Part 16

Hän muisti kaikkia niitä katkeria ajatuksia, jotka pitkin syksyä olivat ahdistaneet häntä, -- nyt joulun lähetessä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajatteli maailman suurta koneistoa ja sitä käyttävää johtajaa, josta hän kuolevalle lapselleen oli kertonut. Ja hän muisti, kuinka hän monesti katkerasti oli vakuuttanut, että oli mahdoton luottaa johdatukseen, joka toisille varasi yltäkylläisyyttä ja onnea, toisia varten aina vain käytti ruoskaa.

Kaikenmoinen kristillinen toimintakin oli usein vain katkeroittanut hänen mieltään. Näytti monesti siltä kuin ihmiset olisivat tehneet sitä enemmän huvittavana ajanviettona kuin työnä, jota heidän sisäisestä pakosta täytyi tehdä, silloinkin kun se vei heidät itsensäkieltämisen ja uhrautumisen tielle.

Hän nousi äkkiä. Oikeastaan hän ei itsekään ollut selvillä siitä mitä hän aikoi. Hän tunsi vain olevansa jotain velkaa Elnalle ja sille elämänkatsomukselle, jonka elähdyttämänä tämä jo monta vuotta oli tehnyt työtä, joka ei suinkaan ollut hänelle ainoastaan hupaista ajanviettoa, vaan todella uhrauksia vaativaa, ihmiskatseilta kätkössä tapahtuvaa itsensä kieltämistä toisten hyväksi.

-- Lapset, tulkaa! Minulla on jotain kerrottavana.

-- Vihdoinkin, -- pääsi purkautuvan uteliaisuuden voimalla Annalta.

-- Siitä suuresta kirjeestä, -- päätti Kaisu nuorimman etuoikeudella kavuten syliin.

-- Niin juuri. Mutta se alkaa kaukaa -- ihan toisista asioista. Se alkaa siitä ihmeellisestä maailmasta, joka on sekä kaukana meistä että meitä lähellä, jota me emme ole nähneet, mutta josta monet silmät ehkä katselevat meitä.

-- Isän ja mummun maailmasta, täydensi Kaisu huolimatta kieltelemisistä, joilla Anna tahtoi varata puheenvuoroa äidille.

-- Niin, siinä maailmassa on kaikki kirkasta ja kaunista kuin ihanin kesäinen päivä. Ei siellä ole nälkä eikä vilu. Ei siellä sairastella eikä itketä, eikä kukaan koskaan kuole siellä. -- Siinä maassa leijaili kerran ihmeellisen ihana ja kirkas valonsäde. Se säteili ja loisti niin ihmeellisesti siksi, että siinä heijastui koko Jumalan suuri rakkaus. -- Silloin Jumala puhui itsekseen: Ihmiset itkevät, surevat ja tekevät paljon pahaa. Heillä on pimeä ja vilu siinä maailmassa, jonka minä kerran loin niin kauniiksi ja hyväksi. Minun täytyy auttaa heitä. -- Ja Jumala sanoi sille kirkkaalle säteelle, joka oli lähtenyt suoraan Hänen omasta sydämestään: Paista maailmaan, että kaikki ihmiset tulisivat onnellisiksi. Ja se kirkas valo paistoi. Mutta Jumala sanoi: Eivät ihmiset ymmärrä tällaista taivaallista kirkkautta. Sinun täytyy lähteä täältä ja elää ihmisenä maan päällä. -- Ja se kirkas valo teki niin. Hän jätti sen ihanan kesäisen kodin. Hän syntyi tänne pienenä köyhänä lapsena. Hänen oli usein nälkä ja vilu. Ihmiset olivat pahoja hänelle, hyvin pahoja. Hänellä ei ollut omaa kotia, niinkuin meillä oli ennen tulipaloa. Ja kukkien asemesta antoi maa hänelle pistäviä piikkejä, jotka repivät sekä hänen päänsä että hänen sydämensä verille. Matta hän kärsi sen kaiken mielellään saadakseen tehdä ihmiset oikein onnellisiksi.

