Part 7
Myrskyaskelin nuorukainen astui eteisen läpi ja tuli vavisten puutarhaan. Suuri lehtimaja puutarhan perällä pisti heti hänelle silmiin. Sieltä kajahti tamburiininkin ääni, ja köynnösten takana näki hän vaalean tytön vartalon nopeasti pyörivän tanssissa. Tamburiininsoittaja istui aivan sisäänkäytävän vieressä. Hän käänsi hiukan päätään, sen enempää ei Hans saanut nähdä.
Tuo iloinen säikähdys iski koko hänen ruumiiseensa niin suurella voimalla, että hänen täytyi käydä lähimmälle penkille istumaan. Isäntä toi hänelle viiniä ja asetti lautasellisen oliiveja hänen eteensä. Hän ei koskenut kuitenkaan mihinkään, vaan tähysteli lakkaamatta lehtimajaan, jossa vallitsi puolihämärä. Pian hän tunsi tanssijattarenkin, joka hyppi iloisesti kuin lintu häkissään, Lailaksi. Ja vanhus, jolla oli sotilaalliset viikset ja syvä arpi vasemman silmän yläpuolella, oli varmaan isä. Mutta tuo toinen, joka istui Anninan lähellä ja kuiskasi aika-ajoin jotakin hänen korvaansa, kukapa se muu olisi voinut olla kuin karhu, Sor Beppe? Hänen leveä kömpelö vartalonsa, josta puoleksi äreä, puoleksi hyväntahtoinen paksu pää kohosi ylöspäin ilman minkäänlaisen kaulan välitystä, vastasi täydellisesti hänen nimeänsä, vaikka karhu olikin pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja oli pistänyt napinläpeensä granaattikukan. Mitä hän oli kuiskannut tytön korvaan? Se ei näyttänyt kuitenkaan tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen. Ainakin hän katsoi vaan aivan ilmeettömästi syliinsä ja soitti ikäänkuin unessa pientä tiukurumpua, kunnes Laila sanoi, että jo riitti. Sor Beppe taputti mielistellen käsiään; varmaan syy oli hänen, että he olivat valinneet näin syrjäisen paikan, jossa saattoi piiloutua lehtimajan suojaan niiden harvojen vieraiden katseilta, jotka kapakassa olivat. Sillä kun Laila lakkasi tanssimasta ja kehoitti Anninaa tulemaan ulos hänen kanssaan, näki Hans selvästi, miten Sor Beppe sen kielsi ja kävi aivan lehtimajan aukon eteen istumaan. Hän oli tosin jo aikoja sitten huomannut ulkopuolella nuorukaisen, joka ei kääntänyt silmiään heistä. Ja nyt Lailankin silmät kiintyivät tuttuun muukalaiseen; hän kumartui Anninan puoleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Väliäpitämättömyydestäkö vai jostakin muustako syystä tyttö ei kääntynyt taakseen. -- Äkkiä noiden neljän keskuudessa vallitsi äänettömyys, joka näytti varsinkin kiusaavan Sor Beppeä. Sinä olet niin kalpea, Annina, sanoi hän äkkiä. Kun isä on tyhjentänyt lasinsa, niin me lähdemme kai kotiin, ennenkuin iltakylmä yllättää. Voimmehan ainakin sanoa, että olemme päättäneet lokakuumme kunnollisella ja viattomalla ilolla.
