Part 3

Minä lupasin hänelle mitä ikänä hän pyysi. Mikäpä olisikaan voinut tuntua minusta mahdottomalta, kun tällainen ihme oli voinut tapahtua ja tuo suloinen olento katsoi minua hellin katsein! -- Hän tuli yhä iloisemmaksi, ja lopulta me nauroimme yhdessä kuin lapset ja heittelimme toisiamme appelsiineillä, jotka hän oli poiminut puista kasvihuoneen luota. Tule, sanoi hän, mennään heittämään palloa. Nina saa pelata mukana, vaikkapa voisinkin tulla aivan mustasukkaiseksi, sillä hän puhuu vaan sinusta. Katsos, hän menee piiloon, sillä hän luulee häiritsevänsä meitä. Mitäpä meillä olisi sanottavaa toisillemme, mitä ei koko maailma, taivas ja maa saisi kuulla?

Hän huusi leikkitoveriaan ja tuo kelpo tyttö tuli meidän luoksemme hehkuvin poskin, antoi minulle kättä ja sanoi: Toivon, että te ansaitsette onnenne. En kellekään muulle kuin teille olisi häntä suonut. Mutta jos te ette tee häntä onnelliseksi, herra Amadeo, niin varokaa itseänne!

Noita sanoja seurasi niin kiihkeä traagillinen liike, että me molemmat purskahdimme nauruun ja hän itse yhtyi siihen. Ruohokentällä, jossa tuonnoin olin tavannut molemmat tytöt, heitimme me nyt kaikki kolme palloa ja innostuimme pian leikkiimme, ikäänkuin meillä ei olisi ollut mitään tärkeämpiä tehtäviä ja kuin elämänonnemme ei puolisen tuntia sitten olisi tullut ratkaistuksi.

Isä Fabio ei näyttäytynyt. Kun varjot synkkenivät, saattoivat molemmat tytöt minut ristikkoportille. Minut työnnettiin ulos kaikkein suloisimman ja rakkaimman suun suomatta minulle suudelmaa, ja minä tavoittelin vain ristikon läpi hänen kättänsä voidakseni hetken aikaa painaa huuleni edes siihen.

Mikä ilta ja mikä yö! Majataloni väki luuli varmaan, että olin hullu tai englantilainen, mikä heidän mielestään olikin jokseenkin sama asia. Palasin kotiin suuri kori kukkia mukanani, jota kaupittelija kantoi jäljissäni; minä hajoitin ne pitkin huonettani, tilasin viiniä ja viskasin eräälle viulunsoittajalle kiiltävän viidenfrangin kappaleen alas kadulle. Sitten nukuin avonaisen ikkunan ääressä viileässä yöilmassa ja muistan yhä vieläkin tunteneeni sydämeni tykytyksessä maapallon liikkeen ja pyörinän sen kiertäessä tähtitaivasta.

Vasta seuraavana aamuna minulle selvisi, että vielä oli paljon voitettavana, ennenkuin saisin omistaa omani. Miten pääsisin hänen isänsä taloon? Ja voisinko yhtä pian voittaa hänen luottamuksensa kuin tyttären? Kulkiessani juuri arkaadien alla ja tuumiessani tätä asiaa, tuli onneni jälleen avukseni. Tapasin saman liiketuttavan, jota toisena olopäivänäni olin käynyt tapaamassa, ja hän oli varsin ihmeissään nähdessään minut vielä täällä. Minä puolustin itseäni sillä, että odotin kirjettä langoltani. Olimme aikoneet perustaa haaraliikkeen Italiaan ja ensi sijassa oli ollut kysymys Bolognasta. Joka tapauksessa minun oli nyt välttämätöntä jäädä tänne pitemmäksi ajaksi ja tehdä tuttavuuksia. Mainitsin muiden arvossapidettyjen perheiden ohella kenraalinkin nimen. Liiketuttavamme ei itse tuntenut häntä. Mutta eräs nuori pappismies, hänen serkkunsa, oli tuttu talossa ja hän välittäisi kernaasti tuttavuuden. Minun pitäisi vain varoa kauniin rouvan silmiä; sillä vaikka hän ei suinkaan ollut sydämetön niinkuin kerrottiin, niin hukkaisin sittenkin turhaan aikani, sillä eräs nuori kreivi oli hänen ilmeinen suosikkinsa eikä suinkaan jättäisi paikkaansa uudelle tulokkaalle.

