Part 18

-- Niin, niin, -- hän alkoi tehden uuden yrityksen, -- vaimoni oli ollut lievästi sairaana. Hän oli tietämättäni noussut ja tullut huoneeseen, jossa hän kuuli puhetta minun vierashuoneestani. Kun tulin, löysin hänet pyörtyneenä lattialla. Hän houraili herätessään eikä enää hetkeksikään palannut täyteen tajuntaan. Te ymmärrätte -- --

Liisa loi tuiman katseen vanhukseen. Hän tunsi tällä hetkellä suorastaan vihaa tuollaista katuvaa kohtaan, joka ajatteli yksinomaan omaan persoonaansa kohdistuvia kipeitä kokemuksia, ei hetkeksikään toisille tekemäänsä vääryyttä.

Nyt, nyt hän kaikesta huolimatta viskaisi totuuden sanan vanhukselle. Hän kertoisi siitä, mitä hän kerran rakkautensa puolesta yritti, hän sanoisi suoraan: "minä se olin", ehkäpä toinen silloin lopultakin heräisi huomaamaan jotain.

Mutta kun Liisa kohotti päänsä hän hätkähti. Pää käden varassa vanhus istui kokoon lyyhistyneenä tuolissaan ja itki.

Silloin kuului hiekkakäytävältä kiirehtiviä askeleita ja iloisen helisevä nauru, joka silmänräpäyksessä nosti Liisan pystyyn.

-- Äiti, äiti, täällä me nyt olemme! - Maija-Liisa kieputti äitiään hiekkakäytävää pitkin, suositteli miehelleen pikaista uimaan lähtöä ja kääntyi itse äidin kanssa tämän huoneeseen.

Siellä täytyi taas tanssittaa äitiä lattiata pitkin, nauraa, laulaa ja kertoilla vuoroon.

Heillä oli tietysti ollut äärettömän hauskaa. Ja se äidin kotisaari oli niin kaunis, että sitä kannatti käydä katsomassa, vaikkei siellä olisikaan ollut mitään muuta nähtävänä tai kuultavana. Mutta nyt siellä oli ollut paljon muuta lisäksi.

Maija-Liisa herkesi tanssimasta ja painui sohvannurkkaan. Sitten hän oikein rupesi kertomaan. Mummua he eivät olleet nähneet. Hän oli kuollut sinä kesänä, jolloin he kaikki olivat kesämatkallaan. Mutta vanha Jere eli vielä. Hän oli sellainen hyvä, hiljainen vanhus, jota kaikki kunnioittivat. Hänellä oli ollut niin paljon hyvää ja kaunista kerrottavana mummusta, -- sekä siitä, miten hyvä tämä oli ollut hänelle heidän naimisensa aikana, että siitä, miten lujaluontoinen ja erikoinen hän jo nuorena oli ollut. Jere oli kertonut senkin, että isäntä siinä talossa, jossa mummu palveli, kauan oli tahtonut mummua vaimokseen ja että hän, joka sitten tuli emännäksi, oli tämän tähden ollut vihamielinen sekä mummulle että tämän pikku tytölle.

Maija-Liisa nousi, tuli äidin luo ja kiersi kätensä äidin kaulaan.

-- Äiti, siellä missä meri soitteli meille voimakkaita säveliään, siellä sinäkin ja sinun lapsuutesi puhui meille. Sinä et ole itse kertonut paljon. Mutta nyt kertoi toinen. Ja minusta se oli niin velvoittavaa meille sinun lapsillesi. Minä tunnen, että tahtoisin kiittää sinua siitä, mitä olit jo silloin pienenä. Sinä pyrit niin lujasti eteenpäin. Ja sitten -- hän painoi päänsä äidin olalle -- tahtoisin kiittää sinua siitäkin, että annoit meille kodin. Sinulla ei itselläsi ollut sitä. Nyt minä tiedän senkin. Ja se on kuitenkin hirveä vääryys, kun pieni viaton lapsi ei saa syntyä hänelle kuuluvassa kodissa.

