Part 4

Kun hän puhui tuolla tavalla, niin näin taivaan jälleen avoinna enkä pelännyt mitään vaaraa, en edes sitä, että minun täytyisi odottaa onneani. Me olimme päättäneet viettää häitä lokakuussa. Nuo kaksi kuukautta sitä ennen toivoin voivani vielä kestää. Yksi asia vain teki minut levottomaksi, se nimittäin, etten ollut saanut mitään vastausta kihlausilmoitukseeni, yhtä vähän sisareltani kuin langoltani. Me tunsimme niin hyvin toisemme, että en tarvinnut pelätä heidän puoleltaan minkäänlaista estelyä. Heidän vaitiolonsa ei voinut johtua muusta kuin sairaudesta tai muusta huolesta, jota he eivät tahtoneet minulle ilmaista, ja vaikka elämä tuntuikin minusta niin onnelliselta, niin tämä suru kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Vihdoin, kolmen tuskallisen viikon kuluttua, saapui toivottu kirje; lankoni yksin kirjoitti. Blanche, sisareni oli vaikean lapsivuoteen jälkeen sairastunut ja yhä vieläkin oli hänen tilansa niin epävarma, ettei lankoni ollut uskaltanut ilmoittaa hänelle kihlautumistani. Jos suinkin saattaisin irtaantua pariksi päiväksi, niin olisi se heille kummallekin suuri lohdutus.

Sinun täytyy matkustaa, sanoi armaani, kun olin sanaakaan sanomatta antanut hänelle kirjeen luettavaksi. Sinun pitää jo huomenna matkustaa. Kyllä minä koetan niin hyvin kuin suinkin päästä sen ajan yli. Kirjoittaa sinun täytyy heti, kun saavut kotiin, usein ja pitkältä, niin usein kuin vain voit. Jospa voisin matkustaa kanssasi, mitäpä siitä antaisinkaan! Mutta onhan se mahdotonta. Tervehdi Blanchea ja sano, että rakastan häntä, ja vie hänelle tämä suudelma hänen sisareltansa!

Hän tarttui nopeasti kaulaani ja suuteli minua suulle; ensi kertaa hän nyt soi suudelman minulle. Sillä tavatessani häntä yksinkin ja pyytäessäni sekä piloilla että tosissani, ettei hän olisi niin kova minulle, ei hän koskaan ollut antanut myöten. Kuinka usein tuo varovaisuus olikaan loukannut minua. Mutta hänen ei tarvinnut kuitenkaan sanoa muuta kuin sanan ja ojentaa suloisesti hymyillen kätensä, niin tuo mielipahan ja epäilyksen puuska heti katosi.

Niinpä sanoin jäähyväiset täysin luottaen siihen, että kaikki olisi entisellään takaisin palatessani. Vanha herra oli silminnähtävästi pahoillaan matkastani eikä aikonut päästää minua lainkaan syleilystään. Rouva näytti tavatonta osanottoa sisareni sairastumisen johdosta ja petti minut niin täydellisesti, että matkalla joka kerta häntä ajatellessani kaduin kaikkea sitä, mistä olin häntä ennen syyttänyt. Jätin osan tavaroistani huvilaan, sillä siellä olin kihlaukseni julkaisusta asti asunut vanhuksen ja ystäväni Ninan hyvässä hoidossa. Arvelin viimeistään kuukauden kuluttua palaavani takaisin, ja toivoin saavani lankoni ja sisarenikin mukanani, jotta he voisivat olla läsnä häissäni. Ninan oli määrä muuttaa kaupunkiin armaani seuraksi. Siten näytti kaikki olevan erinomaisesti järjestettynä ja ero vain uhri, jota jumalat kateudesta vaativat minulta, ennenkuin antaisivat minun nauttia täyttä onnea.

Kotona olot olivatkin lohdullisemmat kuin mitä pitkän matkan varrella tuskani vallassa olin ajatellut. Blanche oli voittanut vaaran ja näyttipä siltä kuin jälleennäkemisen ilo ja kaikki hyvät sanomani olisivat edistäneet hänen parantumistaan. Tosin en voinut ajatellakaan sitä, että hän olisi seurannut minua häihini, yksin lapsenkin vuoksi, josta hän ei olisi tahtonut erota. Lankoni ei päässyt myöskään erilleen kotoa; liikkeemme vaurastui juuri siihen aikaan niin suurin askelin, ettemme kumpainenkin voineet yhtä aikaa olla poissa. Mutta siitä huolimatta he kehoittivat minua niin pian kuin suinkin taas lähtemään matkaan, sillä minun oloni kotona tuntui heistäkin pikemmin tuskalta kuin ilolta, sille kannalle kuin asiat nyt näyttivät kääntyvän.

