Part 6

Kesken hirveää vihan ja vimman puuskaani hillitsin äkkiä itseni nähdessäni hänen kasvonsa, joilla karehteli syvimmän tuskan ilme, ikäänkuin maa hänen jalkojensa alla olisi pettänyt ja avautunut aikoen niellä hänet kitaansa. Hän ei katsonut keneenkään, koetti vain kohottautua pystyyn, lyyhistyi jälleen kynnyksellä kokoon ja makasi siinä hetken aikaa. Minun täytyi kääntyä pois, jonkinmoinen säälintunne oli vallata mieleni, mikä tuntui minusta ikäänkuin rikokselta. Kun olin tointunut sen verran, että aioin vielä sanoa hänelle viimeiset sanani, näin hänen horjuvan kuin juopuneen ristikkoporttia kohti ja poistuvan puutarhasta.

Sitten annoin Ninan riisua vainajalta miehenpuvun yltä ja verhota hänet siihen valkeaan pukuun, jossa ensi kerran olin nähnyt hänet. Siten hän lepäsi koko päivän rauhallisesti hymyillen kukkien keskellä, joita hänen ystävänsä toi hänelle puutarhasta ja ansarista. Juuri kun Nina oli lopettanut tämän viimeisen rakkaudentyön, kuulimme vaunujen vierivän portille. Isä istui niissä kalpeana ja hänen kuihtuneilla huulillaan karehteli tuskallinen hymy. Fabio auttoi hänet itkien alas ja saattoi hänet saliin. Kun hän näki lapsensa kuolinkoristeissaan, vaipui hän ääneti hänen viereensä polvilleen ja painoi otsansa hänen ristiin laskettuja käsiänsä vastaan. Me yritimme vihdoin kohottaa hänet pystyyn, mutta silloin me huomasimmekin, että säälivä sydänhalvaus oli yhdistänyt hänet rakkaan lapsensa kanssa.

Seuraavana yönä me hautasimme molemmat. Ei kukaan muu ollut läsnä kuin Fabio ja Nina, ja don Vigillo siunasi ruumiit. Hän sanoi minulle myöhemmin, että Richinon käskystä minun annettiin määrätä kaikki, ikäänkuin minä olisin ollut isäntä talossa. Hän ei ollut päästänyt ketään puheilleen ja oteltuaan kiivaasti anoppinsa kanssa oli hän vielä samana päivänä lähtenyt Roomaan; kenraalitar sitä vastoin läksi viettämään suruvuotta johonkin luostariin. Suljettuani kummankin hautakammiot nousin vielä ennen päivän valkenemista hevosen selkään ja ratsastin Firenzeen päin. Vuoden kuluttua luin sanomalehdistä, että kenraalitar oli antanut kätensä uskolliselle ihailijalleen, nuorelle kreiville. Niin usein kuin myöhemmin kävinkin Bolognassa vaimoni haudalla -- niin en koskaan kuitenkaan tavannut häntä enää.

Annina.

Minä kerron nyt vain vähäisen seikkailun, joka loppuu aivan kesken siksi, että kuoleman oas katkaisi kertomuksen langan. Varmaan monen lukijan sydämeen koskee tuo katkaisu kipeästi. He valittavat varmaan, että kertomus on vailla runollista oikeutusta ja pahoittelevat, ettei siinä ole mitään sovitusta. Mutta minun mielestäni kuolema, kun se riistää nuoren ja kauniin olennon, on ikäänkuin runoilija, joka ikuistuttaa täydellisyyden kuvan meidän muistossamme ja estää ajan hampaan kuluttamasta suloista olentoa. Elämä on raaka ja väkivaltainen. Se pakoittaa hennoimmankin olennon alistumaan maallisen tuskan ja väkivallan kovan ikeen alle. Kuolema, kun se lähestyy nuoruutta, vapauttaa vain sen siivet lentoon, ennenkuin elämä on ne taittanut. Ken ei voi tyytyä siihen, että kevätmyrsky raastaa puilta tuhansittain kukkia, ennenkuin ne ovat ehtineet kypsyä hedelmäksi, hän jättäköön tämän kertomuksen lukematta.