Liisa ei vastannut. Hän kääntyi ikkunaan päin ja jäi siihen katselemaan selälle, jossa aavat vedet välkkyivät auringon valossa kuin ulappa hänen kotisaarensa edustalla. Hän ajatteli ilotonta lapsuuttaan, -- ehkä ensi kertaa eläessään ilman minkäänmoista katkeruutta. Sehän ei ollut kulunut turhaan, jos se jossain määrin saattoi olla rakentamassa elämänpohjaa hänen lapsilleen ja ehkä lastenkin lapsille.

Sellainen sana kuin Maija-Liisan, oli sekä lohdullinen että eteenpäinauttava. Se loi sovittavaa valoa takanapäin olevalle, ja se kirkasti vielä kuljettavaa tietä.

-- Sinä Maija-Liisa tuot aina iloa äidillesi, -- sanoi hän sydämellisesti. Sitten hän rupesi puhumaan muusta.

Muutaman tunnin kuluttua vilkutti hän ikkunastaan hyvästiä eteenpäin pyöräileville nuorille.

Hän ei sinä päivänä enää tavannut muita, ja kun hän seuraavana aamuna tiedusteli vanhan paroonin vointia, lepäsi tämä. Ateriatkin vietiin paroonin omaan huoneeseen. Siten koko päivä kului heidän tapaamatta toisiaan. Ja Liisa oli tästä hyvillään. Hän oli heidän viime keskustelunsa perustuksella tuntenut itsensä omituisesti syrjään sysätyksi tuon vanhuksen elämästä, jossa hän mielestään kuitenkin oli oikeutettu eräänlaiseen asemaan.

Se mitä Berntin vanhemmat olivat tehneet sekä hänelle että omalle pojalleen, ei kai ollut niin vähäarvoista, ettei sitä kannattanut ajatella silloinkaan, kun vanha mies nähtävästi teki jonkunlaista lopputiliä elämästään?

Tai oliko ylhäissyntyisen ja ulkonaisesti arvotonta alkujuurta olevan katsantokannat niin perin erilaiset, etteivät he vanhoina ja kypsyneinäkään voineet käsittää toinen toisiaan? Jos juopa todella saattoi olla näin ylipääsemättömän syvä, oli parasta, että kukin eli omassa maailmassaan. Vanha parooni ajatelkoon vaimonsa ja omia asioitaan. Hänen on hyvä tehdä niin. Liisalla on Maija-Liisan hyvät tuomiset ja lastensa tulevaisuus, jota ajatella.

Mutta seuraavana päivänä Liisan kirjoittaessa kirjettä nuorimmilleen, tultiin häntä kutsumaan vanhan paroonin luokse.

Tämä makasi leposohvallaan ja käsi, joka ojentui Liisalle, vapisi entistä enemmän.

-- Anteeksi että vaivasin, -- mutta tahdoin niin mielelläni tavata teitä, eivätkä voimat riittäneet tuomaan minua pitemmälle kuin tänne. -- Silmä mittaili merkitsevästi vuoteen ja leposohvan väliä.

-- Te olette sairas. -- Liisa asettui läheiselle tuolille, otti vanhuksen käden omaansa ja tunsi, miten tämän avuton tila rupesi sulattamaan routaa hänen rinnassaan.

Parooni pudisteli päätään. -- En sairaskaan. Mutta voimat vähenevät kummasti. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Se oli erehdys. Enkä nyt jaksa ajatella poismatkustamista.

-- Poikanne tarkoitti parastanne ehdottaessaan tätä. -- Liisa ei saanut sanotuksi Berntiä nimeltä.

Parooni nyökkäsi. -- Ettekö kutsu toisianne nimeltä? -- kysyi hän sitten äkkiä.

-- Ei mikään ole oikeuttanut meitä siihen toisten seurassa.

-- Te olette ylpeä nainen. Eikö teillä ole ainoatakaan hyvää sanaa minulle?

-- Eräänlaista ylpeyttä ihminen ei kadu. Muuta hyvää en tähän voi lisätä kuin sen etten sano tätä loukkautuneena vaan vakaumuksesta.

Parooni makasi hetken puhumattomana. Liisa näki muutaman kyyneleen hitaasti vierivän hänen poskipäitään pitkin.

-- Näittekö sattumalta, menikö Berntille kirje? -- tuli viimein.

-- Ruokasalin pöydällä luulen nähneeni hänelle osoitetun kirjeen.