Sillä niin varmasti kuin me olimmekin päättäneet kirjoittaa toisillemme mahdollisimman usein ja niin uskollisesti kuin minä pidinkin sanani enkä laiminlyönyt ainoatakaan postipäivää -- Bolognasta ei tullut vaan ainoatakaan riviä. Viikon aikaa koetin luonnollisimmalla tavalla selittää tätä vaitioloa. Mutta kun olin ollut kokonaista kaksi viikkoa Genevessä saamatta yhtä vähän armaaltani kuin keltään muultakaan koko talosta pienintäkään elonmerkkiä, jouduin lopulta hirveän tuskan valtaan. Ainoa lohdutukseni oli se, ettei mitään onnettomuutta ollut voinut tapahtua, koska muuten kai liiketuttavamme olisi siitä meille ilmoittanut. Vaikka kukapa saattoi vakuuttaa minulle, ettei hän ollut matkoilla, tai etteivät, jos yleensä kirjeitä oli mennyt hukkaan tai otettu takavarikkoon, hänenkin kirjeensä olleet niiden joukossa?

Minun täytyi lopulta lähteä matkaan, etten joutuisi aivan epätoivoon. En voi kuvaillakaan missä tilassa matkustin yötä päivää. Pelästyin itsekin siistiessäni pukuani jonkun matkan päässä kaupungista ja katsahtaessani peiliin. Tuollaisella sulhasnaamalla en todellakaan luullut palaavani takaisin.

Oli varhainen aamu, kun ajoin niin nopeasti kuin saatoin tuttua maantietä myöten ja käskin ajurin pysähtymään huvilan ristikkoportille. Vapisevin polvin hypähdin maahan ja vetäisin kelloa. Kesti hetken aikaa ennenkuin vanhan kelpo Fabion pää kurkisti ristikon takaa. Tunnettuaan minut pelästyi hän pahoin, ei malttanut edes napittaa vanhaa takkiaan, jonka alta paljas rinta pilkisti esiin, vaan riensi luokseni niin pelästyneen näköisenä, että jo kaukaa huudahdin hänelle: Hän on kuollut!

Hän pudisti päätään ja avasi nopeasti portin. Mutta pelästyksestä hän oli niin hengästynyt, että vaan hitaasti ja epätäydellisesti sain häneltä kuulla kaikki. Hän näki kuinka kalpea olin kasvoiltani ja kuinka huonosti olin nukkunut ja siksi hän luuli välttämättömäksi ilmaista minulle totuuden vain varovaisesti, vaikkei hän olisi voinut minua sen pahemmin kiusata kuin juuri tuolla epäröimisellään.

Monta seikkaa, joita salassa oli valmisteltu, hän ei tiennyt itsekään, sillä hän oli kuullut vain pääasiat Ninalta. Mutta minä, joka tunsin ihmisiä, en hetkeäkään epäillyt, mitkä syyt olivat vaikuttaneet koko tähän pirulliseen juoneen.

Tuskin olin lähtenyt matkaan, niin Roomasta oli ilmestynyt serkku, joka arveli itsellään olevan oikeuksia morsiameeni. Oliko hänet kutsuttu nyt vasta paikalle, vai olisiko hän omin ehdoin ilmestynyt siinäkin tapauksessa, etten olisi lähtenyt matkalle, sitä en koskaan ole saanut tietää. Hän oli varsin surkea olento, vakuutti Fabio. Kaikenlaiset seikkailut, kortinpeluu ja huono elämä olivat turmelleet hänet. Mutta koska hän oli kardinaalin veljenpoika ja vanhaa aatelia, niin oli se sittenkin edullinen naimiskauppa. Bicetta ei ollut koskaan voinut häntä sietää. Fabio muisti hänen kolme vuotta sitten täällä puutarhassa antaneen hänelle kerran aika korvapuustin, kun hän oli uskaltanut suudella pientä serkkuaan. Silloin hän oli vannonut, että hän kostaisi sen vielä Bicettalle, kun hän tulisi hänen vaimokseen. Ja nyt olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hän saattoi tehdä uhkauksestaan totta. Kaikki vaikutusvaltaiset ihmiset olivat hänen puolellaan, myöskin äiti, ja vanhan herran he olivat siihen määrin peloittaneet helvetinrangaistuksilla, jos hän antaisi lapsensa kerettiläiselle, että tämä oli alistunut eikä uskaltanut sanoa enää mitään koko asiaan. Mutta katsellessaan Bicettaa hänen sydäntänsä ahdisti ja tuntikausia hän saattoi istua ja itkeä kuin lapsi, eikä hän puhunut sanaakaan vaimonsa kanssa, sillä hän tiesi, että tämä oli kaikkeen syypää.