-- Mutta äiti, -- katkaisi Kaisu. -- Sinähän kerrot raamatunhistoriaa.

Välittämättä keskeytyksestä äiti jatkoi. -- Mitä enemmän ihmiset oppivat siitä suuresta rakkaudesta, sitä onnellisemmiksi he kaikki tulevat. -- Muistattehan te lapset Elna tädin, joka kerran kävi meillä?

Tytöt nyökkäsivät. Maija-Liisa vanhimpana ihmetteli, minne äiti oikeastaan tähtäsi.

-- Hän oli nuori tyttö silloin, kun äitikin oli sitä, iloisempi ja vallattomampi vielä kuin äiti. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä, mikä hänestä oli hauskaa. Mutta kerran hän kesken iloisen ja vallattoman leikin pysähtyi. Se suuri taivaalta tullut rakkaus puhui hänelle. Sen jälkeen hän ei enää ajattele sitä, mitä hän itse tahtoisi tehdä. Hän elää vain ollakseen iloksi muille. Ja sentähden hän nytkin on lähettänyt meille suuren, suuren joululahjan. -- Te saatte uudet puvut. Ne ovat tarpeen teille ja nyt minä voin ostaa ne. Me saamme kuusen ja kuuseen kynttilöitä.

Suuri, rajaton riemu syntyi. Pidettiin jouluiloa ja joulutanssia -- toivossa olevan kuusen ympärillä.

Ja kuusi lapsensilmää loisti kuusen kynttilöitä kirkkaammin sen suuren ihmeellisen rakkauden tähden, joka oli tullut tuomaan iloa itkeväisille.

2.

Ruskettuneet kentät peittyivät kevään nousevaan vihreyteen. Uusi nurmi vihannoi kuihtuneen tilalla. Uuden kevään kukat nostivat päätään valoa kohti ja edellisen kevään poikaset rupesivat rakentamaan omaa pesää.

Liisastakin tuntui siltä kuin tämä kevät olisi ollut muita ihmeellisempi. Hän kulki arkiaskareissa juhlamielellä. Koulussa tuntui tuntien antaminen helpommalta kuin vuosikausiin. Matka paperikauppaan ja sieltä takaisin meni niin nopeaan, ettei tietänyt, milloin sen oli kulkenut. Hän oli nuortunut -- varmaankaan ei voimiltaan, -- sen hän joskus äkkiä ja kipeästi tunsi, -- mutta sittenkin nuortunut sisimmässään vain sen suuren iloisen toivon elähdyttämänä, joka pitkin kevättä oli kasvanut voimakkuudessaan kuin iloissaan paisuva kevätpuro.

Liisa otti pari nuppineulaa lautaselta ja kiinnitti paikoilleen asettamiaan ikkunaverhoja muutamille sievemmille poimuille. Sitten hän asettui pieneen valkoiseen keinutuoliin ja katseli ympärilleen.

Kylläpä Maija-Liisa ihastuisi, kun saisi oman omituisen huoneen. Ja kun äiti itse oli maalannut hänelle nämä mummun vanhat huonekalut, jotka nyt vanhoista, jäykistä muodoistaan huolimatta näyttivät niin nuorekkaan sieviltä valkoisessa asussaan. Ne tekivät yksinkertaisesti kalustetun pienen huoneen oikein neitseelliseksi sopeksi.

Taas nousi Liisan rintaan suuri, onnentäysi ihmettely siitä, että paljon kärsinyt ihminen saattoi tuntea näin suurta ja sekoittamatonta onnea.

Oli aivan kuin tuona ihmeellisenä ainoana onnen kesänä. Täytyi vain hiljaisessa hartaudessa ottaa vastaan, mitä pyytämättä ja odottamatta annettiin.