Minä yhdyin hänen pilaansa niin hyvin kuin saatoin, ja me sovimme asiasta lähemmin. Vielä saman päivän iltana tapasin nuoren papin eräässä kahvilassa ja läksin hänen kanssaan mainittuun taloon, joka sijaitsi hiljaisen kadun varrella; se oli palatsi, ulkonaisesti aivan vaatimaton, mutta sisältä tavattoman ylellisesti sisustettu. Paksuja mattoja myöten me astuimme huoneeseen, johon joka ilta keräytyi pieni ystäväpiiri, kaiken arvoisia prelaatteja, sotilaita, vanhoja patriseja, yksinomaan vaan miehiä. Nuori abbottini ei voinut kylliksi kehua mikä onni oli joutua tämän talon tuttavuuteen. Millainen rouva! huokasi hän. Hän näytti toivovan, että hänenkin vuoronsa kerran koittaisi.

Astuessani sisään kiintyi silmäni kaikkein ensiksi vanhaan kenraaliin, joka istui vanhassa nojatuolissa vastapäätä erästä vanhaa kaniikkia ja heidän välissään seisoi marmoripöytä, jolla dominonappulat kilahtelivat. Taburetilla heidän vieressään oli kuva-arkkeja, sotilaiden kuvia sekä sakset, joilla vanhus tavallisesti leikkasi niitä, kun ei ketään sattunut olemaan saapuvilla, joka olisi voinut pelata dominoa hänen kanssaan. Lamppu riippui katossa hänen päänsä kohdalla, ja taaskin, tässä voimakkaassa valaistuksessa, hämmästytti minua hänen ja Beatricen yhdennäköisyys. Toverini ei sallinut minun kauan viipyä vanhuksen luona. Lausuttuani pari kohteliasta sanaa, joihin vanhus vastasi lapsellisen hyväntahtoisella hymyllä ja kädenpuristuksella, täytyi minun astua viereiseen pieneen kabinettiin, missä talon emäntä loikoi leposohvalla ja pitkä, keikarimainen nuori mies istui keinutuolissa häntä vastapäätä, kumpikin silminnähtävästi hiukan ikävystyneinä kaksinpuheluunsa. Nuori mies selaili albumia, joka lepäsi hänen polvillaan, kaunis rouva ompeli kirjavaa tyynyä ja hyväili vähä-väliä pienen brokaaditohvelinsa kärjellä suuren angorakissan selkää, joka nukkui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa. Seinäkynttilöiden himmeässä valossa, joiden liekit heijastuivat lukemattomista peileistä, en huomannut heti, että edessäni oli aamuinen kaunotar, sama jonka olin messussa nähnyt, vaikka pieni helmiäisvarsinen viuhka olikin eräällä sivupöydällä. Mutta hän tunsi minut varmaan heti ensi silmäyksellä. Hän hyökkäsi niin kiivaasti ylös, että kampa irtaantui hänen tuuheasta tukastaan ja suortuvat valahtivat hajalleen hänen hartioilleen. Kissa heräsi ja sähisi minulle, pitkä, nuori mies heitti minuun terävän katseen, ja minä itse hämmästyin siihen määrään tuntiessani hänet, että olin hyvin kiitollinen kun pieni suulas toverini ei antanut minulle puheenvuoroa. Rouvakaan ei sanonut hyvään aikaan sanaakaan, vaan katseli minua taaskin samalla tutkivalla katseella, joka oli vaikuttanut minuun kirkossakin jo niin epämiellyttävästi. Vasta sitten kun hän huomasi, että kreivi aivan jäätävän epäkohteliaasti koetti olla huomaamatta minua, elostuivat hänen kasvonsa. Ajettuaan kissan pois, hän pyysi minua istumaan sohvalle viereensä puhuen hiljaisella hyväilevällä äänellä, mikä olikin nuorekkainta hänessä. Selailkaa te sillä välin nuotteja, herra kreivi, jotka tänään sain Firenzestä. Myöhemmin aion laulaa, ja te saatte säestää minua.

