Part 17

Liisa painui pitkiin ajatuksiin. Äidin itsetyytyväisyydessäkin oli jotain hänelle tuttua. Sen sukuinen tunne oli usein ahtaina aikoina saanut hänen oman päänsä kohoomaan ja auttanut häntä kestämään ylivoimaisissakin vaikeuksissa. Hän oli pitänyt tätä hyvänä, oli monesti ajatellut, että harva hänen asemassaan olisi niinkään selviytynyt. Mutta kun iltapuoleen ehtineenä painuvan päivän valossa rupesi tarkastamaan kaikkea, näytti moni asia toisenlaiselta kuin ennen. Näki puutteita ja erheitä siinä, missä ennen oli ihmetellyt omaa kykyään. Ei enää tuominnut toisten tekoja yhtä ankarasti kuin ennen. Mutta asetti sittenkin päämäärän korkeammalle kuin koskaan.

Joku raotti samassa parvekkeen ovea.

-- Käykää sisään, -- tehkää hyvin, kehoitti Liisa tuntiessaan neiti Saarnen. Yleensä Liisa ei ollut tutustunut lepokodin vieraisiin. Mutta neiti Saarni oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän oli muutenkin jonkunlaisella mielenkiinnolla seurannut tätä naapuriaan. Neiti Saarni oli ikäänsä nähden ehkä kymmenen vuotta Liisaa nuorempi, kai neljänkymmenen maissa oleva. Mutta hän tuntui tavallaan vanhemmalta, ennen kaikkea vähemmän elinvoimaiselta. Hän oli aina ryhdittömän kumarassa, hänen kasvonsa olivat verettömän kalpeat ja koko olemuksessa oli jotain, joka muistutti arkaa, kitukasvuista kukkaa.

-- Te lepäilette, -- sanoi neiti Saarni kysyvästi asettuen tuolille lähelle Liisaa. -- Minä en tahtoisi häiritä. Te olette varmaankin hyvin rasittunut.

-- Ette te häiritse. Velvollisuuksista ja työstä vapaana oleminen on minulle lepoa tarpeeksi.

Neiti Saarni nykäisi tuolinsa lähemmä Liisaa. -- Kuinka onnellista mahtaa olla levätä väsyneenä työstä. Minä olen väsynyt lepäämisestä.

Liisan täytyi hymyillä. Hänestä sellainen väsymys oli helposti autettavissa.

-- Eipä niinkään, -- vastusti neiti. -- Olen aina ollut heikko terveydeltäni ja vanhempani suojelivat minua siitä syystä aina ja kaikesta. Minä olen ikäni ollut kaiken ulkopuolella. Olen elänyt elämättä. -- Ymmärrättekö? Ja nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, kun olen yksin -- nyt on myöhäistä.

Kyyneleet kimaltelivat neiti Saarnen pitkissä silmäripsissä ja hänen siro pieni suunsa oli haikeassa hymyssä. Hän oli kuin hyvä lapsi, joka oli tuomittu ikänsä pysymään lapsena.

Liisan ajatukset luistivat hänen omaan onnelliseen kesäänsä ja sen heleä väriseen kauniiseen päivänkorentoon. Hän muisti sääliä, jota hän oli tuntenut sitä kohtaan. Ja hän tunsi tällä hetkellä jotain samantapaista. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa raskaan elämänsä rikkautta suvisen päivän iloihin, mutta ei myöskään tällaiseen "ulkopuolella-olon" tyhjään tyyneyteen.

-- Eiväthän ulkonaiset kokemukset kuitenkaan määrää ihmiselämän arvoa, kuuli Liisa neiti Saarnen sanovan. -- Sisäinen kirkastuminen, kasvaminen Kristuksen täyteen varrenmittaan, sehän on meidän lopullisena päämääränämme. Ja tällainen, vastoin omaa tahtoa tapahtunut kaiken ulkopuolelle jääminen voi kaikesta huolimatta olla sitä edistämässä. Se ajatus on minua usein lohduttanut.

