Naiskohtaloita

Part 8

Chapter 83,153 wordsPublic domain

Mutta jo varhain seuraavana aamuna istui nuorukainen stafliansa ääressä eikä liikahtanut paikaltaan ennenkuin ilta hämärsi. Hän ei syönyt juuri mitään siitä ruuasta, jota signora Pia tyrkytti hänelle, ja koetti vain saada Rebekka ja Eleasar kuvansa valmiiksi, mikä ei onnistunut hänelle kuitenkaan ennenkuin seuraavana aamupuolena, sillä päivät olivat lyhyet ja keskeyttivät varhain hänen työnsä. Mutta tulen valossa hän alkoi piirustaa omaa kuvaansa peilistä, niin pientä vain, että saattoi sulkea sen kouraansa. Hän huomasi nyt ensi kertaa, miten hänen kasvonpiirteensä vuoden kuluessa olivat tulleet terävämmiksi ja kypsemmiksi; selvään niissä saattoi nähdä kuluneen vuoden ja yksinäisen vaelluksen ilojen ja surujen jäljet. Hän piirusti kuvaansa lukitun oven takana kunnes silmiä alkoi kirveliä. Sitten hän valvoi mieliajatuksissaan aina keskiyöhön saakka, vaikkei hän tänä iltana ollutkaan yhtä keveällä mielellä kuin edellisenä.

Täydellinen onnentunne valtasi hänen mielensä vasta taas sitten, kun hän toisen päivän illalla oli jättänyt taulunsa juutalaiselle taidekauppiaalle ja saanut paitsi uutta tilausta koko kasan tosin hiukan kuluneita kultarahoja. Moneen kuukauteen ei hän ollut omistanut näin suurta rahasummaa, ja hän astui nyt Corsoa ja Via Condottia myöten kasvoillaan sulhasen ilme, joka on lähtenyt ostamaan morsiuslahjoja. Omituista kyllä ei hänen mieleensä iskenyt lainkaan se ajatus, että hän valitsisi Anninalle jonkun korutavaran tai näkinkenkiä ja koralleja, joita hän näki suurissa joukoin. Sellaisenaan oli Annina nuorukaisen mielestä kallein aarre koko maailmassa, ja hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hän olisi yrittänyt koristaa häntä kurjalla kullalla tai kivillä. Mutta sen huoneen, johon hän oli luvannut tulla, piti olla kyllin arvokas voidakseen ottaa häntä vastaan. Kaikkein ensiksi hän osti vanhanaikuisen kauniin nojatuolin, jonka veisteltyä selkänojaa pieni kruunu koristi. Sitten hän valitsi varsin suuren maton, jolla hän aikoi peittää lattian, ja päätti tämänpäiväiset ostoksensa hankkimalla vielä kaksi kauniisti hiottua kristallipikaria. Eipä madonna Pia ihmetellyt niinkään vähän, kun seuraavana aamuna kaikki nuo kauneudet tuotiin hänen vaatimattoman vuokralaisensa ullakkohuoneeseen. Mutta nuorukainen, jonka emäntä luuli äkkiä tulleen mielenvikaiseksi, kertoi saavuttaneensa taulullaan niin suurta suosiota, että korkeita vieraita voisi minä hetkenä hyvänsä tulla hänen luokseen, ja varsinkin jos Golkondan prinsessa aivan äkkiarvaamatta saapuisi hänen työpajaansa, niin tahtoi hän toki tarjota hänelle kunnollisen istuinpaikan. Olenhan sanonut teille, Sor Giovanni, lausui emäntä kohottaen ilmaan kätensä, teissä on enemmän, kuin mitä luulisikaan, ja jos onni vain kerta katselee teitä minun silmilläni, niin ei se koskaan enää teitä jätä.

