Part 2

Tänäkin yönä nukuin hyvin vähän, mutta en koskaan ollut sen suuremmalla riemulla valvonut ja laskenut tuntien lyöntejä. Kun päivä taaskin koitti, menin museoon ja istahdin pyhän Cecilian kuvan eteen ainakin kahdeksi tunniksi. Tutkin siinä itseäni kuin puhtaassa peilissä. Tunsin, ettei mikään aistillinen kummitus ollut pannut päätäni pyörälle, vaan että se kipinä, joka oli kimmonnut sydämeeni, oli todellakin lähtenyt taivaallisesta tulesta. Aamu oli ihana. Kaikki oli vielä vain aavistusta ja esimakua, ja kuitenkin oli mieleni täynnä ääretöntä ihastusta, ikäänkuin hän olisi istunut rinnallani ja olisin kuullut hänen sydämensä sykkivän omaani vasten. Pyhimys hiljaisessa hartaudessaan ei voinut nähdä taivasta sen auempana edessään.

Taaskin annoin päivällislevon ajan mennä menojaan, ennenkuin läksin huvilaa kohti kulkemaan. Mutta tällä kertaa en tyytynyt siihen, että olisin vain katsellut ristikon kautta sisään; minä vedin rohkeasti kelloa enkä pelästynyt, vaikka se piti hirveätä melua. Koira ilmestyi äkäisenä balkongille, alhaalla talossa aukeni sivuovi korkean lasioven vieressä, ja pieni mies, jonka hyväntahtoisille kasvoille suuret harmaat viikset antoivat naurettavan sankarillisen ilmeen, astui ristikkoa kohti silminnähtävästi ihmetellen odottamattoman vieraan tuloa. Minä selitin aivan kangertamatta, niinkuin edeltäpäin olin tuuminut, että olin muukalainen ja että aioin kirjoittaa matkaoppaan Italiasta, johon halusin saada myös kuvauksia Bolognan ympäristöllä olevista huviloista. Siksi oli minulle hyvin tärkeää saada hiukan katsella täälläkin ympärilleni, koska talo oli rakennettu vanhanaikuiseen tyyliin ja monessa suhteessa oli varsin merkillinen.

Harmaaparta ei näyttänyt ymmärtävän paljoakaan kaikesta tästä. Mieleni on paha, sanoi hän, mutta minulla ei ole lupa laskea herraa sisään. Huvila on kenraali Alessander P:n oma, jonka lipun alla itsekin olen palvellut, ja Sveitsin, josta herra on kotoisin, tunnen hyvin, sillä olen marssinut sen maan läpi Bonaparten joukossa. Sitten kun sota loppui ja minun täytyi hoitaa haavojani, komensi kenraali minut tänne rauhaa nauttimaan, ja kun hän meni uusiin naimisiin, jätti hän tänne minun huostaani tyttärensä, sillä tietäähän herra miten käy, kun nuori tytär on nuorta äitiä kauniimpi. No niin, me elämme täällä aivan rauhassa, eikä signorinalta puutukaan yhtään mitään, sillä isä lähettää hänelle melkein joka viikko jotakin kaunista, ja laulu- ja kieliopettajia on hänellä myöskin sekä seuraa minun tyttärestäni niin paljon kuin hän haluaa. Kaupunkiin hän ei vaan pääse, eikä äiti välitä hänestä vähääkään; mutta sitä hän ei sure, kun isä kuitenkin kerran kuussa pääsee häntä tervehtimään. Mutta joka kerta, kun hän käy täällä varoittaa hän minua vaalimaan lasta kuin silmäterääni ja sunnuntaisin, kun hän menee messuun, saatan minä aina häntä Ninan kanssa, emmekä me päästä häntä hetkeksikään silmistämme. Mitäpä näkemistä tässä vanhassa talossa olisi? Minä vakuutan teille, se on samanlainen kuin sadat muut, eikä puutarhassakaan ole mitään erikoisia kasveja. Se vielä puuttuisi, että te kirjoittaisitte meistä kirjan; siitä syntyisi vaan toraa herran kanssa ja ehkäpä hän hyväksi lopuksi ajaisi minut, vanhan miehen, pois talostaan.

