Part 12

-- Jere on jo viidenkymmenen ja minä lähentelen sitä. Hän ei ole ottanut toista, kuka tietää, miksi. Nyt hän on vanha ja sairas. Eräs sisar on tullut häntä hoitamaan, ja se on häijy ihminen. Jos nyt menemme naimisiin, pääsee Jere hänestä, muuten ei.

Äiti sulki portin ja he astuivat äänettöminä illan hämyyn verhottuun huoneeseen.

-- Äiti, tulkaa, kutsui Liisa hetken perästä. Hän oli tehnyt äidille tilan omaan huoneeseensa.

-- Tässäkö sinä nukut? Ja tuolla miehesi? Liisa nyökkäsi.

-- Sinulla on hyvä mies. Tiedä se.

-- Minä tiedän, ja sekin syyttää.

-- Älä sure. Kyllä kaikki vielä selviää. Silloinkin kun asiat ovat raskaimmillaan, voi ihminen tehdä oikein. Ja se auttaa.

Äidin käsi etsi haparoiden Liisan kättä, avuttoman kömpelösti kuin hyväilyyn tottumaton.

-- Kiitos äiti. Ja nukkukaa hyvin.

Ovi lisahti lukkoon. Kukin jäi yksin ajatuksineen. Sisähuoneesta pian kuuluvasta raskaasta hengityksestä tiesi Liisa äidin nukkuneen maalaisihmisen ja vanhan, talttuneen taidolla vapautuen ahdistavista ajatuksista.

Kuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön valkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen ja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.

Liisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti aikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja lapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen eteensä.

"Ajattelin sinua ja sinun parastasi", "rohkean luonnonkin sait", ja "kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein". -- Kaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen hänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.

Ja kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen rinnallaan. -- "Märchen Elisabet", sanoi hän kumartuen rakastettunsa puoleen, -- elämä on minulle arvoton ilman sinua.

-- Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti äiti. -- Sinä synnyit herraslapseksi.

Hän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa sisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi hän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä sisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.

-- Bernt -- pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, -- Bernt.

Hänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle puolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.

Kuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen näiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä, jonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi, että Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa puuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.

Liisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei muistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja yhä eteenpäin.

Päivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.

Lähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.

Ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto vain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja väreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.

Liisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta välkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.

Jotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan aallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja Egyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin kotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja ihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.

Kotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta -- jos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin -- itselleen ja muille helpotukseksi.

Nouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla monistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.

Jos voisi -- jos saisi?

Hän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta levon ikävää.

-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.

Sanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut voima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli viimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta vastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin hakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.

* * * * *

Aurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä kodin pihamaalle.

Makuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli vedetty suojaksi.

Oskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen kotiin saapuessaan, -- jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta sisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.

Hän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.

Oskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä näytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen, päätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.

Tuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein sujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva, aherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista -- ei alemmalla, vaan korkeammalla portaalla.

-- Minun täytyy kertoa hänelle kaikki -- nyt heti -- ja sitten -- sitten alamme uudelleen -- lapsen tähden.

Liisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian kuin mahdollista.

-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein, sanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli tuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen tuntui käyvän ylivoimaiseksi.

* * * * *

Omituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti haparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.

Hän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten tapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen sairaalassa.

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja valoisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.

Hän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut silmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen vieressä.

-- Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?

Poika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti raskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita teitä kuin äiti ja hän itse.

Tuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä kuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei oikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.

Samassa hän kuitenkin muisti -- --

-- Mieheni, sanoi hän heikosti katseen harhaillessa huonetta pitkin.

-- Rakkaani, -- Oskar kumartui hänen puoleensa. Heidän katseensa yhtyivät kohdistettuina lapseen.

-- Minä tahdoin sanoa sinulle paljon, -- silloin kun tulin -- -- puheli Liisa, miehen käsi omassaan.

-- Älä, älä -- esteli Oskar hätääntyen.

-- En paljon, sen yhden -- sen tärkeimmän vaan. Hääpäivänäni minä en tietänyt mitä tein. Mutta nyt vihkiydyn sinulle uudelleen -- tietoisemmin ja rehellisemmin -- kodille ja sinulle.

LEIVÄN PUOLESTA

1.