Tämä tarina johtaa meidät Roomaan, missä eräänä aurinkoisena lokakuun iltapuolena nuori saksalainen maalari nousi ensi kertaa Piazza di Spagnan portaita ylös ja suuntasi omat sekä pienen koiransa askeleet, jota hän talutti nuorasta, Pincion kukkulan puutarhaistutuksia kohti. Vasta eilen hän oli saapunut kaupunkiin, oli käyttänyt loput päivää löytääkseen niin yksinkertaisen asunnon kuin suinkin ja oli jo varhain tänä aamuna lähtenyt Vatikaaniin katsomaan Rafaelin stanzoja ja Sixtiniläis-kappelin kattomaalauksia, minne hänen mielensä oli palannut monien satojen peninkulmien päästä. Kun hän keskipäivän aikana oli astunut Pyhän Pietarin torille, oli hänen päätään pyörryttänyt ja sydäntänsä ahdistanut. Hän kävi toisen suuren suihkulähteen varjoon istumaan ja antoi kostean suihkusumun virkistää vaaleita suortuviaan. Vähitellen olivat viimeisetkin kävijät Vatikaanista kadonneet, lähteneet joko jalkaisin tai ajaen suunnattoman pilariston kehyksestä, mutta yksinäinen matkailija istui yhä paikallaan huomaamatta, että hänen ohut takkinsa oli aivan kostea ja että hänen kiharistansa tippui suuria vesikarpaloita kivipaasille. Kaikki se kauneus, jonka hän oli nähnyt, paloi ikäänkuin suurena hiljaisena liekkinä hänen sydämessään hävittäen siitä kaikki muut maalliset tunnelmat.

Hänen rauhaansa häiritsi vasta hänen koiransa, jonka hän oli jättänyt erään ystävällisen vanhan räätälin huostaan naapuritaloon. Koira parasta aika oli tuntunut pitemmältä kuin hänen herrastansa. Sen oli vihdoin onnistunut katkaista nuoransa ja hypätä ulos ikkunasta ja juoksi nyt iloisesti vinkuen nuorukaisen luo. Tämä hyväili sitä ja nousi nyt ylös huomattuaan, että hän oli aivan ruumista myöten märkä.

Aurinko, joka paistoi täydeltä terältä, kuivasi hänet pian ja muistutti hänelle, että oli päivällisaika. Hän huokasi kulkiessaan kaikenlaisten ruokapuotien ohi, ei niinkään paljon itsensä vuoksi kuin uskollisen matkatoverinsa, joka laihana ja häpeissään katseli kauniita punaisia kinkkuja ja makkarakiehkuroita. Nuorukainen oli jo Firenzestä saakka, jossa hän oli vaihtanut viimeisen kultarahansa, tottunut nälkään ja oli mielelläänkin tyytynyt vain leipäpalaan ja muutamiin viikunoihin saadessaan vaivaloisella jalkamatkallaan virkistää sieluaan niillä kuvilla, joita vaihtelevien maisemien rajaviivat ja värit hänelle tarjosivat. Mutta kauneuden runsaan pöydän ääressä, jossa nuori taiteilija herkutteli, ei koira parka voinut tyydyttää eläimellistä himoansa. Tosin se ymmärsi, että ajat olivat huonot, eikä se ajatellutkaan, tuo uskollinen sielu, itsekkäällä murinalla napista kohtaloaan vastaan. Mutta kun he olivat kulkeneet koko kaupungin läpi poikkeamatta minnekään sisään, tuntui siitä raskaalta kiivetä Piazza di Spagnan portaita ylös, jotka polttivat sen jalkoja. Ole huoleti, Wackerlos, puheli hänen herransa koiralle, sillä hän ymmärsi erinomaisesti sen mielentilan; ei meidän tänään taas tarvitse mennä nälkäisinä levolle. Kun me palaamme asuntoomme signora Pian luo, jossa meille huonoista vaatteistamme huolimatta uskotaan velaksi, annan minä tuoda sinulle kadun toisella puolella olevasta puodista hyviä makkaroita, joita sinä jo aamiaisen aikana katselit ahnain silmin. Hillitse vain hiukan vielä nälkääsi, sillä me olemme Roomassa, se sinun pitää ymmärtää, missä paljoa suuremmatkin miehet ovat nähneet nälkää, kun vain Rafaelin aurinko paistoi heidän lautaselleen.

