Part 5

Vihdoin Beatrice irtaantui syleilystäni ja katseli minua kyyneltynein silmin kauan ja ääneti. Miten kalpea sinä olet! sanoi hän sitten. Aivankuin olisin sinulle tehnyt pahaa. Mutta nyt on kaikki tuska loppunut. Minä olen pitänyt sanani: Minä olen täällä, _sinun_ vaimosi, enkä kenenkään muun, vaikka mikä tuho minua kohtaisi! Oi, Amadeo, miksi maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä! Miksi he heittävät lokaan sen mikä on kaikkein puhtainta ja häpäisevät kaikkein pyhimmän! Miksi he pakoittavat meitä jumalan kasvojen edessä valehtelemaan ja vannomaan väärää valaa, jotta meidän täytyy huulillamme myöntyä siihen, mihin sydämemme ei suostu! He saivat minut niin pitkälle, että minun oli pakko valita kahden synnin välillä: antautua sille miehelle, jota minä halveksin, tai kuin varas hiipiä yöllä sen luo, joka maailman silmissä ei koskaan voi olla minun omani. Mutta eikö totta, Amadeo, jumala mittaa toisella mitalla kuin itsekkäät ihmiset? Hän ei tahdo, että rikkoisin sinulle antamani lupauksen. Hän ei voi myöskään tahtoa, että me molemmat joutuisimme perikatoon, että minä hautautuisin luostariin, ja sinä kulkisit rakkaudetta ja ilotta yksinäisessä maailmassa. Hän on luonut sinut minua varten, minut sinulle. Ota minut siis, sillä minä kuulun sinulle! Tuo toinen ei ole sormellaankaan saanut minuun koskea. Kun meidät jätettiin yksin, sanoin minä hänelle: Jos te nyt yritätte lähestyä minua, joko tänään tai milloin muulloinkaan, niin otatte te minut hengiltä. Sillä minä olen jumalalle vannonut, etten elä sen hetken yli, jolloin te röyhkeydessänne luulette saaneenne oikeuden minun ylitseni. Minä olen sanonut tämän kaiken teille jo edeltäkäsin. Sittenkin te olette pysynyt aikeessanne. Niinpä minä nyt seuraan _omaa_ tahtoani. -- Ja siten minä jätin hänet ja sulkeuduin huoneeseeni, kunnes tiesin, että koko talo nukkui. Sitten Nina auttoi ylleni miehenvaatteet -- ja nyt olen täällä! Oi, Amadeo, onni olla sinun omasi olisi liian suuri, jollen olisi sitä taistelulla ja antautumalla vaaraan voittanut!

Hän syöksyi kaulaani ja painoi hohtavat poskensa olkapäätäni vasten. Kaikki se hehku ja intohimo, jonka hän neitseellisessä ylpeydessään oli viikkokausia kihlausaikanamme tukehduttanut ja tuskin katseellakaan ilmaissut, puhkesi nyt ilmiliekkiin ja leimahti pääni yli.