Nuori leijona koetti murahtaa jotain vastaan, mutta sinisien silmien luja katse hillitsi hänet. Hetken kuluttua me kuulimme, miten hän viereisessä salissa tapaili akordeja flyygelillä. Sillä aikaa täytyi pienen abbotin avata erästä uutta ranskalaista romaania ja minä yksin sain liehakoida emäntää. Jumala tietää, kuinka minä kadehdin noita molempia muita, varsinkin kaniikkia dominopöydän ääressä! Jo ensimäisestä sanasta aikain, jonka vaihdoin tuon naisen kanssa, tunsin vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka vain lisääntyi, mitä selvemmin hän osoitti minulle mieltymistänsä. Minun täytyi ottaa avukseni koko järkeni voidakseni säilyttää edes kohteliaisuuden varjoa ja todellakin kuunnella mitä hän sanoi; sillä ajatukseni olivat koko ajan kaukana puutarhasalissa, ja kaiken hilpeän ja turhanpäisen puhelun läpi kuulin vain armaani lempeän äänen ja näin hänen vakavat silmänsä surullisina kiintyvän minuun.

Mutta vaikka ajatukseni ja tunteeni olivatkin niin kaukana poissa, niin kaunis rouva ei näyttänyt olevan tyytymätön tähän ensimäiseen keskusteluun. Hän oletti varmaan, että aivan toisellaiset syyt aiheuttivat raskaan mielialani, ja se seikka, että olin halunnut tutustua hänen perheeseensä, näytti hänestä joka tapauksessa suotuisalta merkiltä. Hän kehui italian kieltäni, vaikka siinä olikin hiukan piemontilainen sävy, mutta se katoaisi kyllä helposti, jos kävisin usein talossa kaikkina vapaina iltoina ja pitäisin hänen kotiansa aivan kuin omanani. Hänellä itsellään oli surullisia velvollisuuksia täytettävänä, huokasi hän vilkaisten viereiseen huoneeseen, josta juuri samassa kajahti vanhan herran hyväntahtoinen nauru sen johdosta, että hän oli voittanut pelin. Vasta näinä iltahetkinä hän alkoi elää. Olinhan minä tosin nuori, ja tuskinpa keskustelu alakuloisen ja ennenaikojaan vakavaksi tulleen naisen kanssa saattaisi minua viehättää. Mutta todellinen ystävyys, jommoista hän saattoi tarjota, oli ehkä vähäisen uhrauksenkin arvoinen. Minä muistutin hänen mielestään erästä aikoja sitten kuollutta veljeä, jota hän oli suuresti rakastanut. Tuon yhtäläisyyden hän oli jo kirkossakin huomannut, ja siksi hän oli minulle kovin kiitollinen siitä, että olin tullut hänen kotiinsa.