Hän silitteli astuessaan eteenpäin koiran päätä, mutta hän oli sittenkin omiin mietteihinsä vajonnut, kun hyvä toveri nuoli kuumalla, kuivalla kielellään hänen kättään. Tällä tavalla ei elämä kauan voisi jatkua, se selvisi nyt hänelle, vaikka hän elikin kultaisessa huolettomuudessa. Kotoaan, josta hän vastoin isänsä tahtoa oli lähtenyt vähäisillä säästörahoillaan, ei hän voinut mitään toivoa. Maanmiehistään, jotka oleskelivat tässä kaikkien kansallisuuksien suuressa majatalossa, hän ei tuntenut ketään ja hän olisi ollut liian ylpeä turvautuakseen vieraaseen apuun. Tosin oli jo eilen hänen emäntänsä, joka jo ensi hetkellä oli mieltynyt hänen lapsekkaaseen kiharapäähänsä, tahtonut tilata häneltä kuvan miehelleen, Sandro Carpaccille, joka jo kaksi vuotta oli istunut vankilassa pienen puukoniskun vuoksi. Mutta ruoholesken karheiden, rokonarpisten kasvojen hempeämielinen ilme oli hänelle kovin vastenmielinen. Ja tänään, jolloin hänen sielunsa oli täynnä sitä korkeinta kauneutta, mitä ihmiskäsi jumalan armosta oli luonut, vannoi hän juhlallisesti mielemmin syöksyvänsä koirineen Tarpeijan kalliolta syvyyteen, kuin tahraavansa kättään synnillä, joka soti hänen suurten edeltäjiensä henkeä vastaan. Nojautuessaan kivistä kaidepuuta vasten ja ajatellessaan ettei yksikään niistä aiheista, joita hän matkan varrella oli keksinyt, ollut arvokas suutelemaan Michel Angelon delfiläisen sibyllan vaatteen lievettäkään, huomasi hän äkkiä, että koira kävi levottomaksi ja ilmaisi äkäisellä murahduksella, että se oli huomannut vihollisen lähettyvillä. Sillä huolimatta alentavasta nimestään ja pienestä ruumiistaan oli sillä taisteluun altis sielu ja se hyökkäsi käskemättä suurienkin heimolaistensa kimppuun, jota sen raadellut korvat ja moni viallinen kohta sen mustassa turkissa selvästi todistikin. Eipä nälkäkään voinut hillitä sen virkeyttä. Ja kun se nyt tunsi suuren verikoiran katseen kiintyvän itseensä, ilmaisi se rohkeasti muristen ja kiivaasti nuoraa nykien, että se ainakin oli aivan viaton, jos koirat pääsivät koskematta toistensa ohi.

Verikoirakin, vaikka se ei päästänyt ainoatakaan ääntä, näytti haluavan ottaa asian vakavalta kannalta. Koiraa talutti ketjuista nuori roomalaisnainen, joka oli ystävättärensä kanssa kävelyllä, ja koira kiristi ketjuja nyt kaikin voimin, sillä olisihan se alentavaa, jollei se ottaisi taistelun vaatimusta lainkaan korviinsa. Äkkiä se päästikin vihaisen ulvonnan ja hyökkäsi, vetäen jäljessään valtijatartaan ketjuista, saksalaisen riidanrakentajan kimppuun, joka näytti sille hampaitaan ja laahasi nuorukaista muutamia askelia vihollista vastaan.