Kun me jälleen saatoimme ajatella ja puhua, kertoi hän minulle kaiken sen, mikä oli tapahtunut eromme jälkeen, kertoi kaikki äidin juonet, miten isä turhaan oli yrittänyt puolustaa itseään ja lastaan papillista ylivaltaa vastaan, ja miten hän itse oli koettanut rehellisyydellään saattaa vihamiehet häpeään ja lopulta riistää heiltä kaikki aseet. Vasta sitten kun hän oli nähnyt, kuinka turhaa kaikki oli ollut, kun hän ymmärsi, että hänet armotta eroitettaisiin isästä ja vietäisiin kaukaiseen luostariin, josta hän ei edes olisi voinut toimittaa minulle kirjettäkään, oli hän äkkiä muodon vuoksi suostunut kaikkeen pelastaakseen siten meidät molemmat. He tiesivät sen ja tahtoivat kuitenkin, sanoi hän. Ehkäpä he eivät muusta välittäneetkään kuin muodollisesta voitosta. Heille oli aivan yhdentekevää, joutuisiko sieluni perikatoon. Ovatko he koskaan moittineet sitä naista, jolle isä parkani antoi nimensä, vaikka hän antautuu kokonaan intohimojensa valtaan? He ovat kaikki valheen palvelijoita, siksi etteivät he voi sietää totuutta, joka tuottaisi heille itselleen vain häpeää! Oi, Amadeo, sata kertaa olen mielessäni tuuminut, miten pakenisin luoksesi ja sitten julkisesti tunnustaisin koko maailmalle, että olin sinun vaimosi ja pysyisin sinä iankaikkisesti. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimakkaita he ovat. Jos me matkustaisimme nyt pois, yötä päivää, niin he saavuttaisivat meidät kuitenkin ja silloin olisit varman kuoleman oma. Ja sitten -- isä parkani! Hän ei kestäisi eroa minusta! Mutta älä sure. Me olemme nyt toistemme omat, ja ne, jotka sen tietävät, ovat meille uskollisia. Anna anteeksi, etten jo tänä aamuna sinulle kirjeessäni ilmoittanut, että tulisin luoksesi. En tiennyt voisinko panna aikeeni täytäntöön, olisihan tuo kurja voinut ampua minut kieltäytyessäni alistumaan hänelle. Ja jos en olisikaan tullut, niin etköhän olisi kärsinyt vieläkin enemmän kuin nyt epätietoisuudessasi, sillä olinhan luvannut sinulle olla uskollinen enkä antautua kenellekään muulle kuin sinulle? Nyt tulen joka yö luoksesi. Nina on sen aikaa minun sijaisenani ja näyttelee osaani siltä varalta, että minua ehkä kaivattaisiin, ja talon ovenvartija on kelpo mies, joka vihaa herraansa ja sinun tähtesi hän on valmis menemään vaikka tuleen.

Hän näki, että minä kesken onneani, pitäen vaimoani sylissäni, kuitenkin olin hiljainen ja miettiväinen. Mikä sinua vaivaa? kysyi hän. Oletko surullinen?

Kun meidän on pakko salata sitä, sanoin minä, mikä on pyhä oikeutemme; kun meidän täytyy piiloutua yön varjoon, ikäänkuin olisimme pahantekijöitä voidaksemme pitää valamme, jonka olemme toisillemme vannoneet!

Älä ajattele sitä, sanoi hän ja siveli otsaani kädellänsä. Kukapa tiesi, mitä voi tapahtua? Emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin olevaan hetkeen ja omaan sydämeemme. Miksi emme voisi kiittää jumalaa siitä, joka tietää, että tämä on meille parhaaksi? Kuulehan, minä en tahdo istua tässä kuin sinun rakastettusi, kädet ristissä ja antaen toisten huolehtia sinusta. Sinä olet varmaan nälissäsi, enkä minäkään ole eilisestä saakka nauttinut mitään. Tiedänhän missä Fabiolla on varastonsa. Anna minun nousta sylistäsi, rakas mieheni; minä valmistan meille hääaterian, paljoa iloisemman kuin tämänpäiväisen, jossa jokainen pisara viiniä oli isälleni kuin katkerinta sappea.

Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti varastohuoneisiin ja kellariin. Sillä välin minä nostin pöydän keskelle lattiaa ja sytytin kaikki kynttilät, joita oli tomuisissa seinähaarukoissa. Kun hän palasi takaisin kantaen lautasia ja laseja, pysähtyi hän iloisesti huudahtaen kynnykselle. Sitten hän alkoi kiireesti kattaa pöytää ja kaatoi itse laseihimme viiniä. Meidän onneksemme, sanoi hän. Jospa sisaresikin olisi täällä -- muita häävieraita en kaipaisikaan!

