Part 1

NAISKOHTALOITA

Kirj.

Paul Heyse

Saksan kielestä suomentanut

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Paul Heyse. Beatrice. Annina.

Paul Heyse.

Paul Heyse, saksalainen kirjailija syntyi 15 p. maaliskuuta v. 1830 Berlinissä. Aluksi hän antautui klassillisen filologian ja sittemmin romanilaisten kielten ja kirjallisuuden tutkimiseen, mutta sen ohella hän julkaisi jo ensimäiset kaunokirjallisetkin tuotteensa. Kaikkein ensiksi hän teki nimensä tunnetuksi runopukuisilla teoksillaan, jotka käsittelivät enimmäkseen italialaisia aiheita. Oleskeltuaan pitemmän aikaa Sveitsissä ja Italiassa, kutsutti kuningas Maximilian II hänet v. 1854 Müncheniin, jossa hän siitä saakka on elänyt antautuen kokonaan kirjailijatyöhön. Novelleissaan, Heysen suuri kyky, hänen syvä ihmissielun ymmärtämyksensä, loistava värityksensä ja vilkas, etelämaista tulta säkenöivä esityksensä tulee kaikkein parhaiten esille, ja novellinkirjoittajana hän yhä vieläkin on kaikkein suosituimpia ja enimmin ihailtuja kirjailijoita Saksassa. Hän on julkaissut monen monituista kokoelmaa "novelleja" aina v:sta 1855 alkain 90-luvulle saakka. Tässä julkaistut novellit "Beatrice" ja "Annina", jotka molemmat kuvaavat italialaisia naisluonteita, ilmestyivät edellinen v. 1867, jälkimäinen v. 1860.

Sekä lyyrillisenä runoilijana että romaanin- ja näytelmänkirjoittajana on Heyse myös tehnyt nimensä tunnetuksi. Varsinkin monet hänen näytelmistään, niinkuin "Hans Lange" ja "Colberg", saavuttivat suuren menestyksen näyttämöllä. Sitä vastoin hänen laajat tendenssiromaaninsa, "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875) ovat vähemmän onnistuneita. V. 1910 sai runoilijavanhus vastaanottaa Nobel-palkinnon.

Beatrice.

Me olimme istuneet jutellen aina myöhäiseen yöhön asti, me kolme ystävystä muutamien Asti-pullojen ääressä, jotka sattumalta olimme löytäneet ja tyhjentäneet viileässä puutarhan huvimajassa vasta Italiasta palanneen ystävämme terveydeksi. Hän oli vanhin meistä ja jo kypsynyt mies, kun me tutustuimme häneen kaksitoista vuotta sitten eräällä matkalla etelämaissa. Ensi silmäyksellä oli hänen miehekäs ulkomuotonsa, hänen jalo olentonsa ja hänen hiukan surunvoittoinen, miellyttävä hymyilynsä vetänyt meitä puoleensa. Hänen seurustelukykynsä, hänen tavaton sivistyksensä ja se vaatimaton tapa, jolla hän toi sen esille, voitti kokonaan meidän sydämemme, ja ne kolme viikkoa, jotka olimme yhdessä viettäneet Roomassa, lujittivat meidän ystävyytemme niin vahvaksi, kuin se ikänä voi tulla niin eriluontoisten ihmisten välillä kuin meidän. Sitten hänen oli pakko äkkiä matkustaa Geneveen, kotiinsa takaisin, missä hän toimi arvossapidetyn kauppaliikkeen johtajana. Mutta seuraavina vuosina me emme olleet laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta, jolloin saatoimme tavata toisiamme, eikä hän nytkään ollut pelännyt sitä pitkää mutkatietä, joka johti meidän kaupunkimme kautta, voidakseen viettää ainakin vuorokauden meidän seurassamme.

Ulkomuodoltaan hän oli aivan entisellään; hän oli yhä vieläkin kaunis mies, hiuksissa näkyi tuskin ainoatakaan harmaata karvaa ja korkea otsa oli sileä ja valkoinen. Mutta hän tuntui meistä harvasanaisemmalta kuin edellisillä kerroilla ja välistä hän näytti vaipuvan niin kokonaan ajatuksiinsa, ettei hän kuullut edes kysymyksiämme, vaan katseli vain pitkän aikaa viinin poreilua lasissaan tai sulatti vitkalleen jääpalasta kynttilässä. Me luulimme saavamme hänet puheliaammaksi tiedustelemalla hänen viimeistä matkaansa. Mutta kun tämä mieliainekaan ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan, niin annoimme hänen olla rauhassa ja puhelimme keskenämme, iloiten siitä, että hän ainakin ruumiillisesti oli meidän luonamme ja odotimme levollisesti, milloin hän taas sielullisestikin palaisi piiriimme.