Pois, Rinaldo! -- Hiljaa, Wackerlos, hiljaa! huusi tyttö ja nuorukainen samassa hengenvedossa. Mutta koirat olivat jo hyökänneet toistensa päälle, pieni saksalainen oli tarttunut suurta roomalaista korviin kiinni, tämä käännähti ja uhkasi iskeä suuret leukansa vihollisen lapaan; nuorukainen vetäisi nuoraa, tyttö koetti irroittaa hennot sormensa ketjuista, jotka puristivat häntä yhä kovemmin, ja kukapa tiesi, miten asia olisi päättynyt, jollei ikäänkuin taikavoimalla rauhan henki olisi iskenyt taisteleviin; koirat irtaantuivat äkkiä toisistaan, katselivat ja haistelivat toisiaan kunnioittavasti ja vaihtoivat sitten ystävyydenosoituksia, jotka eivät mielellään olisi voineet olla sen herttaisempia. Rinaldo laski miettivänä raskaan keltaisen käpälänsä Wackerlosin selkään, Wackerlos nuoli kuumalla kielellään ystävänsä leveää messinkikaulanauhaa, ja molemmat olivat niin syvästi vajonneet uuteen tuttavuuteensa, että olisi ollut mahdotonta eroittaa niitä toisistaan.

Vain heikosti nuori roomalaisnainen yrittikin sitä tehdä, eikä nuori saksalainen ollenkaan. Hän katseli vain kauniita kasvoja edessään, jotka naurettava sattuma oli suuresta ihmisjoukosta tuonut niin lähelle häntä, ja jotka suloista hämmästystä hehkuen saivat nyt pitää hänen katseensa hyvänään. Nuorella tytöllä oli yllään yksinkertainen, mutta soma puku, suuri firenzeläinen olkihattu päässä ja raskaat kultaiset renkaat korvissa. Nyt hän käänsi kasvonsa puolittain pois muukalaisesta, jotta tämä saattoi ihailla hänen puhtaita piirteitänsä, raskaita mustia palmikoitansa, pyöreän leuvan alta pilkistävää valkoista kaulaa ja tavattoman solakkaa, nuorekasta vartaloa.

Vihdoin nuorukaisen mieleen iski ajatus, että hänen kai piti murtaa jää, koskei neito vieläkään uskaltanut kohottaa katsettaan maasta. Neiti, sanoi hän parhaalla italian kielellään, en voi suuttua pahankuriseen koiraani, vaikka hän peloitti teitä ja keskeytti kuin rosvo kävelynne. Ilman tämän järjettömän luontokappaleen sekaantumista ei minulla olisi ollut tilaisuutta eikä rohkeutta puhutella teitä. Jollei se ole teille epämieluista, niin pyytäisin saada luvan astua pari askelta rinnallanne, varsinkin kun olisi julmaa liian aikaisin katkaista tuota nuorta ystävyyttä -- näin sanoen hän osoitti koiria.

Tyttö ei vastannut sanaakaan, vaan vilkaisi nopeasti häneen loistavin silmin, nähdäkseen voisiko hän luotaa häneen. Sillä aikaa kuin tyttö näytti vielä epäröivän, sanoi hänen seuralaisensa, vilkas vallaton olento, joka varmaan oli iloinnut siitä, että nuo molemmat näyttivät olevan hämillään: Minkä me sille voimme, Annina? Herroja on enemmän, kolme kahta vastaan. Kai meidän täytyy odottaa, kunnes Rinaldo suvaitsee saattaa meidät kotiin. Pahimmassa tapauksessa, jollei hän millään tahdo erota uudesta ystävästään, koetamme jollakin herkkupalalla saada ne eroamaan toisistaan. Vai oletteko te ehkä musikaalinen, signor? Sillä laulua se lähtee karkuun, varsinkin saksalaista.