Entäs Bicetta? kysyin minä vihan kiehuessa suonissani.

Niin, Bicetta! sanoi vanhus. Jospa hänestä saisi selvää! Ensiksi, kun häntä vaadittiin luopumaan luterilaisesta sulhasestaan, vastasi hän aina: Minä olen luvannut hänelle jumalan edessä, että tulen hänen vaimoksensa, sen valani minä pidän, vaikka se olisi minulle kuolemaksi. -- Eikä hän sanastaan luopunut; ja kun serkku tuli hänen luokseen tervehdykselle, sanoi hän aivan kylmäverisesti: elkää vaivatko itseänne, Richino; vaikken koskaan olisi nähnytkään Amadeoa, niin en teitä sittenkään koskaan olisi rakastanut. Kun hän yritti sitten tarttua hänen käteensä ja sanoa hänelle koreita sanoja, oli hän Ninan läsnäollessa kohonnut pystyyn ja sanonut: Te olette kehno mies, kun koetatte tavoittaa toisen omaa. Menkää! Minä halveksin teitä! -- Eikä hän sen jälkeen ollut tahtonut häntä enää nähdä. Mutta mitä siitä nyt on sanottava, hyvä herra, kun häät nyt sittenkin tulevat vietetyiksi ja Bicetta, niinkuin Nina sanoo, ei vuodata enää ainoatakaan kyyneltä eikä pyydä eikä rukoile enää keneltäkään apua, ei isältä, eikä äidiltä eikä keltään ihmiseltä, tuskinpa itse jumalaltakaan? Tosin hän ei ole saanut teiltä ainoatakaan kirjettä, yhtä vähän kuin te olette saanut niitä monia, joita hän on teille kirjoittanut ja jotka useinkin itse olen vienyt postiin. Sillä näyttääpä siltä kuin postiherrat tietäisivät, mikä heidän velvollisuuteensa kuuluu, kun kardinaalin veljenpoika aikoo ryöstää muukalaiselta hänen morsiamensa. Mutta sittenkin on kumma, että hän niin pian on alistunut. Sillä eihän hän voinut epäillä teidän uskollisuuttanne. Nina sanoo, että on uhattu lähettää hänet luostariin, jollei hän suostu serkkuun. Luostari ei tosin ole mikään sopiva paikka Bicettalle. Mutta luulisinpa, että se sittenkin olisi parempi kuin avioliitto tuon miehen kanssa, koska hän kuitenkin rakastaa teitä, ja niinkuin sanottu, minun vähäinen järkeni on nyt pysähtynyt eikä tyttärenikään voi kyllin tätä ihmetellä.

Sillä välin kuin kelpo vanhus kertoi tämän kaiken minulle, loikoilin minä aivan poissa suunniltani nojatuolissa kamiinin edessä, missä me kihlautuessamme olimme istuneet käsikädessä. Minä en voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta; niin, näyttipä siltä, kuin en olisi enää kyennyt tuntemaan, rakastamaan enkä vihaamaan, ikäänkuin kaikki olisi minussa pysähtynyt, samoinkuin kellosta yhdellä ainoalla iskulla voi taittaa vieterin. Vasta hyvän ajan kuluttua toinnuin jälleen ja saatoin kysyä, milloin häitä oli määrä viettää. Tänään iltapuolella, sanoi vanhus hirvittävällä äänellä. Silloin minä hypähdin pystyyn, sillä tuo kauhea ratkaisunhetki, joka oli niin lähellä, sai minut taas täysin tajuntaani.