Sillä välin kaivelin esille kaikenlaisia ajatuksia, jotka viime aikoina olivat minua suuresti huvittaneet, ja nuo mietteet, joita esitin aivan kypsymättöminä ja karheamuotoisina, olisivat kaikkina muina aikoina varmaan herättäneet ystäväni vastustusta, sillä hän oli terävä väittelijä. Teatteriolot Italiassa olivat antaneet niihin ensimäisen aiheen. Minä väitin, ettei ollut lainkaan ihmeellistä, etteivät italialaiset, joiden oma elämä oli niin täynnä paatosta ja intohimoa, olleet traagillisen kirjallisuuden alalla voineet luoda mitään, joka olisi vetänyt vertoja kreikkalaiselle, englantilaiselle tai saksalaiselle kirjallisuudelle. Oikeastaan ei espanjalaisten eikä ranskalaisten laita ollut paljoa parempi, huolimatta heidän kuuluisasta draamallisesta kukoistusajastaan. Sillä romaanilaisten temperamentti, heidän luonteensa samoinkuin heidän kultuurinsakin, oli nyt kerta kaikkiaan niin lujasti piintynyt sovinnaisiin muotoihin, että varsinaiset traagilliset probleemit, jotka perustuivat vain yksilön ihannoimiseen, jäivät heille varsin vieraiksi; sitä paitsi he eivät muotoonkaan nähden uskaltaneet koskaan heittäytyä aivan vapaiksi eikä kosketella häikäilemättömiä luonnonääniä. -- Samoin kuin jokainen esteettinen keskustelu, joka ei kulje vain pinnalla, kosketteli tämäkin ennen pitkää ihmisluonteen arvaamattomia syvyyksiä, ja sillä välin kuin Amadeus varsin väliäpitämättömästi piirteli hopeisella puikollaan kuvioita liinalle valahtaneeseen viiniin, puolusti Otto vilkkaasti sitä, mitä minä olin sättinyt sovinnaiseksi muodoksi, vaan jonka hän ankarana tapojenmäärääjänä asetti runoudessakin kaikkea muuta korkeammalle. Hänen mielestään oli muka vaarallinen tuo minun väitteeni, että traagillinen ristiriita saattoi poikkeustapauksessa kohottaa luonnollisen oikeuden yläpuolelle tavallista porvarillista oikeutta, että siis traagillinen rikos johtuisi vaan siitä, että ihmisellä oli demooni rinnassansa ja että se nostaisi yksilön yläpuolelle niitä rajoja, joita jokapäiväiset asetukset hänelle panevat ja vahvistaisi hänessä sitä käsitystä, ettei hänen pitäisi puuttua mihinkään, ei sietää mitään, ei kunnioittaa mitään, mikä olisi hänen sisälliselle tunteelleen vastaista. Siten sinä selität, sanoi hän, koko maailmanjärjestyksen, jolla kuitenkin lie hyvätkin perussyynsä, rajattoman yksilöllisyyden hyväksi, ja näytät antavan todellista arvoa vain runoudelle, joka asettuu kokonaan lain ulkopuolelle. -- Minä koetin hänelle selittää, että tässä oli kysymys vain varsinaisista _traagillisista_ ristiriidoista, ja että suuret ja voimakkaat, sanalla sanoen _sankarilliset_ sielut tavallisesti ratkaisivat toisella tavalla ristiriitaiset velvollisuudet kuin arat, pienten tottumuksien ja huolien rajoihin puristuneitten poroporvarien keskilaji. Nerokkaat luonteet, sanoin minä, jotka eivät riipu muista ihmisistä, ja jotka asettavat oman sisällisen voimansa ja suuruutensa toisille esimerkiksi, laajentavat teoillaan yhtä suuressa määrässä siveellisyyden rajoja, kuin nerokkaat taiteilijat murtavat ja avartavat taiteen juurtuneita aitauksia. Ja vaikka nämät sankarilliset sielut voivatkin olla liian suuressa määrässä itserakkaita ja ylimielisiä, niin eikö juuri onneton traagillinen ratkaisu kirkasta ja sovita kaikkea? Ainakin poroporvarien mielestä, joille elämä on korkeinta hyvää ja joita siis tuskin sellaiset teot ja mielialat voivat viehättää, joita maailman menon mukaan kuolema seuraa. Mutta runoilija ja kaikki ne, jotka häntä ymmärtävät, iloitsee niistä korkeista ilmiöistä, joihin tavalliset siveelliset mittakaavat eivät sovellu. Ja ken moittii epäsiveelliseksi sitä, mikä meidän surullisen puutteellisissa porvarillisissa oloissamme on voimakkaiden ja vapaiden ihmisten ainoa pyhä hätäpuolustuskeino, häntä varten ei kauneus koskaan ole luotu, eikä hän tunne hyvästä muuta kuin sen mikä on hyödyllistä.