Siten oli näistä tärkeistä päivistä jo kaksi onnellisesti kulunut ja seuraavista piti vielä koettaa jollakin tavalla suoriutua, jotta ei menehtyisi odotuskuumeeseen. Tänä aamuna on hän nyt matkustanut, ajatteli nuorukainen. Jos nyt kulkisin Anninan talon ohitse, niin ehkäpä toinen ikkunaverhoista olisi puoleksi avattu! -- Sitten hän muisti, että Annina oli pyytänyt häntä kärsivällisesti odottamaan ja pysymään poissa, ja päätti ansaita suuren onnensa tottelevaisuudellansa. Kuolettaakseen aikaa alkoi hän piirtää hiilellä maisemaa valkealle seinälle, kuvasi siihen komean puutarhan ja meren rannan, merenneitosia, jotka tanssivat tyynessä illassa ja paimenen, joka soitti pilliään. Aivan etualalla lähteen partaalla, joka lorisi viheriöivän tammen juurella, istui nuori pari käsi kädessä, selin koko maailmaan, syventyneinä vain toistensa katselemiseen. Ja kun nuorukainen näki tyhjän alan näin kauniina, täytti hän muutkin tyhjät paikat koristeilla, joissa Phönix-linnulla oli tärkeä osa ja jossa rumaa huuhkaajaa haukka piteli pahoin. Siten hän muutti tuon kolkon kamarin ihanaksi satulinnaksi, josta hän itsekin iloitsi tarkastellessaan valmista työtään. Ei muuta puuttunut enää kuin hiukan auringonpaistetta, mikä olisi antanut valoa ja lämpöä koko huoneelle. Hiilisäiliö haisi pahalta ja sakea ilma nousi ylös kattoon painostaen rintaa. Siksipä nuorukainen olikin kovin kiitollinen, kun hän hirveän yön jälkeen, jolloin kaikki myrskyt olivat liittoutuneet yhteen ikäänkuin ennustaen maailman loppua, näki lauvantai-aamuna taivaan siintävän sinisenä ja iloisena jälleen; ja hän hengitti ahnaasti avonaisesta ikkunasta auringonsäteitä, jotka lämmittivät jälleen etelämaisella lämmöllään. Tämän viimeisen päivänsä hän käytti nyt lopullisiin valmistuksiin ja kuljetti huoneeseensa meheviä hedelmiä, harvinaisia makeisia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän hankki myös pari pullollista makeaa frascati-viiniä ja järjesti kaikki herkut niin taidokkaasti pöydälle, että niitä olisi kelvannut tarjota itse Golkondan ruhtinattarellekin. Yöllä, kun kuu tirkisti huoneeseen ja sen säteet kimaltelivat kristallilaseissa ja hopeoittivat appelsiinit, viikunat ja suuret rypäleet valaisten merenneitosten tanssia seinälläkin, luuli nuorukainenkin hetken aikaa näkevänsä ihanaa unta. Mutta samassa hänen mieleensä iski, miten pian koko tuo ihanuus katoaisi, ja syvä surumielisyys sai hänessä vallan. Onni oli niin lähellä, mutta yhä lähemmäksi tuli myös se hetki, jolloin hänen täytyi luopua rakkaimmastansa. Hetken aikaa hän antautui tämän tunteen valtaan. Hän näki Sor Beppen selvästi edessään, hänen vahingoniloiset kasvonsa, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Ei! huusi hän ja pui nyrkkiään, niin ei saa tapahtua, se olisi halpamaista pelkurimaisuutta, jos sallisin sen tapahtua kättänikään liikuttamatta, ponnistamatta kaikkia voimiani. Meidän täytyy paeta, vaikka meidän olisi pakko etsiä suojaa autiosta luolasta ja kerjätä leipää campagnan paimenilta. Mutta niin pahasti eivät asiat ole. Eikö minulla ole taidettani, joka hankkii meille kaikkialla, minne vain menemme, toimeentulomme? Eikö se ole minua tähänkin asti auttanut, kun olin vain tyhjäntoimittaja ja istuin kädet ristissä? Pettäisikö se minut nyt, kun on kysymyksessä tasoittaa tämän enkelin elämä? Ensi kertaako tytär karkaisi vanhempainsa kotoa ja palaisi vasta vuosien kuluttua takaisin pyytämään heiltä siunaustansa?

Näin hän puheli itsekseen myrskyisten tunteiden vallassa, ja mitä kauemmin hän tuumi asiaa, sitä luonnollisemmalta ja välttämättömämmältä hänestä tämä päätös tuntui. Hänen katseensa osui koiraan, joka nukkui vuoteen jalkapuolessa aavistamatta mitään. Miksi oli kaitselmus valinnut tämän kehnon välittäjän viedäkseen kaksi aivan ventovierasta yhteen, jollei tarkoituksena olisi tuottaa pelastusta lapsi paralle? Eihän mikään ollut vielä kadotettua. Olihan hänellä vielä sen verran rahaa, että hän saattoi suojattinsa kanssa päästä meren rannalle, missä kaikki muu selviytyisi.

Ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään laskeutui hän nyt levolle ja nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Sillä hän ei surrut sitäkään, mitä Annina hänen tuumastaan arvelisi. Hän luotti rakkauteensa ja vaikutusvaltaansa. Ja kun kirkas auringonpaiste herätti hänet ja hän kuuli katolta lintujen laulua, nousi hän yhtä rohkealla mielellä vuoteeltaan kuin onnellinen sulhanen hääaamunaan, joka muutamien tuntien kuluttua saa kuljettaa morsiamensa kirkkoon onnittelevien ystävien ja naapurien seuraamana.

Järjestettyään vielä hiukan huonettaan istahti hän staflian ääreen ja kuunteli kellojen kajahdusta kaikista torneista, jota ääntä hänen sydämensä tykytyskin säesti. Signora Pia astui hänen ovensa ohitse, huusi hänelle hyvää huomenta ja astui raskain askelin portaita alas matkalla messuun. Pieni talo oli aivan tyhjä. Avonaisen ikkunan ääressä istui koira ja katseli vakavin silmin ihmisvirtaa, joka kulki kadulla. Hänen herransakin silmäsi silloin-tällöin ulos, mutta vetäytyi heti taas näkyvistä ikäänkuin peläten, että hänen salaisuutensa näkyisi hänen otsallaan ja että kaikki ihmiset voisivat sen siitä lukea. Joka hetki teki hänet yhä levottomammaksi, pelokkaammaksi ja kiihkeämmäksi. Hän pelkäsi, että tyttö hiljaisella voimallaan voisi tehdä hänen hurjat aikeensa tyhjiksi, ja rohkaistakseen mieltään hän alkoi kiivaasti sättiä Sor Beppea ja kaikkia, jotka pitivät hänen puoltaan ja yltyi vihdoin niin vimmoihinsa, että hän pui nyrkkiään ja paljasti puukkonsa musertaakseen kaikki, jotka tunkeutuivat hänen ja hänen kaihonsa esineen väliin. Sillä välin oli ulkona kaikki hiljennyt, kellojen ääni vaijennut. Äkkiä Wackerlos alkoi haukkua, ja samassa kilahti ovikello ja nopeita askeleita kuului portaista. Kalveten riisti nuorukainen oven auki ja näki hunnutetun tyttövartalon ilmestyvän eteisen puolihämärään ja heittävän huntunsa silmiltä heti päästyään ylimmälle asteelle. Mutta Anninan rakkaiden kasvojen asemesta hän näki edessään pikku Lailan pyöreän naaman, joka näytti kovin säikähtäneeltä, silmätkin olivat synkät, ja suu nyreissään, jommoisena nuorukainen ei ollut häntä ennen nähnyt.

Hän astui aivan nuorukaisen eteen, joka pelästyksestä aivan mykkänä ja jähmettyneenä nojautui ovipieleen ja sanoi äkäisellä äänellä: Ettepä taida suuresti iloita nähdessänne minut, kelpo Sor Giovanni. Kiittäkää jumalaa, ettei teidän tarvitse kärsiä kovempaa rangaistusta ilkitöistänne. Teitä en minä tosin säälisikään. Teillä ei ole omaatuntoa ja itsekäs te myös olette niinkuin kaikki miehet, menköön koko maailma nurin, kun te vaan saatte leikkikalunne. Mutta jos Anninan täytyy kärsiä teidän tähtenne, niin -- varokaa itseänne!

Laila astui nopeasti huoneeseen ja nuorukainen seurasi häntä aivan tajuttomana. Kas vaan, sanoi tyttö huomattuaan hedelmät ja viinin ja kaikki kauniit laitteet huoneessa, onhan täällä niin kaunista, että tytön pää voi mennä aivan pyörälle. Ehkäpä viinissä on unijuomaakin? Sääli, että niin paljon vaivaa ja viekkautta menee hukkaan. Sillä sanoakseni sen heti paikalla: Annina ei astu koskaan jalallaan tämän kynnyksen yli. Ymmärrättekö, hyvä herra?

