytyivät siihen, eikä hän enää tiennyt mitä ne olivatkaan. Hylättynä, syvästi loukattuna naisellisessa kainoudessaan ja ymmärtämättä minkä tähden häntä kohdeltiin niin väärin, hän nieli nyyhkytyksensä, jotka väkisinkin tahtoivat kohota hänen rinnastaan.

-- Sopimatonta kerrassaan. Muistakoon tyttö siis, että hänen on kammattava huomenna tukkansa, toisti Bourdoncle moneen kertaan Aurélie rouvalle, joka jo heti alusta oli vastustanut Denisen ottamista liikkeen palvelukseen ja jonka mielestä nuoren tytön hentous oli ylenkatseen arvoinen.

Vihdoin Aurélie rouva tuli ottamaan vaipan Denisen hartioilta ja kuiskasi hänelle aivan hiljaa:

-- Kaunis alku tosiaankin! Jos ette onnistu paremmin, niin... Hullummin ei voisi kukaan käyttäytyä.

Denise peläten puhkeavansa itkuun kiirehti pois kantaen vaatekasaa joka hänen oli myyntipöydällä järjestettävä. Nyt hän pääsi ainakin piiloutumaan väkijoukkoon, ja työ esti häntä ajattelemasta tapahtunutta. Samassa hän huomasi vieressään valkotavaraosaston myyjättären, joka jo aamulla oli puolustanut häntä. Tämä oli ollut kohtauksessa läsnä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Älkää olko millännekään, lapsi parka. Ei pidä olla noin herkkätunteinen. Teidän täytyy karaistua, sillä muuten he eivät koskaan jätä teitä rauhaan... Minä olen kotoisin Chartres'ista, ja nimeni on Pauline Cugnot, myllärin tytär... He olisivat syöneet minut suuhunsa jo ensi päivänä, ellen olisi noussut vastarintaan... Rohkaiskaa mielenne ja antakaa tänne kätenne. Keskustellaan silloin kun haluatte.

Denise joutui yhä enemmän hämilleen hänelle tarjotun käden johdosta. Hän puristi sitä arasti ja päästi sen sitten jatkaakseen työtään peläten, että hänen vihollisensa suuttuisivat siitäkin, jos saisivat tietää, että hänellä oli ystävätär.

Sillä aikaa Aurélie rouva pani vaipan rouva Martyn hartioille, ja kaikki kiittelivät kilvan. Se istui hyvin, mainiosti! Se näytti heti aivan toisenlaiselta. Rouva Desforges väitti, ettei parempaa voinut saada. Sitten tuttavat erosivat. Mouret kumarsi jäähyväisiksi, ja Vallagnosc, joka oli huomannut rouva de Boves'in tyttärineen pitsiosastolla, kiirehti heidän luokseen tarjotakseen kätensä äidille. Marguerite ilmoitti välikerroksen kassaan rouva Martyn ostokset, ja tämä maksoi käskien tuoda tavarat kotiin. Rouva Desforges oli saanut kassasta n:o 10 ostamansa tavarat. Asiansa toimitettuaan naiset vielä kerran kohtasivat toisensa itämaisessa salissa, ja heidän ihastuksensa puhkesi innostuneeseen sanatulvaan. Rouva Guibalkin kehui ja kiitteli:

-- Kuinka ihanaa... Luulisi melkein olevansa itämailla!

-- Niin, eikö totta! Oikea haaremi! Eikä kallistakaan!

-- Smyrnalaiset matot ovat vasta kauniita. Smyrnalaisista minä pidän. Mitkä värit! Mikä hienous!

-- Entäpä tuo kurdistaani! Katsokaapa!

Hitaasti joukot alkoivat vähetä. Kellon soitto oli jo ilmoittanut kaksi ruokailuvuoroa tunnin väliajoin, ja kolmatta vuoroa varten alettiin kattaa. Osastot olivat melkein tyhjät, siellä täällä vain joku myöhästynyt ostaja, joka tuhlaamishulluuden riivaamana unohti ajan kulun. Viimeisten ajurinvaunujen räminä häipyi kuulumasta, ja mahtava kaupunki kylläisenä syömisestä kuorsasi kuin ravittu hirviö ja sulatti uneen vaipuessaan palttinat, verat, silkit ja pitsit, joita aamusta alkaen oli heitetty sen kitaan. Myynnin viimeisten elonmerkkien lakattua tavaratalo näytti kaasuliekkien valossa taistelutantereelta, joka vielä höyrysi raastettujen uhrien jäännöksistä. Myyjät lepäsivät uupumuksesta voimattomina kaappiensa ja pöytiensä keskellä, joilla vallitsi epäjärjestys, kuin hirmumyrsky olisi kulkenut. Alakerran halleissa pääsi vaivoin kulkemaan tuolien tähden, täytyi astua niiden ylitse. Käsineosastolla Mignot seisoi pahvirasiavallin ympäröimänä. Villakangasosastolla ei päässyt ollenkaan liikkumaan; Liénard torkkui lainehtivassa kangasmeressä, mistä puoleksi luhistuneet pakkapinot kohosivat kuin talon rauniot, joita tulvillaan oleva joki kuljettaa mukanaan. Ja kauempana valkotavarat olivat sirottaneet lumensa maahan; joka paikassa kompastui ruokaliinojen jäälohkareisiin ja tallasi jaloillaan nenäliinojen kepeitä lumihiutaleita. Ylhäällä välikerroksen osastoilla sama sekasorto; turkikset viruivat pitkin lattiaa, valmiit puvut olivat läjinä kuin kaatuneiden sotamiesten viitat. Rutistuneita ja kääröistään avattuja pitsejä ja liinavaatteita venyi missä sattui. Olisi voinut luulla kokonaisen naislauman riisuutuneen ja heittäneen vaatteensa sikin sokin. Alhaalla pohjakerroksessa tulistunut kone vielä pärskyi tuskastuneen lähettämön työntäessä kadulle tavaratukkuja vaunuihin toimitettaviksi.