Tämän ja muuta senkaltaista olin sanonut, kun Amadeus äkkiä kavahti mietteistään ja ojensi pöydän yli minulle kätensä. Minä kiitän sinua, sanoi hän; sinä sanoit siinä kelpo sanan, joka teki minulle hyvää. Me kolme emme voi joutua keskenämme kiistaan siitä, ettei siivo tapa ole siveellisyyden mittakaavana ja että runouden suurimmat tehtävät ovat ihmisyyden rajamailla. Mutta yhtä asiaa minun täytyy vastustaa: sinä koetat väittää, ettei Italiassa ole todellisia suuria traagillisia runoilijoita siksi, että kansan luonne olisi sovinnaisiin muotoihin sidottu. Ikäänkuin mielenlaadun ja aistin, siveellisten ja esteettisten käsitteiden täytyisi välttämättömästi kehittyä käsi kädessä, ikäänkuin ei monasti toinen voittaisi toista! Jos Italiassa syntyisi suuri traagillinen runoilija, jona he aikoja sitten ovat jo pitäneet Alfieriänsä, -- niin kansan hengetär astuisi puolitiessä häntä vastaan, eivätkä akatemialliset tyyliennakkoluulot voisi sen paremmin pitää aisoissa tätä aito-luonnonvoimaa, kuin mikään opittu uskontunnustukseksi tullut tapa voi kahlehtia vapaaksi syntyneen ihmisen oikeuden- ja velvollisuudentunnetta. Ei, jatkoi hän näennäisesti kiihoittuneena ja silmien kiiltäessä kosteina, heidän surunäytelmiensä liikapaatos ei ole se pohjasävel, johon tämän jalon kansan sielu on viritetty. Minä en ainakaan saa kuunnella tällaista väitettä panematta vastalausettani. Sillä jos ikänä joku ihminen on antanut vain oman vaistonsa ja henkensä johtaa tunteitaan ja toimintaansa, niin teki sen minun vaimoni, ja minun vaimoni oli italialainen.

Hän vaikeni ja me häntä vastapäätä istuimme ihmeellisen jännityksen vallassa, myöskin ääneti ja aivan ymmällä hämmästyksestä. Niin hyvin kuin me luulimme tuntevammekin hänet ja kaikki hänen olosuhteensa, niin ensi kertaa me nyt vasta kuulimme, että hän oli ollut naimisissa, vieläpä naisen kanssa, jonka hän asetti näin korkealle, ja jonka hän kuitenkin oli salannut meiltä ikäänkuin jonkin hairahduksen.

Hän nousi pystyyn ja käveli hetken aikaa edes-takaisin ahtaassa, puolipimeässä huoneessa, meidän häiritsemättä häntä kysymyksillämme tai katseillamme. Vihdoin hän astui meidän keskeemme ja sanoi syvällä, sointuvalla äänellään:

Minä en ole puhunut teille siitä, sillä tuo muisto valtaa minut aina niin syvästi, että tehdessäni siitä itsellenikin selkoa joudun ikäänkuin kuumeeseen, josta en kokonaiseen viikkoon voi päästä erilleni. Ja kuitenkin on minusta tuntunut ikäänkuin rikokselta, että olen aina vain leikinlaskulla vastannut teidän kiusantekoonne ja tiedusteluihinne miksi en ole mennyt naimisiin. Uskokaa minua, pääasiallisesti saadakseni selvittää teille tämän asian, järjestin nyt matkani siten, että saatoin teitä tavata palatessani jälleen vaimoni haudalta. Antakaa minun siis kertoa teille kaikki, siten kuin tuo asia nyt mieleeni johtuu. Avatkaamme sitä ennen vielä ikkunat puutarhaan; täällä on niin tukehduttavan kuuma, että on vaikea hengittää. Kas näin! -- ja nyt juokaa ja polttakaa sillä välin kuin minä astun tässä edes-takaisin. Neljännesvuosisata on siitä vierinyt, ja kuitenkin näen nyt kaikki edessäni aivan kuin se olisi tapahtunut eilen sillä en voi saada muistoiltani rauhaa.

Kaiken sen, minkä hän kertoi aina aamunkoitteeseen asti -- sillä hänen vaiettuaankaan emme heti voineet erota toisistamme --, kirjoitin minä seuraavana päivänä muistiin, niin paljon kuin mahdollista hänen omien sanojensa mukaan. Silloin en ajatellut, että tämä todellakin olisi hänen viimeinen testamenttinsa. Mutta hän ei ollut liikoja sanonut. Samana yönä, jolloin hän kertoi meille kaikki, sai hän kuumeen, joka seurasi häntä kotiin saakka. Yöllinen levottomuus tuli vielä erään tulipalon sammutustyössä lisäksi. Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin me viimeksi olimme nähneet hänet, saimme sanoman, että olimme kadottaneet hänet.

Nyt ovat nämät muistiinpanot minulle sitä rakkaammat, ja tuskinpa maltan antaa vierasten silmien nähdä niitä. Toisaalta tuntuu kuitenkin melkein velvollisuudeltani saattaa noiden molempien ihmisten ihmeellinen kohtalo päivän valoon. Eikö kaikki se, mikä ihmiselämässä on jaloa ja korkeaa, pitäisi olla koko ihmiskunnankin omaa?

Niinpä annan hänen nyt kertoa.

* * * * *

Olin juuri täyttänyt viisikolmatta vuotta, kun isäni kuoli; nähtyäni hänen tuskallisen kuolinkamppailunsa tuntui minusta kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi. Vähää aikaisemmin oli ainoa sisareni, johon olin hyvin kiintynyt, mennyt naimisiin erään nuoren ranskalaisen liikeystävämme kanssa, jonka perhe jo kauan oli asunut Genevessä, ja joka yhtyi nyt meidän liikekumppaniksemme. Me olimme aivan kuin veljeksiä keskenämme, ja kun hän ja sisareni vaatimalla vaativat, että lähtisin pariksi kuukaudeksi matkoille, saavuttaakseni jälleen mielen tasapainon, annoin tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin heidän määrätä puolestani, varsinkin kun kipeästi kaipasin toisten apua.

Pianpa ilmanvaihdos, niinkuin rakkaat omaiseni olivat olettaneet, vaikuttikin edullisesti minuun. Nuoruus ja elämänhalu palasivat takaisin; minä saatoin jälleen ihailla täysin määrin luonnon kauneutta, ja taideharrastukseni, joka jo aikaisemmilla matkoillani Saksassa ja Ranskassa oli herännyt henkiin, sai runsaasti tyydykettä Milanossa ja Venedigissä, jonne ensi aluksi suuntasin kulkuni jatkaen sieltä hiljakseen etelätä kohti.

Ennen kaikkea teki mieleni Firenzeen, ja ajatellessani niitä aarteita, joita siellä saisin ihailla, kuljin väliäpitämättömänä monen taideteoksen ohi, joita matkan varrella kohtasin. Niinpä en ollut varannut Bolognaakaan varten muuta kuin yhden päivän, kiiruhdin nopeasti vain kirkkojen ja taulukokoelmien läpi ja viskauduin iltapäivällä vaunuihin ajaakseni vanhalle San Michele nimiselle luostarikukkulalle saadakseni sieltä kokonaiskuvan tästä merkillisestä kaupungista, jotta siten voisin rauhoittaa matkaomaatuntoani.