Lailan kasvoihin ilmestyi pilkallinen hymy, jota hän töin-tuskin saattoi hillitä. Hiljaa ja kalpeana astui Annina lehtimajasta taluttaen isäänsä, joka varmaan oli liiaksi nauttinut viiniä. Hänen toiseen käsivarteensa oli Sor Beppe tarttunut ja piti huolta siitä, että hän peitti kokonaan nuoren tytön solakan vartalon heidän astuessaan nuorukaisen pöydän ohi. Noiden kolmen takana astui vallaton Laila, joka kohottamalla salaa olkapäitään tahtoi ilmaista, ettei hän vapaaehtoisesti ollut etsinyt tätä seuraa eikä paikkaa liioin. Sitten hän painoi sormensa suulleen ja teki rukoilevan liikkeen pyytäen Hansia jäämään paikalleen. Mutta ei edes tuomiopäivän pasuuna olisi voinut estää häntä seuraamasta heidän jälkiään. Kuitenkin hän pysytteli jonkun matkan päässä ja koetti poistaa kaikki epäilykset pysähtymällä vähä-väliä, katsellen maisemaa sekä oikealla että vasemmalla, ja ollen piirustavinaan jotakin luonnoskirjaansa. Häntä ihmetytti vain se seikka, että ystävätärkin, joka ei suinkaan ollut epäsuosiollinen hänelle, koetti kaikella tavalla estää tuttavuuden jatkumista.
Vielä samana iltana hän sai siihen selityksen. Sillä kun seura oli kadonnut siistiin taloon Via Vittorian varrella ja nuorukainen, Sor Beppen äkäisen katseen seuraamana kulki suljetun oven ohitse ja puoleksi autuaana, puoleksi epätietoisena astui edelleen hämärtäviä katuja pitkin, kuuli hän äkkiä kuiskaavan äänen mainitsevan häntä nimeltä. Tepastelevin askelin, aivan kuin västäräkki astui pieni Laila hänen perässään, vilkutti hänelle silmää, ilmaisten siten, että hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, mutta kulkikin samassa hänen ohitsensa ja veti hänet viekastellen perässään yhä syvemmälle kaupunkiin, kunnes he vihdoin tulivat Pantheonin pylväiden varjoon, missä hän salli hänen lähestyä itseään.
Signor 'Annes, sanoi Laila kohottaen varoittavasti sormeaan, minkä kepposen te nyt olette tehnyt meille! Emmekö me kieltäneet teitä pyrkimästä seuraamme, ja nyt te kuitenkin riiputte kintereillämme, aivan kuin ukkonen salaman jäljissä? Mitä te voitatte sillä, että tuo tyttö parka, Annina, joutuu vain yhä syvemmälle karhun luolaan, niin ettei hän hellitä käpäliään enää oven rivasta ja murahtelee niin äkäisesti talossa, että pelosta rappauskin karisee alas seiniltä? Hävetkää, että laskette tuollaisen taakan lapsi paran hartioille, joka parhaansa mukaan koettaa kestää onnettomuuttaan. Paha periköön teidän tyhmän koiranne, joka sai koko tämän ikävän jutun aikaan! -- Ja hän hutki suutuksissaan viatonta elukkaa, joka pakeni ihmeissään päivänvarjon iskuja.
Laila hyvä, vastasi nuorukainen, älkää ainakaan tänään tehkö mitään pahaa koira rukalle, joka vihdoin on taas saattanut minut teidän läheisyyteenne.
Minunko? kysyi hän pilkallisesti. Turhia verukkeita! sanokaa suoraa, hyvä herra: te olette rakastunut Anninaan, aivan korvia myöten, sanon minä teille. Se on yksi tosiasia. Toinen on se, että teidän täytyy heittää Annina mielestänne, niin kaunis ja hyvä ja suloinen kuin hän onkin, ja luvata nyt minulle kunniasanallanne, että vältätte häntä tästä lähin yhtä kiihkeästi, kuin lienette tähän saakka häntä etsinyt. Sillä minä en siedä, sanoi hän lujalla äänellä, en siedä lainkaan, että te rupeatte nyt vielä kiusaamaan tuota tyttö parkaa, kun jo ennestäänkin niin moni harjoittaa tätä kristillistä tointa.
Laila! huudahti nuorukainen liikutettuna, mitä se merkitsee? Onko totta, että tuo kömpelö junkkari on iskenyt silmänsä tähän enkeliin? Onko se todellakin mahdollista?