Vanhus ilostui huomattavasti, käänsi puheen yleisiin asioihin ja näytti hetkeksi virkistyvän. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Sitten hän vaipui takaisin aikaisempaan voimattomuuteensa. Liisa teki sen johdosta lähtöä.

-- Tuletteko takaisin huomenna? -- Hän piteli Liisan kättä omassaan odottaessaan vastausta.

-- Mielelläni, jos tahdotte.

-- Päiväni -- ehkä tuntini ovat luetut, -- tuli odottamatta. -- Jollei se ole teille vastenmielistä, tuntuisi hyvältä usein nähdä teitä täällä.

Liisa ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Ensiksikin hän asettui kirjoittamaan Berntille. Hän tunsi velvollisuudekseen ilmoittaa, miten heikoksi vanha parooni oli käynyt. Ja kun kirje oli valmis, valvottivat ajatukset.

Hän tiesi pian seisovansa kuolinvuoteen ääressä. Hän ei tahtonut lähestyä sitä ilman täydellistä anteeksiantoa sydämessään.

Kerran valoisana kesäyönä muisti hän taistelleensa irtautuakseen suuren rakkauden häntä kahlehtivasta voimasta. Nyt hän taisteli voidakseen antaa sekä sen että lukemattomien muiden päivien ja öiden tuskat anteeksi niiden aiheuttajalle.

Kun hän astui vanhan paroonin huoneeseen, oli hänen kasvoillaan voiton saaneen tyyneyttä.

Kiitollinen katse toivotti hänet jo kynnyksellä tervetulleeksi.

-- Yö ei ole ollut pitkä. -- Tutiseva käsi puristi Liisan kättä. -- Kun suuri majanmuutto on ovella, on paljon ajateltavaa ja selvitettävää.

Liisa korjasi sairaan pielusta, laski hänen jaloilleen lämpimän lisäpeitteen ja asettui sitten, tehtyään pienet palveluksensa, vuoteen vieressä olevaan tuoliin.

-- Mitä te ajattelette anteeksiannosta? -- kysyi sairas äkkiä.

Liisa ei kohta vastannut. Hän ajatteli omaa yöllistä kokemustaan. Hän tunsi, että anteeksi antanut myöskin on saanut kokea jotain anteeksisaamisen ihanuudesta.

-- Minä uskon, -- sanoi hän hiljaa ja hartaudella, -- että me siinä, missä emme itse voi nähdä mitään erehdystemme sovittamiseksi, saamme syyllisyystaakasta vapauttavaa anteeksiantoa. Ja kun saamme sen Häneltä, joka yksin oli syytön, hyvä ja puhdas, ei se ole mikään erheittemme peite, vaan sisäistä voimaa uhkuva sanoma, joka vie meidät valoon ja vapauteen Isän kasvojen eteen.

-- Isä, -- toisti vanhus hiljaa, -- se on niin kaunis sana -- isä, -- vaikka -- -- -- Huulet alkoivat väristä ja leuka nytkähteli kuin itkussa.

Liisa tarttui lähellä olevaan vesilasiin, pani kätensä vapisevan pään alle ja tarjosi juomista. Sitten hän laski valkoisen pään hellävaroin takaisin pielukselle ja jäi äänettömänä istumaan jonkinmoiseen horrostilaan vaipuvan viereen.

Oli kulunut ehkä noin tunti, kun hän nousi hiljaa ja huomaamatta poistuakseen. Mutta kohta, kun hän liikahti, avasi parooni silmänsä. Katse näytti pyytävän.

-- Voinko ehkä tehdä jotain puolestanne? Se olisi ilo minulle. -- Liisa tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että sydämestään saattoi vakuuttaa tätä.

Parooni avasi pari kertaa huulensa. -- Minä tahtoisin sanoa jotain, tuli heikosti ja vaivalla, -- mutta pelkään, että käsitätte minua väärin. -- Se -- se -- mitä te sanoitte velaksi -- on kaikesta huolimatta painanut teitä, -- niinhän?

-- Hyvä parooni, -- älkää nyt ajatelko sitä, -- rukoili Liisa kaikkein pehmeimmällä äänellään.

Vanhus avasi silmänsä ja katsoi Liisaan läpitunkevaksi terästyvällä katseella. -- Minä tiedän, että olette suora, sanoi hän.