Sitten hän joi ja tarjosi minulle ruokaa, asetti lautaselle eteeni lihaa ja oliiveja ja leikkasi minulle leipää ja kehoitti syömään aivankuin hyvä emäntä ainakin. Minä söin hänen tähtensä kaikesta hiukan, vaikken kaivannutkaan ravintoa. Hänkin maisteli vain hiukan, kunnes minä aloin syöttää häntä kuin lasta, ja pistin parhaat linnunpalat hänen suuhunsa. Hän avasi nauraen suunsa ja antoi minun syöttää. Nyt minä olen aivan kylläinen, sanoi hän ja nousi pöydästä. Minä toimitan sinulle vain vielä paremman vuoteen kun mitä nuo patjat lattialla ovat. Sillä Fabio ei huomaa mitään tuollaista. Vanha sotilas tuskin tietää makaako hän maassa vai höyhenpatjalla. Viisainta on, että makaat huoneessani yläkerroksessa, missä vuoteeni vielä on paikoillaan, sen sijaan, että makaisit täällä alhaalla, jonne joku voisi nähdä sisään ja antaa sinut ilmi.

Hän riippui käsivarressani ja vei minut, sammutettuamme kynttilät, yläkerrokseen, pieneen huoneeseensa. Kun astuimme Fabion makuuhuoneen ohi, kuuntelin minä, liikahtaisiko hän vuoteellaan. Ole huoleti, kuiskasi Bicetta. Hän tietää, että olen täällä. Noutaessani viiniä kohtasin hänet, kun hän tuli puutarhasta sisään, jossa hän oli poiminut meille hedelmiä hääateriaamme varten. Hän itki ja suuteli aivan epätoivoissaan käsiäni. Mutta hän ei tule näkyviin, jottei hän häiritsisi meitä. --

Päivä ei vielä koittanut, kun hän itse sanoi, että meidän täytyi nyt erota. Minä tahdoin välttämättä saattaa hänet kaupunkiin asti, ja kun hän näki minut siinä valepuvussa, jossa jo päivällä olin liikkunut kaduilla, salli hän minun tulla. Hän painoi taaskin leveälierisen hatun syvälle otsaansa, ja minä käärin leveän viitan hänen ympärilleen. Siten me astuimme ristikkoportista ulos ja kuljimme kaupunkia kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kaduilla, ei ainoatakaan tulta palanut, taivaalla hohti vain aamutähti vaalean sinertävänä, ja tuuli puhalsi raittiisti pohjoisesta. Me puhuimme tuskin sanaakaan koko matkalla. Sydäntäni ahdisti, ja hänkin näytti nyt vasta käsittävän, kuinka luonnoton meidän suhteemme oli, kun meidän piti erota. Tultuamme hänen talonsa edustalle, puristautui hän kauan kyynelsilmin rintaani vasten ennenkuin hän antoi sovitun merkin ovenvartijalle. Huomiseen asti! sanoi hän ja irroitti kätensä kaulastani. Sitten hän hiipi raollaan olevasta ovesta sisään, ja minä jäin yksin pimeään seisomaan.

Katkera tunne valtasi mieleni. Näin oli minun jälleen ollut pakko luopua hänestä, omastani, joka ei tahtonut kuulua kellekään muulle kuin minulle, jättää hänet vieraaseen taloon, jonka ovi ikipäiviksi oli minulta suljettu. Kynnykselle minun täytyi jäädä seisomaan, ja jos talon isäntä sattumalta astuisi ovesta ulos, niin täytyisi minun piiloutua nurkkaan kuin varkaan, joka pakenee kiinniottajaansa. Ja mitä tästä tulisi? Miten voisimme kestää elämää, jonka oli pakko kulkea tällaisia salateitä? Oliko se edes onnea, jota täytyi joka päivä ostaa tuskalla ja huolella?

