Part 15

Oskar tulla astuskeli pihan poikki. Nähdessään Liisan hän tuli ja asettui rinnalle. Liisa hymyili hänelle. -- Minä istun tässä yhtä iloissani ja ihmeissäni kuin lapset.

He hymyilivät kumpikin tyytyväisesti, mutta eivät jatkaneet puhetta. Oli kuin ajatuksetkin olisivat levänneet alkaneen loman ja kesäisen illan rauhan tyynnyttäminä.

-- Näin tuntuvasti maalla emme ole olleet sitten kuin pikku Oskarin syntymäkesänä, sanoi Oskar viimein.

Liisa vavahti ja loi syrjästä pikaisen katseen mieheensä. Oli aivan kuin Oskar olisi lukenut hänen sisimmät ajatuksensa. Ne olivat juuri olleet tuossa kesässä. Muisto sen pimeimmistä hetkistä oli uudelleen pannut hänet ihmettelemään sitä, että hän, joka kerran oli seisonut niin lähellä pohjattominta epätoivoa, saattoi istua kesäillan kirkkaudessa ja -- iloita.

-- Tiedätkö, -- alkoi Oskar odottamatta, -- silloin kun sinä Oskarin synnyttyä makasit kaupungissa niin heikkona, ettet tietänyt mitään koko maailmasta, sattui meillä maalla jotain, joka minua silloin kovin hämmästytti, vaikka se sitten aivan on unohtunut minulta.

Hän katkaisi sanansa siihen ja näytti katuvan, että oli ruvennut puhumaan. Liisa ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kysyi.

-- Ei äitisi koskaan maininnut mitään Silversköldin valokuvasta, tuli viimein hitaasti ja väkinäisesti.

Silloin vasta Liisa heräsi. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänet äkkiä ja armotta olisi kiskaistu pois rauhasta, johon hän kerrankin oli päässyt.

-- Äitisihän silloin oli meillä.

Liisa nyökkäsi. Häntä vaivasi, että Oskar puhui niin arkailemalla. Hän ei koskaan ollut luonnollinen ja vapaa puhuessaan Berntistä.

-- Niin, se oli vain sitä, että Silversköldin valokuva kerran sattui putoamaan jostain laatikostasi. "Kuka tämä on", kysyi äitisi tuimasti tuijottaen siihen. Kerroin silloin, että hän muun muassa oli hankkinut sinulle sen paikan, josta sitten jouduit kasvatusäitisi luo, ja että hän oli naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa. Äitisi tuli silloin tyytyväiseksi, enkä ole muistanut koko asiaa vuosikausiin. Ehkä se nyt johtui mieleeni siitä, että nytkin on samanlainen lämmin aurinkoinen sydänkesä kuin Oskarin syntyessä.

-- Oskar olisi nyt viidentoista, sanoi Liisa nousten. Sitten hän meni yliselle katsomaan, nukkuivatko tytöt.

Mikään ei nyt saanut vetää häntä ristiriitaisuuksien ja elämän ongelmien pyörteeseen. Odottava kesälepo oli annettu hänelle suurena, odottamattomana lahjana. Hän aikoi pitää kiinni siitä.

2.

Reetta-muori istui Kukkarannan portailla jalkansa katkaissut kana sylissään ja kolme hartaan osanottavaa katsojaa vieressään.

-- Ne sanovat, ettei sinusta enää tervettä tule, puheli muori sairaalleen, -- mutta odotahan, kyllä Reetta vielä sinut terveeksi saa.

Pikku Kaisu äännähti kysyäkseen, miksi muori nyt rupesi käärimään tuohenpalasta sairaan jalan ympärille, mutta isommat siskot painoivat päättävästi kaksi sormea Kaisun huulille. Reetan puhellessa eläimilleen, täytyi ihmislasten vaieta. He tiesivät sen. Ja he tahtoivat pysyä hyvissä väleissä Reetan kanssa, joka pitkin kesää oli kantanut heille marjaropeen toisensa jälkeen.