-- Se oli ja on ollut vaikeata. En voi kieltää sitä. Mutta en koskaan ole sitä katunut. Ensiksi siksi, että tein sen keventääkseni mieheni ylivoimaisen raskasta taakkaa ja -- teidän ystävällisyytennekin --.

-- Te luulitte, että sillä tahdoin ostaa anteeksiantoa Berntin suhteen?

Liisa ei vastannut.

-- Mutta minä toivon, että nyt uskotte, kun vakuutan, ettei ollut niin. Ettekä saa panna pahaksi kun sanon: se velka ei ole enää mikään velka. Se on ollut vain etukäteenmaksu siitä, mikä testamenttini kautta joutuu lapsillenne.

Liisan oli mahdoton sanoa mitään. Kiittää hän ei voinut, kysyä hän ei uskaltanut. Rajun sekasortoisina risteilivät ajatukset ja tunteet hänen sisimmässään.

-- Te ette ymmärrä, -- mutta minä en jaksa, -- en saa sanotuksi. -- Sanokaa vain annatteko anteeksi? -- Parooni puhui hiljaa ja sopertavasti.

Liisa kumartui hänen puoleensa. -- Kaiken koko sydämestäni, -- sanoi hän asettuen uudelleen vuoteen viereen.

Siihen katkesi puhelu. Vanhus vaipui taas horroksentapaiseen uneen.

Illalla sairaan nukkuessa ja hoitajattaren istuessa hänen vieressään Liisa vihdoinkin pistäytyi omaan huoneeseensa.

Avatessaan huoneensa oven näki hän kirjeen pöydällä. Hän otaksui sen olevan Maija-Liisalta, mutta ottaessaan sen käteensä hän tunsi Berntin käsialan.

Hän jäi ajattelemaan. Kirje saattoi tuskin olla vastaus hänen omaansa. Sen tulo ihmetytti häntä siitä syystä.

Kuorta murtaessaan näki hän takasivulla lyijykynällä sanat: "Tulemme yöjunalla."

Hän vetäisi kirjeen kuoresta ja luki ensimäiseksi sanat: Märchen Elisabet.

Se vaikutti vastenmielisesti. Hän sysäsi kirjeen luotaan. Ei tehnyt ensinkään mieli jatkaa.

Hän nousi kävelemään edes ja takaisin lattiata pitkin.

Viimein kutsui hän koko sen tinkimättömän luottamuksen, johon Berntin käytös oli häntä velvoittamassa, avukseen. Hän tarttui uudelleen kirjeeseen ja rupesi lukemaan.

Märchen Elisabet.

Näin saan nytkin -- totuttuun ja rakkaaseen tapaan alkaa -- joskaan ei samalla oikeudella kuin ennen, niin kuitenkin yhtä läheisellä ja luonnollisella.

Kirjoitan tämän isän puolesta. Vanhuutensa ja heikkoutensa tähden hän ei ole saanut sanotuksi sinulle sitä, mitä kuitenkin tahtoisi sanoa. Siksi teen minä sen.

Kun vanhempani vastustivat avioliittoamme, tapahtui se alussa siksi, että he katsoivat asiaa vanhan suvun perinnäiseltä kannalta, mutta isäni pitkittyvään vastarintaan oli toinen syy.

Sen sain vasta tänä kesänä tietää. Sinä et nähtävästi ihme kyllä vieläkään tiedä mitään siitä.

Äitisi oli kerran käydessään Helsingissä kuullut huhuna kerrottavan, että sinä ja minä olimme kihloissa. Kun hän ei osannut kirjoittaa ja kun ei itse tahtonut tulla puhumaan asiasta, tuli Jere hänen puolestaan isäni luokse.

Äitini oli silloin juuri sairaana, joskin aivan lievästi. Hän sattui kuulemaan, kun Jere ilmoitti isälle, että sinä olet sisareni ja tämä tiedonanto maksoi äidille hengen.

Isäkin murtui tämän jälkeen, kuten tiedät. He olivat yleensä olleet onnellisia. Tämä oli isäni sanojen mukaan hänen ainoa uskottomuutensa. Ja minä uskon omastakin puolestani, että niin oli.

Tunnen elämäsi syvät ja kipeät kärsimykset. En etsi niille selittäviä enkä sovittavia sanoja. Sellaisia ei löydy.