En ollut palannut vielä huvilaan, kun olin jo lujasti päättänyt tehdä lopun tästä sietämättömästä olosta. Heti paikalla tuli mieleni keveämmäksi, ja astuessani aamun sarastaessa tyhjiä katuja myöten, saatoin vasta täydellisesti iloita onnestani ja miettiä tarkasti mitä nyt oli tehtävä, jotten sitä jälleen kadottaisi. Tultuani perille oli vanhus jo puutarhassa työssä. Minä uskoin hänelle aikeeni, ja vaikka sen toteuttaminen tuntuikin hänestä vaikeammalta kuin minusta, myöntyi hän kuitenkin kaikkeen, mitä häneltä pyysin; se ei suinkaan ollut niin vanhalle miehelle kuin hänelle mikään helppo uhraus, varsinkin kun hänen täytyi erota tyttärestään. Mutta niin pian kuin oli kysymys Bicettasta, oli hän aivan tahdoton.

Päivä kului meiltä valmistuksissa, ja useammin kuin kerran olin tilaisuudessa ihailemaan vanhan soturin huolenpitoa ja varovaisuutta. Iltapuolella nukuin. -- Yöllä, jo kello kymmenestä aikain olin paikallani kaupungin portin läheisyydessä, josta Bicettan piti tulla. Me emme olleet sopineet, että tulisin häntä vastaan. Kun siis astuin esiin piilopaikastani ja hiljaa nimitin häntä nimeltä, hätkähti hän, mutta ottaessani hatun päästäni, tunsi hän heti minut ja ojensi vaipan alta vapisevan kätensä minulle, ja sitten me jatkoimme matkaamme ääneti toisiamme katsellen. Sillä vieläkin me kohtasimme muutamia ihmisiä, jotka palasivat kaupunkiin, ja heissä olisi voinut herätä epäilyksiä, jos he olisivat kuulleet vienon äänen leveän miehenhatun alta. Vasta puutarhasalissa, missä oli valoisaa ja kodikasta ja Fabion valmistama yksinkertainen illallinen odotti meitä, alkoi hän vapaasti puhua. Hän kertoi, miten hän oli viettänyt päivänsä, kuinka pitkältä ja kolkolta se oli tuntunut. Richino oli kohdellut häntä hyvin kylmästi, ehkäpä siinä toivossa, että se nöyryyttäisi häntä ja tekisi hänet taipuvammaksi. Ihmisten, vanhempien ja kaikkien vieraiden edessä hän tekeytyi onnelliseksi aviomieheksi. Mutta illalla hän oli sanomatta sanaakaan vain kumartanut hänelle ja heti vetäytynyt omaan huoneeseensa.

Tämmöistä elämää ei voi jatkua, sanoin minä äkkiä, oltuani hyvän aikaa ääneti. Se halventaa sekä sinua että minua. Siitä on tehtävä loppu; siihen ei tarvita muuta kuin sinun suostumuksesi; minä olen jo tehnyt päätökseni.

Amadeo! sanoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun. Mitä sinä tarkoitat? Pitääkö meidän erota? Tapa minut mielemmin!

Ei, sanoin minä; älä pelästy. Minä en vaadi meiltä mitään epäinhimillistä, yhtä vähän sinulta kuin itseltänikään. Jos eroaisin sinusta, -- vaimostani, -- toisesta minuudestani, niin, -- sinä olet oikeassa, se olisi samaa kuin kuolema! Mutta meidän nykyinen elämämme on vieläkin pahempaa kuin kuolema, se on elämää, joka murhaa meidän sielumme vapauden ja aateluuden ja varhemmin tai myöhemmin vie meidät molemmat perikatoon. Ja vaikka minä voisinkin, mikä tuntuu kuitenkin aivan mahdottomalta, elää täällä salassa vuosi vuodelta, niin millaisessa tilassa minä viettäisinkään täällä päiväni, työttömänä ja yksinäni, kaikista muista ihmisistä paitsi sinusta erossa, ilman elämäntehtävää, hirveiden tuskien raatelemana, eläen vain arvotonta elämää piilopaikassani! Mutta edullisemmissakin olosuhteissa -- jos voisin vapaasti käydä talossasi ja olla rakastajasi, -- katsos, minun on nyt kerta mahdoton sietää valhetta ja puolinaisuutta. Minun täytyy saada ilmaista suoraan tunteeni ja tunnustaa omakseni se, minkä minä omistan. Ymmärrätkö, mitä minä tarkoitan?

