Part 14
-- Enhän minä muuten olisi saanut, -- rupesi Liisa selittämään, -- en edes riittävästi vekseliin, mutta kun en tietänyt muuta neuvoa, menin vanhan parooni Silversköldin luo. Sieltä annettiin koroton laina.
Liisa innostui kertomaan. Hänellä oli jo valmis suunnitelma tulevaisuutta varten. Sekatavarakauppa oli lakkautettava. Se ei menestynyt, ei ainakaan Röllerin eläessä. Velkojen suoritukseen oli summa luonnollisestikin liian pieni, mutta sen avulla saataisiin ehkä sopimus aikaan velkojien välillä. Ja sitten oli Oskarin yritettävä uudelleen, toisella alalla. Kaupunki kaipasi vieraskotia. Sellainen saataisiin ehkä suhteellisen halvalla pystyyn nyt, kun Amalia-täti Pietariin muuton johdosta aikoi myydä talonsa eikä tiedossa oleva ostaja tarvinnut sitä itseään varten. Hän oli muuten kunnon mies, jonka kanssa hyvin selviytyisi asioissa. Liisa voisi lisäksi ruveta pitämään pientä lelu- ja paperikauppaa. Se ei nielisi niin paljon kuin suuri sekatavarakauppa ja voisi kuitenkin tuottaa voittoa semminkin kun sellaisesta oli puute.
-- Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa. -- Oskar aivan elpyi uutta intoa herättävien ehdotusten johdosta. Hänen nykyisen asemansa mahdottomuus oli ollut painajaisena, joka häneltä riisti kaiken toimintahalun.
-- Ajattele vain elämää täydellisessä riippumattomuudessa Rölleristä, hänen alentamistaan hinnoista, hänen salavihjauksistaan ja ostajia onkivasta käytöksestään! -- Liisa nauroi entiseen, heleä-ääniseen tapaansa, puisti miestään leikillisesti käsipuolesta ja läksi sitten kiireisesti nousemaan kodin portaita. Hänen painaessaan ovikelloa oli hänen liikkeensä jo hätäisen levoton.
-- Äidin oma pikku poju, puheli hän painautuen pikku Oskarin vuoteen laidalle. Käsi laskeutui pojan otsalle. Se poltti.
-- Äiti, minä olen niin kipeä.
-- Minä näen sen. Sinun ei pidä puhua nyt. Se rasittaa sinua.
Poika painoi silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta kuin nukkuva. Joskus vain kuului hiljaista valitusta. Ja kun lääkäri saapui, seurasi poika tämän liikkeitä suurin, kysyvin silmin. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta toisten nukuttua kutsui hän hiljaa ja heikosti äitiään.
-- Äiti, luuletko, että minä kuolen?
-- Rakas, älä nyt puhu. Anna minun kertoa sinulle niinkuin ennenkin. Sinähän muistat, että minä kerran kerroin suuresta puutarhasta, jossa lasten sielut lentelevät, ennenkuin ne syntyvät tänne maailmaan.
Poika nyökkäsi.
-- Ei kukaan tiedä milloin sanotaan pienelle lapselle: "lennä nyt maailmaan, elämään siellä". Ei kukaan tiedä milloin sanotaan: "tule nyt pois".
-- Mutta äiti, minä en tahdo sellaiseen mustaan hautaan kuin vanha mamma.
Liisan sydäntä kouristi. Minkätähden hän aina joutui syylliseksi juuri suhteessaan tähän lapseen? Muutenkin tuntui usein siltä, kuin hänen olisi pitänyt pyytää pojaltaan anteeksi kaikkea, mikä haavoitti tämän äärimmäisen herkkää ja raskasta mieltä. Pitikö hänen vielä syyttää itseään lapsen kuolemastakin?
-- Makaa nyt vain ihan hiljaa ja anna äidin hoitaa sinua, niin tulet pian terveeksi.