Liisan täytyi ajatella sitä iltaa, jolloin hän ensi kertaa oli äiti-muorin vieraana ja Oskarin puheista sai entistä voimakkaamman käsityksen siitä, että elämä itse asiassa on sitä, miksi me kukin sen teemme. Tämäkin ulkonaisesti nähden vaivaiseksi kutistunut elämä oli ehkä sisäisesti mieltäylentävän kaunis. Se oli näennäisestä köyhyydestään huolimatta ehkä ollut iloksi monen monelle.

-- Teitä paleltaa varmaan. Ottakaa tämä. -- Neiti Saarni nousi, kiersi silkkihuivinsa Liisan hartioille toisista huolehtimaan oppineen hellyydellä ja lisäsi sitten. -- Minä menen nyt. Levätkää te. Minä tahdon kävellä vähän. -- Hän nyökkäsi ja kääntyi menemään, kumaraan painuneena, siro suu kaihomielisessä hymyssä ja kasvoillaan väsyneen lapsen avuttomuutta. Mutta hän oli Liisasta kuin kasvanut. Ulkonaisessa heikkoudessa piili hänen voimansa. Se oli itsensä voittaneen voimaa.

Liisan ajatukset palasivat siihen, johon ne neiti Saarnen tullessa olivat pysähtyneet.

Hän olisi nuorempana yliolkaisesti silmäillyt tällaiseen, hänen mielestään köyhään olemassaoloon. Mutta nyt hän ymmärsi, että silläkin saattoi olla suuruutensa.

Kuka oli oikeastaan suuri ja kiitosta ansaitseva?

Ehkä vain se, joka pyrinnässä suureen päämäärään oli tullut oman pienuutensa tuntoon.

Ja eivätkö oikeastaan kaikki ihmiset olleet pieniä, taitamattomia lapsia, joista toiset tietoisesti, toiset sitä itse tietämättä olivat pyrkimässä suurta, määräämättömän etäällä olevaa päämäärää kohti?

Hänen sisimpäänsä tuli suuri rauha hänen ajatellessaan tätä. Omat ja toisten erheetkin joutuivat sen kautta sovittavaan valoon. Erheiden mutkateillä oli varmasti moni syvä totuus selvinnyt ihmisille.

Taas nousi Bernt Silversköldin kuva Liisan eteen.

Heidän yhtymisensä oli hänestä monesti tuntunut niin kokonaan tarkoituksettomalta. Niin kanan kuin hän oli kuvitellut, että hän ikänsä odottaisi Berntiä saadakseen hänet kerran, -- joskin ehkä vasta vanhana, oli se ollut hänelle suuri, hänen koko elämäänsä täyttävä ja hallitseva kokemus. Hänestä oli tuntunut siltä kuin voisi hän siinäkin tapauksessa, ettei koskaan saisi mennä naimisiin Berntin kanssa, elää rakkaudelleen ja sen rikkauden tyydyttämänä.

Mutta kun sitten Bernt -- rakastaen häntä, kuitenkin meni naimisiin toisen kanssa ja hän itse puolestaan teki samoin -- herätäkseen tietoisuuteen, että hän maksoi mitä maksoi tahtoi olla uskollinen Oskarille ei ainoastaan ulkonaisesti vaan tunteissaankin --, silloin tuntui siltä kuin kaikki tuo aikaisemmin koettu niin kumman tarkoituksettomasti olisi kajonnut hänen elämäänsä.

Nyt pääsi hän kuin rauhaan siitäkin ajatuksesta.

Suhde Berntiin oli joka tapauksessa ollut syväsisältöinen kokemus. Ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen uskalsi hän ajatella tuon ajatuksen päähän asti tuntematta sen kautta joutuvansa syylliseksi Oskarin edessä.

Mutta samalla nousi sisimpään haikea ikävä.