Minä koetin häntä parhaani mukaan rauhoittaa, mutta enemmän kuin mitkään hyvät sanat auttoi kultaraha, jonka pistin ristikon kautta hänen kouraansa. -- Minä huomaan, että te olette kunnon mies, sanoi hän, ettekä tahdo tehdä vanhaa sotilasta onnettomaksi. Jos te välttämättä tahdotte, niin minä näytän teille talon, jotta saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi. Sitä helpommin voin sen tehdä, kun signorinalla parasta aikaa on laulutunti; siten hän ei saa lainkaan tietää, että olen päästänyt vieraan sisään.

Hän avasi suurella avaimella ristikkoportin ja saattoi minut taloon. Maakerroksessa oli suuri, vilpoinen sali, jossa uutimet ja raskaat ikkunaverhot estivät päivän pääsemästä sisään. Minä pyysin, pysyen uskollisesti siinä osassa, jonka olin ottanut näytelläkseni, hänen avaamaan yhtä ikkunaa, jotta voisin tarkastella kuvia, jotka riippuivat seinillä. Ne olivat vähäarvoisia perhemuotokuvia, ainoastaan yksi, uunin yläpuolella, veti huomiotani puoleensa. Tuossa on meidän signorinamme äiti, sanoi vanhus; minä tarkoitan, hänen oma äitinsä, joka on ollut jo viisitoista vuotta kuolleena. Hän oli kaunis nainen, häntä nimitettiin kauniiksi pyhimykseksi; tytär on hyvin hänen näköisensä, mutta hän on iloisempi ja hyppii aivan kuin lintu väsymättömästi häkissään edestakaisin.

Onpa hänellä linnun äänikin, sanoin minä näennäisesti aivan väliäpitämättömästi. Eikö hän juuri tuolla ylhäällä laula?

Aivan niin, sanoi vanhus. Teatterikapellimestarimme tulee tänne kahdesti viikossa. Kun sitten isä (il babbo sanoi vanhus) tulee tänne käymään -- ja hän jää joka kerta useaksi tunniksi -- laulaa tytär hänelle uusia aarioitaan, ja silloin herra rukka on onnellinen kuin paradiisissa. Muuten hänellä on vähän iloa elämässä, ja jollei hänellä olisi tuota lasta, niin parempi hänen kai olisikin olla toisessa maailmassa.

Mikä häntä vaivaa? kysyin minä. Onko hän sairas?

Miten sen ottaa, rakas herra, sanoi vanhus kohauttaen olkapäitään. Minä ainakin olisin mielemmin kuollut kuin eläisin tuollaista elämää. Ken hänet tunsi silloin, kun hän oli vielä armeijassa -- tuo jättiläinen Giovanni da Bologna torilla ei katso ylhäisemmin ja ritarillisemmin maailmaan kuin minunkaan kenraalini aikoinansa. Ja nyt -- se on sydäntäsärkevää. Kaiken päivää hän istuu nojatuolissaan ikkunan ääressä, leikkaa kuvia tai pelaa dominoa, ikäänkuin hän ei kuulisi eikä näkisi mitään, ja kun hänen vaimonsa sanoo hänelle jotakin, katsoo hän arasti häneen sivulta ja vastaa myöntyvästi kaikkeen. Vaan niissä asioissa, jotka koskevat signorinaa, on hän vielä entisellään, siinä ei kukaan saa petkuttaa häntä, tai jos sen tekee, niin saa kokea, että vanhalla jalopeuralla on vielä käpälät, vaikka hänen kyntensä ovatkin leikatut.

Ja miten hän on tullut tuollaiseksi?

Sitä ei kukaan tiedä, herra. Siinä talossa on tapahtunut sellaista, josta vain hiljaa kuiskaillaan. Minun luullakseni hän on kerran saanut kovan iskun tuolta naiselta, minä tarkoitan hänen armoltaan nuorelta rouva kenraalittarelta, josta hän ei ole voinut kokonaan parantua. Nyt hän kantaa sitä kuormaa, jonka hän on ottanut hartioilleen, yhtä kärsivällisesti kuin vanha sotilas kestää nälkää ja janoa, vaikka hänestä ei olekkaan muuta kuin varjo jäljellä. Niin, niin, on nekin juttuja!

Sillä välin me nousimme portaita ylös ja lähenimme yhä laulua. Äänessä oli jotakin karheaa, hiomatonta; se oli korkea, nuorekas sopraani, melkein poikamainen sävyltään, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi laulanut vain siksi, että hänellä oli jotakin sydämellään, välittämättä vähääkään äänen kauneudesta.

