Part 13

-- Nyt riittää, -- katkaisi hän äkkiä Liisan kertomiset lapsista. -- Minä tahdoin vain kuulla, minkälaista teillä nykyään on. Sitä tulee ajatelleeksi monta asiaa, kun joutuu näin avuttomaksi. Sitä punnitsee, onko kulloinkin tehnyt oikein vai väärin. Sinunkin elämäsi on tullut mieleen. Olen ajatellut että teinköhän oikein, kun otin sinut kasvattaakseni. Elämä ei ole helppoa kaikille. Sinunkin on käynyt raskaaksi. Taitaa rahatkin taas olla ahtaalla?

-- Onhan ne, mutta älä nyt ajattele sitä. Me olemme nuoria.

Muutamaan hetkeen ei kukaan sanonut mitään. Sitten vanha rouva pienellä ponnistuksella sai päänsä nostetuksi pielukselta, katsoi Liisaan ja sanoi niin selvään, että Amaliakin kuuli sen avaimenlävestä: -- En minä kuitenkaan kadu sitä että otin sinut. Sinusta on tullut oikea ihminen.

Hän painui huohottaen takaisin vuoteelle. Mutta kun Liisa kohenteli hänen päänalustaan ei hän voinut olla lisäämättä: -- Enemmän kiitollisuutta olisit kuitenkin saanut osoittaa.

-- Mamma, -- Liisa painui hänen vuoteensa reunalle ja puhui hiljaa, aivan hänen korvaansa. -- Minä en ole lauhkea luonteeltani, enkä osaa näyttää mitä tunnen. Mutta usko minua. Minä olen ollut ja olen kiitollinen.

Vanha rouva katsoi pitkään Liisaan. Silmäyksessä oli tyytyväisyyttä; haikeutta ja vielä jotain, jota Liisa ei voinut selittää. -- Se on hyvä, -- sanoi hän viimein. Minä olen tyytyväinen. -- Mutta miehesi on nahjus.

Hän kääntyi samassa seinäänpäin jättäen Liisan ristiriitaisin tuntein tiedustelemaan itseltään mitä hänen oli tehtävä. Heikkoa sairasta ei sopinut rasittaa hänelle vastenmielisillä puheilla. Mutta toiselta puolelta tuntui yhtä väärältä kuin mahdottomalta olla vastaamatta tällaiseen. Oskar ei ansainnut moitteita, silloin kun häntä, Liisaa, kiitettiin. Mikään ei oikeuttanut sellaiseen, ellei toisten -- sellaisten kuin Röllerin ja hänen kaltaistensa ilkeämielisyyttä luettu heidän uhrinsa rikokseksi.

-- Mamma, -- sanoi hän puoliääneen, -- tietäisit miten hyvä Oskar on.

Mutta vanha rouva ei kuullut. Sen sijaan raotti Amalia uudelleen ovea ja vilkutti Liisaa tulemaan. Sisar Emmaa ei saanut mitenkään rasittaa. Hän oli kovin heikko.

Liisa epäröi hetken. -- Voisinhan minä jättää lapset Oskarin huostaan ensi yöksi, sanoi hän sitten. Mutta silloin pillahti Amalia itkuun. Liisa oli sydämetön, kun ei luottanut Salmiskaan ja Amalia-tätiin, vaikka tämä oli sairaan oma sisar. Ja sisar kai kuitenkin oli läheisin -- luonnollisesti läheisempi kuin vieras ottolapsi.

Liisa kuuli Amalian haikean, valittavan äänen korvissaan pitkin kotimatkaa. Viime sanoissa tuntui omituisen pistävä oka.

3.

Sydänyön aikana hiipi viikatemies vanhan rouvan vuoteelle. Hän kumartui sairaan puoleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisen: pian.

Vanha rouva oli nukahtanut. Hän heräsi suureen tuskaan, kohoutui ylemmä vuoteessaan ja katsoi ympärilleen.