-- Osaako tuollainen iso tyttö pitää sairasta sylissään? -- Reetta katsoi kysyvästi Maija-Liisaan, joka punastuen ilosta hänelle osoitetusta luottamuksesta asettui portaille istumaan pitääkseen kanaa sylissään.

Kaikki kolme istuivat portailla juhlallisin ja jännittynein mielin odottaen Reettaa, kun äiti tuli tiedustelemaan, mitä oli tekeillä.

-- Emme tiedä mitä Reetta aikoo.

-- Hän meni rantaan ja käski pitämään tätä. Ja se pani niin surkeasti -- kluk-kluk --. -- Tytöt puhuivat kilvan ja yhtaikaa.

Samassa tuli Reetta. Hänellä oli tuohisessa vettä sairaalleen. Juottaessaan tätä hän koko ajan puheli rauhoittavasti ja toverillisesti. -- Pieni kulaus vielä. Noin! Tiedäthän sinä, että Reetta pitää sinua hyvänä! -- Sitten muori kääntyi Liisaan päin ja sanoi selittävästi. -- Olisin minä ennenkin kerinnyt, mutta kun tamma nukutti lastaan tuolla rannalla, eikä antanut minun ottaa vettä siltä kohdalta, ei vaikka kuinka olisin hänelle selittänyt.

Liisa ei voinut olla hymyilemättä. -- Vai sanoi tamma teille nukuttavansa varsaansa?

-- Sanoi? -- Reetta hymähti ylenkatseellisesti. -- Kysyykö rouva äidiltä, joka heijaa lastaan, nukuttaako hän sitä? Näkeehän sen. Varsa maata köllötti mättäällä ja tamma kulki siinä edes ja takaisin vahtimassa.

Kana oli nyt juonut tarpeekseen kestääkseen lastoihin panemisen vaivat. Reetta otti sen syliinsä, hieroi ja asetteli, pani lastat paikoilleen ja tuohipalan päällimmäiseksi siteeksi. Sitten hän kantoi sairaan omaan tupaansa.

Vähän ajan kuluttua, kun lapset jo olivat leikkimässä, mutta Liisa vielä istui talon portailla, näki hän Reetan asettuvan oman tupansa edustalle kuorimaan perunoita. Liisa nousi ja meni lähemmä.

-- Reetta, -- hän sanoi, -- tämä kesä on pian loppunut. Mutta sen muistot tulevat kauan elämään mielessä. Ihminen tulee kuin paremmaksi tällaisen kauniin, kesäisen luonnon keskellä.

Reetan pää kohosi. Hänen katseensa välähti tyytyväistä hyväksymistä. Hän ajatteli omia kokemuksiaan. Ja hän oli hyvillään siitä, että kaupunkilainen tunsi samaa. -- Sitähän minäkin ajattelin, kun paranin taudistani, hän vahvisti. -- Tein töitäni, kuokin maata ja hoidin lehmät. Mutta sydämessä oli kädet aina kuin ristissä. Nurmi nousi, käet kukkuivat ja hyttyset hyppelivät kevätilojaan. Kaikki lauloivat ja hymisivät kilvan, ihan kuin sitä varten, että minä oikein saisin tuntea tätä kevään autuasta ihanuutta.

Hän pyyhkäisi kurttuisella kädellä kyyneleen silmästään, katseen kuvastaessa syvää sisäistä hartautta.

-- Te rakastatte koko luomakuntaa kuin omaa perhettänne. -- Liisa sanoi sen syvällä hartaudella.

-- Eikö sitten olla samaa perhettä? Eikö Isä luonut meitä rakastamaan toisiamme?

Sisältä kuului Reetan potilaan ääntelyä. Hän nousi, pyyhkäisi perunankuoret sylistään ja kiiruhti sisään. Mutta Liisa jäi yhä paikoilleen. Hän oli pitkin kesää seurannut Reetan elämää ja tämän yksinkertainen ja läheinen suhde sekä koko luomakuntaan että sen luojaan oli muodostunut hänelle yhdeksi tämän kesän suurista antimista.