Jumalan kiitos, etten osaa laulaa, sanoi nuorukainen nauraen, pienen seurueen lähtiessä nyt liikkeelle, koirat etunenässä. Mistä te tiedätte, että olen saksalainen?

En italiankielen ääntämisestänne, vastasi nopeasti pieni lörpöttelijä. Vaan punastumisestanne, kun puhuttelitte Anninaa. _Meidän_ nuoret herramme, nuo tyhjäntoimittajat, eivät siinä suhteessa ole yhtä nopsat. Mutta minä tunsin kerran erään saksalaisen, joka oli teitä paljoa vanhempi ja sittenkin hän punastui, kun hän minulle -- kuinka vanha te oikeastaan olette?

Kaksikolmatta.

Entäs nimenne?

Saksassa minun nimeni on Hans. Mutta tultuani Italiaan olen muuttanut vanhan Hansin uudeksi Giovanniksi, joka miellyttää minua paljoa enemmän.

Hän katsahti Anninaan, ja huomasi hänen huuliensa liikkeestä, että hän yritti itsekseen lausua vierasta nimeä.

Sitten he astuivat hetken aikaa ääneti vieretysten, puutarhan hiljaisemmassa osassa, jonne ei näkynyt kaupunkia, vaan josta oli näköala Sabinivuorille ja Campagnan yli. Suloinen tuoksu täytti leudon syysilman, jota he kaikki syvään hengittivät ja he ajattelivat kukin omalla tavallaan sitä omituista sattumaa, joka oli vienyt heidät yhteen, jotta he kulkivat nyt kuin hyvät tuttavat yhdessä ja iloitsivat kauniista ilmasta. Iloisen Lailan päässä risteili monta vallatonta ajatusta. Hän käänsi päivävarjonsa siten, ettei nuorukainen voinut nähdä heidän kasvojaan, ja kuiskasi ystävänsä korvaan kaikenlaisia salaisuuksia, purskahtaen itse yhä vallattomampaan nauruun, jota vastoin Annina käyttäytyi paljoa arvokkaammin ja oli varmaan pahoillaan siitä, etteivät he kohdelleet muukalaista sen kohteliaammin. Äkkiä Laila kääntyi taas tämän puoleen ja kysyi katsoen veitikkamaisesti häneen:

Teiltä on jäänyt morsian kotiin, signor Giovanni?

Onpa se suora kysymys, sanoi Hans. Ja yhtä suoraan vastaan myös teille: Ei!

Mutta onhan teillä sormus sormessa?

Olen saanut sen äidiltäni.

Ah, sen voi kuka hyvänsä meille sanoa. Meillä äidit eivät lahjoita pojilleen sormuksia. Sen saavat muut tehdä.

Äitini lahjoitti sen minulle, kun hän makasi kuolinvuoteellaan. Hän pyysi minua kantamaan sitä, kunnes menisin kihloihin. Siihen kestää vielä vähän aikaa.