Yölamppu paloi äänettömästi ja käryten matalalla tuolilla. Huoneen perällä oli Amalian vuode. Sisar nukkui siinä. Hän makasi selällään, suu oli puoleksi avoinna ja joka henkäyksellä puhalsi hän pienellä äännähdyksellä ilmaa ohuiden huuliensa välistä.

Vanha rouva näki kaikki vastenmielisen selvästi. Hän ymmärsi olevansa yksin ja avuton. Salmiskaa ei näkynyt missään. Jos olisi tehnyt mieli vaikka pappia, ei olisi saanut. Ja niinkuin Amalia kuitenkin oli vakuutellut tekevänsä vaikka mitä sisaren hyväksi.

Eikä se Liisakaan, joka kuitenkin vastikään oli vakuutellut kiitollisuuttaan. Hän tietysti ajatteli lapsiaan. Ja Oskaria, sitä nahjusta.

Vanha rouva tunsi sisäistä raivostumista, jota lisäsi se, että hän nyt juuri oli päättänyt antaa Liisalle osan perinnöstä. Hän oli tähän asti ollut haluton siihen. Hän oli laskenut korkoa koron päälle kaikelle sille, mitä hän Liisan hyväksi oli kuluttanut. Ja se summa oli kasvanut suureksi. Häntä oli oikein vaivannut ajatus, että hän yhden ihmisen hyväksi oli kuluttanut niin paljon. Sentähden oli tuntunut siltä, että nyt hän ei enää anna -- ei penniäkään.

Ja kun se Oskar lisäksi oli sellainen nahjus, ihan toisenlainen kuin miksi vanha rouva oli luullut, silloin kun tutustui häneen hänen seisoessaan Röllerin tiskin takana. Silloin hän oli tuntunut kauppamieheksi luodulta, mutta samassa kun hän rupesi omaan itsenäiseen hommaan, oli sekä onnistuminen että taito tipotiessään. Ihanhan täytyisi nousta haudasta sulasta levottomuudesta, jos sellainen mies saisi huolella pidetyn omaisuuden käsiinsä.

Vanhasta rouvasta olisi sellainen teko ollut verrattava hellityn ja huolella hoidetun lapsen kadulle viskaamiseen.

Mutta nyt, kun viikatemies oli tullut ihan viereen ja katsoi silmiin, tuntui siltä kuin juuri se, mikä oli niin vaikeata, olisi ollut tehtävä. Ja Liisaa tekikin mieli auttaa. Lasten osaksi joutuisi siten myöskin joku erä. Sekin ajatus tyydytti. Viattomia, pieniä lapsia Jumalan sanakin käski holhoomaan.

Ehkäpä Jumala sitten pitäisi senkin asian mielessään.

Taas kääntyi ajatus pappiin. Olisi tuntunut turvalliselta puhutella sellaista. Tiesihän semmoinen ihminen kuitenkin paremmin kuin muut, minkälaista oli rajan toisella puolella. Ei silti, että hän olisi käynyt siellä näkemässä enemmän kuin muutkaan. Mutta olipahan kuitenkin ollut opastamassa monta tielle. Ja siitäkin hän voisi vakuuttaa, että isättömän ja hyljätyn lapsen holhoominen on Jumalalle mieluinen asia.

Vanhalle rouvalle tuli suuri hätä omasta avuttomasta tilastaan. Siinä testamenttiasiassakin olisi sekä papista että Salmiskasta ollut apua. Kahdelle ilmaistu tahto pitäisi kai paikkansa, vaikkei ollut testamenttiakaan. Sen tekeminen oli aina ollut hänelle vastenmielinen asia. Ensiksi oman epäröimisen tähden ja sitten siitäkin syystä, ettei yleensä tehnyt mieli antaa niitä rahoja kenellekään.

Mutta kun se nyt kuitenkin oli tehtävä. Kun se viikatemies vain odotti eikä hellittänyt.

-- Amaalia, -- A-maa-li-aa.

Tasainen, puhalteleva hengitys kuului yhä vuoteesta.

Suuret hikihelmet nousivat vanhan rouvan otsalle.