Mikä on signorinan nimi? kysyin minä tultuamme ylös.

Beatrice. Me kotiväki nimitämme häntä Bicettaksi. Oi, kuinka hyvä sydän hänellä on! Ninani sanoo aina: Isä, sanoo hän, jos hänen pitää odottaa, kunnes hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa, niin saa hän jäädä vanhaksi piiaksi. Katsokaa, herra, tuossa on hänen pieni huoneensa. Siinä ovat hänen kirjansa; hän lukee usein puolet yöt, sanoo Nina, ja vaikka mitä kieltä. Tuossa vieressä on heidän yhteinen makuuhuoneensa. Kuva hänen vuoteensa yläpuolella esittää herra raukkaani kenraalin univormussa, sellaisena kuin hän johdatti meitä taisteluun. Tuolla takana, tuon pienikasvuisen miehen, joka heiluttaa kivääriään, pitäisi muka olla minä, sanoo signorina. Hän on itse maalannut sille viikset, jotta kuva olisi enemmän yhtänäköinen. Mutta tulkaahan, ei täällä ole mitään merkillistä. Huonekalut ovat vanhoja, nähkääs. Kenraali olisi jo kerran tahtonut lähettää tänne uusia, mutta lapsi ei huoli kuulla siitä puhuttavankaan. Sillä tällaista täällä oli vainajan viettäessä täällä ensimäisen kesänsä nuorena rouvana. Ja tuolla balkongilla hän istui aina viileinä iltoina ja tuuditti kehtoa ja katseli kaupunkiin päin odottaessaan puolisoansa palaamaan asioiltaan kotiin.

Minä astuin ulos ja kumarruin ihmeellisen liikutuksen vallassa hyväilemään koiraa, joka häntää heilutellen nuoli kättäni. Jokainen tuon kelpo vanhuksen sana vaikutti kuin öljypisara siihen tuleen, joka minussa paloi. Ja sitten tuo ääni viereisessä huoneessa, joka sai tulen yhä korkeammalle leimahtamaan!

Jotta en antaisi itseäni ilmi, mainitsin yhtä ja toista puiston tyylistä, mosaikkipöydästä, joka seisoi keskellä suurta huonetta sekä vaalenneesta freskokuvasta, joka koristi kattoa. En voinut irtaantua täältä ja palata taas eteiseen, vaikka oppaani näytti käyvän kärsimättömäksi. Äkkiä laulu viereisessä huoneessa katkesi, seuraavassa silmänräpäyksessä lensi ovi auki ja hän seisoi itse, nuottivihko kädessä kynnyksellä.

Noin läheltä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta sittenkään en nähnyt häntä entistään paljoa selvemmin, sillä kaikki musteni silmissäni. Heti ensi silmäyksellä olin vain huomannut, että hänellä oli medaljongini kaulassa.

Vanhus oli peräytynyt askeleen ja änkytti nyt jotain anteeksipyyntönä, nykäisten salaa minua takinliepeestä.

Ei se tee mitään, Fabio, sanoi hän. Kuljeta herraa vain kaikkialle, jos hän tahtoo nähdä taloa ja puutarhaa. Mene mukaan, Nina, kääntyi hän ystävättärensä puolen, joka istui matalalla istuimella pianon vieressä ompeluksineen; ja kuule, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Hän kuiskasi jotakin Ninan korvaan, katsoen koko ajan minuun ja kumarsi sitten suloisesti minulle, joka en saanut hänelle sanaakaan sanotuksi. Samalla hän laski ikäänkuin tietämättään, oikean kätensä medanjongilleen ja kääntyi jälleen opettajansa puoleen, joka oli katsellut tätä välikohtausta uteliain silmin.

Laulutunti näyttikin rauhallisesti jatkuvan meidän kolmen astuessa alas portaita. Nina katseli minua tutkivasti jokaisessa portaitten käänteessä, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Vasta sitten kun olimme puutarhassa, kääntyi hän isänsä puoleen.

Bicetta käski, että noukkisin herralle kaksi appelsiinia. Hänen on varmaankin jano pitkän kävelynsä jälkeen. Kuljetaan suihkulähteen ohitse, siellä ovat kaikkein kypsimmät.