Harmaaparta tarttui molempiin käsiini ja katsoi pelästyneenä silmiini. Jumalan tähden, sanoi hän, mitä te aiotte tehdä? Te ette tiedä, mikä valta heillä on. Jos näyttäydytte julkisesti kadulla, niin kukapa tiesi, mitä ennen iltaa voi vielä tapahtua.

Minä menen sinne, sanoin minä, astun valepuvussa tuon konnan eteen ja sanon, että toinen meistä on liikaa maailmassa. Kai sinulla on vanhat pistoolisi vielä kunnossa, Fabio? Muuta en tarvitse. Päästä minut!

Ensin saatte _minut_ ampua, sanoi hän ja tarttui niin lujasti käsivarteeni, että huomasin, ettei hän hyvällä päästäisi minua menemään. Ja sitäpaitsi, sanoi hän, tiedättekö mitä Bicetta siihen sanoisi?

Sinä olet oikeassa, sanoin minä ja tunsin, että kaikki voima taas minusta katosi. Enhän sitä todellakaan tiedä. Mutta minun täytyy se saada tietää, muuten tulen hulluksi. Päästä käsivarteni irti, anna minulle hattuni, minä menen hänen luokseen, minä murran kaikki ovet, jotka minulta telkitään, kaikki muu käy kyllä, kun vaan näen hänet!

Mutta hän ei päästänyt minua irti. Hän painoi minut jälleen tuoliin ja sanoi: Tiedättehän, ettei kukaan tahdo teille eikä signorinalle eikä vanhalle herralle enemmän hyvää kuin vanha Fabionne. Antakaa minun siis neuvoa teitä, älkääkä syöksykö pää edellä onnettomuuteen. Jos luulette, että teidät lasketaan sisään, niin erehdytte suuresti. Talo on häiden vuoksi täynnä uusia palvelijoita. Kylläpä teidän kävisi pahasti, jos tuollaisena menisitte sinne ja pyrkisitte morsiamen puheille. Antakaa minun mennä, minua he eivät viskaa ulos, vaikkei äiti minua suuresti rakastakkaan; mutta pahimmassa tapauksessa voin kutsuttaa tyttäreni puheilleni, ja jos annatte minulle pari sanaa mukaan, niin tulevat ne varmemmin perille kuin paavillisessa postissa. Istukaa tuohon ikkunan ääreen ja kirjoittakaa, ja jos tunnen Bicettan oikein, niin hän vastaa teille.

Hän kiiruhti hakemaan minulle kynää ja paperia, mutta tilani oli niin surkea, etten voinut pitää kynää kädessä enkä saada ainoatakaan järkevää sanaa paperille, sellainen oli se myrsky, joka sydämessäni raivosi. Antakaa olla, sanoi vanhus. Mitäpä teidän tarvitseekaan kirjoittaa? Siinä on jo kylliksi, että hän saa tietää teidän olevan täällä. Jos hän sittenkin vielä tahtoo viettää häitä, niin eivät siinä sitten sadatkaan kirjeet auta.

Näin sanoen hän jätti minut. Mutta sitä ennen täytyi minun vannoa hänelle, että pysyisin piilossa tässä talossa, jossa ei kukaan muu asunut ja etten avaisi kellekään muulle kuin hänelle ovea. Päivä oli jo valjennut; vanhus palasi vielä kerran takaisin ja toi minulle viiniä ja leipää, kun hän näki, kuinka heikko olin. Sitten jäin yksin tyhjään taloon. En voinut pysyä hiljaa paikoillani, vaan laahauduin puutarhaan appelsiinipuiden suojaan, joista Bicetta oli poiminut minulle hedelmiä ja granaattipensaan varjoon, josta hän oli taittanut minulle ensimäisen rakkaudenmerkkinsä. Kaikkialla näin hänen olentonsa, ja mitä elävämpänä se astui eteeni, sitä käsittämättömämmältä tuntui minusta, että hän olisi unohtanut minut. Vaikka olinkin yömatkasta väsynyt, niin en voinut nauttia viiniä enkä leipää; ainoastaan yhdestä appelsiinistä imin ahnaasti mehua ja se virkisti minua ikäänkuin siten olisin imenyt itseeni uutta toivoa ja rohkeutta. Sitten astuin taloon ja kuljin kaikkien huoneiden läpi. Hänen huoneessaan oli vielä kaikki entisellään, kirja, jota hän viimeksi oli lukenut, oli avattuna. Minä luin samasta kohdasta eteenpäin ja Petrarcan runojen hiljainen musiikki virvoitti ja viihdytti minua. Bicettan pienen korituolin, jossa hän jo lapsena oli nukeillaan leikkinyt, olin nostanut balkongille ja joka säkeeltä katsahdin tielle, eikö mitään tietoa jo saapuisi. Mutta minä olin äkkiä tullut levolliseksi enkä pelännyt enää ratkaisua.