Pihalta kuului nuorempien tyttöjen äänet. Liisa kutsui heitä yhä "pikku tytöiksi", vaikka eiväthän he enää olleet pieniä. Kahden vuoden kuluttua tulisivat he -- jos hyvin onnistaisi -- kumpikin ylioppilaiksi. Anna oli heikompi terveydeltään ja oppiminen oli hänelle muutenkin vaikeampaa kuin Kaisulle. Hän eli siitä syystä jäänyt samalle luokalle kuin tämä. Ja hyväksihän se muuten oli joka suhteessa, tuli vain maksamaan paljon, ennenkuin sai heidät niin pitkälle, että kykenivät itse elättämään itseään. Senkin tähden tuntui nyt niin ihmeellisen hyvältä, kun sai odottaa Maija-Liisaa kotiin täysin valmiina opettajattarena, jolla lisäksi oli paikka tiedossa kotikaupungissa.

Maija-Liisan suhteen oli kaikki aina onnistunut hyvin ihan hänen lapsuudestaan asti. Koulussa pitivät sekä opettajat että toverit hänestä. Ja luvut sujuivat kuin itsestään pikkukoulusta alkaen. Kesiksi hän pääsi milloin mihinkin perheeseen auttamaan ja oppimaan. Tällä tavalla hän oli saanut oppia tuntemaan sekä oloja, seutuja että ihmisiä. Usein hän lisäksi oli onnistunut ansaitsemaankin. Ja minkä hän ansaitsi, sen hän myöskin aina käytti sekä järkevästi että usein omaisilleen iloksi. -- "Hänellä on sinun kykysi tulla toimeen elämässä", oli Oskarilla ollut tapana sanoa.

Jo ennenkuin Maija-Liisa sai valkoisen lakkinsa, oli hänellä alkavaksi kesäksi ollut kotiopettajan paikka tiedossa. Sattuipa vielä niinkin hyvin, että hän talven aikana perin halvasta sai asua samassa perheessä auttaen lapsia läksyjen luvussa, samalla kun itse kuuntelijana seminaarissa valmistui hakukelpoiseksi opettajattareksi. Hän ei siinä välillä edes käynyt kotona näyttämässä valkoista lakkiaan äidille. Hänellä oli kuten Liisallakin voimakas tunne siitä, että täytyi tulla toimeen lainailematta. Hän oli äitinsä tyttö.

Ja nyt hän valkolakkineen ja valmiina opettajattarena oli tulossa kotiin juuri täyttäessään kaksikymmentä vuotta.

-- Äiti, äiti, nyt me lähdemme, kuului puutarhasta.

Liisa pisti päänsä ulos ikkunasta ja vilkutti hyvästiksi asemalle lähteville. -- Sanokaa, että odotan, -- huusi hän heidän jälkeensä. Mutta sen sanottuaan hän hymyili omalle lapsellisuudelleen. Ei Maija-Liisa sanomisia olisi tarvinnut. Kyllä hän tunsi äitinsä. Jo se, ettei äiti tullut asemalle vastaan, puhui odotuksen ilosta, joka oli liian suuri syrjäisten tarkastettavaksi.

Painuessaan takaisin Maija-Liisaa odottavaan pieneen valkoiseen keinutuoliin, tunsi Liisa, ettei hän missään niin mielellään olisi odottanut tytärtään kuin juuri tässä pienessä kodissa, jonka matalat huoneet, nariseva portti ja vingahtavat, vuosikymmenien askeleista kuluneet portaat joka piirteensä ja joka äänensä kautta kertoivat vanhan äidin suuresta rakkaudesta.

Liisalle tuli ilokyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä, että hänen lapsensa kuitenkin eräältä taholta olivat saaneet osaa äidinrakkauden suuresta siunauksesta, vaikkakin hän itse ikänsä oli sen puutteessa nähnyt suurta, sisäistä nälkää.