Laila, huudahti nuorukainen, mitä on tapahtunut, mitä minun tulee ajatella sinun puheistasi ja käytöksestäsi? Mitä on Anninalle tapahtunut? Kuka hävytön on --

Hiljaa! keskeytti Laila häntä; vihanne on turha. Ei ole kysymystäkään muusta kuin yhdestä hävyttömästä, ja se olette te, niin juuri te, vaikka kasvonne näyttävätkin niin lempeiltä ja vaaleat hiuksenne niin viattomilta. Teidän on turha kysyä mitään, sillä minä en ole salannut teiltä mitään ja olen vaan pyytänyt, että armahtaisitte tuota onnetonta raukkaa. Tekö armahtaisitte! Miehelläkö olisi omaatuntoa! Nyt kaikki on käynyt, niinkuin pelkäsinkin.

Mitä? Mitä? kysyi nuorukainen tuskissaan.

Tietäkää, sanoi hän levollisemmin, minä sanon teille kaikki, vaikka tiedän liiankin hyvin, että kaikki ne tuskat, joita tyttö teidän tähtenne kärsii, eivät koske teihin vähääkään, vaan imartelee vain teidän itserakkauttanne. Sillä ettekö te tiennyt, että te teitte Anninan elämän vain raskaammaksi koettamalla tavata häntä uudelleen? Ja sittenkin te seisoitte kuin virstantolppa, joka ei voi liikahtaa paikaltaan, sekä sateessa että auringonhelteessä Via Vittorialla, ja sittenkin te käytitte hyväksenne hetkeä, jolloin hän taisteli tuulta vasten hiipiäksenne hänen luokseen, kun hän ei voinut päästä teitä pakoon ja viekoitellaksenne häntä kaiken maailman hullutuksiin. Voi teitä, jolla on noin viattomat silmät, mutta käärmeensydän! Jos teidän rintaanne iskisi puukon ja etsisi sieltä sydäntä, niin kivi vastaan tulisi. Nuorukainen tarttui tyttöä hartioihin kiinni ja pudisteli häntä kuin mieletön. Sano, sano, huusi hän kumealla äänellä, äläkä kiduta minua enää kauemmin lörpötyksilläsi. Onko hän sairas, onko hän kuollut? Onko hän suljettu huoneeseensa vai rääkätty mielenvikaiseksi?