Eikö hän koskaan, koskaan enää saisi kuulla mitään Berntistä? Jäisikö tämä ainaisiksi ajoiksi häneltä kadoksiin?

Olisi tuntunut hyvältä kuulla hänestä jotain, jotain hyvää ja kaunista. Silloin olisi ollut helpompi ajatella sitäkin, mikä aikoinaan oli tuottanut kipua ja tuskaa.

Mutta jos he joskus tapaisivat, voisi ehkä jälleennäkeminen antaa kuoliniskun sille, suuresti muotonsa muuttaneelle tunteelle, joka jätteenä keväisestä rakkaudesta vielä tuntui elävän jossain muodossa. Olihan Bernt heikko ja hänen käytöksensä --

Liisa heräsi muistoistaan ruokakellon äänestä. Hän meni tavallisestikin vastenmielisesti yhteisille aterioille. Tällä kerralla tuntui se entistä ikävämmältä.

Ajatuksiinsa painuneena ja vaiteliaana hän asettui paikalleen ruokapöydässä ohimennen vain nyökäten neiti Saarnelle.

Ateria oli vasta puolivälissä, kun palvelija tuli kutsumaan johtajatarta etehiseen. Oli saapunut vieraita, jotka ohimatkustavina pyysivät illallista.

Uusille tulokkaille tehtiin kiireisesti tilaa pöydässä, sen toisella puolella, viistoon Liisasta. Kookas, hienolta näyttävä nainen tuli ensimäisenä pöytään. Seuraelämään tottuneen kohteliaalla kumarruksella tervehdittyään pöydässä istuvia, hän asettui paikalleen. Ojentaessaan hänelle muutamia läheisyydessä olevia leikkelelautasia kiinnitti Liisa huomiota hänen sulavaliikkeiseen ja miellyttävään käytökseensä.

Samassa avautui ovi ja toinen matkustavista astui huoneeseen, tervehti pöytäkuntaa ja asettui vaimonsa viereen.

Liisa vavahti.

Pettivätkö hänen silmänsä? Tai näkikö hän unta? Vai oliko, -- oliko se todella. -- -- Olivatko hänen kaipaavat ajatuksensa äkkiä tuoneet vuosikymmeniä kateessa olleen hänen eteensä? Ja mitä varten?

Hänen täytyi tehdä ankaraa väkivaltaa itselleen pysyäkseen näennäisesti välinpitämättömänä.

Aterian loppupuolella hän selvästi huomasi Berntinkin tunteneen hänet.

Noustiin pöydästä. Liisan sydän takoi ankarasti. Hän ei voinut poistua huoneesta kulkematta aivan Berntin ja tämän vaimon ohi, mutta hän päätti siitä huolimatta mennä. Hänen asiansa ei ollut ensimäisenä lähestyä.

Samassa seisoi Bernt hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta hän tarttui Liisan käteen ja piti sitä kauan omassaan. Katse oli pohjaltaan sama kuin ennenkin. Aamun hehkuva palo vain oli poissa. Katseen lämmössä oli illan rauhaa.

Liisa ei tietänyt miten kauan he olivat seisoneet silmä silmässä, käsi kädessä. Hän pelkäsi, että sitä jo oli kestänyt huomiota herättävän pitkältä. Hänen katseensa etsi paroonitar Silversköldiä.

Silloin Berntkin havahtui.

-- Niin, nyt saan esittää teidät toisillenne. -- Äänessä soi peittelemätön ja sydämellinen ilo.

-- Tässä on vaimoni ja tässä rouva -- -- Malm, täydensi Liisa. Hän kuuli samassa, miten arkisen porvarilliselta hänen nimensä tietysti soinnahti tälle ulkomaalaiselle. Sentähden hänen päänsä kohosi tavallisuuttakin pystympään ja katseeseen tuli sitä tuiketta, jota Bernt Silversköld muisti aina erityisesti rakastaneensa.

Muut kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista. He olivat kolmisin.