Muistat, että kerran suuren tuskan hetkenä sanoin sinulle: Märchen Elisabet, minä kiitän ja siunaan sinua lujuudestasi.

Noilla sanoilla oli paljon syvempi sisältö kuin silloin aavistinkaan, -- järkyttävän syvä.

Sinä ratkaisit kokonaan suhteemme luonteen. Se olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi, jos sinä olisit ollut toinen.

Sinä ymmärrät, mitä tämän johdosta tunnen.

Uskon myöskin, ettet käsitä minua väärin sanoessani, että tuntuu hyvältä veljen oikeudella ja rakkaudella tästä puoleen saada huolehtia sinusta ja lapsistasi.

Tapaamme pian.

Bernt.

Liisa laski kirjeen pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.

Valkotukkainen itkuun painunut pää häämöitti hänen silmiensä edessä. Käsittämättömät sanat ja ajatuksen käänteet saivat luonnollisen selityksensä.

Kun hän vihdoin nousi, meni hän suoraapäätä tapaamaan johtajatarta.

Seurusteluhuoneessa istui neiti Saarni kirja kädessään. Hän rupesi kohta tiedustelemaan vanhan paroonin vointia. Se oli arvattavasti huononpuoleista, koska johtajatar vastikään oli puhunut siitä, ettei paroonia hetkeksikään saisi jättää yksin.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa johtajattarelle, että parooni Bernt Silversköld rouvineen saapuu yöjunalla. Heillä pitää olla hevoset vastassa asemalla. -- Liisa aikoi jatkaa matkaa, mutta jäikin paikoilleen aivan kuin odottaen jotain.

-- Neiti Saarni, sanokaa minulle hyvä sana. Minä olen sen tarpeessa.

Pyyntö tuli niin odottamatta ja sellaisena, että vastaus viipyi.

-- Te surette "ulkopuolelle" jäämistänne, -- jatkoi Liisa silloin itse, -- mutta sisäpuolella voi elämä käydä liian rikkaaksi, -- repivän, niin, murtavankin rikkaaksi.

-- Ei, tuli päättävästi, -- se ei käy, ei liian rikkaaksi eikä liian köyhäksi kenellekään meistä. Me saamme juuri sen, jonka avulla parhaiten voimme kasvaa ja kypsyä. -- Hän hymyili kaunista lempeätä hymyään samalla kun tarttui Liisan käteen puristaen sitä.

-- Elämäni toimettomuudessa, jatkoi hän hetken kuluttua katse yhä sydämellisesti kohdistuneena Liisaan, jonka kasvoille suuri mielenliikutus oli luonut kalpeutta, -- muistan usein niitä, jotka ovat pyörteiden keskellä. Minä en tunne heitä. Minä tiedän vain, että heidän joukkonsa on lukematon ja minä olen hengessä hiljaisin rukouksin heidän luonaan.

-- Kiitos. -- Liisa puristi hänen kättään. Sitten hän jatkoi matkaa.

Sulkiessaan portin näki hän vilahdukselta neiti Saarnen. Tämä oli tullut portaille, jossa hän pitkässä vaaleassa kesätakissaan seisoi nojautuneena kaidetta vastaan.

Liisan täytyi ajatella papitarta hiljaisessa uhrilehdossa.

Kuva taulusta, joka hänen omassa elämässään oli merkinnyt niin paljon, nousi hänen eteensä. "Uhrilehtoon" astui kulkija toisensa jälkeen laskeakseen uhrinsa alttarille. Mutta lehdon takaa häämöittivät valkeat muurit, joiden eristetyssä hiljaisuudessa polvilleen painuneet olennot hiljaisin rukouksin kannattivat kamppailevia.

Liisa kääntyi astumaan kuusimetsään painuvaa polkua.

Kello oli jo yli 10. Tiet olivat tyhjinä. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin tällöin vain kilahti kello laidunmailta.

Päivä oli ollut helteinen ja auringonlasku komea. Tulisena kiekkona painuneen päivän jälkihehkuna näkyi vielä taivaalla kapeita, kirkkaanpunaisia viiruja.

Niissä oli kesäisen illan rauhantäyttä kirkkautta kajastuksena kadonneen päivän helteestä.