Oli aivan kuin tahalla olisivat jättäneet hänet näin avuttomaksi. Salmiska ei tullut vaikka oli luvannut. Ja Amalia nukkui kuin viimeistä untaan.

Vanha rouva otti pöydällä olevan tulitikkulaatikon ja koetti sillä nakuttaa pöytään.

Silloin kävi väristys koko hänen ruumiinsa läpi. Tuntui aivan siltä, että hän ei nakutakaan itse. Se on viikatemies. Tämä ei odota enää. Nyt on oltava valmis lähtöön.

Eikä hän ole.

Kuka auttaa? Kuka opastaa?

Suuret hikihelmet nousivat taas otsalle.

Kun saisikin papin. Kun ei olisi pakko tulla yksin toimeen.

-- Isä meidän, -- hän alkoi.

Isä, niin isä, kun siinä mielessä vain voisi lähteä! Ei siitä syystä, että isätön lapsi on saanut kasvatusta, eikä muunkaan tehdyn hyväntyön tähden. Enemmän taisi olla laiminlyöntiä kuin tehtyä. Kova ja raharakas oli sydän ollut. Jumalan edessä tilillä tulikin mieleen enemmän kuin olisi muistanut sanoa papille.

Mutta jos kuitenkin uskaltaisi -- sentähden, että _Hän_ on hyvä ja rakastaa -- --

Taas tuli se testamentti mieleen.

Hyvä isänsydän vei ajatukset Liisan lapsiin.

Jos ne nyt näkivät nälkää eikä vanhemmilla ollut leipää heille.

Vanha rouva kohoutui vuoteessa ja huusi. -- Liisa, -- Liisa. Anna Liisalle!

Sisar Amalia liikahti. Silloin tunsi vanha rouva, että sisar vie häneltä rahat väkipakolla. Hän on asettanut asiat näin, juuri näin. Tämä on kaikki hänen työtään.

Vielä kerran kohoutui sairas vuoteessaan ja aikoi huutaa. Mutta ääntä ei kuulunutkaan. Hän painui takaisin vuoteelle. Suu jäi ammottamaan ja silmissä oli suuren pelästyksen tuska.

Tällaisena löydettiin hänet aamulla vuoteessaan.

4.

Amalia puuhasi hautajaisia suurella innolla ja kaikille nähtävänä olevalla kaipuulla. Hän unohti tyyten luuvalonsa, kolisteli keppineen paikasta toiseen, piti apuihmisiä tiukasti silmällä, ettei vaan mitään katoaisi ja otti syvällä kunnioituksella esille tarvittavat rahat mahonkipiirongin laatikosta siitä paikasta, jonka Emma-vainaa oli hänelle neuvonut.

Hänen tehdessään sitä sattui silmä vähän kiertelemään muuallakin. Täytyi vilkaista, näkyisikö testamenttia jossain. Mutta ei näkynyt. Ja siitä hän olikin ollut vakuutettu Emman kuolinyöstä asti. Hän oli silloin aivan kuin unissaan kuullut Emman sanovan: -- Liisa, -- anna Liisalle, -- ja siitä hän oli päättänyt, että testamenttia ei ole, varmastikaan ei.

Ajatus oli hykertänyt hänen sydäntään. Vanha sairas ihminen sellainen kuin hän tarvitsi toki paremmin rahaa kuin nuoret ja terveet. Ja hänhän sitäpaitsi oli läheisin ja luonnollisin perillinen.

Silloin yöllä oli tullut vähän niinkuin paha olla, että jos sisar hyvinkin nyt huutaa ja on avun tarpeessa. Kuinka hän sitten saa rauhaa omaltatunnoltaan, kun ei ole tahtonut auttaa kuolevaa. Mutta kun hän koetti vähän niinkuin kuulostaa, ei kuulunut mitään. Untahan hän vain oli nähnyt, pahaa unta. Ja kun hän sitten oli nähnyt Emman suuressa pelossa lasittuneen katseen, oli sekin käynyt tunnolle. Hän oli aina ollut sellainen turhan tarkka ja helläluontoinen ihminen, ihan nuoresta asti.