Oskar Malm istui työpöytänsä ääressä edessään kokonainen, kasa laskuja ja tilikirjoja. Hän kirjoitteli, laski ja vertaili. Joskus kohosi hänen katseensa hetkeksi numeroista. Se harhaili silloin hapuillen huoneen perälle, jossa Liisa paraikaa pani lapset nukkumaan.

Kerran pysähtyi katse sinne pitkäksi aikaa. Oli sillä Liisalla ihmeellinen kyky pitää lapset hiljaa ja rauhallisina aina hänen tehdessä töitään! Kaisu, pienin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, saattoi joskus yltyä äänekkääksi isänkin ollessa kotona. Mutta hänet Liisa aina hyvissä ajoin toimitti nukkumaan. Hänen olemassaolonsa ei siitä syystä muistunut mieleenkään sinä aikana, jolloin tilikirjat ja laskut vaativat enimmän huomiota. Eikä toisistakaan ollut paljon tietoa. Pikku Oskar oli luonnostaankin hiljainen, raskasmielinen itsekseenkyyhöttäjä. Häntä ei tarvinnut varoitella. Mutta pikku tytöt, jotka olivat iloisia ja heleä-äänisiä ihmisenalkuja, olivat sittenkin saaneet kuin veriin sen käsityksen, että isän tehdessä töitä täytyi olla hiljaa kuin hiiret.

Olikohan toista vähissä varoissa elävää, lapsirikasta perhettä, missä perheen isällä olojen ahtaudesta huolimatta oli näinkin mukavaa?

Malmin suun ympärille ilmaantui katkerapiirteiset uurteet. Hänen katseensa painui takaisin papereihin ja käsi kuljetti hermostuneen kiireisesti.

-- Saatte heittää lentosuukon isälle, -- puheli Liisa käärien peitteet pikku tyttöjen ympärille -- ja sitten olette hiljaa.

-- Isä, -- isä. -- Kaksi innokkaasti viskattua lentosuukkoa lennähti isälle saaden kaksi samanlaista vastaukseksi. Mutta Liisa näki miehensä huulien vavahtavan ja hänen sisintään viilsi. -- Hyvää yötä, -- sanoi hän hätäisesti, pyyhkäisi hiukset pikku tyttöjen silmiltä ja asettui sitten vapaana olevalle ruokapöydälle levitettyjen, korjattavien vihkojen ääreen.

Työ joutui. Korjattavien vihkojen kasa pieneni pienenemistään. Liisa oli oppinut pitämään kiirettä.

Kesken työn hän äkkiä tunsi miten näkymätön voima veti hänen katseensa lasten vuoteisiin. Mutta hän taisteli vastaan. Hän oli päättänyt suorittaa työnsä loppuun, eikä enää ollut kuin muutama vihko korjaamatta.

-- Äiti, tuli silloin hiljaa ja rukoilevasti huoneen perältä.

Liisa nousi heti paikalla. -- Äidin poju, miksi sinä et nuku, hän kysyi asettuessaan vuoteen laidalle.

-- Ei nukuta, äiti.

-- Koettaisit panna silmäsi kiinni. Minä pidän sinua kädestä ja lasken: yks, kaks, yks, kaks. Nyt ei lauleta, kun isällä on paljon työtä.

-- Äiti, minä ajattelen. Opettaja koulussa sanoi, että minä ajattelen hitaasti.

Liisa nielaisi pariin kertaan. Sitten hän sanoi päättävästi: -- Tähän aikaan päivästä sinä et saa ajatella et hitaasti etkä sukkelaan. Sinun täytyy koettaa nukkua.

Poika totteli paikalla. Mutta hetken kuluttua aukenivat silmäluomet uudelleen. -- Äiti, minkätähden minä en koskaan tahdo leikkiä niinkuin muut?

-- Ehkä sen tähden että sinä ajattelet. Siihen menee aikaa. -- Liisa hymyili, vaikka se kävi väkinäisesti.

-- Äiti, mutta minun ei tee mieli nauraakaan. Tänään kun minä olin kirjakaupassa ostamassa paperia, sanoi eräs vieras rouva nuorelle neidille: -- Hän on toisenlainen kuin muut. Ja he katsoivat molemmat minuun.

Liisa yhä hymyili. Hän oli oppinut tekemään sitä sydämen itkiessäkin. -- Pane nyt silmät kiinni ja ole ihan hiljaa niin kerron sinulle jotain.

