Part 9

Päivä oli kulunut ja tähtikirkas taivas kaareutui nukkuvan Rooman yli. San Carlon lukkarin ikkunaan kolkutettiin hyvin myöhään ja vastahakoisesti vanhus pisti päänsä ulos kylmään yöhön ja kysyi mitä haluttiin. Hän näki nuorukaisen seisovan koiransa kanssa ulkona ja tämä tarjosi hänelle hopearahaa, jos hän heti paikalla avaisi hänelle kirkon oven. Hän oli vannonut uskollisuutta kappelin madonnalle eikä hän saisi rauhaa, ellei hän saisi polvistua hänen alttarinsa ääreen. Unen horroksessa ja kysymättä sen enempää astui vanhus huoneestaan ulos, otti rahan vastaan ja päästi myöhäisen kävijän sisään; koirakin hiipi sisään heidän jäljissään. Kirkossa oli pimeä, vain tähtien hämärä valo tunki ikkunoista sisään ja ikuinen lamppu paloi pääalttarilla. Mutta eräästä sivukappelista loisti kirkas valo; siellä seisoi Anninan matalat paarit madonnan alttarin edessä. Korkeat kynttilät paloivat puolikehässä hänen ympärillään, risti seisoi pääpuolessa. Vanha lukkari, joka ehkä aavisti, miksikä nuorukainen näin myöhään vielä oli tullut kirkkoon, jäi pilarin varjoon seisomaan ja katsoi vain salaa kappeliin. Hän näki muukalaisen polvistuvan paarien viereen ja katselevan kauan aikaa vainajan kauniita kasvoja. Sitten hän huomasi, että hän veti sormuksen sormestaan ja painoi sen kalpean armaansa sormeen ja otti sen sijaan ruusun hänen kädestään. Sitten hän etsi esille paperin taskukirjansa välistä, johon oli jotakin piirretty, se oli hänen oma kuvansa, jota Annina oli pyytänyt. Hän työnsi sen hiljaa päänaluksen alle ja painautui aivan vainajan ylitse, ikäänkuin hän olisi koittanut katseillaan sytyttää tuleen sammunutta elämänkipinää. Samassa kajahti tornista keskiyön hitaat lyönnit. Nuorukainen kohosi maasta ja hoiperteli kappelista ulos, huomaamatta vanhusta, joka säälien katsoi hänen jälkeensä. -- --

Joulun aikoihin juolahti juutalaisen taidekauppiaan mieleen tiedustella, miten sen kuvan oli käynyt, jonka hän oli tilannut saksalaiselta maalarilta. Kun hän astui katonalaiseen atelieriin, näki hän signora Pian istuvan ikkunan ääressä ja kehräävän. Tämä oli mielissään tavatessaan juutalaisen, ehkäpä hän tietäisi kertoa jotakin vuokralaisesta, joka ei moneen viikkoon ollut palannut asuntoonsa. Eräältä sukulaiseltaan, joka omisti tilan lähellä Olevanoa, ja joka joskus oli käynyt häntä tervehtimässä, oli signora Pia kuullut, että taiteilija kuljeskeli levottomasti vuoristossa, vietti yönsä paimenten leirillä tai kurjissa kyläkapakoissa ja että kaikki vuoristolaiset tunsivat hänet ja hänen koiransa. Arveltiin hänen olevan hiukan heikkomielisen, koska hän ei koskaan nauranut eikä viipynyt missään yötä kauemmin, vaikka ilma olisi ollut millainen hyvänsä. Mutta Olevanon serkku oli puhunut hänen kanssaan ja huomannut, että hän oli aivan täydessä järjessään, ainoastaan kovin alakuloinen ja ihmisarka nuoruuteensa nähden! -- Minä toivon, että hän palaa takaisin, sanoi signora Pia. Siksi en huoli vuokrata huonetta kellekään muulle, vaan annan sen olla ennallansa. Katsokaa, tuossa ovat vielä viinipullot ja lautaset hedelminensä, jotka hän oli hankkinut siltä varalta, että joku prinsessa kerran tulisi häntä tapaamaan ja katselemaan hänen taulujansa. Ja tuon suuren maiseman, jota te kehutte niin hyväksi, piirusti hän vielä pari päivää ennen lähtöänsä; äärettömän nopeasti se häneltä valmistui. Mikähän kumma sai hänet pois suunniltansa? Rakkaus se varmaankaan ei ollut, sillä hän oli tavattoman kelpo nuorukainen ja aivan viaton, sen minä voin todistaa. Mutta kukapa tietää, ehkä hän todellakin oli rakastunut johonkin prinsessaan. Voi, Sor Davidde, kunpa voisi tietää, millä tuollaista nuorta mieltä voi parantaa! Mutta nuoret ovat kuin hyttysiä. He voisivat elää aivan erinomaista elämää, -- mutta heti kun he näkevät tuliliekin, joka ei kuulu heille lainkaan, hyppäävät he pää edellä kadotukseen, jotta he saisivat vaan tuntea kipua. Ja sen jälkeen kulkee niin moni ontuen maailmassa, eikä ymmärrä itsekään minkä vuoksi. Mutta me emme voi sitä asiaa auttaa, hyvä herra, eikä se teekkään mitään; oikea ihminen tulee sittenkin ennalleen jumalan avulla, ja sydämen laita on aivan kuin käsivarren tai jalankin. Kun se kerran on taittunut, niin se ei taitu toista kertaa enää yhtä helposti. Ja onhan siinäkin joku lohdutus!