Hän näki sen nyt siitäkin, että monet asiat ihan loukkasivat häntä Emman puolesta. Sekin ettei Liisa hommannut itselleen eikä lapsille kunnollisia suruvaatteita. Lapset saivat olla siinä missä olivat olleetkin, itselleen Liisa vain osti pienen kaistaleen halvinta suruharsoa etumukseksi vanhaan mustaan leninkiin.

-- Että voitkin. -- Amalia sanoi sen suoraan. -- Hän teki sinusta ihmisen ja kulutti hyväksesi enemmän kuin moni oman lapsensa hyväksi.

-- Minä en sure vaatteilla. -- Se sanottiin lyhyesti ja jyrkästi. -- Liisa oli muutenkin jäykkä ja luolaskematon, -- näihin aikoihin suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Ihan kuin jo olisi kadehtinut sitä perintöä.

-- Totta kai sinä tuot lapset haudalle, -- huolehti Amalia. Hän tunsi pyhäksi velvollisuudekseen valvoa sisaren muiston kunnioittamista.

-- En minä voi ottaa niitä poloisia paleltumaan tähän pakkaseen. Suoraan sanoen ei tytöillä ole vaatteitakaan.

Jokin Amalian sisimmässä tuntui kummasti vavahtavan. Hän katsoi kiireisesti ulos ikkunasta. -- Onko teillä asiat niin huonosti, kysäsi hän samassa.

-- On. Se, joka on silmin korvin velassa, ei liiku omillaan. Sellaisella ei ole oikeutta hankkia itselleen muuta kuin tuiki tarpeellista. Tytöt eivät vielä käy koulua. He voivat siitä syystä tulla toimeen vähillä.

-- Mutta pikku Oskar? Hän muistaa Emmaa. Liisa ei vastannut mitään ja se harmitti taas Amaliaa. Liisa tietysti ajatteli poikaa, joka oli sellainen arka ja herkkämielinen lapsi, -- ei sietänyt mielenliikutusta, ei kylmettymistä, ei kerrassaan mitään.

-- Kiitollisuudella ei ole sijaa maailmassa, sanoi Emma-vainaa. -- Amalia pyyhki silmiään ja läksi keppiään kolistellen nilkuttamaan keittiöön, josta oli kuulunut epäilyttävää lasin helähdystä. Muutamat ihmiset särkivät kuin hullut käsitellessään toisen omaa.

Haudalla Amalia kuitenkin mielihyvällä huomasi, että hänen sisarelliset kyyneleensä olivat tehneet tehtävänsä. Pikku Oskar seisoi Liisan vieressä pelokkaasti painautuen äitiinsä ja seuraten toimitusta suurin, tuskallisesti tutkistelevin katsein.

Äiti-muori seisoi aivan heidän läheisyydessään huolestuneena tarjoillen heille omaa suojahuiviaan ja tuontuostakin vilaisten heihin levottomasti kuin kana vaarassa oleviin poikasiinsa.

Amalia sai selvän ja voimakkaan tunteen siitä, että hän oli ainoa todellakin sureva tämän haudan partaalla. Ja se tuntui hyvältä -- rahojenkin tähden. Siinä oli sekä oikeutta että oikeuttavaa.

Amalian katse sattui kauppaneuvos Rölleriin, Oskarin entiseen esimieheen, jonka seuraavana päivänä piti tulla pesää selvittämään. Röller oli sellainen luotettava, kunnon mies. Kyllä hän toimittaisi kaikki parhaimman mukaan.

Amalialle tuli äkkiä kova itkun puuska. Hän huomasi, että ihmiset katsoivat häneen ja se yllytti häntä itkemään yhä enemmän.

Muisto tästä hetkestä rupesi häntä itkettämään seuraavanakin päivänä Röllerin tullessa toimitukseensa. Hän painautui tuolille Röllerin viereen ja nyyhkytti hiljaa. Liisa miehineen istui syrjemmässä jäykkänä ja silmän kostumatta.