Päivä oli kuuma kuin keskikesällä ja vaikka muuten saatoin yhtä hyvin sietää kuumuutta kuin kylmyyttäkin, niin teki helle minut tänään kuitenkin aivan raukeaksi. Maantie, joka johtaa San Michelestä kaupunkiin, oli aivan tyhjä. Puutarhamuurien yläpuolelta kuroittelivat puut ja pensaat tomuisia oksiaan, vaunun pyörät vaipuivat raskaasti kädensyvyydeltä kuumaan hiekkaan, ajurini nyökkäsi niin unisena päätään, että töin-tuskin pysyi tasapainossa ja väsynyt hevonen hiipi korvat lupassa pitkin maantien reunaa, voidakseen käyttää hyväkseen sitä kapeata varjoa, jonka silloin-tällöin joku huvila tai puutarha-aita heitti tielle. Minä olin viskautunut mukavaan asentoon vaunujen selkänojaa vasten ja asettanut sateenvarjoni teltaksi, jonka alla lepäsin puolihorroksissa.

Äkkiä herätti minut levostani varsin kovakouraisesti jokin esine, joka lensi vasten kasvojani, ikäänkuin ohiajaessa jokin oksa olisi pyyhkäissyt silmiäni. Hypähtäessäni äkkiä pystyyn ja katsoessani taakseni, kiintyi katseeni kaikkein ensiksi kukkivaan granaattioksaan, joka lepäsi sylissäni ja joka varmaan oli lentänyt muurin yli vaunuun. Äkillinen liikkeeni näytti antavan hevoselle pysähtymismerkin. Ajuri nukkui edelleen aivan rauhassa. Niinpä minulla oli kylliksi aikaa tutkia levollisesti sitä paikkaa, mistä oksa oli lennätetty, ja tein sen sitä suuremmalla innolla, kun kuulin korkean puutarhamuurin takaa selvään tukahdettua naurunhihitystä, ikäänkuin vallaton tyttönen olisi salassa iloinnut onnistuneesta kepposestaan. Ja aivan oikein, enpä tarvinnut kauan seisoa ojossa vaunuissa ja odottaa tarkasti pitäen muuria silmällä, kun muurin reunan takaa ilmestyi kiharapää suuren firenzeläishatun alta. Kaksi vastahakoista silmää vakavien kulmakarvojen alta kiintyivät minuun ja näyttivät katselevan minua kuin ihme-eläintä ainakin. Mutta kun minä kohotin granaattioksaa, painoin kukat huuliani vasten ja huiskutin sillä nuorelle kepposentekijälle, peittyivät nuo suloiset kasvot äkkiä tummaan punaan ja samassa ilmestys taas katosi, jotta minä, jollei minulla olisi ollut oksaa kädessäni, olisin voinut luulla koko tapausta unennäöksi.

Astuin mietteissäni alas vaunuista ja kuljin pari askelta muuria myöten korkean portin edustalle. Vanhan ristikon lomitse, joka oli vanhaa keskiaikuista tekoa, näin osan puutarhaa ja talon, joka alaslasketuin ikkunaverhoin seisoi jalavien ja akasiapuiden keskellä. Minä ravistelin lukkoa, jota ei käynyt avaaminen ja käteni oli jo tarttumaisillaan kelloon, kun salainen pelko esti minua pyrkimästä tämän vieraan alueen sisäpuolelle. Ja kuinka nolon vaikutuksen olisinkaan tehnyt, jos minulta olisi kysytty mitä varten olin tunkeutunut sinne? Siksipä tyydyin odottamaan vain hetken aikaa, eikö oksanheittäjä ilmaantuisi uudelleen, ja tarkastelin sillä välin niin kiihkeästi taloa, jossa ei ollut mitään merkillistä, ikäänkuin olisin aikonut piirustaa sitä, kunnes auringonpaahde kävi sietämättömäksi ja karkoitti minut jälleen varjotelttani alle. Ajuri heräsi myös samalla, nykäisi ohjaksia ja me jatkoimme matkaa, minä kurkistaen yhä taakseni, vaikkei mitään suloista enää ollutkaan näkyvissä.