Tuollainen lapsellinen luottamus oloja ohjaavaan rakkauteen ja siitä johtuva koko ympäristöön kohdistuva vastarakkaus, se jos mikään kykeni antamaan ihmiselle sisäistä sopusointua, rauhaa ja ahdingoissakin kannattavaa voimaa.

Hänen usein katkeraksi käynyt mielensä oli tänä kesänä aivan kuin sulanut sen moninaisen lämmön valossa, josta hän oli saanut nauttia.

Omituinen pyhä hiljaisuus hiipi hänen sisimpäänsä. _Jos_, jos hän todella vielä sulkisi avuttoman pienokaisen rintaansa vasten, tuntuisi suloiselta ajatella, että tämä oli aurinkoisen ja onnellisen kesän lapsi.

Liisa nousi, teki kierroksen metsään päin ja palasi sitten istumaan portaille, jossa hän oli istunut heidän maalletulonsa ensimäisenä iltana.

Kuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar oli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan kesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli muuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä runsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden oppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.

-- Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana istuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi taaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa onnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan hänelle, vaan kaikille.

Suuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen ohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet siivet hohtivat auringon valossa.

Liisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä. Olihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.

Mutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa oman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.

Pikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet aitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat hengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi hevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet Pollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat hevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat päänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.

-- Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.

-- Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään toveristaan. Sen minä tiedän.

Liisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea hauki kädessään.

-- Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle. Sitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.

-- Minä istun tässä mieli täynnä harrasta kiitollisuutta tästä ihmeellisen ihanasta kesästä. -- Liisa nojasi miehensä käsivarteen kuin vaistomaisessa tarpeessa jakaa kiitollisuuttaan hänen kanssaan.

Oskarille nousi lämmin laine kasvoihin. Liisa ei yleensä ollut hyväileväinen. Hän esiintyi sitäpaitsi aina vahvempana heistä, sinä, joka sekä ilossa että surussa aina ensimäiseksi oli selvillä siitä, miten milloinkin oli meneteltävä. Että hän näin tukea etsien ja hyväilevästi nojasi mieheensä, oli siitä syystä yhtä suuri kuin odottamaton ilo.

-- Oskar, -- sanoi Liisa hiljaa. -- Kesämme on pian lopussa. Soisin että voisin sanoa sinulle, miten onnellinen se on ollut.

-- Minä olen nähnyt sinun elpyvän ja nuortuvan. Se merkitsee minulle enemmän kuin sanat.

He istuivat molemmat hetken vaiti. -- Mutta se on samalla ollut raskasta, sanoi sitten Oskar.

-- Minä olen oikein nähnyt, miten sinä olet kulunut minun rinnallani.

-- Oskar, älä puhu niin. -- Liisa painui lähemmä miestään. -- Muista aina, että sinä olet tehnyt minut onnelliseksi. Meidän raskaassa raadannassamme näin sinun hienotunteisuutesi, sinun vaatimattomuutesi ja hyvyytesi. Ne ovat säästäneet minua paljosta, mikä vaimolle on köyhyyttä raskaampaa.

Malm puristi vaimonsa kättä. Hän ei saanut puhutuksi. Mutta Liisa huomasi, että hän äkkiä kumartui eteenpäin kuin salatakseen kovaa kipua.

-- Oskar, mikä sinun tuli, kysyi hän säikähtyneenä.

-- Taisin soutaa liian kiivaasti. -- Hän nousi. Liisa huomasi hänet hyvin kalpeaksi ja ajatteli hänen heikkoa sydäntään. Mutta Oskar itse vain hymyili. -- Onni yksillä, kesä kaikilla, hän sanoi. -- Meille tuli onni kauniin kesän kanssa.

3.

Äiti-muori kulkea hyrräsi edes ja takaisin vieraskodin pitkässä käytävässä. Matkustavia oli ollut erittäin paljon ja sellaisia, jotka vaativat jos jonkinlaista passausta. Soittaa rämisyttivät kelloa yhtenään, niin ettei tyttö ennättänyt muuta kilin hypätä heidän asioillaan. Ja kuitenkin olisi äiti-muori tarvinnut apua juuri tänä iltana, kun Oskar ja Liisa lasten kanssa olivat tulossa kotiin.