Puh! sanoi Laila, tuolla kömpelöllä junkkarilla on rahapussi, aivan yhtä pyöreä ja paksu kuin hän itsekin, eikä hän niin tyhmä olisikaan, jos maailma olisi autio saari ja Annina ja Sor Beppe sen ainoat asukkaat. Monet Roomassa ottaisivat hänet, vaikka hänellä olisi vain puolet rikkaudestaan; kaikki muut paitsi Annina, jolla on hyvin kummallinen maku. En voi sitä teille sen paremmin todistaa, kuin että tuo hupakko on teihin suuresti mieltynyt, vaikka te olettekin yhtä heikko kuin David tuon goljattimaisen Sor Beppen rinnalla ja takistanne päättäen omistatte enemmän päässänne kuin taskussanne.
Onko hän sanonut sinulle, Laila, että hän ajattelee minua?
Sanonutko? Mitä vielä, silloin te tunnette hänet huonosti. Ja sen vuoksi vieläkin kerran, minä en siedä, että koetatte häntä tavata enää ainoatakaan kertaa. Sillä hän on karhun käpälissä, eivätkä kaikki pyhimyksetkään voisi häntä pelastaa, pikemmin karhu musertaisi hänet kuin hunajakakun. Juttu on jo siksi vanha ja isä ihastunut tuohon rakkaaseen vävyyn, ja äiti, joka on aina vuoteenomana, on kokonaan pappien vallassa, jotka tahtovat mielemmin kuulla Sor Beppen rahapussin kilinää kuin aamumessun kelloja. Rakas Sor Giovanni, jos teillä todellakin on sydäntä -- ja näyttäähän todellakin siltä, kuin olisitte rakastunut -- niin pankaa tavaranne kokoon ja vaeltakaa Porta del Popolosta ulos, menkää sinne mistä te tulittekin ja pyytäkää kyyhkysiä tai satakieliä niin paljon kuin tahdotte, älkää vain Phönix-linnuille virittäkö ansoja. Ja sen sanoo teille hyvä ystävänne, joka mielellään uskoo vaikka kuinka paljon pahaa miehistä, mutta luottaa siihen, että teillä on omantunnon tapainen takkinne alla. Oletteko ymmärtänyt? Hyvää yötä, signor!
Hän jätti nuorukaisen seisomaan pilarien varjoon ja kiiruhti pois päästäkseen vielä ennen yötä asuntoonsa, Trastevereen. Mutta Hans ei voinut liikahtaa paikaltaan, niin voimakkaana riehui tuska ja onni hänen sydämessään. Hänen oli aivan mahdotonta käsittää, että hänen olisi pitänyt luopua armaastaan ikipäiviksi juuri samassa hetkessä, jolloin hän oli jälleen löytänyt hänet. Mutta samalla kuin hänen sielu parkansa oli vaipua pohjattoman autuuden mereen, näki hän äkkiä kohoavan ympärilleen teräväpäisiä kallioita, ja korkeimmalla huipulla Sor Beppen jättiläishaamun, joka pilkallisesti irvisteli hänelle ja hieroi lihavia, sormuksilla koristettuja sormiaan nauraen kilpailijansa särkyneelle onnelle.