Ja kuitenkin minä hyökkäsin kuin salama istuimeltani, kun vanhus äkkiä taas ilmestyi alhaalle portin eteen. Mitä tietoja sinä tuot? huusin minä. Mutta hänen huolestunut katseensa, kun hän tervehti minua, sanoi jo kyllin. Vavisten koko ruumiissani hyökkäsin portaita alas häntä vastaan. Lukekaa itse, sanoi hän. Ehkäpä te ymmärrätte paremmin, mitä hän tarkoittaa.

Minä repäisin avonaisen paperin hänen kädestään, johon Bicetta oli kiireessä lyijykynällä kirjoittanut: "Armaani -- se mikä tapahtuu, ei ole enää autettavissa. Älä koetakkaan estää sitä, mutta usko minua; minä en ole kenenkään muun oma kuin sinun. Sinä käsität kaikki, kun tapaamme taas toisemme, ehkä hyvinkin pian; mutta tapahtukoon se milloin hyvänsä, aina minä olen sinun omasi." -- Paperin reunaan oli vielä lisätty: "Pysy piilossa. Kaikki on kadotettu, jos näyttäydyt."

Tuijottaessani noihin harvoihin sanoihin, kertoi vanhus, ettei hän itse ollut häntä puhutellut; Nina oli välittänyt asian, eikä hän häneltäkään ollut saanut tietää sen enempää, kuin ettei signorina ollut näyttänyt kovin hämmästyneeltä kuullessaan, että olin palannut takaisin. Minä olen jo kauan odottanut häntä, sanoi hän. Sitten, kun kamarineiti oli tuonut morsiuspuvun sisään, oli hän seisoaltaan kirjoittanut ikkunan ääressä ja käskenyt Ninan sanomaan isällensä, että hän pitäisi asian aivan salassa ja huolehtisi hyvin minusta. Sitten hän oli laskenut aivan levollisesti hiuksensa hajalleen, jotta niitä kammattaisiin häitä varten. Hän oli kirjoittanut hyvin levollisesti kirjeenkin, sanoi Nina, ikäänkuin ihminen, joka on valmis kuolemaan, siksi ettei hän voi enää kestää tuskiaan ja merkitsee vain paperille vielä viimeisen tahtonsa. Nina oli aina luullut tuntevansa häntä yhtä hyvin kuin itseäänkin; mutta viime aikoina ei hän ymmärtänyt häntä sen enempää kuin taivaallista kaitselmustakaan.

Ja minä, joka luulin tuntevani hänet paremmin kuin minkään muun ihmisen, minkä verran minä nyt häntä ymmärsin luettuani ainakin sata kertaa hänen kirjeensä? Jollei hän tahtonut olla kenenkään muun oma kuin minun, niin miksei hän sitten paennut luokseni, miksi hän ei hakenut luostarista turvaa, kunnes olisin keksinyt jonkun keinon hänen vapauttamisekseen? Miksei tuollainen huima teko olisi mahdollisempi ja luonnollisempi kuin taipuminen pakolliseen kohtaloon, alistuminen kahleihin, joita vain kuolema saattoi katkaista?

Ja kuitenkin noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jotakin, joka rohkaisi mieltäni, kun olin vaipua epätoivoon ja viihdytti minua joka kerta, kun vihan ja tuskan huuto purkautui huulieni yli. Nukuinkin pari tuntia ja saatoin sen jälkeen nauttia hiukan ruokaa, jota uskollinen hoitajani tarjosi minulle. Me emme puhuneet mitään keskenämme. Vasta sitten, kun vihkimisaika lähestyi, jouduimme kiivaaseen otteluun. Minä pysyin lujasti kiinni siinä vaatimuksessa, että tahdoin olla siellä läsnä, ja hän pani kaikin voimin vastaan. Lopulta, kun hän näki, etten alistunut, auttoi hän itse minua pukeutumaan hänen vaatteihinsa ja painoi syvälle otsaani vanhan repaleisen olkihatun, jota hän tavallisesti käytti puutarhassa työskennellessään. Mutta minä tulen mukaan, herra Amadeo, sanoi hän. Luulenpa, että jonkun täytyy pidättää teitä käsipuolesta, kun te joudutte pois suunniltanne.