Ääni oli hyväilevä ja käsi siveli pehmeästi pojan otsaa. -- Kaukana, kaukana täältä, hän alkoi, -- kauniissa ihmemaassa, jossa äitikään ei ole käynyt muuta kuin joskus unessa, on suuri, ihana puutarha. Siellä kasvaa ihmeellisiä puita ja kukkia ja siellä suuret hopeanhohtavat perhoset lentelevät kukasta toiseen. Mutta ne eivät ole mitään tavallisia perhosia. Ne ovat pieniä ihmislapsia, jotka siellä odottavat käskyä syntyä tänne maailmaan. Kaikki perhoset ovat erilaisia. Jokaisella on oma omituinen muotonsa ja luontonsa. Toiset puuhailevat, pitävät kiirettä ja ovat aina iloisia. Toiset istua nutustelevat saman kukan latvassa, keinuvat siinä hiljaa, katselevat ympärilleen suurin ihmettelevin silmin ja ajattelevat paljon. Mutta loistavat päivänsäteet karehtivat kaikkien ympärillä. Ja kun hiljaa itsekseen istuskeleva pikku perhonen suurin surullisin silmin katselee maailmaa, suutelee auringon säde häntä ja kuiskaa: -- Ei se tee mitään, vaikka et olekaan sellainen kuin muut. Mikään muu ei ole tärkeää maailmassa kuin että me tahdomme tulla hyviksi.

Liisa vaikeni ja kumartui lähemmä poikaa nähdäkseen oliko tämä nukkunut. -- Äiti, suutele minua, tuli silloin vuoteesta hiljaa.

Lujalla tahdon ponnistuksella sai Liisa kyyneleensä painumaan. Harvoin ne enää pyrkivät esille, mutta tällä kertaa ne tulivat yhtä yllättävinä kuin lapsen pyyntö.

Hän kumartui lähemmä, suuteli poikaa ja jäi sitten lapsen käsi omassaan istumaan vuoteen laidalle. Vasta kun hän tasaisesta hengityksestä kuuli pikku Oskarin nukkuneeksi, nousi hän ja asettui uudelleen työhönsä.

Vihot olivat poissa, hän oli valmistautunut seuraavan päivän tunteihin ja asettanut leipää, maitoa ja vähän suolakalaa pöytään, kun kello löi 11.

-- Oskar, etkö sinä malta syödä? -- Liisa läheni miehensä työpöytää. -- Malm tuijotti hetken häneen, kynää pitelevä käsi painui raskaasti tuolinkaiteelle ja kulmakarvat vetäytyivät niin lähelle toisiaan, että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. Sitten häneltä pääsi nauru.

-- Syömään? Minkätähden minun pitäisi syödä, kun en voi hankkia leipää teille?

-- Eikö valkene?

-- Pimenee.

-- Onko se mahdollista? Kymmenvuotisen ankaran työn ja ponnistuksen jälkeen? Kaikki tietävät miten olet tehnyt työtä.

-- Minulla ei ole kykyä.

Liisa ei kohta vastannut. -- Kohtalo on ollut kova sinulle, hän viimein sanoi.

Malm nousi, työnsi tilikirjat syrjään ja painui tuolille, jonka Liisa hänelle työnsi. -- On kohtalo toisille monesti kovempikin. Eihän meillä ole ollut mitään erinomaisia vaikeuksia.

-- Sinä olet auttanut muita.

-- Siitä on jo aikoja. Silloin minä vielä kuvittelin voivani auttaa sekä itseäni että toisia. En silloin vielä osannut epäillä ihmisten rehellistä halua maksaa takaisin. Enkä tiedä osannenko vieläkään.

Liisan käsi puristui nyrkkiin. Hän ajatteli ei ainoastaan tunnottomia luoton pyytäjiä, vaan ensi sijassa Rölleriä, joka entisenä esimiehenä teki kaikkensa vahingoittaakseen Oskaria. Hunajaista makeutta oli hänellä kielellään eikä hän puhuessaan entisestä konttorististaan kyllin osannut häntä kiitellä, mutta samalla hänen kaikki tekonsa tähtäsivät uuden kilpailijan kukistamiseen ja alaspainamiseen.