Suurella taidolla teeskennellen hämilläoloa hän painoi silmänsä maahan. Samassa hän ojensi hymyillen minulle kätensä, jota keveästi suutelin. Ystäväni! sanoi hän kuiskaten. Onneksi uusien vieraiden tulo esti minua antamasta vastausta, joka ei olisi ollut vilpitön. Uudet tulokkaat olivat pappeja, täydellisiä maailmanmiehiä, jotka kohtelivat minua heti kuin vanhaa tuttavaa. Kreivikin astui jälleen sisään ja kuiskasi pari sanaa rouvan korvaan. Kaikki nousivat ja läksivät saliin, missä flyygeli seisoi. Nyt rouva alkoi laulaa uusia laulujaan kreivin säestäessä häntä. Hänen kaunis äänensä taipui mitä loistavimpiin juoksutuksiin ja liverryksiin, ja vähä-väliä huomasin miten hän vilkaisi siihen pimeään nurkkaan, missä minä seisoin nojautuneena seinää vasten ja yhdyin koneellisesti, heti kuin aaria oli loppunut, yleiseen suosionosoitukseen. Minä ajattelin koko ajan toista ääntä, jonka olin kuullut huvilassa.

Livreapukuiset palvelijat astuivat ääneti sisään ja toivat hopeisilla tarjottimilla sorbetia ja jäätelöä. Laulu lakkasi ja kaikki alkoivat keskustella ja nauraa; kenraali ilmestyi toisten joukkoon keppinsä varassa, kertoi hyvillään, että hän oli voittanut kuusi peliä perätysten ja kysyi pelasinko minäkin. Kun vastasin myöntävästi, pyysi hän minua huomenna vastapelaajakseen, ja kutsui sitten kamaripalvelijaansa, sillä hänen oli nyt aika panna maata. Se oli lähdön merkki. Talon emäntä hymyili minulle vielä merkitsevästi ja sitten minä kiiruhdin ennen muita pois salista, sillä tahdoin yksinäisyydessä pudistaa yltäni ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka täällä olivat kuohahtaneet ylitseni.

En voinut niistä kuitenkaan vapautua, ennenkuin taas seuraavana päivänä hämärän tullessa kuljin huvilaan. Tiesin kyllä, että sisäänpääsö oli minulta kielletty; en aikonutkaan muuta kuin ristikosta kurkistaa sisään nähdäkseni vain vilahdukselta armaani hameen tai hatun nauhan. Mutta hän seisoikin itse balkongilla, aivan yksin, katsellen maantielle, ikäänkuin odottaen jotain. Hetken aikaa me tyydyimme vain iskemään toisillemme silmää ja vilkuttamaan käsillämme. Sitten hän antoi merkin, että hän aikoi tulla alas, ja heti sen jälkeen hän astui ulos pienestä ovesta ja tuli luokseni, kasvot hohtaen iloa ja rakkautta. Hän ojensi minulle kätensä. Kun kysyin, pitikö minun todellakin jäädä ulkopuolelle, nyökkäsi hän vakavasti päätään ja sanoi, painaen kätensä sydäntänsä vasten: Sinä olet siitä huolimatta täällä! -- Sitten me puhelimme kauan aikaa rakkaudestamme, kunnes kerroin hänelle, että olin eilen käynyt hänen vanhempiensa luona. Kun lausuin sydämellisen sanan hänen isästään, tarttui hän nopeasti käteeni ja suuteli sitä, ennenkuin ehdin sitä estää. Äidistä ja hänen hommistaan en sanonut sanaakaan; hän ymmärsi hyvinkin vaikenemiseni. Mene sinne uudestaan, sanoi hän, ja koeta olla isälle niin hyvä kuin suinkin. Aivan varmaan hän kiintyy sinuun. Sitten hän pyytäessäni saada suudella häntä, painoi poskensa ristikkoa vasten ja vetäytyi nopeasti luotani, kun kuulimme ratsastajien lähestyvän. Minun oli pakko lähteä pois, sydän täynnä tyydyttämätöntä kaihoa. Minun täytyy tunnustaa, että silloin heräsi minussa epäilys, tokko hänen tunteensa todellakin oli lämmin minua kohtaan. Tiesinhän tosin, että italialaiset tytöt yleensä hillitsivät tunteitaan antaakseen useinkin naimisiin jouduttuaan niille täyden vapauden. Mutta hän ei sallinut minun edes ristikon kautta suudella hänen suutaan! Sitten ajattelin taas kaikkea sitä, mitä hän oli sanonut minulle ja näin samalla hänen katseensa edessäni, ja olin lohdutettu.