Mutta varsinkin silkkiosaston kimppuun ostajajoukot olivat rynnänneet; siellä oli tehty puhdasta jälkeä. Halli oli raastettu alastomaksi. Ääretön paris-bonheur -varasto oli kadonnut teille tietymättömille kuin lukemattomien heinäsirkkojen hävittämänä. Keskellä tyhjyyttä Hutin ja Favier, vaivoin taistelun touhusta tointuen, selailivat tarkistusvihkojaan ja laskivat myyntiprosenttejaan. Favier oli päässyt viiteentoista frangiin. Hutin huomasi raivokseen jääneensä tänä kovanonnenpäivänä toiseksi, sillä hänen voittonsa nousi tuskin kolmeentoistakaan. Voitonhimo leimusi heidän silmissään. Koko myymälä heidän ympärillään luetteli yhtä kiihkeästi numeroita saman kuumeen vallassa, riemuitsi niinkuin verilöylystä päihtynyt sotajoukko.

-- Mitä nyt sanotte, Bourdoncle? Mouret huusi. -- Vieläkö pelko vaivaa teitä?

Hän oli palannut lempipaikalleen välikerroksen portaille, missä seisoi käsipuihin nojaten. Nähdessään ympärillään hävityksen jäljet hän nauroi voitonriemuista naurua. Hänen aamuinen pelkonsa, tuo anteeksiantamaton heikkous, joka oli ainiaksi jäävä hänen salaisuudekseen, pakotti hänet huutamaan ääneen iloansa. Hän oli siis vihdoinkin lopullisesti voittanut. Pikkukauppa oli joutunut tappiolle, paroni Hartmann miljoonineen ja maa-alueineen oli voitettu hänen puolelleen. Nähdessään kassanhoitajien laskevan kumartuneina kassakirjojensa yli yhteen pitkiä numerojonoja ja kuullessaan kullan helinän rahojen vieriessä messinkisiin rasioihin Mouret tunsi Naisten Aarreaitan paisuvan ja kasvavan, sen hallin laajenevan ja sen käytävien pitenevän aina Dix-Décembrenkadulle asti.

-- Joko nyt uskotte talon liian pieneksi? hän jatkoi... -- Olisimme voineet myydä kahta vertaa enemmän.

Bourdoncle tunnusti nöyryytettynä erehtyneensä, mutta tämä tunnustus tuotti hänelle iloa. Samassa kummankin huomio kiintyi omituiseen näkyyn, ja ystävät kävivät jälleen vakaviksi. Niinkuin aina illalla Lhomme, ensimmäinen kassanhoitaja, oli koonnut eri kassoista tulot, ja laskettuansa ne yhteen ja kirjoitettuansa loppusumman lappuun, jonka pisti rautakoukkuun, hän oli lähtenyt viemään rahoja keskuskassaan kantaen niitä rahan laadun mukaan salkussa tai säkissä. Tänään kulta ja hopea oli voitolla. Lhomme nousi hitaasti portaita kantaen kolmea suunnatonta säkkiä, jotka hän, oikean käden puutteessa, vasemmalla kädellään painoi rintaansa vastaan ja esti luisumasta leuallaan lattialle. Raskaasti läähättäen hän kulki kallisarvoisen taakkansa painamana nöyrästi väistyvien myyjien välitse.

-- Paljoonko nousee, Lhomme? kysyi Mouret.

Kassanhoitaja vastasi:

-- Kahdeksaankymmeneentuhanteen seitsemäänsataanneljäänkymmeneenkahteen frangiin kymmeneen centimeen.

Mielihyvän hämmästys kulki Aarreaitan toisesta päästä toiseen sitä mukaa kun tieto levisi. Niin korkeaan tulokseen ei yksikään muotitavaroiden liike ollut tähän saakka yhdessä päivässä päässyt.