Tunnin aikaa hän kulki vielä kuin mieletön edestakaisin kiihkeästi keskustellen itsensä kanssa, koiran hiipiessä korvat lupassa hänen rinnallaan. Sielunmyöjät, raivosi hän. Antavat tuon aarteen ensimäiselle parhaalle, joka maksaa hänestä vain hyvän hinnan. Kuninkaallekaan he eivät saisi häntä myödä! Ja kun tuo karhu saa hänet omakseen, sulkee hän hänet ummehtuneeseen loukkoon, eikä kukaan enää saa hänestä iloita. Kuinka suurella riemulla tuo konna astuikaan ohitseni! Oi, hänellä on syytä olla ylpeä, ettei tyttö juokse häneltä karkuun, kun hän antaa koirien vartioida häntä ja päästää hänet korkeintain vain kerran pyhäpäivänä pimeään kapakkaan, jotta hän voisi näyttää tuota sulotarta roskajoukolle ja kerjäläisille. Ja häntäkö en saisi kadehtia enkä häiritä hänen rauhaansa? Ja vaikka hän olisi liitossa kaikkien Rooman paavien ja helvetin kanssa, niin minä tahdon nähdä jälleen enkelini ja kuulla hänen omasta suustaan, eikö hän vielä ole autettavissa, enkö _minä_ voi häntä auttaa!
Kun hän oli selvitellyt itselleen tämän päämäärän, tuli hän paljoa levollisemmaksi ja unohti kokonaan, ettei hän vielä tiennyt, mihin keinoihin hänen pitäisi ryhtyä. Hänen mielensä paloi takaisin Via Vittoriaan ja siellä hän istui sydänyöhön saakka eräällä kivellä Anninan taloa vastapäätä ja ajatteli toivolla ja kaiholla hänen kauneuttaan ja alakuloisuuttaan.
Mutta seuraavana päivänä, kun raskaat huolet herättivät hänet jo varhain unesta, tuntui elämä hänestä kovin mustalta. Sillä taiteilijakevytmielisyydestään huolimatta ei ystävämme kuitenkaan pitänyt sopivana sytyttää armaansa taloa palamaan, jotta hän siinä tilaisuudessa voisi pelastaa hänet, varsinkaan kun ei olisi lainkaan varmaa, että Sor Beppe tekisi hänelle sen ilon ja menettäisi henkensä liekeissä. Mistään suoremmasta, porvarillisemmasta keinosta hänellä tuskin olisi apua. Sillä paljon menestystä hän ei myöskään voinut toivoa, jos hän menisi vanhan soturin puheille ja pyytäisi, ettei hän naittaisi tytärtään, ennenkuin maalari Hans oli tullut kuuluisaksi mieheksi ja saattaisi tulla häntä kosimaan nelivaljakolla. Niinpä seuraavina päivinä täytyi tyytyä vain tuulentupiin, joita nuorukainen rakensi tulevaisuuden pilviin, ja ainoa järkevä asia, johon hän ryhtyi oli se, että hän voitti vastenmielisyytensä ja alkoi, tosin puoli horroksessa, maalata Madonna Pian muotokuvaa, tämän istuessa jäykkänä kullasta ja silkistä ja vihreä papukaija aivan kuin jahtihaukka kädellä, viimeinen lahja, jonka hän oli saanut mieheltään ennen onnetonta veitsenpistosta. Samalla hän teki luonnoksen hyvin kaunista taulua varten, joka kuvasi Rebekkaa ja Eleasaria kaivolla. Tytölle hän aikoi antaa Anninan kasvonpiirteet, ja väsynyt matkamies, jolle suloinen tyttö tarjoo virkistävää juomaa, saisi kuvata häntä itseään. Hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että kaikki onnistuisi hyvin, jos hän vain näkisi Anninan jälleen. Kuva tuli kahdessa päivässä peloittavan muotoiseksi; itse sommittelu edistyi nopeasti ja eräs juutalainen, joka nuuski nimettömän nuoren taiteilijan atelierissä, tilasi sen heti ensi näkemältä. Heti tämän tapauksen jälkeen nuorukainen kiiruhti onnellisena ulos ja käveli ainakin toistakymmentä kertaa Via Vittoriaa pitkin silmät Anninan ikkunoihin luotuina. Jos Sor Beppe nyt olisi tullut häntä vastaan, niin olisi tuon jättiläisen täytynyt väistyä hänen tieltään, tai hänet olisi armotta heitetty kumoon.