Minä seurasin molempia kuin unessa ja käänsin katseeni taloon, ikkunaan, josta hänen äänensä kuului yhä vielä. Uudin oli hiukan vedetty ylös, jotta saatoin nähdä hänet puoleksi varjossa ja luulin varmaan huomaavani, että hän katsoi jälkeemme. Nina vilkaisi myöskin ikkunaan ja sitten taas minuun. Minä en välittänyt salata häneltä tunteitani; mieluimmin olisin avannut hänelle kokonaan sydämeni. Mutta kun isä oli läsnä, niin en voinut muuta kuin saavuttuamme ristikkoportille ja hänen ojennettuaan minulle appelsiinit, kuiskata hänelle: Tervehdi häntä ja sano, että hän saa vielä kuulla minusta. Ja anna tämä toinen hedelmä hänelle, jos hän syö sen --. Samassa tuli vanhus väliin, ja hän oli minulle nyt vähemmän ystävällinen kuin päästäessään minut sisään. Minä toistin lupaukseni, vakuuttaen olevani vaiti. Mutta hän näytti jostain muusta syystä kantavan minulle vihaa, ja hänen rehelliset kasvonsa pysyivät yhä synkkinä.

Yöllä minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa minä selitin hänelle mielentilani ja jätin koko kohtaloni hänen käsiinsä. Ja kun tuo askel, jonka olin uskaltanut ottaa, väliin tuntuikin kovin seikkailumaiselta, niin otin käteeni appelsiinin, joka oli pöydällä kirjeeni vieressä ja painoin sen huuliani vasten, suljin silmäni ja ajattelin häntä sellaisena kuin olin nähnyt hänet kynnyksellä suloisesti hymyilevänä ja painaen kädellään kultaista sydäntä, joka riippui hänen kaulassaan.

Sen jälkeen nukahdin levollisesti aina valoisaan aamuun saakka ja annoin jälleen päivällisajan mennä ohitse ennenkuin läksin itse kirjeenkuljettajana ratkaisevalle matkalleni. Onni suosi minua. Olin tuuminut pitkää, tehokasta puhetta, jolla voittaisin vanhuksen puolelleni, jos hän epäröisi toimittaa kirjettäni perille. Mutta hänen asemestaan tulikin Nina soittaessani ristikkoportille; nyt saatoin säästää kauniit sanani. Tuo viisas lapsi ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä nähdessään minut jälleen. Hän otti myös kirjeen epäröimättä vastaan. Mutta kysyessäni, luuliko hän, että signorina vastaisi minulle, näytti hän vaan hyvin valtioviisaalta ja sanoi: Kuka sen tietää? -- Minä tulen kuitenkin huomenna takaisin, sanoin minä, aivan samaan aikaan, ja pyytäisin häntä odottamaan minua tässä ristikolla, jotta minun ei tarvitsisi soittaa eikä sekoittaa hänen isäänsä tähän salaisuuteen.

Isääkö? sanoi hän nauraen. Häntä me emme pelkää. Hän tekeytyy aina niin ankaraksi ikäänkuin hän olisi ihmissyöjä, mutta kun Bicetta vain katsookin häneen, niin voi hän kietoa hänet sormensa ympärille. Mutta tulkaa huomenna mielemmin tuntia myöhemmin. Meillä on piirustustunti, emmekä voi kuitenkaan teidän tähtenne ajaa professoria pois. Tahdotteko sen tehdä?

Vaunut vierivät maantietä myöten, hädin tuskin ennätin vain huutaa tyttöselle myöntävän vastauksen, kun hän oli jo kadonnut näkyvistäni ja minä itse pakenin pitkin muuria, jotta minua ei tavattaisi ristikolla. Vaunut pysähtyivätkin portille ja vanha harmaapartainen ystäväni, huvilanhoitaja, hyppäsi ajurin rinnalta maahan ja auttoi alas vaunuista pitkäkasvuista lumivalkeaa herraa, jonka heti tunsin silmistä, otsasta ja nenästä Beatricen isäksi. Hän astui hiukan kumarana ja sipsuttavin askelin ja hieroi tyytyväisesti hymyillen käsiänsä. Palvelija nosti vaunuista korin, jossa oli kukkia ja monenlaisia kääröjä ja kantoi sitä vanhuksen jäljissä. Minä olin painautunut niin lähelle muuria, ettei kukaan huomannut minua. Mutta itse saatoin nähdä selvästi koko tapahtuman. Ennenkuin kukaan oli vielä ehtinyt soittaakaan, lensi ristikkoportti selkosen selälleen ja tyttären solakka, valkoinen vartalo kiepsahti vanhan herran kaulaan, joka sulki hänet syliinsä liikuttavan kiihkeästi ja kantoi sitten puolittain hänet sisään. Toiset seurasivat jäljessä. Kateellisin silmin näin portin taas sulkeutuvan.