Koko tämä pieni koti tuntui tyyssijalta, jossa hyvät henget asustivat vain sen uskollisen pikku olennon tähden, joka oli tepastellut täällä, vaalinut kukkiaan pieniruutuisissa, mataloissa ikkunoissa, puhellut Mirrinsä kanssa odotellessaan poikaa kotiin ja sivellyt pojan antamaa suojahuivia, kun ei uskaltanut sivellä itse poikaa.

Ja pitipä juuri äiti-muorin -- suuren tarpeen hetkenä -- antaa perintöä niille, jotka turhaan olivat sellaista odottaneet toisilta.

Pieni se perintö oli, tämä koti vain vähäisine irtaimistoineen, tontilla, joka oli toisen oma, mutta joka sai olla rauhassa uusilta rakennuksilta, siksi että paikka oli syrjäinen ja rakentamiselle epäedullinen. Se tarjosi joka tapauksessa heille suojaa juuri silloin, kun heillä ei ollut kattoa päänsä päällä. Se otti vastaan kuin äiti-muorin lämmin syli juuri silloin, kun tuo syli ainiaaksi kylmeni.

Palopaikalta oli äiti-muori viety suoraan sairaalaan ja sieltä parin viikon kuluttua Oskarin viereen.

He olivat eläneet ikänsä yhdessä. He seurasivat toisiaan kuolemassa.

Portti narahti, kuului muutamia kepeitä, kiiruhtavia askeleita.

Tuntui siltä kuin kaikki voima Liisasta äkkiä olisi valahtanut olemattomaksi. Hän yritti nousta. Mutta ennenkuin hän ennätti liikahtaa, oli tytär jo hänen sylissään.

Äiti irroittautui ensimäiseksi syleilystä, työnsi tyttären pienen matkan päähän siten paremmin voidakseen katsella häntä ja hymyili nähdessään pitkän, kauniin ja solakan tytön.

-- Lapsi, -- rakas lapsi! -- Kyyneleet juoksivat Liisan poskipäitä pitkin, vaikka suu oli täydessä naurussa.

-- Sinä näet, äitisi alkaa tulla vanhuudenhöperöksi, -- puheli hän mutistaen suutaan kuin hämillään oleva lapsi ja uudelleen nauraen.

Mutta äidin suureksi hämmästykseksi ei Maija-Liisa nauranutkaan äidiltä perittyä, iloisenhelisevää nauruaan. Hän otti vain äidin käden omaansa, painoi sen hetkeksi vasten poskeaan ja sanoi äänellä, joka ei ensinkään ollut tavallisesti reippaan Maija-Liisan ääni: -- "äiti" -- ei mitään muuta.

Liisa kävi aivan levottomaksi. Hän katsoi yhtenään tutkivasti tyttäreensä ja jota enemmän hän tarkasti, sen selvemmästi hän huomasi tytössä jonkun suuren muutoksen tapahtuneeksi. Hän oli sama luonteeltaan, sanonnaltaan ja tavoiltaan, mutta samalla hänessä oli jotain uutta, jota hänessä ei ennen koskaan ollut tuntunut.

"Pikku tytöt" tahtoivat kohta päivällisen jälkeen ruveta asettelemaan Maija-Liisan tavaroita tämän omaan huoneeseen. Sellaista hauskaa ja ihmeellistä hommaa oli mahdoton siirtää.

Maija-Liisa antoi heidän touhuta. Hän tuli itse portaille ja asettui niiden ylimmälle astimelle vastapäätä äitiä, joka oli asettunut läheiselle puutarhapenkille. Hän seurasi katsein pääskysparia, joka rakenteli pesää räystään alle.

-- Äiti, -- sanoi hän äkkiä, -- muistatko, että viime kevännä, juuri ennenkuin läksin valkolakkini hakuun, pääskyset niinikään rupesivat pesän tekoon. Minä luulen, että nämä ovat niitä viime kesän poikasia.