Nuorukaisen kiivaus pehmitti tytön mieltä, hän irtaantui nyt hänestä, kävi istumaan tuolille ja sanoi ilman minkäänlaisia verukkeita: Hän on sairas, ja te olette saattanut hänet sairaaksi, ja siksi hän ei voi tulla; nyt te sen tiedätte. Eilen illalla hän käski minut luokseen. Pahan ilman vuoksi en ollut käynyt häntä useampaan päivään tervehtimässä, ja muutenkin oli hän käynyt kylmemmäksi minua kohtaan sen jälkeen kuin hänellä oli salaisuuksia, joita hän ei tahtonut minulle ilmaista. Nyt minä kiiruhdin kuitenkin hänen luoksensa, sillä epäilin jotain pahaa. Hän oli lapsesta asti hyvin heikko terveydeltään, ei hän koskaan ollut sairas, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli heikompaa ainetta kuin muut. Tullessani hänen luoksensa tapasin hänet vuoteessa, kasvot olivat aivan muuttuneet, sillä hän makasi hirveässä kuumeessa; mutta hän tunsi minut heti, käski isän poistua ja viittasi minua aivan lähelle vuodettaan, jotta hänen kuuma hengityksensä poltti kasvojani ja kyyneleeni alkoivat valua. Laila, sanoi hän, minä olin luvannut mennä huomenna hänen luokseen, jotta hän saisi piirustaa kuvani ennenkuin meidän oli pakko erota toisistamme. Kirkkoaikana aioin mennä sinne, koska Sor Beppe on matkoilla. Olisiko se ollut syntiä? kysyi hän. Mutta ajattelehan, juuri iltaa ennen lähtöään pyysi Beppe minua mukanaan kävelylle ja äkkiarvaamatta hän vei minut San Carloon, missä eräässä kappelissa seisoo samainen madonnan kuva, joka paransi minut sairastaessani isoarokkoa, jotta kasvoni tulivat jälleen aivan sileiksi. Ja seisoessamme siinä kahden kesken alttarin edessä tarttui hän äkkiä oikeaan käteeni, laski sen jumalan äidin hameen liepeelle ja sanoi: Kaikkein pyhimmän madonnan nimessä vanno, Annina, ettet tahdo tavata enää tuota saksalaista, että väistyt hänen tieltään minun poissa ollessani, jos kaukaa hänet näkisit ja että koetat vihata häntä yhtä paljon kuin minäkin! -- Hän lausui nuo sanat tukehtuneella äänellä ja hänen silmänsä iskivät tulta. Minä olin aivan sanaton. Hän tiesi siis, että olin puhutellut Hansia, hänen vakoilijansa olivat toimittaneet hyvin asiansa. Mutta minä en saanut sanotuksi niitä sanoja, joita hän minulta vaati. Odotettuaan hetken aikaa hän sanoi: Tyttö, sanoi hän, sinä et tunne minua vielä. Minä olen lempeä kuin lammas, mutta jos joku kohottaa kätensä ja koettaa riistää sinut minulta, niin vereni alkaa kiehua. Olen tähän asti antanut tuon miehen olla rauhassa, vaikka hän onkin kohdellut minua hävyttömästi. Sillä niin kauan kuin olen sinun luonasi, nauran minä hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun minun on pakko matkustaa, en siedä sitä kauemmin, ja jollet sinä vanno minulle, niin toimitan minä hänet muulla tavalla pois tieltä. -- Laila, mitä minä saatoin tehdä? kysyi hän. Minä vannoin madonnan nimeen kaiken sen, mitä hän minulta vaati. Sillä minä tiedän, ettei hän mustasukkaisuudessaan pelkää mitään ja että hän olisi kylmäverisesti voinut ottaa Giovannin hengiltä. Mutta seuraavana päivänä, kun Beppe oli lähtenyt ja minä istuin yksin huoneessani, saattoi valani minut epätoivoon. Olinko vaatinut liiaksi onnea itselleni, ennenkuin olin valmis antautumaan koko elämänaikuiseen kurjuuteen? Enhän pyytänyt muuta kuin saada olla kaksi tuntia hänen kanssaan, jotta hän olisi voinut piirustaa kuvani vihkoonsa! Ja hän lupasi minulle, ettemme puhuisi rakkaudesta keskenämme. Ja mitä varten me olisimmekaan puhuneet? Tiesimmehän sen ilmankin. Jos minä en nyt mene hänen luokseen, niin mitä hän ajattelee minusta? sanoi Annina; kirjoittaa en kehtaa, sillä kirjoitan niin huonosti eikä minulla ole ketään, jolle voisin sanella. Voi tuota valaa, Laila! Kokonaisen vuorokauden minä lausuin nuo sanat yhä uudestaan itsekseni löytääkseni jonkun syyn, joka vapauttaisi minut niistä. Mutta minä olin joka puolelta sidottu. Ja juuri sille madonnalle oli minun pitänyt vannoa, joka kerran oli auttanut minua! Ei ainoakaan pappi olisi voinut vapauttaa minua valastani, ei edes paavi, sen minä ymmärsin. Mutta kun perjantai-ilta koitti ja sydämeni oli aivan pakahtua kuolemantuskasta, läksin vanhan eukon luo Chiavica del Buffaloon -- se on näet povaaja, selitti Laila, joka aina jonkun neuvon keksii, mutta ilkeä nainen hän on, voi sitä surkeutta, että Anninan piti mennä hänen luokseen! -- ja kun minä kerroin eukolle, nimiä nimittämättä, että olin vannonut San Carlon madonnalle luopuvani aikeesta, joka ei itsessään ollut syntiä ja kysyin, enkö millään tavalla voisi vapautua tästä valastani, niin neuvoi hän minua ryömimään kolme kertaa polvillani Lateraanin portaita ylös ja lahjoittamaan madonnalle uuden puvun, silloin hän varmaan vapauttaisi minut valastani. Yöllä hiivin sitten, vaikka olikin kovin paha ilma, sateessa ja tuulessa, vaippa vain hartioillani Lateraaniin. Portaat olivat niin märät kuin suihkulähteet, sanoi hän ja minä tunsin kuinka vesi huuhteli jääkylmänä polviani, ja sittenkin hirveä tuskani pakoitti minua täyttämään rangaistukseni ja minä rukoilin, ikäänkuin viimeinen hetkeni olisi koittanut. -- Kun kello tornissa löi kolme, olin suorittanut tehtäväni ja minä kiitin jumalaani; sillä voimani sammuivat silloin aivan kuin kynttilän valo. Kokonaisen tunnin verran täytyi minun vielä levätä portissa, kunnes polveni kannattivat minut taas kotiin. Laila, nyt tulee pahin kaikesta, sanoi hän, ja kohosi puoleksi istualleen vuoteessaan, niin kovaa tuskaa hän tunsi. Sillä kun olin taas kotona ja kaikki oli kestetty, eivätkä edes vanhemmatkaan olleet huomanneet mitään, niin kuulin äänen sydämessäni, joka sanoi, että kaikki oli ollut turhaa, että tekisin sittenkin väärin, jos rikkoisin lupaukseni ja että joutuisin perikatoon, jollen pitäisi valaani. Laila, tuo tieto vei kaikki voimani; ja siitä saakka makaan nyt kuumeessa ja jumala tiesi, jaksanko tästä enää nousta ylös!