Kun ei testamenttia ollut eikä useampia läheisiä perillisiä oli asema selvä.

-- Tahtoisin minä kuitenkin, että saisit jotain muistoa vanhasta kodistasi, sanoi Amalia toimituksen päätyttyä ja nousi.

Hän irroitti seinältä Emma-vainaan taiteellisten taipumusten ainoan tuloksen, silkkikangasompeluksen, pyyhkäisi pölyt siitä hihansa suruharsoon ja ojensi sen Liisalle.

-- Ota tämä. Se on Emman nuoruuden taideteos. Sinä tiedät sen.

Amalia pyyhkäisi tyrmistyneenä itkettyneitä silmiään ja katsoi pitkään Liisaan. Tämä hymyili ilmeisesti ottaessaan taulun sellaista omituista hymyä, josta ei päässyt perille mitä se oikeastaan merkitsi.

-- Sillä on muistonsa, -- sanoi Liisa kääräisten taulun paperikaistaleeseen. Ääni oli omituisen terävä. Ja sanatkin tuntuivat sellaisilta, ettei oikein tietänyt mitä niihin sisältyi.

Amalian sisin vavahti taas. Mutta sitten se rauhoittui. Oli niin paljon, jota täytyi ajatella ja josta huolehtia nyt, kun rakkaan Emman rahat vihdoinkin olivat hänen huostassaan.

Mutta äiti-muori, joka Oskarin ja Liisan poissaollessa oli kainnut lapsia, puhkesi näiden palatessa äänekkäisiin valituksiin.

-- Vai ei mitään, ei mitään. Olisin minä kuitenkin luullut Emman jakaneen säästönsä.

Liisa ei puhunut mitään. Hän hääräili lasten kanssa, jotka olivat ikävöineet häntä kotiin. Oskar painui läheiselle tuolille, nojasi päänsä käden varaan ja huokasi raskaasti. Hän tunsi kohtalonsa ratkaistuksi.

Äiti-muorin väsyneet kädet alkoivat vapista yhä enemmän. Sukka, jota hän koetti parsia, painui helmaan ja silmiä hämärsi. Hän ei tällä hetkellä kadehtinut ketään niin suuresti kuin Emma-vainaata, jolla olisi ollut mistä antaa, jos olisi tahtonut. Hän olisi mielellään antanut jälellä olevat päivänsä kymmenkertaisesti, jos vain niillä olisi voinut ostaa lapsilleen pienenkin osan perinnöstä.

-- Voihan ne rahat vielä kerran kiertyä meille, -- sanoi Oskar viimein kuin lohdutellakseen äitiä. -- Amalia täti viittaili jo siihen. Mutta nyt ne olisivat tulleet niin kipeään tarpeeseen.

Hän ajatteli ovella olevaa vararikkoa ja tuhannen markan vekseliä, joka lankesi maksettavaksi viiden päivän perästä. Hänellä ei ollut aavistustakaan rahojen saannista. Kaikki tiet olivat tukossa.

-- Äiti-muori, -- sanoi Liisa samassa. Hän oli saanut lapset nukkumaan ja tuli pöydän ääreen, missä äiti ja poika yhä istuivat. -- Tulisitteko te meille pariksi päiväksi? Minä aion pian lähteä pienelle matkalle.

Oskarin katse kohosi kysyvänä.

-- Koululla on ylihuomenna lupa, sitten on lauantai ja pyhä. Maanantai-aamuna olen toivottavasti jo kotona. Tunnit saan kyllä järjestetyksi niin, ettei työ kärsi.

Liisa istui jo parsimassa sukkia. -- Tiistainahan sinun vekselisi lankee, kysäsi hän kuin ohimennen.

Oskar nyökkäsi. Teki mieli kysyäkin jotain, mutta hän tunsi Liisan. Siitä syystä hän vaikeni. Tuli vain kuin helpompi olla. Vaikka samalla tuntui raskaaltakin.

5.