Bernt tarttui vaimonsa käteen. -- Olen iloissani siitä, että vihdoinkin olette tavanneet, te kaksi, joita kiitän niin paljosta.

Liisan oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Hän näki miten vapaa ja rehellisen luonnollinen Bernt oli. Hän muisti äsken kaipaamaansa muistoa ja hän tunsi, ettei hän koskaan olisi voinut pyytää mitään tämän kauniimpaa -- --

Mutta vaimo, tämä paroonitar, jolle -- -- --

-- Emmekö voi asettua istumaan, jonnekin. -- Paroonitar tarttui Liisan käteen. -- Olisi hauskaa vähän puhellakin. Bernt on kertonut niin paljon teistä.

Liisa antoi ystävällisen käden tarttua hänen omaansa ja kuljettaa häntä eteenpäin. Hän tunsi kulkevansa kuin unessa.

Mutta Gertrud, meillä ei ole montakaan minuuttia, Bernt huomautti. -- Hevoset ovat tuossa paikassa valjaissa. -- Hän katsoi kelloaan. -- Tahdon välttämättä joutua ajoissa isänkin tähden.

Liisa rupesi tiedustelemaan vanhan paroonin vointia, samalla kun ajatukset luistivat niihin molempiin käynteihin tämän luona, joista Berntillä ei ollut aavistustakaan.

-- Isäni on huono, hyvin huono, -- sairas sielun ja ruumiin puolesta. Hän on ollut milloin siellä, milloin täällä, -- ei viihdy missään, ei voi pysähtyä minnekään. -- Bernt katsoi Liisaan. Tämä sai omituisen tunteen siitä, että katseeseen sisältyi jotain, jota hän ei pystynyt ymmärtämään.

-- Soisin että hän yrittäisi tänne, -- sanoi Bernt samassa, -- ehkä hän täällä saisi rauhaa.

-- Bernt, katso, hevoset odottavat jo. -- Paroonitar ojensi kätensä Liisalle. -- Toivon että ensimäinen tapaamisemme ei jää viimeiseksi. Toivon että pian saamme nähdä teidät meidän kodissamme. -- Hän kääntyi vaunuihin päin.

-- Märchen Elisabet, kiitos kaikesta! -- Bernt nosti Liisan käden huulilleen, katse oli kuin veljen katse.

Liisa jäi pihalle vilkuttamaan heille nenäliinaansa vaunujen pyörähtäessä portista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, meni hän omaan huoneeseensa, painui avoimen ikkunan ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

Suuret kirkkaat kyyneleet tunkivat esiin sormien lomasta. Ne olivat hänen elämänsä ensimäiset ilokyyneleet.

4.

Lepokodin johtajatar pysähtyi suuri talousesiliina edessään ja helisevä avainkimppu vyöllään juttelemaan seurusteluhuoneessa istuvan neiti Saarnen kanssa. Hänen olisi tietysti oikeastaan pitänyt olla hyvillään. Niinhän sitä oltiin, kun taloon tuli maksukykyistä väkeä. Mutta tällä kerralla hän oli enemmän huolissaan kuin hyvillään. Parooni Silversköld oli ilmoittanut isänsä tulosta, oli maininnut tämän olevan heikoissa voimissa ja pyytänyt hänelle erikoisen hyvää huolenpitoa. Oma omituinen hoitaja hänellä tietysti oli muassaan. Mutta tuollainen hieno, vanha herra, joka lisäksi oli sairas, oli tietysti tottunut kovin huolekkaaseen palvelukseen, -- seurustelusta puhumattakaan.

Liisa kulki samassa huoneen läpi ja pysähtyi kuulemaan mitä asia koski.

-- Kertokaa te, neiti Saarni. -- Johtajatar helisytti avaimiaan valmiina jatkamaan. -- Rouva Malm, joka tuntee nuoren paroonin, voi varmaan olla avuksi. -- Johtajatar oli jo menossa, neiti Saarnen toimittaessa hänelle annettua tehtävää.