Kun palasin takaisin "Kolmen pyhiinvaeltajan" ravintolaan, puhkesi kova ukkonen helteisen kaupungin yli ja seuraavana yönä oli virkistävän vilpoista ja kosteaa kaduilla, jotta en voinut kyllikseni kuljeksia pitkien arkaadien alla, juoda milloin missäkin kahvilassa jäävettä ja tutkia kalpeassa lyhdyn valossa milloin mitäkin kirkon portaalia. Mutta vaikka väsytinkin itseni seisomisella ja kävelemisellä, niin en sittenkään voinut ennen aamunkoitetta nukahtaa. Että nuo puutarha-aidan takaa pilkistäneet nuorekkaat kasvot pitivät minua valveilla, sitä en voinut itsekään uskoa, vaikka tuo kuva alituisesti olikin edessäni. Olin aina pitänyt mahdottomuutena sitä seikkaa, että yksi ainoa katse voisi sytyttää liekkiin sydämen. Ja siksi syytin kiihoittuneita hermojani levottomuudestani.

Vasta seuraavana aamuna, kun minulle tuotiin jo edellisenä iltana tilaamani lasku ja minun siis toden teolla tuli lähteä, huomasin, etten voinutkaan sitä tehdä ja aloin tarkemmin miettiä asiaa. Mieleeni muistui, että minun piti täällä Bolognassa käydä tervehtimässä erästä liiketuttavaamme. Siinä suhteessa ei omatuntoni muuten ollut turhan tarkka. Mutta nyt minusta tuntui aivan välttämättömältä täyttää tämä kohteliaisuusvelvollisuus. Myöskin minä soimasin itseäni siitä, että olin kovin pintapuolisesti katsellut Rafaelin madonnaa, puhumattakaan muista laiminlyömisistä. Bologna tuntui minusta äkkiä paljon merkillisemmältä, varsinkaan kun Firenze ei sittenkään menisi minulta hukkaan.

Lopuksi kuvailin mielessäni, että oksanheittäjällä oli kaikkein pienin osa päätökseni muutokseen. Kummallista, mitä enemmän ajattelin tuota tapausta, sitä epäselvemmiksi kävivät nuo kasvot, ja lopulta yksin silmät päilyivät mielessäni. Päivän kuluessa, täyttäessäni turistivelvollisuuksiani, en huomannut myöskään olevani vähimmässäkään määrässä hermostunut. Kuitenkin, kun pahimman kuumuuden hellitettyä läksin kävelemään huvilaan johtavaa tietä myöten, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollinen asia, valtasi minut omituinen pelko, ja muistan vielä aivan selvästi mitä lauluja hyräilin rohkaistakseni mieltäni.

Kun tulin paikalle, oli kaikki entisellään niinkuin eilenkin, talo puutarhan keskellä näytti vain vähemmän autiolta, sillä ikkunaverhot olivat avatut ja balkongilla oli pieni koira, joka alkoi minua vimmatusti haukkua, kun en poistunut ristikkoportilta. En tälläkään kertaa uskaltanut soittaa. Tuntui aivankuin joku olisi varoittanut minua, ja melkeinpä toivoin itsekin etten näkisi enää noita kasvoja, jotta huomenna voisin kevein mielin matkustaa. Kuitenkin kiersin ensin koko muurin ympäri, joka kulki varsin etäälle ja toisella puolella ulottui aina mataliin mökkeihin ja maissipeltoihin saakka. Sielläkin oli kaikki hiljaista. Tultuani erääseen kohtaan, jossa pensasaita kosketti muuria, jotta saatoin helposti kiivetä sille ja kurkistaa puutarhaan, tein sen empimättä, koska ei ollut ainoatakaan ihmistä lähellä. Sillä paikalla juuri kuroittuivat suuren rautatammen oksat muurin yli. Minä nousin nopeasti muurille ja tartuin matalimpaan oksaan kiinni pysyäkseni pystyssä.