Elna Rönnströmillä oli kaksi huonetta lähellä Pitkääsiltaa. Toinen pienempi oli hänen omansa. Toinen suuri kuului tavallaan kaikille.

Alote ja aate oli hänen omansa. Kerran palattuaan erään tuttavan luota Karjalta joutui hän Helsingin asemalla odottamaan puolta tuntia myöhemmin lähtevää paikallisjunaa. Istuessaan naisten huoneessa sattui hänen huomionsa kiintymään nuoreen tyttöön, joka paksut konttorikirjat edessään istui ahkerasti kirjoitellen. Neidin pitäessä pientä lomaa. syödäkseen voileipiä, antautui Elna puheisiin hänen kanssaan. Silloin hän sai kuulla, että neiti kävi kauppaopistoa, mutta asui niin ahtaalla, ettei asunnossaan saanut töitään tehdyksi.

Tätä ensimäistä havaintoa seurasi pian toinen samanlaatuinen.

Elna tuli kerran myöhään kotiin eräästä kokouksesta. Noustessaan portaita hän huomasi nuoren naisen, joka oli nukahtanut porraskierteeseen. Hänen oli mahdoton jättää tyttöä siihen. Hän herätti hänet siitä syystä, otti selkoa hänen oloistaan ja sai niistä yhä selvemmän käsityksen siitä miten paljon Helsingissä oli nuoria, eri aloilla työskenteleviä naisia, joilla ei edes ulkonaisessa suhteessa ollut oman kodin, ei oman huoneen tarjoamaa suojaa.

Elna teki päätöksensä hänelle ominaisella nopeudella. Hänellä oli näihin asti ollut varaa pitää kaksi huonetta itseään varten. Nyt tunsi hän velvollisuudekseen jakaa osansa niiden kanssa, joilla ei ollut mitään. Hän ei enää voinut unohtaa sitä, ettei ihminen voi elää toisista eristettyä elämää, että hän on joko tekemässä elämän helpommaksi tai raskaammaksi kanssaihmisilleen. Hän oli aikansa elänyt sokeana tässä suhteessa. Sentähden hän oli joutunut suureen velkaan.

Hauskasta kodistaan huvilakaupungissa muutti Elna itäisen viertotien varrelle, vuokrasi sieltä itselleen kaksi huonetta ja kalusti toisen aikomaansa tarkoitusta varten. Ovelle hän pani ilmoituksen: Seurustelu ja lukuhuone naisille. Avoinna kl. 9 a.p. -- kl. 10 i.p.

Vanha, uskottu palvelija huolehti vieraiden vastaanottamisesta ja poislaskemisesta. Muutamilta yhdistyksiltä ja yksityisiltä Elna sai sekä kirjoja että sanomalehtiä. Sillä lailla alkoi työ hiljaa ja huomaamatta, kunnes "seurusteluhuonetta" ruvettiin käyttämään yhä enemmän.

Elna ei koskaan voinut poistua kotoaan ensin vilkaisematta "seurusteluhuoneeseen". Usein istui siellä hänelle ventovieraita, mutta hän nyökkäsi kuin kotijoukolleen ja hänen jatkaessaan matkaansa oli tietoisuus huoneesta, jossa istui joukko lepääviä, lueskelevia tai kirjoittelevia naisia, hänelle sisäisen ilon ja voiman lähteenä.

Hän ajatteli tätä myöskin asemalla odottaessaan Liisaa.

Liisa ja hän olivat viime vuosina tavanneet ainoastaan harvoin ja pikipäin. Pitemmältä he eivät olleet olleet toistensa seurassa sen junamatkan jälkeen, joka Elnan oloissa oli muodostunut käänteentekeväksi. Senverran Elna kuitenkin oli seurannut Liisan oloja, että hän aavisti tähdellisen syyn aiheuttaneen matkan, jolle Liisa näin keskellä lukukautta ja huolimatta taloudellisesta ahdingostaan läksi.

Juna vihelsi samassa.

-- Tuntuu aivan siltä kuin emme olisi tavanneet vuoskymmeniin. -- Liisa huoahti sanoessaan sen. Taaksepäin jäänyt taival oli ollut ei ainoastaan pitkä, vaan myöskin raskas.