Vanha parooni oli siis tulossa! Liisa tunsi, ettei lepo tästä puoleen olisi hänelle levoksi. Ruumis ei voinut vahvistua sielun kärsiessä. Ja ristiriitaiseksi taisteluksi muodostuisi tästä puolin joka päivä.

Liisa ei tahtonut kantaa kaunaa Berntin haudan partaalla olevaa isää kohtaan. Ja kuitenkin -- -- --

-- Neiti Saarni, -- kysäsi hän odottamatta, -- mitä te ajattelette velvollisuudesta antaa anteeksi? Miksi ihmisen noin vain laupiaasti pitää antaa anteeksi sille, joka esimerkiksi on tuhonnut koko hänen elämänsä?

-- Oman sisäisen kehityksensä hyväksi, -- tuli empimättä. -- Ihminen, joka ei voi antaa anteeksi, ei vielä tiedä, miten helposti kukin meistä erehtyy. "Tout comprendre c'est tout pardonner". Erehtyväisyytensä tunteva antaa mielellään anteeksi.

Mutta Liisa ei antautunut. Oli kai kaikesta huolimatta uskottava maailmaa hallitsevaan vanhurskauden lakiin. Ja siinä tapauksessa oli tuomiollakin sijansa.

-- Anteeksianto ei ole kevyttä tehdyn olemattomaksi tekemistä. Se olisi yhtä nurjaa kuin mahdotonta. Jumalallinen anteeksianto nostaa vain hartioiltamme sen entisyyden taakan, joka estäisi meitä kehityksessämme. Siten se tulee meille uuden elämän voimaksi. Ettekö usko, että kaikessa ihmistenkin välisessä anteeksiannossa on jotain samanlaista sisäisenä uudistuksena ilmenevää voimaa?

Liisa ei vastannut. -- Te olette ajatellut paljon, neiti Saarni, hän vain sanoi.

Neiti Saarni hymyili melkein veitikkamaisesti, mikä teki hänen miellyttävät kasvonsa tavallista eloisemmiksi. -- Jotain etua on "ulkopuolelle jäämisestä". Siellä on aikaa.

Liisa jatkoi matkaansa. Hän istui tavanmukaisella paikallaan lounaisparvekkeella, kun pari tuntia myöhemmin vaunut pyörähtivät pihaan. Tutiseva vanhus palvelevan neidin tukemana astui vaunuista.

Elävinä kuvina astui samassa pitkä entisyys Liisan eteen, alkaen illasta, jolloin "Berntin pikku holhokki" oli ensimäisellä käynnillään vanhassa, hienossa kodissa Boulevardin varrella -- siihen kaikkein tuskallisimpaan muistoon viimekertaisesta tapaamisesta vanhuksen kodissa.

Hänen täytyi taaskin taistella itsensä kanssa. Berntin tähden hän tahtoi olla hyvä vanhukselle. Ja olihan hänellä itselläänkin syytä eräänlaiseen kiitollisuuteen, jos muuhunkin.

Toisten poistuttua ruokasalista käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen. Hän läheni.

-- Hyvää iltaa, herra parooni, vieläkö te tunnette?

Vanhus säpsähti huomattavasti.

-- Äänestä, äänestä kohta, -- sanoi hän nousten kumartamaan vanhaan ritarilliseen tapaansa. -- Näköni on hyvin huonontunut. Mutta Bernt kertoi teidän olevan täällä. Hän ja hänen vaimonsa lähettivät paljon terveisiä.

Liisa ei voinut olla panematta merkille, miten vapaasti ja luonnollisesti tämä sanottiin, aivan kuin terveiset aina yhdessä olleilta serkuksilta.

Mieli kuohahti täyteen katkeruutta. Nyt sopi näin luonnollisesti tuoda Berntin terveiset perille, nyt ei mikään enää estänyt, -- mutta ennen?