Oskar näytti aavistavan vaimonsa ajatusjuoksun suunnan. -- Salakähmäistä panettelua jaksaisi vielä sietää, sanoi hän. -- Mutta Röller on taaskin alentanut hintojaan. Hänelle tietää se hiukan pienempää lisäystä hänen pääomaansa. Perhe elää koroilla. Liike pitää itse itsensä pystyssä. Hänellä on varaa alentaa, minulla ei. Minun pitää voitosta saada elatuksemme, velkojeni korot ja varoja liikkeen jatkamiseen.

Malmilta pääsi nauru, -- katkonainen, terävä, epätoivoinen.

-- Oskar, älä naura noin. Sitä ei jaksa kuulla.

-- Vararikko on ovella.

-- Pääseehän siitä uudelleen alkuun. Rahat ovat kaikeksi onneksi rikkaiden.

-- Sinä, Liisa, sanot noin! -- Se purkaantui kuin hätähuuto. Sillä mitä todistivat tuollaiset sanat Liisan luontoisen ihmisen suusta, ellei taloudellisen ahdinkotilan siveellisesti rappeuttavaa vaikutusta.

-- Kun minä tiedän miten rehellisesti me olemme ponnistelleet. Me olemme sekä lapsilta että itseltämme kieltäneet kaiken mistä kieltäytyä voi.

-- Ja turhan tähden. Se on nyt selvinnyt minulle.

Silloin virisi sisäinen voima uudelleen Liisassa kuin painon alta ponnahtava jänne. - Emme turhan tähden, sanoi hän päättävästi. -- Rehelliset ponnistuksemme estävät meitä kantamasta kalvavaa omaatuntoa. Ja totta kai lapsemme vielä kerran saavat jotain hyvää siitä, ettemme kevytmielisesti ole nauttineet toisten antamilla varoilla. Jos rangaistus ja paha periytyvät, miksi ei hyväkin?

Malmin painunut pää kohosi. Hän ojensi kätensä pöydän poikki, mutta se pysähtyi kuin toivottoman väsyneenä pöydän toiselle reunalle. Liisa tarttui siihen ja puristi sitä hetken lujasti. -- Älä jättäydy toivottomaksi. "En minä yksin ole aasi, joka säkkiä kannan", sanoi minulle muuan köyhä vaimo. Monet ovat viime hetkessä päässeet voitolle.

Malm katsoi kysyvästi vaimoonsa -- Mamma, pääsi häneltä. Mutta Liisa pudisti päätään. Katkera piirre uurtui hänenkin suupieliinsä. Hän ei voinut olla muistamatta niitä monia kertoja, jolloin hänellä oli teetetty kaikenmoisia korjauksia talon hyväksi siihen laskuun, että talo kaikkineen oli joutuva hänelle. Hän muisti miten vastenmielisesti kodin ovet avattiin Amalia-tädille ja miten hankauksia täynnä sisarten yhdyselämä pitkin matkaa oli ollut. Sitten täytyi ajatella nykyistä tilannetta, omaa ja Oskarin, kasvatusäidin ja täti Amalian asemaa.

Kuinka suunnattomasti Oskarin ja hänen olonsa voisivat muuttua, jos...

Hän nousi. -- Meidän täytyy panna levolle. Huomenna on uusi, voimia kysyvä päivä, hän sanoi.

2.

Rouva Emma Sars makasi leveässä mahonkisängyssään. Hänen silmänsä olivat painuneet syviin kuoppiin, vahankeltainen iho oli pingoittunut sileäksi kuin luuta myöten ja terävä kielenkärki pistäytyi tuontuostakin pyyhkäisemään ohuita, halkeilevan kuivia huulia.

-- Amalia, annahan marjavettä. Amalia tulla kompuroi keppinsä varassa.

-- Voi, voi kuinka sinä nyt jaksat? Minun on niin vaikea olla kun näen sinun kärsivän. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut helläluontoinen. Ja oma sisar vielä! Näin minä aivan sairastin siinä sivussa, kun Albrecht makasi viimeisillään.

Sisar Emma ei vastannut. Hän hörppäsi ahneesti puolukkavettä, painui sitten takaisin pielukselle, ja jäi ajattelemaan Albrecht-vainajaa.