-- Tänne, -- tule tänne. -- Elna avasi huoneensa oven ja veti Liisan muassaan omalle puolelleen. Sitten hän iloisesti rupesi kertoilemaan omista nykyisistä oloistaan. Joskus hän keskeytti kertomuksensa kuin antaakseen Liisalle tilaisuutta kertomiseen, mutta kun tämä pysyi vaiteliaana, jatkoi hän itse.

Liisa pani merkille, että Elna nykyään oli yhtä innostunut työhön toisten hyväksi kuin ennen oman osansa ottamiseen. Eikä se innostus ollut hetkellistä ja ohimenevää laatua. Elnan elämä ja kehitys oli käynyt tähän suuntaan alkaen tuosta unohtumattomasta illasta rautatievaunussa. Kuka se pieni surupukuinen tyttö oli ollut, oliko hän lapsi, joka oli jäänyt isättömäksi sen suhteen vuoksi, joka sinä vuonna oli ollut Elnan elämän ytimenä, vai oliko hän ainoastaan tietämättään puhunut toisten puolesta, oli Liisalle yhä tietymätöntä. Liisa oli vain nähnyt seuraukset.

Elnan iloinen nauru tempasi Liisan hänen ajatuksistaan. -- Huomaatko sinä että asiat eräässä suhteessa ovat samalla kannalla kuin ennenkin. Minä puhun ja puran sisintäni sulle, sinä vaikenet.

Liisa hymyili. -- Jokainen mallinsa mukaan. Leivän puolesta ponnistelevalla perheenäidillä ei olekaan sellaista kerrottavaa, mikä voisi olla iloksi toisille. Sinulla on ihanteesi.

-- Paljon enemmän kuin ihanteita. Minulla on usko. -- Älä nyt ajattele mitään uskonopillista määritelmää. Uskolla tarkoitan luottamuksesta elämämme alkulähteeseen lähtenyttä sisäistä voimaa. Kun olin joutunut epätoivoon, tekemäni suuren erehdyksen johdosta, en olisi jaksanut jatkaa elämää, ellen jumalallisesta anteeksiannosta olisi saanut tätä sisäistä voimaa. Se on minulle selvittänyt elämäni tarkoituksen. Se sovittaa elämän ristiriidat ja se auttaa elämään onnellisena riippumatta ulkonaisista oloista.

Elna nousi, kiersi kätensä Liisan kaulaan ja katsoi häntä hetken sydämellisesti silmiin. Sitten hän jatkoi entistä, hilpeän iloista puhettaan.

Mutta monet ajatukset valvottivat Liisaa sinä iltana. Hänen ajatuksensa luistivat Elnasta muutamiin kristillisiin toimihenkilöihin, joiden luona hän edellisenä päivänä oli käynyt pyytämässä lainaa. Mitä oli näillä monen kunnioitusta nauttivilla henkilöillä ollut hänelle antaa? Kun he sanojensa mukaan eivät voineet avustaa häntä, ei pienemmällä eikä suuremmalla summalla, olivatko he edes antaneet rohkaisevaa, eteenpäin auttavaa myötätuntoa? Olivatko tavalla tai toisella ottaneet hänen asiaansa omakseen?

Hän hymyili katkerasti. Muutamat olivat evästäneet häntä tympäisevillä muistutuksilla Jumalan kasvattavasta rakkaudesta, toiset olivat toivotelleet, että muut auttaisivat heidän kieltäytyessään.

Jos Jumalaa rupesi arvostelemaan sen mukaan mitä näki monen "uskovan" elämästä, ei se suinkaan ollut puoleensavetävää.

Mutta Elna oli toisenlainen. Hänen sekä sanansa että elämänsä todistivat hänen uskossaan olevan sitä voimaa, josta hän puhui. Se oli todella kuin elävä, näkymättömistä lähteistä kuohuva virta.