Taaskin hän vilkaisi Anninaan, joka katsoi vakavasti eteensä. Nyt vasta hän huomasi raskasmielisen ja hajamielisen ilmeen tytön kulmakarvojen ympärillä, jotain kärsivää, uneksivaa, joka ei soveltunut tuon kauniin lapsen hempeään nuoruuteen. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos hän olisi nähnyt nuo punaiset huulet hymyssä. Ja hän alkoi nyt, kun hänen vakava vastauksensa oli saanut Lailan vaikenemaan, puhua matkastaan, kertoi kaikenlaisista hauskoista seikkailuista, joihin hän oli joutunut kielen taitamattomuuden, herkkäuskoisuutensa ja koiransa vuoksi. Kun mieliala oli käynyt iloisemmaksi, muutti hän puheenainetta, ja puhui etelän kauneudesta ja niistä ihmisistä, jotka siellä asuivat. Laila vaatimalla vaati häntä sanomaan, missä naiset olivat häntä enimmin miellyttäneet. Hän otti jokaisen erikseen tarkastelun alaiseksi, puhui ensin lombardialaisista naisista, jotka eivät olleet niin kauniita kuin hän oli olettanut ja kertoi lopulta kahdesta sisaruksesta Radicofanissa, joiden kuvat hän oli ikuistanut vihkoonsa myöhään yöllä nuotion valossa. Silloin hänen piti näyttää vihkoaan ja tytöt selailivat sitä kauan istuen penkillä kukkulan rinteellä nuorukaisen seisoessa heidän edessään, nimittäen paikkojen ja henkilöiden nimiä ja kertoen miten hän monta kertaa viekkaudella oli saanut muutamia kuvia piirretyksi. Wackerlos loikoili sillä välin väsyneenä ruohossa ja Rinaldo lepäsi hänen vieressään nojaten mukavasti päätään ystävän selkää vasten. Etäällä linnut lauloivat ja rotkotiellä heidän jalkojensa juuressa usutti ajuri hevostaan juoksuun.

Entäs täällä Roomassa? kysyi Laila, kun hän oli kääntänyt viimeisen lehden ja vihko lepäsi nyt Anninan sylissä.

Tulin vasta eilen tänne, vastasi nuorukainen. Olen kuitenkin nähnyt jo yhdet kasvot, jotka ovat jalommat ja suloisemmat kuin mitkään ennen näkemäni. Jos kerrankin saisin vaikka vain tunnin vertaa tutkia ja piirustaa niitä, niin olisin onnellinen ihminen.

Hän katsoi samalla tahallaan pois Anninasta, joka tutki kiihkeästi luonnoskirjaa.

Ja tunnetteko te nimeltä tämän kauneuden Phönix-linnun? kysyi vallaton tyttö aivan viattomasti. Vai ilmaisetteko te tavallisesti salaisuutenne vain punastumisella?

Mitäpä se minua auttaisi, sanoi hän sykkivin sydämin, vaikka lausuisinkin hänen nimensä! Minä olen sittenkin hänelle vieras, ja ken tietää, saanko koskaan nähdä häntä jälleen.

Te olette oikeassa, sanoi Laila kuivasti. Ehkei se olisi teille kummallekaan terveellistä, ei ainakaan teille. Sillä ette suinkaan te _hänestä_ tiedä, vaikka hän jo aikoja sitten olisi antanut sydämensä toiselle.

Annina nousi äkisti ylös. Laila, sanoi hän, mitä me olemme tehneet! Tunnen ilmasta, että aurinko menee pian mailleen, ja me olemme yhä täällä, vaikka meidän oli lupa vain olla tunnin verran ulkona.

Tulehan, kultaseni, sanoi Laila ja kiersi kätensä Anninan kainaloon ja kohotti päivävarjoaan ikäänkuin se olisi ollut keihäs, kiiruhtakaamme nopeasti kotiin ja minä lupaan kujeilla niin hurjasti isän kanssa, että hän unohtaa torua meitä, ja että itse karhukin, Sor Beppe, murahtaa vain partaansa. Hyvää yötä, signor 'Ans, ja kun te tapaatte jälleen Phönix-lintunne, niin tervehtikää häntä minun puolestani, mutta varokaa itseänne, ettette ota selkoa hänen pesästään, sillä voisihan sattua, että sen läheisyydessä olisi toisiakin terävämpisilmäisiä ja -kynsisiä lintuja. Eikö totta, Annina?

Kaunotar, joka oli ollut aivan kalpea, punastui silmiään myöten. Voikaa hyvin, signor! sanoi hän hiljaa ja ojensi epäröiden kapean, viileän kätensä, jota toinen häneltä pyysi. Neiti, sanoi nuorukainen, enkö saa toivoa tapaavani teitä toistekin?