Mitähän hänkin mahtoi ajatella silloin kun tiesi, että oli edessä se matka, joka on jokaisen varmasti tehtävä. Tuntuiko ehkä kaamealta, ettei sille matkalle kukaan voinut lähteä saattomieheksi, että täytyi mennä yksin, aivan yksin, tulipa mikä hyvänsä eteen. Ei voinut edes ottaa jotain omastaan mukaan. Sekin olisi jo ollut kuin rattoisampaa. Mutta ei niin mitään.

Albrechtilla ei nyt muuten ollutkaan sitä mitä ottaa mukaansa, -- hänen vanhaa huiluaan lukuunottamatta, joka hänellä täällä aina piti olla matkassa menipä minne hyvänsä. Sen hän tietysti olisi tahtonut ottaa haudan toisellekin puolelle. Mutta eipähän saanut, ei sitäkään.

Vanhasta rouvasta tuntui oikein hyvältä. Eipähän Albrecht kun ei muutkaan, ei nekään, joilla olisi ollut enemmän otettavaa kuin vanha pelivärkki.

Emma Sars huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.

-- Ottaisitko sinä taas juotavaa, kuuli hän Amalian tiedustelevan. Mutta hän ei vastannut Amalia harmitti häntä. Oli ruvennut viime aikoina niin imeläksi ja rakkaaksi ihan kuin iloissaan siitä, että hän se nyt tänne jääkin. Nuoremman etuoikeudella on hänellä vielä vuosia jälellä ja nyt hän niistä voi oikein nauttia, kun saa sen perinnönkin.

Sisar Emman sisin nousi äkilliseen ja vihaiseen vastarintaan. Mitä oikeutta ja järkeä oli siinä, että ihmisen täytyi kerätä ja hankkia, huolehtia ja säästää eikä sitten kuitenkaan saa mitään omastaan mukaansa? Täytyy vaan jättää muille ja tietää, että pitelevät rahoja, joita toinen ikänsä on hellinyt ja säästänyt, pitävät miten levänsä, eikä sille itse enää voi mitään.

-- Amalia, onko Liisa käynyt, -- kysyi hän äkkiä.

Amalia kiiruhti luo, tarjosi puolukkavettä ja rupesi päivittelemään Liisan käymättömyyttä.

Äiti kuolemantaudissa eikä käy useammin katsomassa. Ja kun tulee, tulee aina sen kiireen kanssa eikä osaa puhua muusta kuin rahapulasta ja ahdingosta.

-- Puhuuko hän siitä? -- Vanha rouva koetti kohoutua vuoteessa ja näytti hetkeksi kuin piristyvän.

-- Eikö ole puhunut sinulle? -- Hyvähän se. Mutta minulle hän aina valittelee.

Amalian kielellä pyöri sana testamentista. Mutta hän ei uskaltanut. Emma oli aina ollut sen luontoinen, että liian selvään sanottu sana saattoi viedä kaikki nurin.

-- Tahtoisitko sinä ehkä pappia, ehdotteli Amalia hetken kuluttua. -- Minä koputan seinään, niin kyllä Salmiska tulee. Minä tekisin vaikka mitä, että helpottaisi.

-- Ole sitten vaiti ja anna minunkin olla. -- Emma kääntyi seinään päin. Hän näytti tahtovan nukkua. -- Mutta sano, jos Liisa tulee, lisäsi hän hetken perästä.

Amalia kompuroi närkästyneenä takaisin keittiöön ja asettui siellä omalle omituiselle toppatuolilleen. Se oli matala, pehmeä ja sen mallinen, että se erityisen hyvin sopi hänen kipeälle säärelleen. Liisa oli sen valmistanut ja lahjoittanut ennen naimisiin menoaan. "Säryn lievikkeeksi", niinkuin hän silloin oli sanonut. Ja lievikkeeksi se monesti oli ollutkin. Mutta eihän sitä silti päässyt eroon kaikenmoisista kiusallisista ajatuksista, joita elämä eteen työnsi. Maailman meno oli niin kavalaa ja juonikasta, ettei siltä koskaan rauhaa saanut. Ei voinut milloinkaan olla varma siitä, mille, puolelle sen suoma onni otti kallistuakseen. Monesti kun luuli sen suoraa päätä lähenevän, käänsikin se äkkiä selkänsä. Sitä oli Amalia kokenut pitkin ikäänsä. Ja juuri sellaisilta näyttivät asiat nytkin.