Kaikesta huolimatta hän ei ollut vielä kuitenkaan onnistunut nähdä Anninaa uudelleen, vaikka hän joka päivä hiipikin hänen talonsa ympärillä. Ikkunaverhot olivat suljetut, aivan kuin itämaalaisessa haaremissa. Silloin-tällöin hän näki vain isän jossakin ikkunassa poltellen savipiippunysäänsä. Vanhus tirkisteli puoleksi lapsellisesti hymyillen kadulle eikä näyttänyt huomaavankaan nuorukaista, ei edes silloinkaan, kun tämä kunnioituksesta sitä miestä kohtaan, jolla oli tällainen tytär, nosti tervehtien hänelle hattuaan. Tunkeutua taloon tai muuten päästä mihinkään salaiseen yhteyteen tytön kanssa, oli kerrassaan mahdotonta. Naapurit, jotka Sor Beppe oli lahjonut puolelleen, osoittivat muukalaiselle, joka kahdesti päivässä kulki tätä katua myöten, sanatonta epäluuloa. Hän ei voittanut mitään muuta, kuin että hän ohikulkiessaan ja nipistäessään koiraansa korvista, kunnes se alkoi vinkua, sai kuulla Rinaldon tutun bassoäänen hiljaa kajahtavan talon sisältä, äänen, joka ilmaisi, että koirakin oli kadottanut vapautensa.
Siten kuluivat ensimäiset marraskuun viikot ja tavattoman varhainen talvi koitti. Myrsky ja sade raivosi kaduilla, roomalaiset istuivat päivät pitkin vaippoihinsa kääriytyneinä kahviloissa, muukalaiset palelivat hiilisäiliöiden ääressä tai tukehtuivat savuun, jota myrsky tuprutti kamiinista huoneisiin, eikä kukaan lähtenyt asiatta ikävälle kadulle. Vain ystävämme, jonka huonoa ullakkohuonetta ei käynyt lämmittäminen, vaelsi, vaikka hän oli jättänyt vaippansa jo Firenzeen, uskollisesti niinkuin ennenkin joka päivä Via Vittorialla, vaikka hänen mielentilansa kävikin jokaiselta sadepäivältä yhä toivottomammaksi. Sattuipa silloin eräänä iltana, kun hän hetkeksi etsi suojaa pahaa ilmaa vastaan San Carlon portilla, että huntuun kiedottu olento astui nopeasti ulos kirkosta ja pelkäämättä myrskyn raivoa avasi heti suuren vihreän sateenvarjonsa palataksensa kotiinsa. Hän oli niin kokonaan kiedottu vaippoihin ja huiveihin, ettei vartalosta voinut nähdä kerrassaan mitään. Ja kuitenkin nuorukaisen sydämen tykytys ilmaisi hänelle, että Anninan hame oli sipaissut hänen ohitsensa. Epäröimättä hän astui hänen jälkeensä ja ennätti hänet, kun hän hetkeksi pysähtyi taistellen sateenvarjollaan myrskytuulta vasten. Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, hän tarttui vain vapisevin käsin varjoon ja piti sitä lujasti tytön pään yläpuolella. Kääntykäämme nurkkauksesta, sanoi hän sitten hiljaa, katsomatta tyttöön. Siellä me olemme paremmin myrskyn suojassa. Tulkaa minun mukanani, Annina, jumalan tähden, älkää kieltäkö minulta tätä pientä suosiota; kuka tiesi, näenkö teitä enää koskaan.