Hän nyökkäsi päätään ja katsoi miettivästi maahan.

Minä tiedän, että se on sinulle vaikeaa, jatkoin minä ja tartuin hänen käteensä, joka oli aivan kylmä ja tunnoton. Sinun täytyy iki ajoiksi erota täältä, et saa koskaan enää nähdä isääsi, jollei hän rohkaise mieltään ja tule meidän luoksemme, sinun täytyy jättää kotimaasi ja kaikki se, mikä nuoruudesta asti on ollut sinulle rakasta, et saa enää polvistua kirkossa samaan paikkaan, missä äitisi on rukoillut. Ja sinä kammoksut vierasta maata ehkä sitä enemmän, kun sinun nyt täytyy _paeta_ sinne, sen sijaan että olisit ilolla ja kunnialla sinne kulkenut, ja sinusta tuntuu kuin täytyisi sinun karttaa niidenkin ihmisten katsetta, jotka sinua rakastavat. Eikö niin, Beatrice?

Hän nyökkäsi jälleen päätään. Mutta sitten hän katsoi minuun ja sanoi: Minä tahdon kestää _kaikki_, jos sinä vaan olet onnellinen!

Armaani, sanoin minä ja suljin hänet syliini, sinä luotat siihen -- eikö totta? -- että olen tarkasti punninnut mitä olen sinulle ja itselleni velkaa, ja ettei mikään uhraus ole minulle liian suuri, kunhan se ei vaan loukkaa kunniaani eikä halvenna minua sinun silmissäsi. Yksi ainoa keino voi vapauttaa meidät niistä pauloista ja siteistä, joita viholliset ovat meille virittäneet. Olet aivan oikeassa, kun sanoit, ettemme ratsain pääsisi heitä pakoon. Meidän täytyy olla varovaisempia, jotta he eivät saisi meitä kiinni. Olen puhunut Fabion kanssa, hän tuntee tiet ja polut, jotka johtavat Anconaan yhtä tarkalleen kuin oman puutarhansa. Hän opastaa meitä, me kuljemme jalan, vain yön aikana, kaikki kolme talonpoikaispukuihin puettuina ja jatkamme sieltä matkaa meritse Veneziaan. Fabiokin luopuu kaikesta, mikä on hänelle kallista ja rakasta, voidakseen auttaa meitä vapauteen ja onneen. Onko sinulla rohkeutta, oma vaimoni, onko sinulla voimia lähteä miehesi kanssa tuolle pitkälle matkalle?

Vaikka maailman ääreen! sanoi hän ja puristi kättäni. Sinun ei tarvitse valittaa minun puolestani. Minä voin mitä hyvänsä sinä minulta toivot.

Minä syleilin häntä liikutettuna. Tule! sanoin sitten ja nousin pystyyn. Syökäämme hiukan vahvistuaksemme matkaa varten.

Hän säpsähti. Joko tänään, Amadeo! Minä rukoilen sinua, älä vaadi minua lähtemään näkemättä vielä kerran isä parkaani ja ilman niitä muistoja, joita minulla on äidistäni. Minä lupaan sinulle, etten horju päätöksessäni, etten ainoallakaan kyyneleellä ilmaise itseäni, kun suutelen viimeisen kerran isääni. Mutta minä tunnen selvästi: jollen saa ainakin sanattomasti sanoa hänelle jäähyväisiä, niin en missään maailmassa voisi saada rauhaa, ja kodinkaipuu veisi minulta kaikki voimani. Mitäpä se meitä vahingoittaisikaan? Ei kukaan aavista, että olet täällä, ja kun huomen-iltana lähden kotoa, niin jätän kaikki taakseni, sen lupaan sinulle. Anna minulle vain nämät muutamat tunnit valmistusaikaa. Sitten sinä saat minut, ikäänkuin olisin suoraan taivaasta pudonnut syliisi ja ikäänkuin minulla ei olisi muuta kotia kuin sinun rakkautesi.