Tuskin se testamentti-asiakaan tulisi varmalle kantille ennen kuin Emma oli haudassa ja kaikki hänen paperinsa olivat visusti tutkittu. Emma oli taas niin ruvennut puhumaan Liisasta ja kaipaamaan häntä. Eikä sitä tietänyt mistä juuresta nekin ajatukset nousivat ja mihin saattoivat johtaa.

Ehkä Amalian omat sanat Liisan rahantarpeesta olivat tukeneet näitä ajatuksia. Liisa oli oikeastaan juuri sellainen, josta Emma piti. Emma oli kai aina pitänyt hänestä enemmän kuin tahtoi näyttää ja tunnustaa. Monestihan hän myöskin oli sanonut suoraan, että Liisalle hän kerran antaa kaikki. Mutta kun se Liisan mies nyt sattui olemaan sellainen, jota ei Emma suvainnut, ei sittenkään ollut luultavaa, että Emma voisi jättää rakkaita rahojaan sellaisiin käsiin.

Ensi aikoina häitten jälkeen oli kyllä näyttänyt huolestuttavalta. Silloin Emma oli ollut kaikinpuolin tyytyväinen sekä Oskariin että Liisaan. Ja kun he joutuivat ahdinkoon, oli Amaliaa jo peloittanut, että Emma rupeaisi avustamaan. Mutta eipähän kuitenkaan. Pysyi luonnossaan ja sanoi tahtovansa nähdä miten nuoret selviytyisivät. Eivätkä näyttäneet selviytyvän. Sehän se sai tuulen kääntymään.

Amalia pyyhkäisi silmiään. Emma ei yleensä pitänyt sellaisista, joille onni oli vastainen. Se oli näkynyt selvästi Albrechtinkin asioissa. Konkurssit, ihmisten epäsuosio ja sensemmoinen oli Emmasta aina saamattomuuden merkki. Eikä hän sietänyt saamattomia ihmisiä.

Amalia huojuttelihe hetken edes ja takaisin tuolissaan.

Albrechtin saamattomuus --, joksi Emma suvaitsi kutsua sitä, -- oli kuitenkin jotain aivan toista kuin muiden. Albrecht oli ollut taiteilija. Mutta mitä oli Oskar Malm?

Ovelta kuului kopinaa. Liisa oli varmaan tulossa. Olihan hän joka päivä kuitenkin pistäytynyt, vaikka viime aikoina oli sattunut tulemaan aina Emman nukkuessa.

-- Onko se Liisa, -- kuului vanhan rouvan huoneesta.

Amalia raotti ovea. Hänen kielensä liikahti kuin kiukun sätkäyttämänä. -- Eihän hän vielä ole kerinnyt ovesta sisään. -- Kyllä minä heti tuon tänne, -- tuli sitten lauhkeammin.

-- Vai on mamma niin odotellut? -- Liisa kiskaisi päällysvaatteet yltään. Hän muisti Oskarin asioita, tuntejaan ja lapsia, eikä silti voinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ennen ollut kerinnyt tulla.

-- Teillä taitaa se elämä taas olla hyvin ahdasta, -- Amalia arvaili.

-- Eihän se väljääkään, Liisa oli jo menossa sairaan luo.

-- Mamma, päivää. -- Hän piteli vanhan rouvan kättä omassaan kauan ja hartaudella. Muutos sairaan tilassa oli huomattava. Yhdessäolon hetket olivat luetut. Hän näki sen selvästi. Ja hän tunsi samalla, että kaikki ajallinen -- koskipa se niinkin tuiki tarpeellista kuin jokapäiväistä leipää -- sittenkin oli vähäistä sen hetken tullessa, jolloin ihmisen oli siirryttävä suureen tuntemattomuuteen.

-- Taidat olla hyvin väsynyt? -- Hän kumartui sairaan puoleen puhuen lauhkeasti kuin lapselle.

-- Kyllä minä taas jaksan vähän paremmin. Istu. Mutta lähelle. Eihän sinulla ole kiirettä?

-- Ei -- jos sinä tahdot viipymään.

Amalia raotti samassa ovea. -- Ethän sinä, Emma kulta, vaan rasitu. Minä olen niin levoton.

Vanha rouva ärähti ensin tuskastuneesti. Sitten oli kuin nauru olisi nykäissyt suupieliä. -- Ei sinulla ole syytä, sanoi hän, ja rupesi kuiskaamalla tiedustelemaan mitä Liisalle kuului.