Miten sain tämän päivän ja seuraavan yön tunnit kulumaan, en tiedä itsekään. Minua ympäröi alituinen hämärä, suloinen huumaus, unenhoure, joka painoi silmäni umpeen, samalla kuin sielussani lauloi ja kajahti ikäänkuin huilujen ja viulujen äänet. Sillä ihmeellistä! niin epävarma kuin aina ennen olin ollut naisten ja nuorten tyttöjen seurassa, vaikka tiesinkin, että minua pidettiin kauniina nuorena miehenä, niin tällä kertaa odotin niin suurella luottamuksella kohtaloni ratkaisua, ikäänkuin olisin ollut yhtä varma tuon tyttösen rakkaudesta kuin auringon noususta aamulla. Minusta tuntui aika vaan kuluvan niin sanomattoman hitaasti ennenkuin saisin kuulla sen hänen omilta huuliltaan.

Minun täytyy tässä kertoa vielä eräästä omituisesta tapauksesta, joka kohtasi minua seuraavana päivänä eräässä kirkossa. Ilman mitään tarkoitusta olin astunut kirkkoon, saadakseni vain aikani kulumaan. Sillä minua eivät huvittaneet vähääkään kuvat eikä pilarit eivätkä ihmiset, jotka polvistuivat alttarin ääressä. Olin niin hajamielinen, etten muistanut edes astua hiljaa, vaikka messu oli parhaillaan. Vasta erään vanhan eukon harmistunut murahtelu sai minut huomaamaan, että olin käyttäytynyt sopimattomasti. Jäin siis seisomaan ensimäisen pilarin juureen, kuuntelin urkujen huminaa ja pienen kellon kilinää ja vedin keuhkoihini suitsutuksen mieluista hajua. Mutta antaessani katseeni hajamielisesti kulkea yli polvistuneen joukon -- minä itse, joka olin ankaran calvinistin poika, en tietystikään yhtynyt tähän hartaustoimeen -- huomasin aivan vastassani eräässä sivutuolissa kaksi tummansinistä silmää, joiden yläpuolella kaareutui valkoinen, vaaleanruskean tukan ympäröimä otsa ja jotka taukoamatta ja liikkumattomasti koko messun ajan tähystelivät minua. Olen valmis myöntämään, että kaikkina muina aikoina tämä äänetön puhuttelu olisi viekoitellut minua vastaamaan. Mutta sinä aamuna olin aivan tunteeton ja olisin mieluimmin heti lähtenyt pois, jollen olisi pelännyt tuottavani uudestaan häiriötä. Mutta kun kaikki kohosivat pystyyn, huomasin, miten tuo kaunis nainen nopeasti nousi ja vetäen mustan pitsiharsonsa päänsä yli astui kapeata käytävää pitkin suoraan minua kohti. Hän oli kaunis vartaloltaan, hiukan liian täyteläinen, mutta liikkeiltään kevyt, jotta hän teki vielä hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Valkeassa kädessään, joka oli paljas ja piteli harsoa kiinni, oli hänellä pieni helmiäisvarsinen viuhka. Hän avasi sen puoleksi ja liikutteli sitä huolimattomasti tullessaan minun kohdalleni ja katsoi minua samalla levollisesti, mutta hyvin merkitsevästi suoraan silmiin. Kun minä en ollut ymmärtävinäni mitään, heitti hän hiukan päätään taakse, hymyili kopeasti, jotta hänen kauniit hampaansa kimaltelivat ja astui kohisten ohitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo unohtanut tämän välinäytöksen. Mutta iloni oli äkkiä kadonnut. Mitä lähemmäksi ilta tuli, sitä pelokkaammaksi kävi mieleni ja sovittuna aikana laahauduin kuin rikoksentekijä, jonka on määrä astua tuomarin eteen, tietä myöten huvilaa kohti.

Pelästyin pahanpäiväisesti, kun en tavannutkaan Ninaa ristikkoportilla, niinkuin olin luullut, vaan sen sijaan näin hänen isänsä seisovan siinä. Mutta vanhus, vaikka hän näyttikin kovin äreältä, nyökkäsi kuitenkin minulle jo kaukaa päätään ja viittasi minua lähemmäksi astumaan.