-- Niin, -- sanoi äiti jatkaen omaa ajatusjuoksuaan, -- vähän lapsellistahan se oli, että minä välttämättä tahdoin sinulle omaa huonetta. Mutta sen kuntoon laittaminen oli itselleni suuri ilo. Tämä päivä on ehkä suurempi juhlapäivä minulle kuin sinulle. Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntuu tietoisuus, että minulla nyt on täysikäinen tytär kodissa ansaitsemassa ja auttamassa. Se tietoisuus nostaa kuin vuosikymmenien taakan hartioiltani.

Maija-Liisa liikahti levottomasti.

-- Älä nyt luule, että aion työntää kaikki sinulle. -- Äiti naurahti vanhaan veitikkamaiseen tapaansa. -- Mutta sinä, joka olet nuori ja vasta taipaleelle lähdössä, et arvaa, mitä vanha työhevonen tuntee, kun odottamatta saa nuoren ja virkeän toverin rinnalleen.

-- Te saitte kuitenkin kauan vetää rinnan isän kanssa. -- Maija-Liisa sanoi mielestään niillä sanoilla niin paljon, että kaiken jo olisi pitänyt valjeta äidille. Mutta äiti ei ymmärtänyt. Hän jatkoi vain siitä, mihin hänen omat ajatuksensa olivat pysähtyneet.

-- Isä ja minä säälimme aina toisiamme, kun kumpikin tiesi, että toinenkin oli väsynyt. Isällä oli heikko sydän. Se sai ensimäisen pahan rasituksensa sinä kertana, jolloin isä pelasti minut hullun käsistä. Mummu kertoi minulle siitä kerran.

-- Mutta äiti, olihan se rinnan kulkeminen kuitenkin hyvin kaunista, vaikka olittekin väsyneitä?

Äiti ei kohta vastannut. Hän istui muistoihinsa vaipuneena.

Maija-Liisa tapaili tapailemistaan sanoja löytämättä niitä Viimein hän muisti Tellan ja Pollen iloa siitä, että pitkäaikaisen eron jälkeen pääsivät rinnan karhin eteen.

-- Äiti, muistatko miten ne panivat päänsä yhteen ja hörähtivät toisilleen hyväilevästi ja iloissaan? Se oli niin ihmeen kaunista. Se antoi minulle ensi aavistuksen rinnan kulkemisen runoudesta.

Äiti ei vieläkään huomannut.

-- Mahtaa olla ihanaa, kun vuosikausia kestäneen yhteistyön jälkeen jatkuvasti riittää iloa siitä, että saa kulkea rinnan, -- vaikkapa karhin edessä. -- Mutta äiti, se on ihanaa jo alkupäässä, kun täydellä luottamuksella saa laskea kätensä toisen käteen ja sanoa hänelle iloisen: minä tahdon.

Silloin äiti vihdoinkin havahtui. Hän meni aivan kalpeaksi. Mutta Maija-Liisalla oli jo kädet äidin kaulassa. Onnentäysi katse säesti sanoja elämän alati toistuvasta ja sittenkin yhä uudesta kokemuksesta rakkauden suuresta salaisuudesta.

-- Äiti, etkö sinä ymmärrä, -- tuli vihdoin arasti, kun ei kuulunut sanaakaan vastaukseksi kaikelle sille, mitä Maija-Liisa oli kertonut.

-- En. -- Se sanottiin jyrkästi ja kovasti. -- Minä en tahdo ymmärtää. Tämä pisara oli minulle karvaudessaan liikaa.

-- Mutta äiti, olethan sinä itse ollut nuori. Olethan sinäkin rakastanut.

Äiti pysyi yhä turtona. Ei ainoakaan kieli värähtänyt hänen sisimmässään. Hän ajatteli vain sitä, että se, mikä kauan oli pitänyt hänen sekä ulkonaisia että sisäisiä voimiaan jännitettynä ja jonka varassa hän oikeastaan oli elänyt, nyt oli liukumassa hänen käsistään, että vieras, hänelle tuntematon ihminen oli tullut hänen ja tyttären sekä heitä odottavan iloisen yhteistyön väliin.