Parempaa paikkaa en olisi voinut etsiä; sillä tuskin sadan askeleen päässä minusta näin eräällä auringon polttamalla ruohokentällä, joka parhaillaan kuitenkin oli varjossa, kaksi nuorta tyttöä pallosilla, vaikkeivät he aavistaneet, että kukaan näki heitä. Toisella oli valkea hame yllä ja sama suuri olkihattu päässä, jonka olin jo eilen nähnyt. Hän ei ollut kovin suuri vartaloltaan, mutta ei pienikään, solakka kuin nuori mantelipuu, ja samalla liikkeiltään sulava kuin pieni lintu, jommoista mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt. Mustat hiukset hulmusivat leikkiessä vapaasti hartioilla, kasvot olivat kalpeat, hampaat ja silmät vain loistivat, ja vähäväliä hän naurahti ääneensä, kun pallo osui syrjään; kuullessani hänen äänensä sykki sydämeni joka kerta kiivaasti ja pensasaita tärisi jalkojeni alla. Hänen toverinsa oli melkein samanlaisessa puvussa, mutta hän ei ollut yhtä siro ja näytti olevan alempaa säätyä. Minä tuskin huomasinkaan häntä, sillä minulla oli yllin-kyllin tekemistä seuratessani tuon ihastuttavan olennon kaikkia liikkeitä. Miten hän kohotti käsivarttaan heittäessään palloa, miten hän katsoi tiukasti korkeuteen pallon jälkeen, miten hän riemuitsi, kun heitto onnistui, pyöritti päätään, kun pallo osui väärään -- jokainen liike ilmaisi ihastuttavaa nuoruuden voimaa ja elämänrunsautta! Minä tunsin selvästi, että minun rauhani oli nyt mennyt, ja antauduin ensi kertaa eläissäni tunteen valtaan, joka yllätti minut yhdellä iskulla ja riisti minut kokonaan mukaansa.

Kesken tätä tunnettani tuumin juuri, mitenkähän voisin peloittamatta lähestyä häntä, kun sattuma -- ei, vaan hyvä tähteni tuli avukseni. Pallo, jonka hän oli heittänyt korkealle ilmaan, lensi vanhan rautatammen latvan yli, jonka varjossa minä seisoin piilossa, ja kiiti kauaksi viereiselle niitylle. Tyttö katsahti huolissaan sen jälkeen -- en tiedä, tokko hän heti huomasi minut. Mutta kun minä hyppäsin nopeasti alas ja ilmestyin jälleen palloineni entiselle paikalle, näin hänen katsahtavan mustine silmineen hämmästyneenä, mutta ei pahastuneena sinne, minne minä olin asettunut. Toinen huudahti hiukan, juoksi hänen luokseen ja puhui jotakin hyvin nopeasti, jota en voinut kuulla. Mutta hänen liikkeistään saatoin huomata, että hän kehoitti toista pakenemaan taloon. Tuo suloinen olento ei näyttänyt välittävän hänen kehoituksestaan, vaan odotti levollisesti, milloin muukalainen antaisi löytönsä takaisin. Kun minä vitkastelin yhä vaipuneena katselemiseen, kohosi hänen silmiinsä ylpeä, uhmaileva katse, hän heitti kiharansa taakse ja aikoi kylmästi kääntää minulle selkänsä juuri samassa kun minä kohotin pallon ilmaan ja nopealla liikkeellä pyysin häntä hiukan odottamaan. Sitten irroitin kaulastani kultaisen, sydämenmuotoisen medaljongin, jossa oli sisareni hiuksia, kiinnitin sen nauhoineen kaikkineen kirjavaan palloon ja heitin sen niin taitavasti muurin toiselle puolelle, että se putosi melkein hänen jalkojensa juureen valkoiselle puutarhahiekalle.

Hän astui ylpeän ryhdikkäänä pari askelta minua kohti, nosti pallon maasta ja huomattuaan medaljongin, katsahti minuun nopeasti ja niin tulisesti, että katse tunkeutui ytimiini saakka. Hänen toverinsa astui hänen luokseen ja näytti kysyvän häneltä jotakin. Mutta hän ei vastannut, pisti pallon sekä kultaisen helyn taskuunsa ja kohotti sitten minua kohti kädessä olevaa karttuaan kauniilla liikkeellä, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, aivankuin joku ruhtinatar olisi kiittänyt hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän kääntyi ja astui hitain askelin, kertaakaan taakseen katsahtamatta, taloon päin.

Eihän minulla tietystikään ollut sieltä mitään etsittävää, ja liian rohkealta olisi tuntunut tehdä tänään vielä uutta yritystä. Mitäpä minä tällä hetkellä olisinkaan voinut muuta enää voittaa? Hän oli varmaankin tuntenut minut. Minun ilmestymiseni ilmaisi hänelle varmaan tunteeni; sydämeni olin heittänyt hänen jalkojensa juureen, hän oli sen nostanut maasta ja nyt se lepäsi hänen kädessään. Enkö soisi hänelle miettimisaikaa? Olin sitäpaitsi sellaisessa kuumeessa, että olisin puhunut aivan sekaisin, jos olisin nyt tavannut hänet.