Lasten tilat olivat jo tehdyt ja teekattila hyrisi hellalla. Pitkäaikaisen helteisen poudan jälkeen olivat ilmat kääntyneet koleiksi. Tuulikin puhalsi oikein vihaisena pohjoisesta. Lämmin juoma saattoi siitä syystä olla hyvinkin tarpeen. Äiti-muori pyörähti keittiöön katsomaan valkeata. Samalla hän vilkaisi valmiiksi katetulle pöydälle ja hymähti hyvämielisesti ajatellessaan lasten iloa. Mummu oli jokaisen lautaselle pannut pienen tervetuliaislahjan. Pieni se oli, vähän vähästä, mutta hyvästä mielestä. Ja vähiin tottuneet lapset tunsivat iloitsemisen taidon.

Kello löi samassa 9. Jollei juna ollut myöhästynyt, saapui se juuri asemalle. Mutta kestihän sitten vähän ennenkuin tavaratkin saatiin pakaasista.

Äiti-muori toivotteli mielessään, ettei tänä iltana tulisi kovin paljon matkustavia. Erilläänhän perheen yksityiset huoneet olivat, aivan rakennuksen toisessa päässä, mutta jos tyttö joutaisi jonkun verran auttamaan lasten kanssa, saisi hän itse istua vähän rauhassa ja kuunnella kesän kuulumisia.

Hänen äidinsydäntään sykähytti. Oskar oli joka kirjeessään tuntunut tyytyväisemmältä kuin koskaan eläessään. Viime kirjeessäkin hän innostuneesti oli kertonut kalamatkasta, jolla hän oli käynyt suuren metsän keskellä sijaitsevalla uutistalolla. Siellä oli rakennuksen ympärillä perunamaat, kylvöheinäniitty ja lainehtivat viljapellot. Isäntä oli itse ihastuneena näytellyt kaikkea ja kertonut, miten hänen oli ollut pakko kaupungista muuttaa maalle, kun maalaiselämä niin veti puoleensa ja miten tyytyväisenä nyt koko perhe aherteli yhteisen kodin hyväksi. Oskar oli tämän johdosta ruvennut miettimään, miten itse pääsisi maalaiseksi, iloksi ja kevennykseksi ehkä heille kaikille.

Äiti-muori oli joka rivistä tuntenut siltä huokuvaa elämän halua. Ja hänen oma kesänsä oli käynyt kauniiksi vain siitä tiedosta, että nyt Oskar kerran -- pitkän raadannan jälkeen -- saa muistaa elävänsä ja tuntea, että on sitä iloa elämässä säästynyt hänenkin osalleen.

Äiti-muori pysähtyi kuulostamaan, pujahti sitten käytävään ja uskalsi, -- kun ei käytävässä näkynyt ainoatakaan päällystakkia, -- kurkistaa siihen huoneeseen, jossa asuva hurjasti tupakoiva ja yhtä hurjasti kelloa rämisyttävä herra oli sanonut lähtevänsä iltajunalla.

Ovi ei vielä ollut auennut, kun jo omituisen väkevä käry tunkeutui äiti-muorin sieramiin. Hän kiskaisi oven auki.

-- Hyvä Jumala. -- Vanhat polvet notkahtelivat ja taipuivat. Äiti-muori tapaili ovenpieltä ja jäi puristamaan sitä tiedottomana kaikesta muusta paitsi siitä kaamean kirkkaasta valosta, johon hänen silmänsä kuin sokaistuina tuijottivat. Ovi pitkään käytävään jäi selkosen selälleen. Ikkuna jossain käytävän perällä oli auki. Tupakoiva herrakin oli jättänyt ikkunansa auki. Äitimuori seisoi keskellä ankaraa ristivetoa. Sen raivostuttamina lensivät liekit ahneesti eteenpäin, nuolasivat salaman nopeudella kattoa, viskautuivat aukiolevasta ovesta pitkään käytävään ja siitä eteenpäin huoneesta toiseen.

Odotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta heidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien hevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja ihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar Malm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. "Pidä huolta lapsista", sanoi katse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.

Ihmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina tuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan olevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen. Muutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain pelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen muualle leviämistä.

Kadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat ihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi. Sinne Liisa vei lapsetkin.

Hän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta katse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit tuntuivat loppumattomilta.

Vihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja kasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.

-- Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan viereen.

-- Sinä Oskar. -- Liisa katsoi mieheensä.

-- Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui maahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän vielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.

Onnen kesä oli lopussa.

SEESTYMÄSSÄ

1.

Pureva pohjoinen tanssitti putoavia lumihiutaleita, keräsi kinoksia sekä porttien pieliin että talojen nurkkauksiin, viskasi toisin paikoin vihaisesti lunta ikkunaruutuihin, otti toisin paikoin sitä pyörteisiinsä ja lennätti ilmaan kuin villoja vakasta.

-- Aito joulutuisku, sanoivat ihmiset toisilleen. Toiset hymähtivät sitä sanoessaan tyytyväisesti. Heistä pakkanen ja tuisku lisäsivät joulutunnelmaa. Toiset ajattelivat polttopuun menekkiä ja joulun alla muutenkin kasvavia menoja.

Liisakin ajatteli tätä. Hän asui lasten kanssa äiti-muorin kallellaan olevassa talossa kaupungin laidassa. Rakennuksessa oli kaksi huonetta ja keittiö. Molemmissa huoneissa oli kaksi kylmää seinää, keittiössä kolme.

Liisan ajatukset pysähtyivät tähän hänen kuullessaan pohjatuulen vinkumista uuninpiipussa. Sitten hän uudelleen koetti kiinnittää ajatuksensa korjattaviin vihkoihin.

Saatuaan vihkonsa korjatuksi hän otti esille tilikirjansa ja laski uuteen vuoteen mennessä välttämättömästi suoritettavat menot. Sitä tehdessään hän muutaman kerran vilkaisi huoneen perällä läksyjään lukeviin lapsiin. Katseeseen nousi silloin raskasta haikeutta.

Kerran äidin katsoessa lapsiin sattui Maija-Liisan katse nousemaan kirjasta. Hän näki äidin ilmeen ja ymmärsi sen samassa. Kun äidin katse painui takaisin tilikirjoihin, nykäisi hän nuorempia sisaria. Päät painuivat toisiinsa, supistiin ja neuvoteltiin aivan kuulumattomasti. Sitten pistäydyttiin viereiseen huoneeseen, jossa tähän aikaan päivästä sai liikkua vapaasti, kun paperikaupan täti, joka muuten asui siellä, nyt oli työssään.

Liisa havahtui työstään, kun kolme pientä tyttöä marssi huoneeseen juhlallisesti asettuen riviin hänen eteensä. Jokaisella heistä oli paras pyhäesiliina päällään, puhdas pitsikaulus kaulassa ja tukka juhlareilassa, hiukset hajalla olkapäillä ja silkkinauha-silmukka päälaella.

-- Mitä ihmeessä nyt?

-- Äiti, emmekö me ole hyvässä juhlakunnossa? -- Maija-Liisa otti äitiään kaulasta.

-- Niin, äiti, sinun ei yhtään tarvitse ostaa meille uusia pukuja, -- vakuutteli innoissaan pikku Kaisu. Ja Anna, iältään keskimäinen, joka pitkin syksyä oli odotellut joulujuhlaa, jolloin he _varmasti_ saisivat uudet puvut, kun pitkin syksyä jokaisen tulipalon tähden aret pyhät oli täytynyt olla samassa, nielaisi rohkeasti selittäessään: "Äiti, me tahdoimme näyttää sinulle, miten hyvin me tulemme toimeen näillä."