-- Äiti, sinähän olet äiti!

-- Minä tiedän, mitä avioliitto naiselle maksaa.

-- Mutta sinä tunnet rinnankulkemisen ihanuuden.

-- Minä tunnen myöskin sen raskauden.

-- Etkö enää muista oman kevätaikasi rakkautta?

-- Minä muistan, mitä pitkä ja raskas elämänikä on minulle opettanut.

Ovi painui kiinni hänen jälkeensä. Maija-Liisa seisoi yksin puutarhassa kukkivan kevään keskellä.

Sen iloiset säveleet olivat äkkiä joutuneet kuin sointuja vaimentavan sordinon alle.

Mutta räystään alla puhua piipertivät pääskyset kotoisen iloisesti. Ne olivat niitä edellisen kesän poikasia, jotka nyt rakensivat pesää.

3.

Suostuminen oli kysynyt Liisalta pitkäaikaista taistelua ja paljon itsensä voittamista, mutta vihdoinkin hän oli myöntynyt. Ja nyt hän, vanha, usein ylivoimaiseen työhön tottunut ihminen oli virkistys- ja lepokodissa hänen tyttärensä ollessa häämatkallaan.

Liisa ei itse ensinkään sitä oikeastaan käsittänyt. Hän suorastaan nauroi omia tekojaan. Kun hän istahti runsasruokaiseen ja kauniisti katettuun pöytään tai otti asettuakseen tyhjänä olevan parvekkeen lepotuoliin, tai jos hän meni omaan yksityiseen, mukavaan ja sievään huoneeseensa -- kaikki ominaisuuksia, joita hän nuoresta asti oli huoneelleen toivonut, mutta joista hän ei eläessään paljoakaan ollut saanut nauttia --, muisti hän yhtenään lapsuusaikaista haluaan näyttelemiseen. Hänestä tuntui siltä kuin hän nyt vanhuuden höperyydessä olisi antautunut siihen.

Nuoret olivat häistä suoraan saattaneet hänet tänne ja sitten itse jatkaneet matkaa. Siitä oli ainoastaan muutamia päiviä, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän jo viikkomääriä olisi virunut täällä vieraassa paikassa toimettomana ja laiskana, vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Tällainen lepokodin elämä oli oikeastaan sellaista, jolle hänen täytyi nauraa, ainakin kun se sattui hänen omalle kohdalleen.

Mutta tottapa tännetulo sittenkin oli ollut hänelle tarpeen, koska sekä Maija-Liisa että vävypoika olivat olleet aivan peräytymättömiä. Tämä hänen lepokotiin lähtönsä asetettiin suorastaan kuin ehdoksi, jotta he rauhassa voisivat viettää häitään. Eikä Liisa enää voinut asettua häitä vastustamaan. Hän oli jo tehnyt sitä aikansa niin jyrkästi, että vähällä oli riistää koko onnen lapseltaan. Vasta tyttären suru oli herättänyt hänet. Hän oli nähnyt, että hän oli ollut itsekäs. Äidillä ei ollut oikeutta kytkeä lapsen elämää omaansa. Nuorella oli oikeus jopa velvollisuus kulkea omaa uraansa ja itse määrätä tulevaisuudestaan.

Ja eikö lapsen onni oikeastaan ollut äidinkin?

Maija-Liisan sulhanen olikin kunnon mies, iloluontoinen kuten tyttö itse, reipas, itseään säästämätön eteenpäin uurastaja. Se ilmeni jo hänen ensi käynnillään Maija-Liisan luona. Ja lisäksi oli hänellä ritarillisuutta sen sanan kauneimmassa merkityksessä, ei keikailevaa seuraelämäritarillisuutta, vaan sellaista hienoa huomaavaisuutta ja halua auttamaan, joka monin tavoin kykeni keventämään naisen elämää.