Kukapa tietää, vaikka hän olisikin ollut oikeassa! Mutta kun me tulimme kirkkoon, olivat häävieraat ja morsiuspari jo paikalla ja ihmistungos oli niin hirveä, että koko torikin kirkon edustalla oli täynnään väkeä, jotka tahtoivat ainakin nähdä morsiussaaton. Minä moitin vanhusta, että hän ilmaisemalla väärän ajan oli pettänyt minua. Hän piti kovasti puoliaan, ja vakuutti erehtyneensä. Niinpä me odotimme väkijoukossa, ja kellojen soitto, joka kajahti voimakkaana ympärilläni, sai minut jälleen vajoamaan puolitainnoksiin, kunnes äkkiä kuului huuto: Nyt he tulevat! Silloin olisin kaatunut kumoon, jollei Fabio olisi tukenut minua. Siitä huolimatta kiinnitin katseeni kirkon porttiin, josta hänen oli määrä astua ulos. Ja nyt hän todella tulikin. Ja minä ihmettelin, miten saatoin kestää tuota näkyä, kuinka saatoin jälleen rauhoittuakin, vaikka hän astui puolisonsa rinnalla. Sulhanen oli aivan sellainen, kuin Fabion kuvauksesta olin häntä kuvaillut mielessäni, mies, jonka yhdellä nyrkin iskulla olisin voinut kaataa maahan; ja hänen kuihtuneilla kasvoillaan karehti hymyily, joka sai vereni kiehumaan. Hän tervehti riemulla ja kopeasti oikealle ja vasemmalle ja siveli vaaleita viiksiään. Bicetta sen sijaan astui kansanjoukon läpi kehenkään katsomatta, hänen kasvonsa olivat aivan jäykät, ja silmät tuijottivat suoraan eteensä. Eräs lapsi ojensi hänelle kukkakimpun. Silloin hän nosti lapsen maasta ja suuteli häntä, ja minä näin selvään, että hän hymyilikin. Jollen olisi seisonut niin kaukana eikä Fabio ollut takanani, niin tuon hymyilyn nähdessäni olisin tunkeutunut väkijoukon läpi ja kysynyt häneltä ääneen, miten hän tänä päivänä saattoi hymyillä. Mutta hymy katosi nopeammin kuin saatan siitä kertoa. He nousivat vaunuihin, jotka vierivät pois. Heidän jäljissään ajoivat vanhemmat, kenraali parkani istui aivan masentuneena ylpeän nuoren rouvansa rinnalla, sitten seurasivat kaikki vieraat ja pappismiehet, jotka siinä talossa kulkivat ulos ja sisään. Arkkipiispa itse oli vihkinyt heidät, kuulin naisten kertovan vieressäni. Morsian ei aikonut ensin huolia sulhasesta, mutta pyhä isä itse oli kehoittanut häntä siihen. Toisesta, luterilaisesta miehestä ei tiedetty mitään. -- Niin, niin sanoi toinen, hänen sisarensa kuului kuolleen, sen hän sai rangaistuksekseen, kun hän ei tahtonut luopua kerettiläisuskostaan. -- Tuollaista lörpötystä kuulin joka puolelta. Fabio veti minut mukanaan pois. Mutkateitä myöten hän saattoi minut huvilaan. Minä sallin hänen seurata mieltänsä; voimani olivat lopussa; en ollut enää ennallani, vaan kuumesairas tai unissakävijä.

Vielä nytkin, ajatellessani tuota päivää, en ymmärrä miten pääsin sen loppuun. Kiihkeä luontoni oli varmaan niin kesyttynyt ruumiillisesta väsymyksestäkin pitkän matkan jälkeen, koska tylsästi sallin kaiken tuon kauheuden tapahtua. Minä horjuin tullessani kotiin. Fabio pakoitti minua juomaan pari lasillista viiniä; se vaikutti niin voimakkaasti, että kaaduin kumoon ja tulin aivan tajuttomaksi.