Poika painoi uudelleen silmänsä umpeen äidin pyyhkiessä hänen polttavia jäseniään vilvoittavalla vedellä. Näytti siltä kuin hän siinä maatessaan vähitellen olisi vaipunut jonkunmoiseen horrostilaan. Mutta hänen rintansa nousi ja laski vaivaloisesti ja tuskan hiki nousi suurina helminä otsalle.
Liisan ajatus kääntyi katkerana Amalia-tätiin. Oli hänkin osannut vedota juuri siihen kohtaan, joka oli arin. Ja kun Liisalla itsellään oli tuoreessa muistissa viime puhelu vainajan kanssa, oli sekin ollut ihan kuin velvoittamassa. Ja sehän se hänet voittikin.
Mutta nyt Oskar kuitenkin juuri haudalta oli saanut sekä vilustumisensa että sen sisäisen kammon, joka näkyi raatelevan häntä.
-- Äiti, -- suuret surulliset silmät olivat hitaasti auenneet uudelleen, -- saanko minä puhua?
-- Rakas pikkuinen, saathan sinä.
-- Minä tahtoisin tietää, minne sielu lentää, kun se lähtee täältä.
Liisa ei saanut vastatuksi.
-- Äiti, kuka kutsuu sitä?
Vastaus viipyi yhä. Liisa ei tahtonut antaa tyhjiä sanoja. Hänen täytyi itse uskoa siihen, jota hän vakuutti lapselleen. Vain sellainen sana oli elävä sana. Eikä muu tässä kelvannut.
Hänen täytyi lapsensa tähden tehdä itselleen selväksi, eikö hänellä ollut mitään, mikä saattoi lohduttaa ja kannattaa. Ja jollei ollut, oli se omistettava -- tavalla tai toisella. Tällainen kärsivä pieni raukka ei saanut jäädä ilman apua.
-- Muistatko, alkoi hän hiljaa ja epäröiden, -- että me kerran yhdessä katselimme suurta, ihmeellistä konetta. Ja muistatko, että koneen vieressä oli mies, joka käytti sitä.
Poika nyökkäsi.
-- Joka talven jälkeen tulee kaunis kevät. Uudet kukat nousevat kukkimaan. Uudet pikku lintuset syntyvät ja livertelevät meille. Koko tämä meidän maailmamme on suuri ihmeellinen kone. Kun ei sitä vielä ollut, oli Jumala. Hän antoi tämän maailman tulla näin kauniiksi ja ihmeelliseksi. Hän sanoo: synny ja kasva, mene ja tule. Ja hän rakastaa kaikkia.
-- Hän on hyvä, -- sanoi poika hiljaa.
Äiti ei uskaltanut jatkaa.
-- Äiti, -- tuli taas vuoteesta, -- luuletko, että minä voin nauraa ja leikkiä Jumalan luona?
Liisa painui polvilleen vuoteen viereen. Koko hänen ruumiinsa vapisi. -- Luulen, oma rakas poikani, -- luulen.
-- Äiti, silloin minä tahdon päästä sinne, -- tuli päättävästi. -- Minä tahtoisin olla iloinen, oikein iloinen. Mutta minun tulee niin vaikea olla aina, kun sinä et pidä minua kädestä. Etkä sinä aina jouda tekemään sitä, äiti.
-- En rakkaani. -- Liisan käsi pyyhki vilvoittelevasti pojan otsaa. Sitten hän painoi sille hellän, hyväilevän suudelman, samalla kuin hän hymyili kaikkein kauneimman ja onnellisimman äidinhymynsä, joka loi heikon kajastuksen lapsenkin kasvoille.
-- Jos en saa pitää sinua täällä luonani, tahdon muistaa, että sinulla oli vaikea olla, kun ei äiti pitänyt sinua kädestä ja että sinä sentähden sait lähteä pois.