Hän katseli minua silmiin, enkä minä voinut vastustaa hänen katsettaan, vaikka matkan lykkäytyminen tuntuikin minusta kammottavalta. Niinpä siis suostuin hänen pyyntöönsä, ja hänen iloisuutensa, joka heti taas palautui, riisti minutkin pian kaikista synkistä ajatuksista. Me söimme yhdessä, Fabio palveli meitä, emmekä me puhuneet sen enempää koko aikeestamme. Sitte lähetin vanhuksen nukkumaan ja kannoin itse jälkiruuan sisään ja pienen pullollisen makeaa viiniä, jota Bicetta joi mielellään, vaikka vain pienin kulauksin, mutta muutamatkin pisarat nostattivat punan hänen kalpeihin kasvoihinsa. Ken olisi nähnyt meidät tuon pienen pöydän ääressä rinnatusten, Bicettan yhä poikavaatteissaan, hiukset vain hajallaan hartioilla, nähnyt hänen ottavan lasin minun huuliltani ja juovan itse siitä, syövän minun lautaseltani, heittävän appelsiinikuorilla kissaa, joka hiipi sisään ja saatuaan sen karkoitetuksi suutelevan minua äkisti, ikäänkuin joku kolmas henkilö olisi kääntänyt meille selkänsä, jotta meidän ei enää ollut pakko hillitä tunteitamme -- ken meidät siinä olisi nähnyt, hän ei olisi voinut luulla, että me olimme vaaran joka puolelta uhatessa vain salaa anastaneet itsellemme tuon lyhyen hetken ja nautimme vain ryöstöstä!

Bicetta nousi sitten ylös ja veti minut mukanaan puutarhaan. Anna minun sanoa jäähyväiset, sanoi hän, rakkaille puilleni, granaattipensaalle, appelsiinipuulle ja suihkulähteelle. Huomenna ei meillä ole siihen aikaa. -- Me läksimme käsi kädessä. Hän joi vielä kerran marmorialtaasta, pisti appelsiinin taskuunsa ja taittoi granaattioksan. Näidenkin täytyy päästä mukaan, sanoi hän. Pohjoisessa, sinun luonasi, ei sellaisia kasva. Siellä minä opin kyllä tulemaan toimeen ilman niitäkin. Ja tätä palloa -- hän nosti sen maasta, kun hän huomasi sen jääneen ruohikkoon -- en tahdo jättää tänne. Meidän lapsemme, jatkoi hän kuiskaten painautuen minuun, meidän lapsemme saavat sillä leikkiä, ja sitten sinä kerrot heille, että vaihdoit sydämesi tällaiseen palloon. --

Me olimme saapuneet sille paikalle, jossa silloin olin kurkistanut muurin yli. Korkeiden oksien alla oli nurmi vielä tuoresta ja pehmeää, ja ilma oli puhdasta, tomusta vapaata. Ei palata sisään, sanoin minä. Minä tuon peitteen ja levitän sen näiden lehvien alle, täällä on suloisempi maata kuin meidän kuumissa huoneissamme.

Tee niin, sanoi Bicetta. Usein tyttönä makasin täällä monta yötä; Nina kiersi käsivartensa pääni alle, ja minä katselin tähtien tuiketta oksien lomitse, kunnes silmäni painuivat umpeen.