Olikohan tämä haudan partaalla seisova vanhus omistanut hetkenkään ajatusta sille, mitä tappavaa väkivaltaa hän sukuylpeytensä kautta oli harjoittanut kahden nuoren elämälle? Tunsiko hän hituistakaan syyllisyydestään, vai muistikohan hän ainoastaan, että hän kerran oli antanut suurenmoisen korottoman lainan sille naiselle, joka nyt seisoi hänen edessään, vieläpä jalomielisesti vakuuttanut, että hänen ilonsa avustamistilaisuudesta olisi täydellinen, jos summa ikiajoiksi jäisi maksamatta?

Luuliko hän kymmenellätuhannella ostavansa itsensä vapaaksi syyllisyydestään?

-- Ettekö te istu? -- Vanhus oli painunut takaisin nojatuoliinsa ja teki kädellään paikkaa tarjoavan liikkeen.

-- Parooni on käynyt huonoksi siitä kun me viimeksi tapasimme. -- Se sanottiin kylmästi -- huolimatta siitä, mitä Liisa vasta oli päättänyt.

-- Niin, niin, elämäni on ollut hiljaista kitumista ja riutumista. Yhtämittaista kitumista, -- vaimoni kuolemasta saakka. Ymmärrättekö te, mitä se tietää? Tuollaiset kokemukset tuhoavat elämäämme hirvittävästi.

-- Ymmärrättekö _te_ sen? -- Kysymyksen oka oli peittelemätön. Katse sattui syyttävän, tutkivana vanhaan parooniin.

Tämän huulet vavahtivat. Hän yritti moneen kertaan vastata, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin sai tartutuksi sanaan. -- Minä tiedän, mitä te ajattelette, -- mutta älkää olko armoton vanhalle miehelle. Te ette tiedä mitä te teette.

-- Niin, minähän olen eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa! -- Katkeruus paistoi uudelleen peittelemättömänä esiin.

-- Te olette kova, -- kova. Minun ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne. -- Hän nousi ja rupesi horjahdellen kulkemaan ovelle päin.

-- Herra parooni, antakaa anteeksi, -- antakaa minun auttaa. -- Liisa kiiruhti hänen jälkeensä, veti hänen kätensä omaansa ja koetti tukea hänen horjahtelevia askeleitaan. -- Te annoitte minulle silloin suuresti tuntuvan avun ja olen monesti ollut kiitollinen siitä. Mutta ihmissydämeen mahtuu paljon ja monenlaista. -- -- Te tiedätte, että äsken tapasin poikanne. En ole koskaan voinut käydä välinpitämättömäksi hänelle. Ja kun itse viittasitte siihen, mitä suuri rakkaus on, kävivät muistot minulle ylivoimaisiksi. Mutta minä lupaan, ettei sellaista uudistu. Olisin mielelläni teille avuksi, jos voisin.

-- Kiitos, kiitos! -- Berntkin toivoi, että olisimme paljon yhdessä. -- Vanhus vilkaisi avuttomasti ympärilleen.

-- Ehkä soitan niin saatte apulaisenne tänne, ehdotti Liisa. -- Tahdotte varmaan päästä levolle?

Vanhus nyökkäsi. Hetken kuluttua hän apulaisensa tukemana oli kulkemassa omaan huoneeseensa.

Mutta Liisa valvoi pitkään sinä yönä. Ajatukset ajelehtivat levottomasti etäisen entisyyden ja käsissä olevan hetken väljää väliä. Milloin ne olivat kotisaaressa, jossa Maija-Liisa miehineen ehkä paraikaa katseli hänen lapsuutensa asuinpaikkaa, milloin Boulevardilla siinä vanhassa kodissa, johon liittyi, joskaan ei kovin monta, niin sitä merkittävämpiä muistoja.