-- Äidin rakkaat, rakkaat tyttöset! -- Hän veti heidät kaikki yhtaikaa syliinsä, hyväili juhlakuntoon kammattuja päitä ja hääti esiinpyrkivät kyyneleet pakosalle äidillisen iloisella hymyilyllä.

-- Mikä hätä äidillä, kun omat tyttöset näin auttavat? -- Hän nousi pöydän äärestä, keikautti pikku Kaisun korkealle ilmaan ja iloitsi sitä tehdessään siitä voimasta, jota hän vielä tunsi käsivarsissaan. Sitten hän otti toisia vyötäisiltä ja antoi heille iloisen pyörähdyksen pitkin huonetta.

Mutta kun hän puoli tuntia myöhemmin kiiruhti eteenpäin katua myöten, nieli hän itkua. Lapset olivat rohkeasti kieltäytyneet. Hänelle se oli vaikeampaa. Hänen täytyi kieltäytyä antamisen ilosta.

Hän ajatteli kaikkea mitä pieneenkin kotiin hankittiin jouluksi ja jota hän kuitenkin pyhästi oli päättänyt olla hankkimatta.

Oliko hänen kantansa liioiteltu vai oliko se luonnollinen? Hän ei itse kyennyt sitä ratkaisemaan. Mutta hän oli päättänyt elättää ja kouluuttaa lapsensa edes tilapäisestikään turvautumatta toisten apuun. Ihmiset olivat kyllä sekä tulipalon että Oskarin kuoleman johdosta osoittaneet hänelle suurtakin osanottoa. Mutta he eivät sittenkään olleet unohtaneet entisiä asioita. Siitä hän oli varma. Ihmiset eivät unohtaneet, silloin kun asia koski lähimmäisten luuloteltuja tai todellisia heikkouksia. He olivat yleensä antaneet Oskarille saamattoman ja työhön pystymättömän nahjuksen nimen. Jos hänen leskensä nyt suuressa tai pienessä pulassa turvautuisi ihmisten avuliaisuuteen, antaisi se uutta virikettä vanhoille ajatuksille. "Sellainen hän oli", sanottaisiin Oskarista. "Vaimon täytyi haalia apua toisilta. Lesken täytyy tehdä samoin."

Liisan pää nousi ylpeästi hänen tarttuessaan puodin ovenripaan. Ei mikään uhraus ollut hänelle liian suuri Oskarin muiston suojelemiseksi.

Puoti oli kuten tavallisesti joulun lähetessä täynnä väkeä. Liike oli Röllerin jälkeläisten ja huoneustokin oli sama, jossa Oskar aikoinaan oli palvellut.

Liisa pysähtyi aivan ovensuuhun. Hänen ei tehnyt mieli tunkeutua etualalle ja siten kiinnittää ihmisten katseet itseensä. Heidän säälivät silmäyksensä vaivasivat häntä.

Hän nojasi raskaasti ovipieleen. Muistui mieleen kerta vuosia takaperin, jolloin hän tässä samassa puodissa odotti jouluostoksiaan. Hän muisti, että hänellä silloin oli ollut jokaiselle vierustoverilleen ilosta helisevää naurua ja monta hyvää joulutoivotusta. Hän kulki silloin itse ruusuilla. Nyt hän oli äiti, joka laski, saisiko lapsilleen ostetuksi riittävästi ruokaa edes joulun pyhiksi.

Hän värähti tietämättä oliko vilu sisäistä vai ulkonaista. Tuo ruusuilla kulkeva nuori tyttö tuntui hänestä niin kummallisen vieraalta, että hänen täytyi kysyä itseltään, oliko se todella sama nainen, joka nyt seisoi tässä elettyään pitkän, raskaista vaiheista rikkaan elämän yhdessä sen miehen kanssa, joka silloin tuolta tiskin takaa toivotteli hänelle hyvää joulua ja jota, vähävaraista, kohtaan hän silloin tunsi onnesta rikkaan sääliä.