Liisa tunsi sisimmässään syvää, polttavaa janoa. Raskas tie kysyi voimia. Ja se tie, jolle hän huomenna aikoi lähteä, tuntui ylivoimaisen raskaalta. Hän olisi säästynyt siitä, jos jokukaan vain olisi tahtonut ja voinut auttaa. Mutta kun kaikki tähänastiset keinot olivat näyttäytyneet turhiksi, ei ollut muuta neuvoa. Oli epätoivon rohkeudella turvauduttava viimeisiin hätäkeinoihin.

Hän muisteli hankkimiaan osotteita. Sitten hän suunnitteli mielessään, missä järjestyksessä hänen oli käytävä raskaalla asiallaan. Lähinnä asui eräs virkamies, joka jatko-opistovuosina oli ollut itsepintaisen sitkeä tunteittensa osoittamisessa ja jolla nyt oli hyvät tulot. Hänen puoleensa oli ehkä ensimäiseksi yritettävä.

Liisalle nousi kylmä hiki otsalle. Tällainen matka tuntui niin mahdottoman alentavalta. Mutta hänellä ei ollut oikeutta ajatella itseään. Rehellinen konkurssi, niin vaikealta kuin se tuntuikin, ei sittenkään olisi ollut mitään. Mutta Oskarin vekseli lankesi, ei ollut tietoakaan rahoista, ja lapset olivat muutaman päivän perästä suorastaan ilman leipää.

Oskar olisi luonnollisesti vastustanut tätä matkaa, jos olisi aavistanut, minne Liisa aikoi kääntyä. Hän olisi ainakin mieluummin tahtonut mennä itse kuin laskea vaimoaan tällaiselle kerjuumatkalle. Mutta hänelle ei ehkä olisi annettu, -- siksi täytyi yrittää -- --

Liisa puri hammasta ja kädet painuivat toisiinsa tuskallisesti kuin kouristuksessa.

Elna oli luvannut antaa minkä ikinä vain irti sai. Mutta hänelläkin sattui olemaan vähän. Jollei kaikki yhteensä riittäisi kipeimpään tarpeeseen, oli vielä turvauduttava siihen viimeiseen, kaikkein enimmin kirvelevään keinoon. Se tuntui tosin eräässä suhteessa aivan kuin oikeuden mukaiselta. Siinä kohdassa Liisa olisi voinut olla vaatimassa. Raha oli mitätöntä sen rinnalla, mitä häneltä oli riistetty. Ja sittenkin!

Mutta jos hän sen kautta saisi Oskarin vapautetuksi taakasta, olisihan hänen edellisetkin kärsimyksensä sillälailla eräällä, joskin katkeralla tavalla kääntyneet Oskarille ja siten hänelle itselleenkin hyväksi. Ja täytyihän siitä silloin tavallaan olla kiitollinen.

Liisa pyyhki kylmällä kädellä hikistä otsaansa, silmät painuivat väsyneinä umpeen ja sisimmässä tuntui taas syvä, polttavan näännyttävä jano.

6.

Oskar oli Liisaa vastassa asemalla tämän palatessa. Hän pelästyi Liisan väsynyttä ilmeitä, mutta tämä vältti miehensä huolestunutta tiedustelua iloisella: -- Minulla on paljon hyvää sinulle. -- Kuinka lapset voivat? kysyi hän sitten heidän pyrkiessä tungoksesta aseman edustalla.

-- Muut hyvin, mutta Oskar on ollut väsynyt ja yskässä. Minä en antanut hänen mennä kouluun tänään.

Liisa joudutti huomaamattaan askeleitaan, käänsi asemalta syrjäkadulle ja rupesi siellä kertomaan Oskarille matkastaan. Hänellä oli muassaan kaksitoistatuhatta.

-- Kaksitoistatuhatta! -- Oskar hätkähti. Liisa kuuli äänestä, ettei hän enää jaksanut iloita.

-- Se on paljon ja se on vähän, -- sanoi hän väsyneesti. -- Sinun tekosi on joka tapauksessa sitä mitä se on. -- Hän puristi vaimonsa kättä.