Lukemattomat tuskalliset, vuosikausia ummessa olleet kysymykset heräsivät uudella voimalla. Miksi, miksi oli hänen elämänsä muodostunut juuri sellaiseksi kuin oli? Miksi oli siihen kerääntynyt niin paljon sellaista, joka näennäisesti aivan tarpeettomasti ja tarkoituksettomasti oli repinyt ja raadellut?

Jos olisi ollut jotain järjellistä syytä kaikkeen, jos hän elämänsä juoksussa olisi voinut nähdä johdatusta, jonka kautta joku oikeuden tai vanhurskauden vaatimus toteutui, olisi se tuntunut ei ainoastaan selittävältä, vaan myöskin sovittavalta. Ja silloin olisi myöskin ollut helpompi antaa anteeksi. Mutta nyt -- --

Mielelläänhän muuten olisi pitänyt voida antaa anteeksi tuollaiselle surun murtamalle vanhukselle.

Kuka hän oli tuomitsemaan haudan partaalla seisovaa?

Liisan täytyi ajatella neiti Saarnen sanoja anteeksiannon voimaa antavasta luonteesta. Hän tunsi ne omasta kohdastaan todeksi. Ihmisten välisissä suhteissa muodostui täysi ja rehellinen anteeksianto voimaksi ei ainoastaan sille, jolle se annettiin, vaan sillekin, joka sitä oli antamassa. Täydellinen anteeksianto oli sisäinen voitto. Sen saavuttaneelle avautuivat varmasti uudet sisäiset kehitysmahdollisuudet, jotavastoin anteeksiantamattomuus oli elämää ehkäisevänä routana rinnassa. Oliko ehkä ihmissielun sisäinen kypsyminen riittävän tyydyttävä selitys elämän kaikkein raskaimmillekin kokemuksille? Eikö sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannattanut kärsiä?

Liisa tiesi, että neiti Saarni empimättä olisi myöntänyt tämän. Ja olihan sellainen katsantokanta ihmishengen, hänen sisäisen, pysyvän minänsä kunnioittamista.

Sisäisten kysymystensä uuvuttamana Liisa viimeinkin vaipui uneen.

Herätessään aamusella hän teki sen ihmeellisen huomion, ettei hän herännytkään kuin ventovierasten keskellä. Hän tunsi, että joku häntä odotti ja tarvitsi. Ja hän näki tunteneensa oikein, kun hän aamiaisen jälkeen lähestyi sitä puutarhan nurkkaa, jonne vanha parooni oli asettunut.

Tämä nousi kohta ja lähestyi tervehtiäkseen. Sitten hän vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjottuaan paikkaa, rupesi tiedustelemaan Liisan vointia, miten tämä oli nukkunut ja tekikö yleensä täälläolo hänelle hyvää.

Liisa ei voinut olla sisimmässään hymyilemättä vanhuksen veriin syöpyneelle kohteliaisuudelle, joka poikkeuksetta ilmeni kaikessa ja yhtä poikkeuksettomasti teki vaikutuksensa häneen.

Muista asioista siirtyi pahe vähitellen häämatkalla oleviin nuoriin.

-- Teillä on kai ollut iloa lapsistanne?

Sanat tuntuivat melkein toivomukselta. Ja tuo toivomus lähti kai siitä tunteesta, että lapsista saatu ilo jollain tavoin kykeni sovittamaan toisten rikkomuksia. -- Tämä tytär on ainoa täysi-ikäinen, vastasi Liisa kuivasti. -- Vanhin lapsemme kuoli.

Hänelle tuli hurja halu taas viskata syyttävä totuus vanhuksen silmille, sanoa suoraan: kuoli lapsena, joka ei koskaan voinut iloita eikä leikkiä -- vain niiden repivien ristiriitojen tähden, joihin teidän sukuylpeytenne minut viskasi. -- Mutta hän muisti lupauksensa ja vaikeni.

Silloin vanha parooni kuin jatkoksi hänen omille ajatuksilleen sanoi: -- Te olette kärsinyt paljon. Mutta olette säästynyt kaikkein kipeimmältä: oman sisimpänne syytöksiltä.