Liisa oli nuoresta asti pannut erityisen paljon arvoa tällaiseen, -- ehkä siitäkin syystä, että ne molemmat, jotka niin tuntuvasti olivat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä, olivat osoittaneet juuri tällaista huomaavaisuutta, toinen sydämensä hyvyyden vaatimana, toinen ulkonaisestikin hienostuneen käytöksen ja hienon luonnonlaadun vaikutuksesta.

Liisan ajatukset pysähtyivät Bernt Silversköldiin. Viime aikoina hän useinkin oli tavannut ajatuksensa näissä ensi nuoruuden muistoissa. Maija-Liisan nuori rakkaus oli kai osaltaan syynä siihen. Tai olisikohan hän jo ehtinyt niin pitkälle iässä, että vanhan ihmisen tavoin rupesi elämään muistoissaan enemmän kuin nykyhetkessä?

Jonain tekijänä oli varmasti sekin, että hän ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen oli vapaana sekä raha-, talous- että lapsia koskevista huolista. Maija-Liisa oli siinäkin ollut sekä toimekas että menestyksellinen. Hän oli toimittanut molemmat nuoremmat sisarensa perheisiin, joissa kesän aikana tarvittiin nuorten apua. Ja kun se oli tehty, olivat äidin viimeisetkin esteet kesälevon suhteen raivattu tieltä pois. Hänen täytyi taipua, -- vieläpä taipua ottamaan vastaan jonkun verran Maija-Liisan edellisenä talvena tekemistä säästöistä lepokodissa olon menoihin. Tämä oli Maija-Liisan sanojen mukaan, -- äidillistä suostumusta lukuunottamatta -- ainoa häälahja, jota hän itselleen pyysi. Eikä sitä voinut häneltä kieltää.

Liisa kietaisi kepeän kesähuivin hartioilleen ja läksi paistattamaan päivää parvekkeelle, jossa harvoin näin puolisen jälkeen oli muita.

Asetuttuaan mukavaan lepotuoliin antoi hän katseensa hiljaa ja nauttien lipua maisemaa pitkin. Kesäiset kukkanurmet ympäröivät häntä. Näköalana olivat aaltoilevat viljavainiot, kaunis metsäinen mäenrinne ja välkkyvän tyynenä paistava veden pinta.

Hän nautti täysin siemauksin. Ja vaikka hänen nykyinen elämänsä tavallaan tuntuikin epätodelliselta näyttämökoreudelta, täytyi hänen nyt kuten usein ennenkin ihmetellä sitä, että se samalla tuntui kotoisen luonnolliseltakin. Hänen mieleensä johtuivat äidin sanat sinä iltana, joka hänelle muodostui viimeiseksi kotisaaressa: "Parempien ihmisten joukkoon minä aina olen aikonut sinua."

Monesti Bernt Silversköldin seurassa -- silloinkin, kun hänen pikku tyttönä tämän komeassa kodissa olisi pitänyt olla arka kuin kuninkaan kartanoon eksynyt salon lapsi, -- oli hän -- aivan ensimäistä käyntiään lukuunottamatta -- tuntenut ihmeellisen kotoista viihtymystä.

Hän muisti äitinsä sanat Isonniityn laidassa: "Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi."

Mikä oli tässä syynä ja mikä seurauksena? Oliko hänen rakkautensa siihen, mikä oli hienoa ja kaunista, alkusyynä tuohon viihtyisyyden tunteeseen, vai oliko se vain seuraus syntyperästä, johon äiti oli viitannut?