Te olette kirjoittanut kirjeen signorinalle, sanoi hän pudistaen päätään. Ai, ai, miksi te sen teitte? Jos olisin sen aavistanut, niin ette minun luvallani olisi astunut jalallanne tähän taloon. Ja herra raukkani ja kaikki se, mitä olen hänelle luvannut ja kaikki mikä tästä vielä koituu -- en uskalla sitä edes ajatellakaan!

Rohkea, vanha ystäväni, sanoin minä, en aikonut tehdä mitään teidän selkänne takana. Jos olisitte eilen ollut kotona, niin olisin itse antanut kirjeen teille ja joka tapauksessa olisitte voinut lukea kirjeeni ja nähdä siitä, ettei minulla ole mitään muuta kuin rehellisiä tarkoituksia. Mutta sanokaahan jumalan tähden --

Tulkaa, keskeytti hän minut. Ei huolita hukata aikaa. Te olette kunnon nuori mies, ja sitä paitsi miten minä, vanha houkkio voisin sitä estää, vaikka tahtoisinkin? Onhan hän valtijattareni, uskokaa minua, niin nuori kuin hän onkin. Kun hän sanoo: Minä tahdon! niin ei kukaan voi vastustaa häntä. Ja hän tahtoo tavata teitä, nyt heti, hän tahtoo itse puhua kanssanne.

Pääni meni aivan pyörälle kuullessani nuo sanat. Minä olin toivonut vain kirjettä; ja sen sijaan!

Vanhus näytti itsekin olevan liikutettu, kun kiihkeästi puristin hänen kättänsä. Hän vei minut taloon aivan kuin toissapäivänäkin, alakerroksen saliin. Nyt olivat kaikki luukut ja uutimet avatut, jotta ilta-aurinko pääsisi sisään, kaksi tuolia seisoi kamiinin kummallakin puolella ja toisesta kohosi, meidän astuessamme sisään, suloisen tyttöni vartalo astuen pari askelta vastaani. Hänellä oli kirja kädessä, jonka välistä pisti kirjeeni esiin. Hänen tuuhea tukkansa oli kierretty päälaelle ja musta samettinauha pujotettu sen läpi. Rinnalla riippui taaskin medaljongini.

Fabio, sanoi hän, avaa ovi puutarhaan ja ole penkereellä siltä varalta, että tarvitsisin sinua.

Vanhus kumarsi kunnioittavasti ja seurasi hänen käskyään. Sillä välin me seisoimme liikkumatta vastatusten enkä minä saanut sydämentykytykseltä sanaakaan sanotuksi.

Hänen katseensa kohtasi vakavana, puoleksi kysyvänä, puoleksi ihmetellen minun katseeni. Lopulta hän näytti tointuvan ja pääsevän selville siitä, mikä vielä äsken oli tuntunut hänestä arvoitukselliselta. Hän ojensi minulle kätensä, johon nopeasti tartuin uskaltamatta sitä kuitenkaan painaa huulilleni.

Tule, sanoi hän, ja käy istumaan. Minulla on sinulle paljon sanottavaa. Näetkös tuota kuvaa? Se on minun rakas äitini, joka aikoja on jo kuollut. Kun olin lukenut sinun kirjeesi, kävin tähän istumaan ja kysyin häneltä, mitä minun pitäisi vastata sinulle. Sitten minusta tuntui että hän vaati minua sanomaan sinulle totuuden. Ja totuus on se, että siitä saakka kuin näin sinut vaunuissa, en ole ajatellut mitään muuta kuin sinua, enkä kuolemaani saakka lakkaa sinua ajattelemasta.

En tiedä mikä minulle tuli, kun kuulin nuo hänen yksinkertaiset sanansa. Minä syöksyin hänen tuolinsa ääreen, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja peitin ne suudelmilla ja kyynelillä.

Miksi sinä nyt itket? sanoi hän ja koetti nostaa minua maasta. Etkö ole onnellinen? Minä ainakin olen. Olen kokenut jo paljon tuskaa elämässä, mutta tänä hetkenä on kaikki kadonnut; minä tiedän vain, että sinä olet minun luonani ja minä sinun ja etten koskaan enää voi tulla onnettomaksi.