Tietysti olin sovittuna aikana kenraalini luona, joka heti komensi minut pelipöytään. Tänään oli talossa vähemmän vieraita kuin eilen. Vanha kaniikki istahti ikkunalokeroon ja alkoi kuorsata kuuluvasti, vapautettuani hänet dominon pelaamisesta. Tällä kertaa ei rouva vetäytynyt kabinettiinsa, vaan istui sohvassa lähellä pelipöytää ja pitkä ihailija entistään pahatuulisempana häntä vastapäätä. Hän oli antanut hänelle romaanin käteen, josta hänen piti lukea. Kreivi luki usein väärin ja viskasi vihdoin kirjan luotaan kiroten niinkuin maassa oli tapana, vaikka ei sitä muuten hyvässä seurassa tavallisesti tehty. Talon emäntä nousi ylös ja viittasi häntä seuraamaan sivuhuoneeseen, josta kuului sitten kuiskaavaa, kiihkeää puhelua. Kuulin vain sen verran, että hän uhkasi karkoittaa hänet talostaan, jollei hän parantaisi tapojaan. -- Vanhus, joka iloitsi hyvästä pelionnestaan, kuunteli heitä hetken aikaa. Mikä heitä vaivaa? sanoi hän. Minä kohautin olkapäitäni. Omituinen tuskallinen ilme karehti hänen kasvoillaan. Hän huokasi ja näytti hetken epäröivän, tokko hänen pitäisi sekaantua asiaan. Sitten hän vaipui taas kokoon ja näytti uneksivan. -- Kaniikki heräsi, nuuskasi ja tarjosi nuuskarasiastaan vanhalle herrallekin. Hän saavutti nyt jälleen tasapainonsa, ja me jatkoimme innokkaasti peliämme. Hän pyysi minua, kun vihdoin tein lähtöä, tulemaan toistekin, hän pelasi paljoa mielemmin minun kanssani kuin Don Vigilion, kaniikin kanssa. Näin sanoen hän puristi herttaisesti kättäni ja osoitti tavatonta ystävällisyyttä, sillä heikkoudestaan huolimatta hän noudatti yleensä kaikkia vanhan ajan ritarillisia kohteliaisuuksia. -- Rouva sanoi minulle kylmemmin jäähyväiset kuin edellisenä iltana, kreivin vuoksi, niinkuin minusta tuntui, sillä heidän välillään oli sillä välin sovinto taas rakentunut.

Enkä minä erehtynytkään. Sillä seuraavana iltana, kun kreivi pienen huviretken vuoksi ei voinut olla tavallisella paikallansa, koetti rouva kaksinkertaisella voimalla vetää minua verkkoihinsa. Minä näyttelin viattoman nuoren miehen osaa, joka kaikessa kunnioituksessaan ei kuule eikä näe eikä ymmärrä mitään, ja huomasin samalla, ettei hän oikein uskonut minuun. Mutta varmaan hänen ponnistustensa vähäinen menestys loukkasi häntä ja yllytti häntä voittamaan hinnalla millä hyvänsä minun todellisen tai teeskennellyn kylmyyteni. Suuttumus riisti hänet niin kokonaan valtoihinsa, ettei hän kreivinkään palatessa takaisin huolinut vähääkään peitellä tunteitaan. Muutkin perheenystävät huomasivat, miten asian laita oli. Varsin pian sain liiketuttavaltani kuulla, että kaupungissa jo puhuttiin minusta; hän onnitteli minua tämän valloituksen johdosta, eikä voinut aavistaa, millaisessa mielentilassa itse olin. Huomasin, etten saanut enää päivääkään viivytellä tuomatta oikeat tarkoitukseni esille.