Hän tunsi sinä hetkenä antavansa pois lapsensa. Ja hän tunsi, ettei antaminen supistuisi ainoastaan sisäiseen tahdon tekoon. Se oli tapahtuva todellisuudessa. Eronhetki läheni, -- -- ehkä sitäkin varten, että hän sitten kokonaan ja tarmolla ajattelisi selvitettäviä asioita ja niitä iloisia tyttöjä, jotka häntä tarvitsivat. Niin kauan kuin pikku Oskar eli, oli hänellä ollut ja oli oleva etuoikeutensa -- sen suuren velan tähden, johon äiti kerran oli joutunut.
7.
Kauppaneuvos Röller istui mukavassa englantilaismallisessa nojatuolissaan. Päivän lehti oli auki levitettynä pöydällä hänen vieressään ja toisella puolella oli pienellä tarjoilupöydällä sisäänkannettu aamiainen. Kauppaneuvos söi aina ensimäisen, kevyen aamiaisensa työhuoneessaan, jonne palvelija määrätyllä kellonlyöntinä kantoi sen.
Kauppaneuvos söi paraillaan. Hän antoi kahvin höyrytä kupissaan, levitti mielihyvällä voita entistä vahvemmasti leivälle ja pani päällimmäiseksi viipaleen hienointa, savustettua sianlihaa. Sitten hän haukkasi hitaasti ja suutaan maiskutellen. Samassa nakutettiin ovelle. Tyytymättömyys nautintorikkaan hetken häiriytymisestä kuvastui kauppaneuvoksen kasvoilla, jonka johdosta kynnykselle pysähtyvä palvelija puoleksi arkailemalla ilmoitti vieraan tiedustelevan kauppaneuvosta.
-- Olenhan minä sanonut, että minä tähän aikaan tahdon olla rauhassa. -- Kauppaneuvos pureskeli yhä suutaan mutistellen voileipäänsä.
-- Minä sanoin, -- mutta hän pyysi niin kovin. Se on herra Malm.
-- Vai Oskar Malm.
Röllerin suu meni omituiseen hymyyn ja pienet ihraiset silmät katsoa tiirottivat uteliaasti ovelle päin.
-- Antaa tulla, antaa tulla, -- hän sanoi uudelleen haukaten.
-- No, terve mieheen! -- Kauppaneuvos ojensi toverillisesti kättä tuolistaan ja kulautti sitten kahvia suuhunsa palan painimeksi.
Oskar Malmin katse tarttui muutamaksi sekunniksi aamiaistarjottimeen. Kauppaneuvoksen tavat olivat hänelle vanhastaan tuttuja. -- Mutta tällainen pieni, herkullinen aamiainen oli hänelle hänen nykyisissä oloissaan jotain niin tuntematonta, että se vaikutti suorastaan lumoavasti. Hän ei saanut katsettaan siitä irti kiskaistuksi. Silmä söi.
Röller huomasi sen ja se huvitti häntä. -- No, Malm, kerran tekin pitkistä ajoin astutte tähän teille jokseenkin tuttuun huoneeseen.
-- Minun täytyi tulla -- --
-- Vai täytymyskö se vain suo minulle kunnian -- --
Malmin kasvoille nousi polttava puna. Käsi nutuntaskussa puristui nyrkkiin ja huulille pyrki suora sana pirullisesta pilkasta. Mutta Malm malttoi mielensä. Asia, jolle hän oli lähtenyt, ei sopinut ajettavaksi kiivaudessa eikä persoonallisten tunteiden kuohussa.
-- Te tiedätte varmaan, herra kauppaneuvos, että vaimoni kasvatusäidin sisar on heikkona sairaana Pietarissa?
-- Aivan niin, aivan niin.
-- Me saimme tiedon siitä eilen illalla. Vaimoni tahtoisi, että matkustaisimme sinne, koska vanhus tuntuu tahtovan sitä. Mutta matka on pitkä ja kallis. Eikä meidän oloissamme sovi sivuuttaa sitä puolta.
-- Mutta kuolevan tähden. Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti.
Oskar Malm ei vastannut.