Liisa kierteli kiertelemistään polkuja pitkin, tietämättä oikeastaan minne hän meni tai mitä hän ajatteli.

Milloin oli äiti mielessä, milloin Bernt, milloin oman sydämen kipeimmät kärsimykset.

Sitten tulivat lapset mieleen ja heistä tulevaisuuden ihmeellisesti keventynyt taakka.

Mutta silloin hänessä nousi jotain. Oliko se jo lapsuudessa tueksi ja suojaksi otettu ylpeys vai oliko se välitön oikeaan johtava tunne? Hän ei itsekään voinut vastata kysymykseen. Mutta hän muisti, mikä erinomainen joskin kova kasvattaja köyhyys on nuorille, yritteleville ihmislapsille. Miksi riistäisi hän omilta lapsiltaan sen siunauksen? Eikö heille olisi tukea tarpeeksi tietoisuudesta, että heillä hädän tullen oli mistä ottaa, jos se kävi välttämättömäksi? Oikeastaan nuo rahat aivan kuin kuuluivat toisille, lähinnä niille kodin suojaa vaille jääneille, joilla ei ollut mitään.

Hän vavahti ilosta.

Saisiko hänkin ehkä kerran antaa, ei vain pyytää? Saisiko hän oman elämänsä kärsimyksien kautta olla lieventämässä kodittomina syntyneiden kohtaloa?

Liisan katse kääntyi lahdenpoukamaan, jonka yläpuolella olevalla niityllä kepeät usvat väikkyivät.

Hän muisti Oskarin rakastamaa runoa "Drömliv" ja Rydbergin sanoja: "Sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa."

Aika ja iäisyys tuntuivat hänestä ojentavan kättä toisilleen. Hän tunsi olevansa lähellä sekä menneiden että tulevien sukupolvien elämää. Ja yhdyssiteenä, kynnyksenä oli se ihmeellinen kokemus, että hän, isätön, oli löytänyt isänsä.

Hänen sisimpänsä täyttyi suurella hiljaisella ilolla siitä, että hän tätä ennen oli taistellut taistelunsa ja voittanut, niin että hänellä nyt oli valmis, täydellinen anteeksianto isälleen.

Hän kääntyi äkkiä takaisin kartanolle päin ja joudutti askeleitaan.

Sisään tultuaan hän hiljaa hiipi sairashuoneeseen, käski siellä valvovan hoitajan levolle ja asettui itse tämän paikalle.

Yön tunnit kuluivat Liisan tietämättä, kuluivatko ne nopeaan vai hitaasti. Hän istui vain tarkaten pieluksella lepäävää, valkean hiuskiehkuran ympäröimää päätä.

Muutaman kerran nukkuva liikahti, yritteli avata silmänsä, mutta jatkoikin untaan.

Päivän kajastuksessa hän alkoi hengittää levottomasti ja raskaasti. Liisa asettui seisomaan vuoteen viereen siten paremmin voidakseen seurata joka vivahdusta nukkuvan kasvoilla.

Äkkiä avautuivat silmät puoleksi, käsi etsi haparoiden tukea ja kärsivä syvänne uurtui suupieliin.

Liisa tarttui haparoivaan käteen. Hän kumartui lähemmä ja kysyi hiljaa, voisiko auttaa.

Vastausta ei kuulunut, mutta hetkeksi painuneet silmäluomet kohosivat uudelleen ja tutkisteleva katse naulautui kiinni Liisaan.

Silloin tämä laski kätensä valkohapsiselle päälle, kumartui entistäkin lähemmäksi ja sanoi harvakseen mutta kuuluvasti: "Isä."

Käsi, joka piteli hänen toista kättään puristi sitä, katse kohosi lempeänä, anteeksipyytävänä ja kiittävänä, mutta samalla jonkun verran harhailevana. Sitten kohonneet silmäluomet uudelleen painuivat umpeen.

Viimeiseenkö uneen? Vaiko vielä auetakseen katsomaan ympärille kokoontuneita lapsia? Liisasta näytti toinen yhtä mahdolliselta kuin toinenkin.

Joka tapauksessa hän tiesi, missä hänen paikkansa oli. Hän jäi seisomaan vuoteen viereen isän käsi omassaan.

Vasta pihalta kuuluva pyörien rätinä havautti hänet:

Gertrud ja Bernt saapuivat.