Eräs keskustelu nuoren kreivin kanssa antoi asialle ratkaisun.

Hän odotti minua eräänä iltana, kun palasin kotiin majatalooni, tervehti minua kylmänkohteliaasti ja pyysi lyhyesti ja vakavasti, että joko luopuisin käynneistäni talossa tai valmistuisin toisellaiseen ratkaisuun. Minä olin muukalainen enkä varmaankaan tuntenut maan tapoja, muuten hän ei olisi välittänyt antaa minulle edeltäpäin tätä varoitusta.

Minä pyysin häntä odottamaan vielä vuorokauden, sitten hänkin myöntäisi, ettei mikään olisi naurettavampaa, kuin kilpailu meidän kahden välillä. Hän katsoi ihmeissään minuun; mutta kun en antautunut sen parempiin selittelemisiin, kumarsi hän ja läksi matkaansa.

Toisena päivänä sangen varhain -- sillä tiesin, että vanha herra oli aikainen -- läksin hänen luokseen ja tapasin hänet makuuhuoneessaan, polttaen kaikessa rauhassa pitkää turkkilaista piippua. Hänellä oli ympärillään kaikki leikatut kuvansa monissa eri pahviaskeissa ja hän kaiveli ja katseli niitä. Kun hän näki minut, ojensi hän iloisesti minulle kätensä, kiitti, että kerran aamullakin olin tullut häntä tervehtimään, tarjosi minulle piippua ja tahtoi kaiken mokomin, kun kieltäydyin polttamasta, antaa minulle muistoksi pari ratsumiestä, joihin hän itse pani erityistä arvoa. Sydäntäni ahdisti ajatellessani, että onneni oli tämän vanhan mies paran käsissä. Mutta mainittuani hänen tytärtänsä, muuttui ihmeekseni hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän tuli vakavaksi ja hiljaiseksi; jännitetty piirre otsassa ilmaisi vain, että hänen oli vaikea tästäkin aineesta keskustellessa pitää ajatuksiaan koossa. En salannut häneltä mitään, ensi kohtaamisestamme alkaen aina tähän hetkeen saakka. Hän nyökkäsi silloin tällöin myöntävästi päätään; ja kun puhuin rakkaudesta, loistivat hänen silmänsä ja hän katsoi taivasta kohti juhlallisen liikutuksen vallassa, mikä tosiaankin kirkasti hänen jalot kasvonsa. Sitten kerroin hänelle olosuhteistani, sanoin, että jos hän uskoisi minulle tyttärensä, minä tietenkin tahtoisin viedä nuoren vaimoni mukanani kotimaahani, mutta että olisin halukas muutamiksi vuosiksi jäämään hänen läheisyyteensä, jotta en riistäisi häneltä tytärtänsä. Silloin hän tarttui molempiin käsiini ja puristi niitä niin voimakkaasti, etten olisi uskonut tuolla sairaalla miehellä olevan sellaista voimaa. Sitten hän veti minut puoleensa, suuteli minua sydämellisesti voimatta sanoa sanaakaan, kunnes voimat uupuivat ja hän vaipui jälleen tuoliinsa. Mutta hetken kuluttua hän pyysi minua auttamaan häntä ylös ja kun hän seisoi jaloillaan, sanoi hän: Sinä saat minun aarteeni, poikaseni, ja minä kiitän jumalaa siitä, että olen saanut elää tämän hetken. Tule! mennään vaimollenikin kertomaan. Minusta tuntui heti nähdessäni sinut, että sinä olit hyväsydäminen. Ja vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, niin en voisi toivoa heille parempaa kohtaloa. Kas vaan, kas! tuota pahaa lasta, Bicettaa! Hankkii itselleen rakastajan babbonsa selän takana! Mutta sellaisia he ovat kaikki. Kun rakkaudesta on kysymys, niin ei voi keneenkään luottaa, ei keneenkään! -- Hänen kasvoihinsa ilmestyi puoleksi tuskallinen, puoleksi surullinen ilme ja hän huokasi; ehkäpä joku muisto iski hänen mieleensä. Sitten hän syleili minua jälleen, nipisti minua korvasta, sanoi minua rosvoksi, teeskentelijäksi ja petturiksi, ja veti minua kädestä ulos huoneesta viedäkseen minut rouvansa luo, jonka huoneet olivat talon toisessa siipirakennuksessa.