Laila vaikeni ja kätki hetkeksi kasvonsa käsiinsä; kova liikutus vapisutti koko hänen ruumistaan. Kun hän vihdoin nosti taas silmänsä nuorukaisen puoleen, joka liikkumattomana nojasi seinään, pelästyi hän sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet häneen. Signor 'Annes, sanoi hän ja nousi pystyyn, nyt te tiedätte kaikki. Annina pyysi, etten ilmoittasi teille muuta kuin mitä hänen oli täytynyt luvata Beppelle. Minun piti vain tuoda teille hänen terveisensä ja pyytää teitä lähtemään pois kaupungista. Mutta minä arvelin, ettei rangaistus tekisi teille pahaa ja jos teissä olisi hiukankin ihmisyyttä, niin te tuntisitte olevanne yhtä kurja kuin pahantekijä ja saisitte siten hyvän opin koko elämäksenne. Te ette näytä vielä olevankaan niin turmeltunut kuin minä pelkäsin; se ilahduttaa minua, ja jos te jo tänään lähdette pois Roomasta, niin annan teille kaikki anteeksi. Ah, Sor Giovanni, jos luterilaisetkin rukoilevat, niin rukoilkaa tyttö raukan puolesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa, jotta hän voittaisi kuumetaudin eikä lähtisi vielä kolkuttamaan paradiisin ovea, sillä meidän täytyisi ikuisesti surra häntä.

Laila veti hunnun taas silmilleen ja aikoi lähteä. Kun nuorukainen ei vieläkään sanonut hänelle sanaakaan eikä ainoallakaan liikkeellä osoittanut huomaavansa hänen läsnäoloaan, seisoi hän hetken aikaa epäröiden, mitä hänen tulisi tehdä. Hänen oli sääli nuorukaista, jota tuska ja suru näytti jähmettävän kokonaan. Mutta hän ajatteli toisaalta, että hän oli sen hyvin ansainnutkin ja lisäsi siksi vain vielä: Minä menen nyt Anninan luo tiedustelemaan miten yö on häneltä kulunut. Jos kaikki on hyvin, niinkuin toivon, kuljen päivällisen aikana tästä vielä ohitse ja nyökkään teille päätä. Mutta jos minä pudistan päätäni, niin kaikki on vielä ennallansa. Voikaa hyvin, Sor Giovanni ja rukoilkaa enkelimme puolesta!

Laila poistui huoneesta, veti oven jäljessään kiinni ja kuunteli ulkona, eikö nuorukainen vieläkään liikahtaisi paikaltaan. Kun kaikki edelleen oli hiljaista, astui hän mietteissään portaita alas. Lapsi parat! sanoi hän. Voi sitä rakkautta!