Hän pudisti pelästyneenä päätään. Ei, ei! sanoi hän nopeasti ja kääntyi pois. Laila antoi nuorukaiselle toisen selän takana merkin, jota tämä ei ymmärtänyt, kutsui sitten koiran luokseen, joka erosi vain vastenmielisesti ystävästään, ja he poistuivat sitten paikalta nuorukaisen seuratessa heitä katseillansa.

Me olemme jälleen yksin, Wackerlos, sanoi Hans ja nosti väsyneen elukan viereensä penkille. Tuolla he kulkevat ja sanovat: Hyvästi ikipäiviksi! Olkoon tältä päivältä. Mutta huomenna, kun me olemme syöneet kylliksemme ja nukkuneet hyvin, lähdemme me matkaan ja etsimme kaupungin joka ainoan nurkan, ja olisipa se ikuinen häpeä koko sinun suvullesi, jollet voisi löytää tuota kelpo Rinaldoa. Oi, Wackerlos, jos pääset hänen jäljillensä, niin sinulle koittaa suloisin koiran elämä koko maailmassa, silavaa saat aamiaiseksi ja kananpaistia illalliseksi ja päivät pitkin saat leikitellä ystäväsi Rinaldon kanssa.

Koira iski hänelle kaihomielin silmää, ryömi sitten penkiltä alas ja haukkui heikolla äänellä merkiksi, että hän sellaisesta palkasta olisi ollut valmis heti paikalla lähtemään liikkeelle. Aurinko oli jo laskenut kauaksi taivaan rantaan, ympäröivät pensaat paloivat kuin tulessa, jota vastoin kaukaiset vuoret siinsivät sinipunervan ilman läpi ja harmaat varjot kulkivat lainehtivan Campagnan yli. Maalarin silmää, joka muulloin niin mielellään koetti tunkeutua ilman salaisuuksiin, peitti tänään kultainen harso, joka kätki häneltä koko maailman ja väistyi vain joskus sen verran, että hän saattoi nähdä ihastuttavan tytönpään piirteet ja kaksi salaperäistä silmätähteä edessään. Kaidepuidenkin ohi, josta näkyi koko kaupunki majesteettisuudessaan, Pyhän Pietarin kruunu ylimpänä ilta-auringon purppurahohteessa, astui hän hajamielisenä ja väliäpitämättömänä. Hän ei kyennyt sulattamaan uusia ihmeitä. Mitäpä sellainen päivä, joka oli näyttänyt hänelle delfiläisen sibyllan ja roomalaisen kukoistavan neidon, voisi enää sen lisäksi tarjota?

Kun nuorukainen oli noussut rosoisia kiviportaita myöten köyhään asuntoonsa ja astunut tyhjään ullakkohuoneeseensa, tuntui hänestä suloiselta nähdä ympärillään paljaat, valkeaksi silatut seinät. Hän peitti ikkunan alemman osan, josta näkyi alas kadulle, ja jätti avonaiseksi vain ylemmän puolen, joka oli upotettu vinosti kattoon, jotta huoneeseen pääsisi valoa ylhäältä, ja siitä hän ei nähnyt muuta kuin palasen taivasta. Mutta emäntä astui jonkun ajan kuluttua sisään ja kysyi mielistelevästi, mitä hän haluaisi, ja tuotuaan ylös ruokaa ja viiniä hän palveli häntä sekä hänen koiraansa parhaansa mukaan. Sillä hän oli huomannut, että koiralla oli suuri valta herransa yli, ja koska hän tahtoi voittaa herran suosion, oli hänestä viisainta saavuttaa ensin hänen palvelijansa ystävyys. Siksipä hän pisti omakätisesti parhaat palat koiran suuhun, kehui hänen kaunista ruumistansa ja ihmetteli kuinka hyvin hän jo ymmärsi italiankin kieltä. Hans, jota hänen peittelemätön tunkeilevaisuutensa kiusasi, ei voinut häntä kuitenkaan ajaa ulos huoneesta. Sillä emännän hyvästä tahdosta riippui kokonaan, oliko hän saapunut Roomaan vain kuollaksensa siellä. Mutta kun emäntä uudisti pyyntönsä, ja kehoitti häntä maalaamaan kuvaansa, koetti hän kaikenlaisilla verukkeilla päästä tästä tehtävästä, joka täytti hänen mielensä inholla. Sitten hän syytti väsymystä ja sulki ovensa tarkasti lukkoon ennen maata pahaan, työnsipä vielä varmuudeksi pöydänkin oven eteen.