Illalla, kun Denise hoippui portaita ylös mennäkseen huoneeseensa, hänen täytyi nojautua ahtaan, peltikattoisen käytävän seiniin. Kun hän oli päässyt kammioonsa ja sulkenut ovensa, hän heittäytyi vuoteelleen, niin sietämättömästi hänen jalkojaan särki. Kauan hän tuijotti elottomin silmin pukeutumispöytää, vaatekaappia, koko hotellikaluston alastomuutta. Täälläkö hänen piti kuluttaa elämänsä? Hänen ensimmäinen täällä viettämänsä päivä tuntui niin armottoman pitkältä, niin lohduttoman raskaalta. Hän ei ikinä jaksaisi toista samanlaista. Sitten hän huomasi olevansa silkkipuvussa. Tämän talon määräämä puku kiusasi häntä, ja lapsellisuudessaan hän pukeutui vanhoihin villavaatteisiinsa purkaakseen muka matkakirstuaan. Mutta kun hän oli saanut ylleen oman köyhän pukunsa, hän tunsi kuristuvansa liikutuksesta, ja nyyhkytykset, joita hän oli koettanut aamusta asti pidättää, puhkesivat äkkiä kuumaan kyynelvirtaan. Hän heittäytyi uudelleen vuoteelle, itki veljiensä tähden, itki loppumattomasti, jaksamatta riisua kenkiänsäkään, itki menehtyäkseen sekä väsymyksestä että surusta.

V.

Seuraavana päivänä, tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Denise oli saapunut osastolleen, Aurélie rouva tuli sanomaan hänelle kuivalla äänellä:

-- Neiti, teitä kysytään johtokunnassa.

Denise tapasi Mouret'n istumassa yksinään suuressa, vihreällä ripsillä verhotussa työhuoneessaan. Hän oli sattunut muistamaan "Tappuratukan", minkä nimen Bourdoncle oli keksinyt Deniselle, ja vaikka hän ei yleensä välittänyt alentua toimittamaan santarmin virkaa, hän halusi nähdä uuden myyjättärensä peloitellakseen tätä, jos tämä vielä olisi yhtä huolimattomasti pukeutunut. Vaikka Mouret oli edellisenä iltana yhtynyt rouva Desforges'in pilkkaan, hänen itserakkautensa oli kärsinyt siitä, että hänen myyjättärensä pukua vastaan oli ollut muistuttamista. Hänen tunteensa tyttöä kohtaan olivat sangen sekavat, hänen olisi ollut vaikea selittää, oliko se ystävyyttä vai vihaa.

-- Neiti, hän alkoi, -- olemme ottaneet teidät palvelukseemme setänne tähden, ja jottei meidän vastoin tahtoamme olisi pakko...

Tähän hän lopetti. Hänen edessään, toisella puolella kirjoituspöytää, seisoi Denise suorana, vakavana ja kalpeana. Hänen silkkipukunsa ei ollut enää liian väljä, vaan mukautui pehmeästi hänen neitseellisen hennon vartalonsa ja puhdaspiirteisten olkapäittensä mukaan. Ja joskin hänen hiuksensa, jotka olivat sidotut paksuille palmikoille, yhä vielä vastustelivat vallattomasti, niin ne kumminkin koettivat taipua.

Itkettyään edellisenä iltana Denise oli vaipunut uneen ja nukkunut vaatteet päällä neljään asti. Herättyään häntä oli hävettänyt hermostunut herkkätunteisuuden purkauksensa. Hän oli ryhtynyt pienentämään pukuaan, ja sitten hän oli kampa kädessä kuluttanut kokonaisen tunnin peilin edessä saamatta kuitenkaan tukkaansa mielensä mukaan.

-- No, olettehan sentään siistimpi tänä aamuna... Mouret jatkoi. -- Nuo pahanilkiset suortuvat vain eivät ota taipuakseen.

Mouret oli noussut ja ruvennut muitta mutkitta korjailemaan Denisen tukkaa yhtä tuttavallisesti kuin edellisenä päivänä Aurélie rouva.

-- Pistäkää nuo korvan taa, hän sanoi. -- Ja palmikot ovat liian korkealla.

Denise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä mukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä värisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet aiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei pystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi hänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan luonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen tahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän vapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä auktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.

-- No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen kirjoituspöydän taakse. -- Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole Valognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi... Jos setänne nimi riitti hankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te puolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut täällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne... Kun nyt olen varoittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.

Hän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin hyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen uteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja taitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen toruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka kauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja hänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta. Tuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen verestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä puhettaan.

-- Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.

Denise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.

Tästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä. Herkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi, että heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti hän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki suoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän teki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä voittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.

Ensiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys. Vaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen ruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli kääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti liiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen paksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista mukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet kevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten nuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot pikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet muodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja, jotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni. Jalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on epäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen ihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti niin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan myyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien johdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset ponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä suorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja riutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.