Kamarineito tuli eteisessä meitä vastaan, katsoi minua ihmeissään silmiin ja päästi kenraalin vasta sitten emäntänsä luo, kun hän oli ensin ilmoittanut hänelle hänen tulonsa. Minua oli vielä liian varhaista tavata. Olin hyvin mielissäni siitä, vaikka odotus tuntuikin sietämättömältä. En kuullut sanaakaan siitä, mitä sisällä puhuttiin, ainoastaan sen, että vanhan herran ääni muuttui yhä kovemmaksi ja käskevämmäksi, jommoista sävyä en siinä ennen ollut kuullut. Seurasi sitten jälleen hyvän aikaa hiljaista kuiskutusta, kunnes ovi avautui ja vanhus tuli ulos pää pystyssä ikäänkuin voitetun taistelun jälkeen. Sinä saat hänet, poikani, sanoi hän; asia on päätetty. Vaimoni lähettää terveisensä. Ensin hän pani vastaan. Roomassa asuu eräs serkku, nuori Laffe, joka vuosi sitten lähtiessään täältä sanoi: Säilyttäkää Bicetta minulle, minä tahdon naida hänet. Mutta se oli vain pilaa, ja sinä ja minä, me tarkoitamme molemmat täyttä totta, sinä saat hänet, Amadeo. Onhan se totta, huokasi hän, että annan monen asian mennä menojaan. Kun tulee vanhaksi, niin ohjakset höltyvät. Mutta on asioita, Amadeo, jotka pakoittavat minua jälleen tarttumaan aseihin. Tule tänä iltana; sinä saat tavata hänet täällä. Syleile minua, poikani! Tee hänet onnelliseksi; hän on sen tuhatta kertaa ansainnut vanhan isänsä tähden.

Me erosimme vanhuksen syleiltyä minua ylhäällä portailla. Kun illalla palasin takaisin, oli talo tavallista kirkkaammin valaistu, eteisessäkin oli jo paljon väkeä, jotka katselivat minua uteliain silmin. Salissa istui kenraali tavallisella paikallaan, kaniikki häntä vastapäätä, mutta dominonappulat olivat koskemattomina marmoripöydällä. Sillä isän polvella istui tytär yksinkertaisessa puvussa ilman minkäänlaisia koristeita ja helyjä, granaattikukkia oli hänellä vain hiuksissa ja kätensä hän oli kiertänyt vanhuksen kaulaan, ikäänkuin hänen olisi ollut tukalaa olla tässä seurassa ja etsisi turvaa ainoan ystävänsä luota. Niin pian kuin hän näki minut, liukui hän alas paikaltaan ja seisoi hiljaa kuin kuvapatsas, kunnes tarjosin hänelle käteni. Hän heitti pikaisen katseen sohvaan, jossa äiti istui, komeassa puvussaan; hänen hiuksensa valuivat hajallaan paljaille olkapäille, täyteläinen, valkoinen käsivarsi nojasi punaiseen sohvatyynyyn, hän näytti ehdoin-tahdoin tahtovansa voittaa komeudellaan solakan neitseellisen kaunottaren. Hänen vieressään istui pitkä kreivi, taaskin varmana ja kopeana yksinvaltiudestaan, nyökäten minulle suojelevasti ja hyväntahtoisesti päätään. Astuessani yhdessä morsiameni kanssa heidän luokseen, huomasin kyllä, että rouva hiukan kalpeni. Mutta hän tervehti ja onnitteli minua suloisesti hymyillen, tarjosi kätensä suudeltavaksi ja suuteli Bicettaa otsalle, jonka tämä väliäpitämättömästi salli tapahtua. Vain hänen vapiseva kätensä ilmaisi minulle, millä mielellä hän oli.