Seuraavat lokakuun päivät kuluivat osittain Vatikaanissa, osittain kaupungilla, jakaantuen tasan Rafaelin ja Anninan välillä. Eroitus oli vain siinä, että toista hän katseli näkevin silmin ja toista turhaan tähysteli. Pian hänelle kävikin aivan selväksi: hän ei voisi kerrassaan saada mitään aikaan, jollei hän näkisi jälleen tyttöä. Sillä kun hän istui ullakkohuoneessaan ja koetti työskennellä, huomasi hän vähä-väliin tähystelevänsä vain tyhjää seinää. Sitten vihelsi hän koiraansa ja kulki onnen kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes ilta joutui ja viimeiset rukoilijat katosivat kirkoista ja tyhjäntoimittajat kaduilta. Surumielin palasi hän sitten kotiinsa, ja yksinpä hänen keskustelunsa uskotun ystävänsäkin kanssa pysähtyi. Jonkinmoinen kylmyys oli ilmennytkin toverusten kesken sen jälkeen kuin koiran vaisto ei ollut näyttäytynytkään niin hyväksi kuin hänen herransa oli toivonut. Eräänä päivänä oli näet Wackerlos iloisesti haukahtaen kiiruhtanut erään tukevan teurastajan koiran luo, jota hän luultavasti luuli Rinaldoksi. Kelpo Hans tunsi silloin sydämensä hypähtävän aivan kurkkuun saakka; mutta vain yhden ainoan silmänräpäyksen ajan. Sillä samassa hän huomasi jo erehdyksen ja luotti sen jälkeen enemmän vain sattumaan kuin minkään kuolevaisen apuun.

Siten kului koko lokakuu ja kuukauden viimeisen päivän iltapuolena astui ystävämme murhemielin kaupungin portista ulos koira kintereillään, joka tuotti hänelle nyt vielä entistäkin vähemmän lohdutusta, koska hän ei nyt välittänyt mistään muusta kuin sisiliskojen ja peltohiirien pyydystämisestä. Mutta äkkiä koira pysähtyi keskellä tietä, kohotti kuononsa ja oikean etukäpälänsä ilmaan ja hyökkäsi sitten kuin hullu pienen kapakan ovesta sisään, joka seisoi yksinäisen tien varrella eikä näyttänyt Hansin mielestä niin houkuttelevalta, että hän siellä olisi halunnut uhrata viiniin viimeisen penninsä. Pahoillaan hän kutsui koiraa luokseen ja jäi ovelle seisomaan. Kapakan pimeä eteinen avautui autioon pihaan, johon oli istutettu puita ja laitettu kukkapenkkejä, ja siellä istui vain pari miestä pullojensa ääressä. Ja kuitenkin oli lokakuun viimeinen päivä, jolloin muuten kauniilla ilmalla Rooman puutarhat olivat täynnään tanssia ja hälinää. Täällä kajahteli vain yksinäinen tamburiini. Mutta nuorukainen tunsi äkkiä salaman iskevän sydämeensä, kun karheampi ääni vastasi hänen koiransa kirkkaaseen haukuntaan. Se oli kauan kaivatun Rinaldon bassoääni, ja samassa Wackerlos kuljettikin kaivatun ystävänsä riemulla tielle, koska tila sisällä tuntui heidän ilonosoituksilleen aivan liian ahtaalta.