-- Niin, ja jos sitten vanhus vielä sattuisi muistamaan testamentissaan. Teillä on ehkä jonkinmoisia toiveita? -- Röller leikkasi hienon viipaleen juustoa leivälleen ja vilkaisi sitä tehdessään syrjäsilmällä ja tutkivasti Malmiin.
Tämä meni hämilleen samalla kun häntä harmitti, semminkin kun hän ei voinut kieltää asiaa. Hän oli itse tullut ajatelleeksi, että olisi noloa, jos he, ehkä ainoat perilliset, eivät olisi saapuvilla edes hautajaisissa.
Mutta raha, mistä ihmeestä he saisivat sen?
Liisahan se oikeastaan oli yllyttänyt häntä tulemaan tänne, -- pääasiallisesti sitä varten, että he Röllerin kautta ehkä saisivat tuoreimmat tiedot sairaan voinnista ja pääsisivät varmuuteen siitä, vieläkö oli toivoa tavata hänet hengissä. Mutta Liisa oli toivonut sitäkin, että Röller, jos kehoitti matkustamiseen, ehkä itsestään tarjoutuisi lainaamaan matkalle tarvittavat rahat. Liisa ei mitenkään tahtonut laskea Oskaria tuttavien luo suorastaan pyytämään lainaa. Ja oikeassa hän perustelussaan olikin. Ihmisillä oli hyvä muisti eräänlaisissa asioissa etenkin. Tosin perheen raha-asiat olivat vaienneet; sen jälkeen kun Oskar pääsi sekatavaraliikkeestään ja sai sopimuksen tehdyksi velkojiensa kanssa, mutta jos nyt -- vaikkapa vain tällaisen tilapäisen lainan vuoksi -- olisi turvauduttava pyytämiseen, sanottaisiin pian: jo ovat taas kulkemassa entisiä latuja.
-- Niin, kuten jo sanoin, vahvisti Röller, -- minusta teidän velvollisuutenne on lähteä.
-- Te siis luulette, että vielä ennätämme tavata hänet hengissä?
-- Luulisin ainakin. Ja kiitollisuuskin velvoittaa.
-- Kyllähän me, -- kiiruhti Malm vakuuttamaan, -- jollei sattuisi niin vaikeaksi rahojen puolesta.
-- Tjaa, tjaa. Mutta saahan sitä aina lainaa. Tehän saitte yks kaks velkasopimuksenkin aikaan -- ja teille edullisen, luulen. Nyt olette jo yrittämässä uudella alalla. Onnea vaan!
Malm nousi äkkiä. -- Niin hyvästi sitten, herra kauppaneuvos. -- Ja anteeksi, että häiritsin aamuateriaanne.
-- Ei mitään, ei mitään. -- Tällainen pieni puhelu lisää vain ruokahalua. -- Röller nousi saattamaan vierastaan ovelle.
Kadunkulmauksessa yhytti Malm Liisan, joka tuli aamutunneiltaan. Heidän katseensa yhtyivät tiedustellen ja vastaten.
-- Ei siis mitään? Ja käskettiin kuitenkin lähtemään?
-- Niin käskettiin. Kävin nyt tullessa kahden tuttavankin luona, mutta en saanut heiltäkään.
-- Siis on minun hankittava.
-- Jos on lähdettävä.
-- Meidän on --, koska Röller ei ainakaan tietänyt sanoa mitään siitä, että olisi myöhäistä.
* * * * *
Illalla samana päivänä he istuivat yöjunassa kumpikin likistettynä penkinnurkkaukseen täpötäydessä, raskasilmaisessa vaunussa.
Malm torkahteli silloin tällöin, välillä hän ajatteli Amalia-tädin omaisuutta. Jos se, kuten oli otaksuttavaa, pian olisi heidän hallussaan, oli se tietysti Liisan ja lasten oma. Ja he saisivat totisesti pitää omansa, nyt kun ei enää ollut suurta, varoja nielevää liikettäkään. Kun oli päästy lankeavien vekselien ja ahdistavien velkojien pihdistä, saattoi tulla toimeen vähällä. Tädiltä tuleva pääoma oli siitä syystä kokonaan käytettävä parempien ja rauhallisempien päivien hankkimiseksi Liisalle. Jos liikeneisi varoja muuallekin, esimerkiksi uuteen paperikauppaan, oli se joka tapauksessa asetettava vasta toiselle sijalle.