Anninan huntu oli siirtynyt syrjään, ja nuorukainen näki nyt, kun hän astui ääneti hänen rinnallaan, että hän oli vielä tavallistakin kalpeampi. Annina katsoi häneen rukoilevasti aivan kuin avuton lapsi. Tarkoituksellako vai epähuomiossako hän ei kääntynyt Via Vittorialle? Annina itse ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unessa, suuret silmät katsoivat hiljaa ja surullisesti vain kauas eteensä, kun nuorukainen äkkiä, sateen hyvän aikaa vain ratistessa heidän päittensä yläpuolella, sai puheenlahjansa jälleen ja ilmaisi Anninalle kaiken sen, mikä viikkokausia oli painanut hänen mieltään. Hän ei salannut mitään, ei vihaansa Sor Beppea kohtaan, ei lujaa päätöstään taistella Anninan puolesta kuin elämästä ja kuolemasta, ei köyhyyttään. Vain rakkaudestaan hän ei maininnut montakaan sanaa eikä tiedustellut myöskään Anninan tunteita, ikäänkuin se olisi ollut selvä asia. Annina ei sanonut myöskään vastaan. Hans oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä kiihkeästi joka kerta, kun hän puhui vihamiehestään, tai tuskastaan, kun hän tiesi Anninan elävän tuollaisessa orjuudessa. Annina ei vetänyt pois kättään. Hän ei olisi häneltä huuliaankaan kieltänyt, jos Hans olisi pyytänyt saada suudella häntä. Mutta nuorukaisen mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän tiennyt mitä hän teki. Annina, sanoi hän, me olemme kovin onnettomia. Kuinka onnettomia me olemmekaan, kun emme edes tänä hetkenä, jonka taivas itse on meille suonut, voi olla iloisia. Minä näen rakkaat kasvosi nyt lähelläni, joita niin kauan aikaa olen ikävöinyt, ja tunnen sinun hengityksesi, ja kuitenkin silmitön tuska ja huoli sinun tähtesi saa mieleni aivan kuohumaan. Puhu jotakin, armaani; sano, tiedätkö itse mitään lohdutusta, sano ennen kaikkea, ettei minun pidä joutua epätoivoon, ja minä lupaan sinulle, että rohkaisen mieleni kuin mies enkä anna käsieni syliin vaipua, ja silloin kaikki on onnistuva ja me nousemme taisteluun vaikka koko helvettiä vastaan.
Annina pysähtyi äkkiä, kun hän oli lausunut nämät sanat, ja pidätti lempeästi hänen käsivarttaan. Hans, sanoi hän pehmeällä, hillityllä äänellään koettaen selvästi lausua vieraskielistä nimeä, madonna on armollinen, kun hän sallii minun tyhjentää sydäntäni teille. Sillä se oli kovin täysi, kauan en olisi tätä tuskaa enää kestänyt. Kun joka päivä näin teidän sekä kauniilla että rumalla ilmalla kulkevan talomme ohi --
Näitkö minut?
Joka kerta. Minä seisoin uutimen takana, vaikka en saanut sitä avata. Kun olitte astunut ohi, niin luulin menehtyväni suruun ja mieluimmin olisin heittäytynyt alas kadulle. Mutta se olisi ollut jumalatonta. Oi, Giovanni, miksi me kohtasimme toisemme? Enhän aikaisemminkaan ollut iloinen, mutta en tiennyt syytä siihen niin selvästi kuin nyt. Nyt minä tiedän sen koko elämäni ajan.
Mitä sinä sanot? Oletko jo sitten ihmisten ja jumalan edessä hänen omansa? Eikö jokainen päivä voi vielä tuoda sinulle pelastusta?
Ei, sanoi hän. Vanhempani kiroisivat minut, äitini kuolisi surusta. Ja vaikkapa Sor Beppe nyt juuri kuolisikin, niin mitä se meitä auttaisi? Te ette ole kristitty, te olette luterilainen, sellaiselle he eivät koskaan anna lastaan.
Annina, huudahti Hans pelästyneenä. Entäs sinä, jos olisit vapaa eikä sinun olisi pakko noudattaa vanhempiesikaan mieltä --? Minä rukoilisin madonnaa, että hän lähettäisi armonsäteen teidän sydämeenne. Mutta se on turhaa; minä tiedän aivan varmaan, että minun täytyy tulla Sor Beppen vaimoksi, vaikka edeltäpäin kuolisin. Ja niinpä meidän on pakko erota, Hans, siinä ei auta mikään; ihmeitä ei nykyaikana enää tapahdu.