Hän muisti yhtäkkiä sen Berntin valokuvaa koskevan asian, josta Oskar heidän kesämatkallaan oli kertonut. Se oli oikeastaan ihmeellinen asia, vaikka hän silloin ehdoin tahdoin oli työntänyt sen mielestään. Se tuli silloin epäsointuna hänen kesäiseen onneensa. Hänen tunteensa Berntiin oli ollut siksi syvä, ja hän oli, etenkin avioliittonsa ensi aikoina, kärsinyt siitä niin pohjattomasti, että hän Oskarin syntymän jälkeen antamansa lupauksen johdosta oli koettanut unohtaa, jos mahdollista, Berntin olemassaolonkin.

Ulkonaiset olot olivat häntä tässä suuresti auttaneet. Matkoja hän ei voinut tehdä. Kova työ ja taloudelliset huolet kytkivät hänen ajatuksensa kiinteästi jokapäiväisiin velvollisuuksiin, estäen häntä ajattelemasta ja muistamasta sellaistakin, jota olisi tahtonut muistaa.

Liisan ajatukset luiskahtivat tästä äitiin. Sisintä vihiäsi omituisen kipeästi. Äiti kuului juuri niihin, joita olisi tahtonut ja pitänyt muistaa, mutta joka -- ainakin jossain määrin ulkonaisten olojen vaikutuksesta -- oli jäänyt syrjään.

Varsinaisia lapsentunteita hän ei tosin koskaan ollut tuntenut äitiään kohtaan, -- muuta kuin pienenä, jolloin äiti itse repimällä repi ne hänen sisimmästään.

Äidin tulo heille pikku Oskarin syntymäkesänä olisi voinut lähentää heidät toisiinsa, mutta heidän ensi iltaisen yhdessäolonsa jälkeen oli hän kauan ollut liian heikko jaksaakseen ajatella tai keskustella ja äiti olikin matkustanut takaisin kotisaarelle kohta saatuaan nähdä lapsenlapsensa.

Ensi aikoina Liisa kyllä silloin tällöin oli kirjoittanut, esimerkiksi jouluksi tai kun joku lapsista oli syntynyt. Mutta kun äiti ei ollut kirjoitustaitoinen eikä tällaisissa asioissa koskaan tahtonut käyttää toisen apua, oli yhteys heidän välillään vähitellen katkennut.

Etenkin viime aikoina, jolloin Liisa oli tuntenut vanhentuneensa, oli tämä aivan käynyt kanteeksi.

Hän oli siitä syystä iloissaan, kun Maija-Liisa miehineen oli luvannut häämatkalla poiketa kotisaareenkin. He olivat luvanneet katsella kaikkea kuin hänenkin puolestaan, ottaa selkoa äidin ja vanhan Jeren voinnista sekä sitten tuoda terveisiä. Oli se muuten ihmeellistä, miten luja tuo side äidin ja lapsen, omaisen ja omaisen välillä oli. Olosuhteet, ero luonnonlaadussa, sivistystasossa ja muussa saattoi avata syvän, miltei ylipääsemättömän kuilun asianomaisten välille, eikä se side sittenkään lakannut tuntumasta.

Äiti ja hän eivät muuten olleetkaan aivan eri maata. Äidiltä hän kai oli perinyt sekä lujan tahtonsa että rohkean halunsa päästä eteenpäin elämässä. Ja kun äiti kieltäytyi menemästä naimisiin Jeren kanssa, samoin kuin sitten naidessaan hänet --, oli hän menetellyt juuri siten kuin Liisa itse vastaavissa olosuhteissa olisi tehnyt. Hän tunsi sen.

Mutta hyvien puolien ohessa oli äidissä kumman karua jäyhyyttä, ylpeätä muokkaamattomuutta, joka jonkunlaisessa itsetyytyväisyydessä ei pyrkinytkään jo saavutettua tasoa ylemmä. Liisa oli tuntenut sitä jo lapsena -- ja kärsinyt siitä. Vanhempana hän oli paremmin osannut selvitellä sitä itselleen ja se oli tullut vedetyksi puolustukseksi sille, ettei hänellä ollut äidille sellaisia helliä tunteita, joita hän ainakin joskus olisi suonut voivansa antaa.