-- Etkö saa unta? -- Malm kumartui Liisan puoleen. -- Sinä näytät ihan menehtyvältä.
Liisa otti käden silmiltään. -- Minä olin kuitti jo meidän lähtiessämme. Ja täällähän on aivan tukehduttavaa.
Malm nousi tarkastamaan venttiilejä. Ne olivat auki, mutta se ei tuntunut missään.
Liisa painoi nenäliinan suulleen ja koetti päästä edes jonkinlaiseen horrostilaan. Koko matka tuntui niin ahdistavalta. Ei olisi tehnyt mieli lähteä ensinkään. Ja se rahanhankintakin oli ollut niin karvasta. Mutta kun toiselta puolelta ei saanut rauhaa siltä ajatukselta, että jos täti hyvinkin elää ja odottaa, eivätkä he tule.
"Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti", oli Röller sanonut.
Liisan huulia väräytti katkera hymy. Olihan hänellä eräänlaisia kasvattajia luvun puolesta ollut monta. Mutta äidinmieltä hän ei oikeastaan ollut tavannut kenessäkään muussa kuin äiti-muorissa. Ja hänellekin oli oma tietysti oma.
Lapsuudessa alkunsa saanut sisäinen nälkä kalvoi taas kuin jäytävä kipu. Ja samalla täytti toinenkin suuri kaipuu hänen sisimpänsä. Se lapsi, joka erikoisen paljon oli tarvinnut äitiään, oli ollut erikoisen rakas. Hän oli siksi jättänyt suuren tyhjyyden jälkeensä, tyhjyyden, jota ei kukaan nähnyt ja jota vain harva olisi käsittänyt.
Ajatus luiskahti taas äiti-muoriin ja pysähtyi häneen. Hänellä oli sittenkin oikeata äidinmieltä. Mutta kovaa oli, kun ihminen vanhana joutui niin raatamaan lasten ja lastenlasten hyväksi kuin hänkin usein oli tehnyt.
Jos nyt asiat kääntyisivät paremmalle kannalle, oli todella aika äiti-muorin päästä nauttimaan vanhuuden oikeuttamasta levosta. Luotettava palvelija oli aivan toista kuin määrätunneiksi työhön saapuva apuihminen. Ja kun olisi varaa palvelijan pitämiseen, saisi äiti-muorikin levätä.
Liisa havahtui ajatuksistaan Oskarin käden kosketuksesta. Oltiin jo lähestymässä Pietaria. Pietarin sumuinen ja raaka ilma huokui aamuisen jäätävänä heitä vastaan asemalla.
He saivat ajurin ja läksivät suoraapäätä Amalia-tädin asuntoon. Pitkäaikaisen odotuksen jälkeen tuli viimein uninen palvelija avaamaan. Oven varmuusketju kalisi oven varovaisesti auetessa raolleen. Kuultuaan tulijoiden nimet näytti palvelija kuitenkin rauhoittuvan. Hän irroitti ketjun salvasta ja laski vieraat sisälle. Sitten hän tarjoutui keittämään teetä lämpimiksi. Muuta tarjottavaa hänellä ei ollutkaan. Kuolema oli jo korjannut hänet, jota vieraat kai olivat tulleet katsomaan. Palvelija katosi samassa, mutta palasi pienen ajan kuluttua teetarjottimineen. Siinä oli muun lisänä kirje. Vainaja oli määrännyt, että se oli annettava esille heti, jos Suomesta tulisi sukulaisia hautaukseen.
Osoite oli Liisalle. Hän mursi kuoren ja luki, sitten hän sanaakaan sanomatta ojensi sen Oskarille.