Tyttö, kuinka voit sellaista sanoa tai ajatella? huudahti Hans epätoivoissaan ja heitti hänen kätensä luotaan.
Olkaa luja ja hyvä, pyysi Annina vapisevalla äänellä. Mitä minä teen, jos tekin joudutte epätoivoon? Te matkustatte takaisin Saksaan ja unhotatte Anninan ja painatte jonkun muun sormeen äitinne sormuksen. Mutta minä, minä jään tänne!
Annina vaikeni ja tukahdutti suurella ponnistuksella tuskansa. Nähkääs, sanoi hän edelleen ja katseli nuorukaista hellästi silmiin, ihmeitä ei tapahdu enää nykyään, se on totta; mutta on vieläkin marttyyrejä maailmassa, ja monet tyhjentävät rakkaan vapahtajansa veren sekoittamalla siihen omaansa. Miksikä minun osani olisi parempi? Siksikö, että olen vielä niin nuori? Sitä enemmän on minulla aikaa oppia kärsimään. Mutta ennenkuin täysi yö minulle koittaa, tahdon vielä kerran nauttia auringosta. Olen tuuminut jotain mielessäni, jatkoi hän kuiskaten ja hänen kauniit kasvonsa peittyivät punaan. Te sanoitte kerran, että tahtoisitte mielellänne piirustaa kuvani. Olen ajatellut, ettei se mikään synti olisi, vaikka sen teille sallisinkin; ja kuulkaahan nyt, miten me voimme järjestää asian, jottei kukaan saa sitä tietää. Kolmen päivän kuluttua matkustaa sulhaseni joksikin aikaa pois, asioitaan toimittamaan, aina Assisiin asti. Kaksi päivää myöhemmin on sunnuntai, jolloin menen aikaisin aamulla kirkkoon. Minä järjestän siten, ettei kukaan seuraa mukanani, ja sitten tulen teidän asuntoonne, Hans, ja olen teidän luonanne pari, kolme tuntia. Silloin voimme oikein sydämen pohjasta jutella. Mutta luvatkaa minulle pyhästi: ei mitään rakkaudesta, vaan kuin vanhat ystävät, jotka ovat olleet tutut lapsuudesta saakka ja tahtovat kerran tyhjentää sydämensä. Päivällisen aikana palaan taas kotiin, hunnun peitossa ei kukaan tunne minua; sillä jos Sor Beppe saisi siitä vihiä, niin hän tappaisi minut. Hän ei ole paha, uskokaa minua, mutta vihassaan hän on aivan hillitön, ja mustasukkaisuus saa hänet pois suunniltaan. Ja vielä yksi asia: minä tahtoisin niin mielelläni saada myös kuvan teistä, niin pienen, että voisin pistää sen messukirjani väliin. Tahdotteko antaa sen minulle muistoksi?
Annina, huudahti nuorukainen, onko se totta? Tahdotko todellakin tehdä kaiken tuon minulle?
Tahdon, sanoi hän suloisesti hymyillen. Olen sen niin lujasti päättänyt, että mielemmin kuolen kuin luovun päätöksestäni. Olisin sen joka tapauksessa tehnyt ja olisin pyytänyt Lailaa ilmoittamaan sen teille. Nyt sain itsekin sen teille uskoa; siitä olen iloinen. Minä tiedän missä te asutte. Kuljin kerran pitkin teidän katuanne silloin teidän koiranne kurkisti ikkunasta ulos. -- Eikö totta, te pidätte sananne, ettekä tee meille eroa vaikeaksi, kun minun on pakko lähteä?