Hän nousi pystyyn ja minä riuhtasin itseni ylös. Minä tahdoin onnen huumeessani sulkea hänet syliini, mutta hän peräytyi lempeästi. Ei, Amadeo, sanoi hän, se ei saa tapahtua. Sinä tiedät nyt, että olen sinun enkä koskaan tule kenenkään muun omaksi. Mutta olkaamme levolliset. Tänä pitkänä yönä olen kaikkea ajatellut. Sinä et saa tulla enää tähän taloon, sillä minä olen kunnon Fabiolle luvannut, että otan sinut täällä ensimäisen ja viimeisen kerran vastaan. Sillä jos tulet useammin, niin minä kadottaisin kokonaan oman tahtoni, enkä minä voi tuottaa häpeää isälleni. Kuule, sinun täytyy mennä hänen luokseen, sinun ei ole vaikea päästä tuttavaksi taloon; siellähän käy, lisäsi hän huoaten, ilmankin niin paljon nuoria miehiä, aivan vieraitakin. Kun hän oppii hiukan tuntemaan sinua ja saa luottamusta sinuun, niin pyydä häneltä minua omaksesi, voit sanoa hänelle senkin, että me tunnemme toisemme ja etten tahdo ketään muuta miehekseni kuin sinua. Jätä kaikki muu minun huostaani, lupaa vain minulle, ettet anna luottamustasi hänen vaimolleen. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua, sillä hän ei rakasta minua eikä mielellään näkisi minua onnellisena. Oi, Amadeo, onko se todellakin mahdollista, että sinä rakastat minua, aivan yhtä paljon kuin minäkin sinua? Tuntuiko sinustakin jo ensi päivänä, ikäänkuin salama olisi iskenyt viereesi ja maa tärissyt ja puut ja pensaat syttyneet tuleen? En tiedä, miten minun päähäni pisti heittää oksalla vasten kasvoja vierasta ihmistä, joka nukkui sateenvarjon alla. Enhän nähnyt edes silmiäsi; se oli lapsellinen päähänpisto, jota kaduin melkein samassa kuin olin sen tehnyt. Mutta sitten piti minun välttämättä vielä kerran kurkistaa muurin yli ja silloin sinä seisoit pystyssä vaunuissa ja tervehdit minua granaattikukkasilla, ja samassa tunsin ruumiissani kylmän ja kuuman väreitä ja sen jälkeen sinä seisot alati edessäni, vaikka ryhtyisin mihin hyvänsä.

Olin vienyt hänet jälleen tuolien luo ja pidin häntä yhä kädestä kiinni kertoessani hänelle, miten _minulta_ nuo päivät olivat kuluneet. Hän ei katsonut minuun, jotta näin edessäni vain tuon suloisen, nuorekkaan profiilin; mutta nuo kasvot olivat niin ilmeikkäät, yksin niiden sielukas kalpeus ja hennot, tummat varjot pitkien silmäripsien alla. Sitten minä taas vaikenin ja tunsin vain veren nopeasti kuohuvan hänen kätensä hienoissa suonissa. Vanha Fabio katsahti kerran arasti sisään ja kysyi pitäisikö hänen tuoda hedelmiä.

Myöhemmin, vastasi Beatrice. Vai onko sinun jano?

Minä janoan sinun huuliasi, kuiskasin minä.

Silloin hän taas pudisti päätään ja hänen hienot kulmakarvansa tulivat vakaviksi.

Sinä et rakasta minua! sanoin minä.

Aivan liiaksi! vastasi hän huoaten. Sitten hän nousi ylös. Kävellään vielä puutarhassa ennenkuin aurinko laskee. Minä poimin sinulle appelsiinejä. Tällä kertaa minun ei tarvitse turvautua Ninaan.

Ja niin me läksimme ja hän piti lujasti kiinni kädestäni ja kysyi kaikenlaista, kotimaastani ja vanhemmistani ja tokko hiuskähärä medaljongin sisällä oli omaa tukkaani. Kun sanoin, että sisareni oli sen antanut minulle, piti minun kertoa hänestä. Minä tahdon tavata häntä, sanoi hän; hänen täytyy rakastaa minua, sillä minä rakastan nyt jo häntä. Mutta me emme voi jäädä sinne, sillä isäni ei kestäisi eroa. Minä olen hänen ainoa ilonsa. Eikö totta, palaathan sinä sitten taas minun kanssani Bolognaan.