Kun hän astui ulos kadulle, täytyi hänen pysähtyä. Tavaton tungos esti häntä pääsemästä eteenpäin, kadun toisella puolella seisoivat ihmiset ikkunoissa ja katsoivat säälivästi kadulle, jossa saattojoukko kulki hitaasti edelleen. Hän näki valkoisiin kapuziniläisvaippoihin puettuja munkkeja, jotka Roomassa kantavat kuolleita hautaan. Hirveä aavistus valtasi hänen mielensä. Ketä he kuljettavat? kysyi hän eräältä tytöltä, joka uteliaana oli astunut hänen rinnalleen ja kohonnut varpailleen. -- En tiedä, kuului vastaus. Varmaankin jotakin nuorta tyttöä, luultavasti kaunistakin, koska ihmiset tunkeutuvat hänen ympärilleen nähdäkseen häntä. -- Sillä välin saattojoukko läheni paareineen, jota munkit kantoivat päittensä tasalla auringon paisteessa. Samassa kuului koiran haukuntaa ylhäältä ikkunasta, joka yltyi yhä kiivaammaksi ja kumea ulvonta vastasi siihen saattojoukosta. Annina! huudahti Laila parka ja tarttui naapuriaan käsivarteen kiinni. Ja tungoksen läpi kiiruhti suuri verikoira Lailan luo ja koetti riistää hänet paarin läheisyyteen, ikäänkuin se olisi etsinyt apua vainajalle. Ylhäällä avonaisilla paareilla makasi kalpea tyttö, viheriä seppele hiuksissaan, ruusu ristiin lasketuissa käsissään. Kuinka kaunis hän on ja kuinka nuori! kuiskasivat kaikki ihmiset, jotka seisoivat kadulla. Siunattu olkoon hänen sielunsa. Kauniimpaa enkeliä ei koskaan ole ollut!

Siten saattojoukko kulki raittiissa syysauringossa katua myöten San Carloa kohti ja katu signora Pian talon edustalla tyhjentyi; sillä Lailakin seurasi heti toisten jäljessä Rinaldon mukana, kun hän hiukan vain oli tointunut. San Carlossa, madonnan kuvan ääressä, jolle Annina oli vannonut valansa, piti vainajan levätä kolme päivää, kunnes hänet laskettaisiin hautaan. Lähin tie ei kulkenut nuoren saksalaisen asunnon ohi. Mutta kantajat eivät voineet välttää tätä mutkatietä, sillä Via Vittoria oli korjaustöiden vuoksi suljettu. Sattumalta Annina siis kuolleena kulki samaa tietä, jonne hän elävänä niin hartaasti oli halunnut.

Puolta tuntia myöhemmin palasi signora Pia messusta kotiin, astui hitaasti portaita ylös ja pysähtyi ylimmälle asteelle hengähtämään. Hän kuuli koiran huoneessa surkeasti vinkuvan ja hyppivän ovea vasten, niinkuin sillä oli tapana tehdä, milloin sen herra oli ulkona. Säälistä avasi emäntä oven, joka ei ollut lukossa ja astui sisään. Samassa hän näki nuorukaisen makaavan liikkumattomana maassa ikkunan ääressä, hänen huulensa olivat aivan kalpeat, silmät ilmeettömät ja käsi tavoitteli sydäntä, ikäänkuin kuula olisi lävistänyt hänen rintansa. Ääneensä huutaen, jolloin uskollinen koira jälleen alkoi surkeasti vinkua, kiiruhti emäntä onnettoman vieraansa luo, nosti hänet maasta ja kantoi hänet ähkien ja valittaen vuoteelle, koettaen tuskissaan kaikilla mahdollisilla keinoilla saada hänet virkoamaan. Vasta monen yrityksen jälkeen, pestyään hänen otsaansa ja ohimoitaan viinillä, jonka nuorukainen oli ostanut Anninaa varten, avasi hän jälleen väsyneesti silmänsä. Heti paikalla hyppäsi koira vuoteelle ja nuoli aivan hurjana ilosta hänen kasvojansa, ja kun tointunut nuorukainen tunsi uskollisen toverinsa, näytti hänen muistinsakin palaavan ja hän purskahti katkeraan itkuun. Signora Piakin alkoi itkeä. Jumalan kiitos, huudahti hän kohottaen kätensä taivasta kohti, te elätte, Sor Giovanni. Kuinka hirveästi minä pelästyinkään! Juokaa nyt viiniä ja syökää hiukan, sillä varmaan te heikkoudesta tulitte tunnottomaksi, koska ette eilen illalla syönyt mitään.

Innokkaasti ja avuliaasti hän kaatoi toiseen kristallipikariin viiniä ja toi sen nuorukaiselle vuoteeseen. Mutta tämä työnsi sen kauhulla luotaan ja käänsi kasvonsa seinään päin, purskahtaen uudestaan itkuun. Emäntä ei ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkäpä hän tahtoo nukkua, sanoi hän, ja parasta se olisikin. Hän tekee liiaksi työtä, hänen henkensä ei anna hänelle rauhaa, hän kuluttaa kaikki voimansa. -- Päätä pudistaen hän poistui hiljaa huoneesta, kuulostaakseen jälleen hetken kuluttua. -- --