Nyt meidän täytyi ottaa kaikkien onnittelut vastaan ja minä ihmettelin, millä erinomaisella arvokkaisuudella armaani kesti tuon korupuheiden tulvan. Isä katseli meitä alituisesti onnellisena. Sitten hän viittasi meidät luokseen ja pyysi meitä istumaan ikkunakomeroon, jossa oli kaksi nojatuolia, ja hän itse alkoi pelata Don Vigilion kanssa. Pian me kokonaan unohdimme, missä me olimme. Puheenhälinästä ympärillämme ei tunkeutunut sanaakaan korviimme. Ulkona kadun yli pingoitetussa ketjussa riippui himmeä öljylamppu. Mutta sen valo oli riittävä, jotta taisin katsoa onneani suoraan silmiin ja hurmautua hänen hymyilystään.

Tavallista myöhemmin lähdettiin tänään talosta. Juotiin shampanjaa ja eräs vanha arkkipiispa, joka parhaillaan oli käymältä kaupungissa, ehdoitti kihlautuneitten maljan. Kunnianarvoinen vanhus näytti erityisesti suosivan minua. Minun täytyi nousta hänen vaunuihinsa ja antaa hänen saattaa itseni kotiin. Mutta tuskinpa olimme jääneet kahdenkesken, kun tämän erinomaisen ystävällisyyden syy tuli ilmi. Oletteko te luterinuskoinen? kysyi hän. Kun vastasin myöntävästi, sanoi hän lempeästi hymyillen: Siksi te ette jää. Onni, jonka täällä olette löytänyt, on tuottava teille vieläkin suuremman autuuden. Tulkaa huomenna luokseni; me puhumme sitten asiasta lähemmin.

Minä seurasin kutsua; mutta siltä tieltä, jonka olin itselleni viitoittanut, en poikennut tuumankaan vertaa. Minä vaadin itselleni täyden omantunnon vapauden, jonka myös annoin morsiamelleni. Mitä lapsiin tuli, niin saisi äiti sen asian ratkaista, kunnes he itse voisivat omasta sielunautuudestaan päättää. -- Hieno, vanha herra näytti olevan aivan tyytyväinen mielialaani ja luottavan tulevaisuuteen. Mutta kun hänen oli jälleen pakko matkustaa pois, jätti hän minut nuoremman sielunpaimenen, munkin hoivaan, joka tarttui asiaan paljoa taitamattomammin ja intohimoisemmin, jotta minä vihdoin, välttääkseni epäkohteliaisuuksia, keskeytin kaiken kanssakäymisen. Se pantiin minulle kovin pahaksi; huomasin sen selvästi muutamien henkilöiden käytöksestä appivanhempieni luona. Mutta kun isä oli edelleen yhtä sydämellinen kuin ennenkin eikä talon emäntäkään, ei ainakaan näennäisesti, kieltänyt minulta ystävällisyyttään, niin saatoin kestää tuon onnettomuuden.

Armaani itse, jolta en salannut mielialaani, oli samaa mieltä kuin minäkin, että meidän tuli nyt torjua kaikki tuollaiset vaatimukset. Mitä he tahtovat? sanoi hän. Meillä on vain yksi taivas ja yksi helvetti. Eikö totta, Amadeo? Jos minä pääsisin paradiisiin enkä löytäisi sinua siellä, niin kääntyisin takaisin enkä saisi rauhaa, ennenkuin olisin tavannut sinut.