Vasta yöllä tulin taas tuntoihini. Kauan aikaa täytyi minun miettiä, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Kirkas taivas hohti lasioven ikkunoiden kautta sisään ja hieno kuunsäde kirkasti Beatricen äidin kuvaa, joka kamiinin yläpuolelta näytti surullisesti katsovan minuun matalalla vuoteellani. Silloin vasta ymmärsin, mikä yö nyt oli, ja mitä nämä tunnit minulle merkitsivät. Hirveä tuska puhkesi sydämessäni, ja se oli tehdä minut aivan hulluksi. Minä huusin kovaan, jotta kauhukseni kuulin oman ääneni kajahtavan tyhjässä talossa. Sitten heittäydyin salin kylmälle lattialle, painoin kasvoni kiviä vasten ja revin hiuksiani, ikäänkuin ruumiillinen kipu olisi voinut sammuttaa rinnassani riehuvaa tuskaa. Silmäni samenivat kyyneleistä, jotka pulppusivat esiin kuin veri avonaisesta haavasta, aivan tietämättäni minä itkin. Siten makasin pitkälläni ja riehuin kuin eläin, ja olisin mielelläni antanut koko ihmisyyteni, jos sen hinnalla olisin voinut ostaa itselleni tajuttomuuden. Kaikki ajatukset, jotka kohosivat eteeni, syöksin kiivaasti siihen suureen pyörteeseen, joka kohisi sielussani. En tahtonut mitään muuta tuntea enkä ajatella kuin että aarteeni tänä hetkenä oli toisen vallassa. Yhä uudestaan tungin tuon ajatuksen kuin myrkyllisen aseen sydämeeni, ikäänkuin siten saisin sen vuotamaan tyhjiinsä. Ja vasta sitten kun olin henkisesti sekä ruumiillisesti aivan kuolemaan saakka väsynyt, hillitsin vihaani, jolla olin koettanut tuhota itseäni,ja makasin nyt aivan liikkumatta tomussa nauttien kivipermannon kylmyydestä, joka vilvoitti ohimoitani ja sai kyyneleeni itsestään kuivumaan.

Vihdoin toinnuin sen verran, että saatoin nousta ylös ja mennä puutarhaan kävelemään. Suihkulähteen partaalla rautatammen alla pesin tomun ja kyyneleet kasvoistani ja join täysin siemauksin vettä, joka virvoitti minua.

Nyt saatoin ajatella mitä minun tuli tehdä. Mutta vaikka olisin tuuminut kuinka kauan hyvänsä, niin mihinkään päätökseen en voinut tulla. Sen vain päätin, että kirjoittaisin Bicettalle seuraavana päivänä ja pyytäisin, että hän tekisi lopun tästä epävarmuudesta ja tuskasta ja katkaisisi sen siteen, joka yhdisti minut häneen. Hänen kirjeensä sanat nousivat jälleen mieleeni. Mutta mitä ne saattoivat minulle antaa sen jälkeen kuin olin nähnyt hänen astuvan ulos kirkosta ja koko päivä ja puoli yötäkin oli kulunut tuomatta minkäänlaista lohdutusta! Kun kello oli lyönyt kaksitoista ja kuu laskenut, niin en voinut enää pitemmältä viipyä autiossa puutarhassa, vaan palasin takaisin saliin. Sytytin kynttilän ja laskin sen uunin reunalle. Sitten vedin nojatuolin lähemmäksi, otin taskustani pienikokoisen painoksen Danten runoelmia ja aloin lukea hänen synkkiä helvetinlaulujaan.

Tunti oli ehkä siten kulunut, kun äkkiä olin kuulevinani ääntä ristikkoportilta, ikäänkuin avainta olisi lukossa väännetty. Hiukseni nousivat pystyyn; ensi hetkessä ajattelin, että armaani oli ottanut itsensä hengiltä, ja että hänen levoton henkensä tuli nyt luokseni imemään vertani. Mutta minä toinnuin heti, nousin ylös ja kuuntelin tarkasti pimeään yöhön. Portti narahti, sitten kuului askelia hiekassa, seuraavassa hetkessä käsi haparoi pienen salin oven ripaa, ovi avautui ja nuorukainen, musta hattu päässä ja vaippa hartioilla, seisoi kynnyksellä. Hattu putosi niskaan, ja minä tunsin hänet. Huudahtaen me syöksyimme toistemme syliin ja painauduimme toisiimme, ikäänkuin rintamme ja huulemme eivät koskaan enää olisi voineet erota toisistansa.