Sanojen haikea sointu kosketti Liisan kuohuvaa mieltä kuin leuto, lauhkea tuulahdus polttavaa otsaa. -- Kukapa siitä säästyisi, -- hän sanoi hiljaa. -- Jota vanhemmaksi käy, sitä tarkkanäköisemmäksi ihminen tulee. Me olemme kai kaikki vain pieniä, usein erehtyviä pyrkijöitä.

Vanhan paroonin silmiin nousi kyyneleitä. Hän ojensi kätensä puutarhapöydän poikki tapaillen Liisan kättä. -- Kiitos, hän sanoi, -- ne olivat lempeitä sanoja. Ja ihminen tarvitsee paljon lempeyttä. Jokainen joutuu kuitenkin itse ennemmin tai myöhemmin kärsimään siitä, mitä on rikkonut.

Vanhuksen kasvoilla kuvastui suonenvedontapaisesti väreilevä tuska, ja kaameana nousi hänen eteensä muisto, joka vuosien kuluessa oli raadellut hänen sisintään. Sinä hetkenä hän äkkiä ja odottamatta joutui unhotukseen haudatun harha-askeleen kierteeseen. Hän ei päässyt pakenemaan puolelle eikä toiselle, ei voinut estää sisäänastunutta miestä puhumasta eikä myöskään voinut kieltää tekoaan, ei tehdä tehtyä tekemättömäksi. Ei hän liioin tietänyt sitä, että hänen vaimonsa oli noussut vuoteestaan ja kuuli kaikki -- --

Vanha parooni rupesi hätäisesti kertomaan, miten kauan ja monesti hän oli etsinyt sopivaa seuraa itselleen. Hän tahtoi sanoillaan työntää ahdistavat muistot luotaan.

Liisa tarttui halukkaasti sanottuun. Hän saisi ehkä vihdoinkin kuulla, miksi ei vanhus huolinut häntä seuranaisekseen hänen pyrkiessään tähän toimeen. Se vastoinkäyminen oli aikoinaan ollut kolaus ei ainoastaan hänen rakkaudelleen ja sen toiveille, vaan myöskin hänen itsetunnolleen. Paikka oli ainoa, jota hän eläessään oli hakenut saamatta sitä.

-- Eikö sitten mistään löytynyt sopivata, tiedusteli Liisa viattomasti.

-- Kyllä ehkä olisi löytynyt -- luulin kerran, -- mutta hän oli saaristosta -- -- enkä minä tahtonut saaristossa syntynyttä.

Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Hänen katseensa synkkeni ja syytti. Tällaista selitystä hän ei todellakaan ollut arvannut odottaa. Olihan tämä huippuunsa kehittynyttä sukuylpeyttä, joka -- kaukana siitä, että olisi tahtonut sovittaa rikottua, ilmaisi, ettei edes sietänyt muistutusta siitä.

Vanhan paroonin leuka rupesi vavahtaen nytkähtelemään. Hän ymmärsi osaksi Liisan ajatukset. Ne kohdistuivat syyllisyyteen, jota ei oikeastaan ollut olemassa. Siinä suhteessa hänen oli helppo puhdistautua. Mutta sitä tehden hän paljasti sen paljoa suuremman syyllisyyden, jota hän yhtenään ajatteli ja johon hän oli tähdännyt nytkin ruvetessaan puhumaan saaristosta. Mutta puhe oli saanut sellaisen käänteen, ettei hän voinut eikä jaksanut jatkaa. Bernt, joka oli tätä hänen tännetuloaan hommannut, oli tietysti toivonut, että hän täällä saisi puhutuksi ja sitten pääsisi tasapainoon. Mutta Bernt ei ymmärtänyt, mitä tällaisen totuuden sanominen maksoi. Hän ei tietänyt, ettei vanhalla enää ole voimaa, että vaikka tahtoisi, ei sittenkään jaksa.