"Oli jo aikoja sitten luvannut rahansa erääseen hyväntekeväisyyslaitokseen. Röllerillä on testamentti. Hän tietää kaikki." -- Oskar viskasi kirjeen luotaan ja painui läheiselle tuolille ähkyen kuin hengenahdistuksessa.
Liisalta pääsi lyhyt, terävä nauru. -- Minulle tarjottiin toissapäivänä muutamia lisätunteja. Niillä me toivottavasti voimme maksaa tämän matkamme ja suruharson, jonka eilen ostin velalla.
ONNEN KESÄ
1.
Reetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli syntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli taloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin kanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan syntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä taloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.
Nyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa, pojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena Itä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä ja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti vuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä matkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi, jollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.
Ja hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.
Reetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin luontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei ensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan toista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli yhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli varma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän näki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää. Tervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti ovenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes kääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat ynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat raaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi lanteita.
Reetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä kotimökin että talon navetassa. -- "Kaikki on niin kuin olla pitää", ynisivät lehmät toisilleen. "Reetta on kotona" -- "Reetta on tullut, kuk-keli-kuu", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille, jotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi heidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa oli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten sikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan sydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa ja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona, istua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli, voiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla tarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että kaksijalkaisille.
Nyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa. Hän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa tautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän se hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään asiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi ollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi heräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä. Lehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa. Reetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän tunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että hänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli se lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä hartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän luonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä kukassaan.
Hän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.
Samassa hän näki venheen laskevan rantaan. Se oli ollut täydessä lastissaan, sen hän ymmärsi nähdessään miten siitä alkoi purkautua sekä joukkoa että tavaroita.
Kolme pientä tyttöä hyppäsi ensimäiseksi venheestä. He katsoivat hetken arvelevasti ja ihmetellen ympärilleen. Sitten kävi heille kuin laitumelle laskettujen vasikoiden. He hullaantuivat ilosta, rupesivat poimimaan rannalla kasvavia lemmenkukkia kädet täyteen, juoksivat veräjälle, josta ynähtelevä pieni vasikka ojenteli turpaansa heille ja heläyttivät suuren, iloisen naurun, kun komeasulkainen Kalle lensi aidanseipäälle tervehtien heitä kaikkein juhlallisimmalla kiekunallaan.
Reetta arvasi, että nämä olivat niitä kesävieraita, joille talon suuri vierassali oli vuokrattu pariksi kuukaudeksi. Hän näki herran ja rouvan kantavan tavaroita rannasta. Lapsetkin tulivat siihen avuksi, touhuten niinkuin näkivät vanhempien tekevän.
Reetta ihan tunsi ruumiissaan, miten hyvillään nämä kaupunkilaiset olivat, kun kerrankin pääsivät oikein maalle, nauttimaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta ei saanut kylläkseen sekään, joka aina eli kaiken sen keskellä.
Hänen täytyi taas katsella lapsia. Ne olivat ihan haltioissaan, koettivat auttaa, minkä osasivat, mutta eivät malttaneet olla välillä pistäytymättä katsomaan milloin mitäkin ihmeellistä ja ihailtavaa hauskuutta. Sitten tultiin kilvan kertomaan vanhemmille.
-- Äiti, siellä on pieni punainen varsa, jolla on valkoinen tähti otsassa.
-- Äiti, tässä sinä saat. -- Kourallinen kukkia täynnä kesäisen metsän tuoksua työnnettiin aivan äidin silmille.
-- Ja äiti, me saamme illalla nähdä, kun lehmät lypsetään. Emäntä lupasi.
Äiti hymyili. Reetta näki, että hän oli yhtä hyvillään kuin lapsetkin, ehkäpä vielä iloisempi. Tiesihän Reetta miltä lasten ilo tuntui äidin sydämelle.