Nuorukainen ei vastannut. Sitten Annina otti sateenvarjon hänen kädestään ja sanoi: Jääkää hyvästi! Minä palaan nyt yksin kotiin. Ja pysykää poissa Via Vittorialta sunnuntaihin saakka. Jos epäilyksiä heräisi ja minua vartioitaisiin vieläkin ankarammin, niin etten pääsisi teidän luoksenne, niin olisi se kuolemani. Jääkää hyvästi, Hans! Näkemiin asti, yhden ainoan kerran, ja sitten -- unohtakaamme toisemme iäksi!
Hän vilkutti silmiään ja viittasi tavattoman herttaisesti kädellään jäähyväisiksi ja jätti nuorukaisen vanhan palatsin eteiseen, missä he viimeksi olivat keskustelleet. Nyt vasta, kun tyttö oli kadonnut, tunsi nuorukainen kiihkeän halun kiiruhtaa hänen jälkeensä ja painaa hänet syliinsä. Mutta hän hillitsi itseään, jotta hän ei tuhoaisi sitä, minkä Annina oli hänelle luvannut.
Puoleen yöhön ei nuorukainen ummistanut silmiänsä, mutta tuska ei enää pitänyt häntä valveilla, vaan onni, joka salaa lauloi ja humisi hänessä niinkuin muinoin, kun hän lapsena oli iloinnut joulun tulosta. Ullakkohuoneen nurkissa riehui marraskuun myrsky ja paukkui helähtelevillä ikkunaruuduilla ja sade ratisi yläikkunaa vasten, ikäänkuin sitä olisi kivillä pommitettu. Mutta nuorukainen istui vuoteellaan ja katseli messinkilampun hämärää liekkiä, jonka jokainen tuulenpuuska oli vähällä sammuttaa. Vasta tänään hän huomasi kauhukseen, kuinka paljaat hänen huoneensa seinät olivat ja kuinka kehnot huonekalut. Tänne Annina astuisi sisään, tuohon madonpuremaan nojatuoliin, jonka päällinen oli aivan virttynyt, hän pyytäisi häntä istumaan, ei täällä ollut edes jakkaraa, jolle hän voisi nostaa jalkansa eikä kaunista lasia, josta hänelle voisi tarjota juomaa; ja kuinka savuinen kattokin oli, kuinka paljas ja halkeamia täynnä kivilattia! Kaikki tuo oli korjattava, tai hän saisi koko elinaikansa hävetä. Jo yöllä hän alkoi hiukan siistitä huonetta, poisti hämähäkinverkot nurkista, keräsi vähäiset tavaransa, jotka olivat hajallaan huoneessa, vanhaan seinäkaappiin ja asetti ne järjestykseen. Hänen hommatessaan sammui lamppu, ja hänen oli pakko paneutua levolle. Nyt hän kuunteli salaisen riemun vallassa rajuilmaa, joka ei voinut tuhota häntä eikä hänen onneaan. Viiden päivän kuluttua saapuisi kevät hänen kolkkoon kamariinsa, eikä hän epäillyt lainkaan, että kivilattian raoista silloin puhkeaisi esiin orvokkeja ja ruusuja ja että satakieli rakentaisi pesänsä hänen vanhan vuoteensa telttakatokseen.
Huomaamatta hänen ajatuksensa vaihtuivat unelmiksi, joita ei mikään varjo pimentänyt. Annina ja hän olivat kahden kesken, milloin jossakin huvilapuutarhassa Rooman porttien ulkopuolella, milloin rasvatyynellä merellä, ja vasta sitten kun he olivat kiivenneet Pietarinkuvun ylimpään huippuun ja istahtaneet rautaiselle penkille, kuulivat he alhaalta Sor Beppen äänen joka torui ja murahteli ja uhkasi kiivetä heidän perässään; mutta he eivät pelänneet, he naureskelivat vain salaa keskenään, sillä he tiesivät, että portaat, jotka johtivat ylös, olivat aivan liian ahtaat, jotta Sor Beppen lihava ruumis olisi päässyt niissä kulkemaan.