Kuljetin pari tyynyä ulos ja Bicettan vaipan, ja hän laskeutui mukavasti makaamaan ja jakoi minulle puolet kaikesta. Yläpuolellamme ei kuulunut ainoatakaan ääntä, lehdet riippuivat liikkumattomina auringonpaahteesta väsähtäneillä oksilla, vain suihkulähde lorisi, enkä minä saanut unta, vaikka nuoren vaimoni hiljainen hengitys jo hyvän aikaa oli minuakin uneen kutsunut. Pari kertaa hän puhui unissaan, en voinut ymmärtää sanoja, mutta yhä vieläkin voin kuulla hänen äänensä viattoman suloisen kaiun ja nähdä hänen kasvonsa, suljetut silmät kääntyneinä harmaata ilmaa kohti, kulmakarvat ikäänkuin kysyvästi kohonneina ylöspäin, ja huulet salaperäisessä hymyssä, ikäänkuin hän uneksisi jotain, mikä hämmästytti häntä itseäänkin, näki unia, jotka olivat suloisempia kuin mitkään todelliset tapaukset.

Nyt minäkin vaivuin uneen.

Kun heräsin -- en tiedä, kuinka monen tunnin kuluttua, mutta taivas ei vielä ruskottanut -- huomasin olevani yksin ja minun täytyi hetken aikaa tuumia, miten olin joutunut tänne ulos. Sitten pelästyin, kun Bicetta ei enää ollutkaan rinnallani. Miksi hän oli hiipinyt pois? Minä hyökkäsin ylös ja aioin mennä sisään katsomaan oliko hän ottanut ainakin vanhuksen mukanaan. Mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun kuulin porttikellon kiihkeästi soivan ja minut valtasi äkkiä hirveä aavistus, jotta unohdin kaiken varovaisuuden ja kiertäen rakennuksen ympäri hyökkäsin puutarhan läpi suoraan portille. Vanhus oli kuitenkin ehtinyt ennen minua. Kun käännyin rakennuksen nurkkauksesta, näin hänet jo portilla koettaen nostaa maasta mustaa olentoa, joka oli vaipunut kynnykselle. Beatrice! huusin minä kiiruhtaen eteenpäin. Hän avasi juuri silmänsä Fabion tukiessa häntä ja katseli minuun tuskallisesti ja toivottomasti. Heti sen jälkeen hän yritti taas hymyillä.

Ei hätää, Amadeo, kuiskasi hän vaivalla painaen kätensä sydäntä vastaan. En tunne mitään tuskaa, älä ole huolissasi. Oletko pahoillasi minulle, kun läksin pois herättämättä sinua? Näin sinun nukkuvan niin sikeästi, enkä luullut myöskään mitään vaaraa olevan. Mistä kummasta he voivat tietää, että olet palannut takaisin? Ah niin, unohdin kertoa sinulle, että Richino eilen päivällispöydässä äkkiä sanoi ranskaksi, jotta ei kukaan muu kuin minä sitä ymmärtäisi: Uskotteko te kummituksiin, rouvani? Jos kummituksia on olemassa, niin kummitelkoot niin paljon kuin haluavat. Mutta jos _elävät_ keksivät ruveta _kummittelemaan_, niin kunniani kautta, kyllä minä pidän huolta siitä, että he muuttuvat varjoiksi! -- Luulin hänen ilman aikojaan vaan puhuvan. Oi, Amadeo, nyt minä en voi matkustaa, nyt sinun täytyy lähteä yksin, aivan heti paikalla. -- Nuo kaksi miestä, jotka väijyivät ulkona, luulivat tosin _sinun_ kulkeneen ohi. He puhuttelivat minua päästyäni noin kymmenen askeleen päähän ristikolta. Kun en vastannut mitään, tekivät he, mitä heille oli käsketty. Mutta se ei onnistunutkaan; katsos, minä voin kävellä ja puhuakin. Jätä minut tänne huoleti, minä en kuole, kun vaan tiedän, että sinä olet turvassa. Ja sitten -- minä tulen jäljessä, niin pian kuin paranen. Lähde, armas mieheni -- ennenkuin päivä valkenee -- sinun kätesi -- huulesi --

Siihen hänen äänensä murtui, polvet notkahtivat, ja me kannoimme hänet tunnottomana saliin, ja laskimme hänet leposohvalle. Kun me aukaisimme hänen vaippansa ja takkinsa, virtasi verta meidän käsillemme. Minä kumarruin hänen ylitsensä, silloin hän veti kiivaasti voihkien henkeään ja katsoi vielä kerran minuun ja vaipui sitten kokoon -- ja vaikeni iäksi.