Illemmalla Reetan kulkiessa pihan poikki huomasi hän iloa yhä jatkuvan. Nyt ihailtiin huoneita ja niihin tehtyjä makuusijoja. Vanhemmilla oli suuri sali asuttavanaan. He kuuluivat lupailevan ottaa lapset sinne luokseen kylmän ilman tullessa. Mutta tavallisiksi kesäilmoiksi oli lapsille järjestetty huone aitan ylisellä.
Äiti tyttöineen juoksi sinne kilpaa. Sitten alkoi sieltä kuulua ilohuuto toisensa jälkeen.
Ylinen oli suuri ja avara, oikein muhkea "sali". Orsilla riippui kauniita kirjavia vuodepeittoja. Auringon säteet kurkistivat sisään sekä katon että seinien rakosista, katon rajassa riippui muutamia hyvälle tuoksuvia, vastatehtyjä vastaksia ja lattialle tehty kolmennukuttava olkivuode kahisi niin mukavasti.
-- Kuules äiti, sanoi Maija-Liisa, -- nämä kahisevat ihan kuin aikoisivat kertoa satuja meille.
-- Ja katso, äiti, näitä pieniä ikkunoita, joissa on suuret rautaristikot!
-- Ettei pienet lapset pääse putoamaan, -- arvaili pikku Kaisu.
-- Etteivät varkaat pääse jyväaittaan, selitteli äiti.
Vihdoinkin sai Liisa joukkonsa makuulle. Hän kääräsi peitteet paremmin vielä ilosta ailahtelevien ympärille, sanoi hyvääyötä ja laskeutui sitten yliseltä aitan edustalla olevalle porraskivelle. Siihen hän asettui ihailemaan mailleen menevää päivää. Hänen oli niin sunnuntaisen hyvä olla. He olivat kauan epäröineet tämän matkansa suhteen. Äiti-muori oli sitä ensimäiseksi ehdottanut. Hänestä sekä Liisa että Oskar olivat sen tarpeessa. He eivät ainoanakaan kesänä olleet levänneet kunnollisesti. Korkeintaan he olivat asuneet jossain pienessä mökissä kaupungin laidassa tai aivan sen ulkopuolella sieltä pitkin kesää hoitaen tehtäviään kaupungissa. Lapsetkaan eivät edes tietäneet, mitä kunnollinen maallaolo merkitsi. Heidänkin tähtensä oli äiti-muorin mielestä lähdettävä, koska nyt kerran oli tapahtunut se ihme, että talven työstä oli jäänyt vähän säästöä, vaikka suurin osa paperikaupan laskuista oli maksettu ja uusi, hyvin järjestetty varasto oli paikoillaan.
Lasten tähden matka sitten lopulta päätettiinkin. Paperikauppa jäi tottuneen apulaisen hoitoon, ja äiti-muori yhdessä palvelijan kanssa otti vastatakseen vieraskodista.
Jo matka oli ollut ihmeellisen hauska ja virkistävä. Ja nyt tämä perille tulo!
Kuluttava taistelu leivän puolesta oli hetkeksi lakannut. Pitkä arkisenharmaa työpäivä kaupungin tukehduttavassa pölyssä ja kuumuudessa oli päättynyt suviseen sunnuntailepoon Jumalan kukkivan luonnon keskellä.
Liisan helmaan painuneet kädet laskeutuivat kuin itsestään ristiin. Pyhäiset kellot helähtivät soimaan hänen sisimmässään. Hän olisi tahtonut tarttua jokaisen työnsä alle nääntyvän käteen sanoakseen: älä uuvu. Tulee se sunnuntai kerran sullekin.
Hän muisti oman työpäivänsä pituutta. Tuntui ihmeeltä, että hän niinkin oli kestänyt. Ja että hän nyt jaksoi iloita.
-- Se tuli mulle, tulee sulle, sanoi hän itsekseen. Ja hänen ilonsa tuntui kasvavan tietoisuudesta, ettei hän iloinnut ainoastaan yksilönä, vaan osana koko siitä kärsivästä kokonaisuudesta, joka kamppailun helteessä kurottaikse kohti lepoa, sopusointua ja rauhaa -- --
* * * * *