Liisa tunsi eläneensä monen ihmiselämän. Monen erilaisissa oloissa elävän vaiheet hän oli kokenut ominaan. Oliko ihme, jos häntä väsytti, jos hänen sielullaan ei enää ollut yhtä paljon voimaa kuin käsivarrella, joka äsken niin kepeästi nosti kymmenvuotiaan koholle lattiasta?

Hän tunsi itsensä vanhaksi. Tämä tunne oli Oskarin kuoleman jälkeen usein uudistunut. Viimeinen onnellinen kesä oli suuresti lähentänyt heitä toisiinsa. Tai ehkä se vain oli suonut heille tilaisuutta huomata, miten lähellä he itse asiassa jo kauan olivat olleet toisiaan.

Suuri taloudellinen ahdinko teki niin monenlaista hallaa ihmiselämässä. Ei muistanut elävänsä muulle kuin leivän hankinnalle. Vielä vähemmän sai sitä toiselle osoitetuksi.

-- Rouva Malm, tässä on silli ja riisryynit. Saako olla jotain muuta?

-- Kiitos, ei tällä kerralla. -- Liisa sulki kiireisesti oven jälkeensä kuin sulkeutuakseen piiloon niiltä sääliviltä ja merkitseviltä katseilta, jotka kai seurasivat häntä.

Sydämellinen osanotto saattoi aivan ihmeellisesti auttaa eteenpäin. Sitä sai joskus osakseen lämpimästä katseesta. Mutta yleensä eivät ihmisten katseet olleet kauniita yhtä vähän kuin heidän ajatuksensakaan. Siksi niitä mielellään pakeni.

Hän avasi oven paperikauppaansa. Täällä oli kaikenmoista, jota tytöt koululaisina tarvitsivat ja joka samalla saattoi ilahduttaa lapsen mieltä. Puotineidin kanssa oli myöskin puhuttava joululomasta. Aatto sattui sunnuntaiksi. Neiti, jonka koti oli läheisyydessä maalla, saattoi siitä syystä viettää pyhäpäivät kotona. Ja se tiesi sitä, että Liisa tyttöineen saisi olla yksin, vieläpä nauttia siitä, että oli huone toisen lisänä käytettävänä.

Avatessaan kotiportin säpsähti Liisa ja joudutti askeleitaan. Hän oli ikkunaverhoihin kuvastuvasta varjosta nähnyt mieshenkilön seisovan huoneessa pöydän ääressä. Säikähdyksestä; jota hän itse paetessaan "hämähäkkiä" oli tuntenut, oli häneen juurtunut pelko, joka vähästäkin heräsi. Ja lapset tulivat usein olleeksi näin yksin.

Hän kiskaisi oven auki. Pelko laukesi samassa. Sisältä kuului naurua ja iloisia ääniä. Hän tunsi postinkuljettajan ääneti.

-- Katso äiti, näin suuri kirje!

-- Ja tässä on iso punainen lakka, -- joululakkaa, toimittelivat Anna ja Kaisu kilvan.

Liisa kuittasi ja pyysi nauraen lasten arvailemaan, tuliko kirje Euroopasta, Aasiasta vai Ameriikasta. Mutta asetuttuaan keinutuoliin lukeakseen kirjettään, ei hän pitkään aikaan voinut murtaa kuorta. Hän oli tuntenut käsialan ja hän aavisti sisällön. Hän piteli sitä siitä syystä vain kädessään, tuntien, että odottamaton ilo suruihin tottuneelle sydämelle oli kuin ruoka kauan nälkää nähneelle ruumiille. Sitä ei voinut eikä saanut ottaa rohkeasti. Vähin erin ainoastaan. Muuten se teki sairaaksi.

Lopulta hän mursi kuoren ja luki, luki moneen kertaan. Sitten hän avasi laatikon, jossa säilytti rahojaan ja pisti sinne setelin.

Käsi jäi hetkeksi lepäämään laatikon kannelle ja silmä tuijotti kuoreensa sukeltaneeseen seteliin kuin peljäten, että se näkyvistä kadonneena haihtuisi olemattomaksi kuin unikuva.