Tästä aamusta en tahdo sen enempää puhua.

Kun aurinko loisti lasiovesta sisään, makasin minä yhä vieläkin hänen vuoteensa edessä ja katselin hänen kalpeita kasvojansa. Vanhus oli kyyristynyt nurkkaan ja nyyhkytti; äkkiä me kuulimme ulkoa Bicettan nimeä huudettavan, Nina hyökkäsi sisään ja kaatui huutaen kuolleen yli ja käyttäytyi ikäänkuin hän itse olisi ollut kuoleman oma. Sitten hän kokosi hirveässä tuskassaan kaikki voimansa ja kääntyi minun puoleeni. Teidän täytyy lähteä pois! sanoi hän. Minä kiiruhdin vain edeltä varoittaakseni teitä, sillä juuri ikään Richino murtautui Bicettan makuuhuoneeseen ja etsi häntä, nyt tiedän minkä vuoksi: sanoakseen hänelle, että hänen rakastettunsa oli kuollut. Sillä tätä hän ei ainakaan voinut aavistaa. Kun hän ei löytänyt häntä sieltä, muuttuivat hänen kasvonsa kalmankalpeiksi ja hän poistui huoneesta. Mutta uskokaa minua, hän tulee tännekin etsimään häntä, ja kun hän näkee ulkona nuo veriset jäljet -- kuulkaa! Nyt askeleet jo lähenevät. Hän se on! Paetkaa, tai te olette kuoleman oma!

Minä en vastannut hänelle mitään. Nousin vain ylös ja jäin vaimo vainajani viereen seisomaan. Silloin ovi avautui ja Richino astui sisään.

En tiedä mitä hän aikoi sanoa astuessaan sisään -- sillä näkö, joka nyt kohtasi häntä, jähmetti hänen verensä. Hän hoiperteli taakse ja tarttui ovenpieleen pysyäkseen pystyssä. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät kauhusta, ja minä näin, kuinka hän vaivalla koetti vetää henkeään.

Mitä te tahdotte täältä? sanoin minä vihdoin. Te toivoitte löytävänne _minut_ täällä verissäni; väkenne on ollut nopsa palveluksessaan, mutta he erehtyivät, paha kyllä, oikeasta henkilöstä. Se vahingonilo on teiltä riistetty, ettette saa herättää tätä tyttöparkaa, joka ei koskaan ole ollut teidän omanne, sillä tiedolla, että hänen rakastettunsa on kuollut eikä koskaan enää voi palata. -- Mikä estää minua nyt, jatkoin minä lähestyen häntä ja puiden hänelle vihan vimmassa nyrkkiä, mikä estää minua nyt musertamasta sinua, kurjaa ja potkaisemasta sinut kynnyksen yli, jotta et kauemmin saastuttaisi hengitykselläsi tätä pyhää kuoleman majaa? Jospa edes olisit rakastanut häntä, sinä kurja, jospa edes jokin inhimillinen tunne kaunistaisi tekoasi! Mutta sinä koetit riistää tämän ihanan olennon itsellesi, vetää hänet alas luoksesi, vain tyydyttääksesi himoasi ja siksi että toiset yllyttivät sinua siihen -- mene, sanon minä, kätke kasvosi ikuiseen pimeyteen, murhaaja! Sillä sen minä vannon sinulle: jos ojennat vain kätesikin tämän vainajan puoleen, jos vain kiinnität häneen katseesikin -- näillä käsillä minä revin sinut rikki! Pois! --