Part 7

"Hän laskisi jokaisen kopeekan, minkä minä menettäisin", ajatteli Ivan Dmitritsh katsoen vaimoonsa. "Onhan voittolippu hänen eikä minun! Ja miksi hän matkustaisi ulkomaille? Mitä hän siellä näkisi? Istuisi varmaan hotellissa eikä päästäisi minua luotaan... Kyllä tiedän!"

Ja ensi kertaa hän huomasi vaimonsa vanhentuneen, rumentuneen, haisevan keittiölle, mutta itse hän oli vielä nuori, terve, virkeä, vaikka toisiin naimisiin menisi.

"Onhan tämä kaikki joutavaa, typerää", ajatteli hän, "mutta kuitenkin... mitä hän ulkomailla tekisi? Mitä hän siellä ymmärtää. Mutta kyllä hän varmaan matkustaisi... Sen uskon. Ja Napoli olisi hänen mielestään samanlainen kuin joku venäläinen maaseutukaupunki. Minua vain matkalla häiritsisi, mokomakin. Olisin aivan riippuvainen hänestä. Kuvittelenpa, kuinka hän rahat saatuaan heti kätkisi ne akkaväen tavan mukaan seitsemän lukon taa. Hän kätkisi ne minultakin... Sukulaisilleen hän kyllä antaisi, mutta minulle ei kopeekkaakaan..."

Ja Ivan Dmitritshin mieleen muistui vaimonsa sukulaisjoukko. Kun kaikki nuo veljet, sisaret, tädit, sedät saavat kuulia voitosta, niin he alkavat lähennellä, kerjäläisten tavoin kumarrella, hymyillä makeasti, teeskennellä... Inhoittavia, kurjia ihmisiä! Jos heille antaa, niin he pyytävät enemmän ja jos heiltä kieltää, niin he kiroavat, juoruavat ja vehkeilevät kaikin tavoin.

Ivan Dmitritshin muistellessa sukulaisia, heidän kasvonsa, joita hän ennen oli katsonut välinpitämättömästi, näyttivät hänestä nyt vastenmielisiltä, ilkeiltä.'

"Iljettäviä matelijoita!" ajatteli hän.

Ja hänen vaimonsa kasvot alkoivat myöskin näyttää vastenmielisiltä, ilkeiltä. Hänen mielessään alkoi kiehua kiukku vaimoa vastaan ja hän ajatteli vahingoniloisesti:

"Tuo ei ymmärrä rahoista mitään ja juuri siksi on saita. Jos hän voittaisi, niin sataa ruplaa enempää hän ei minulle antaisi ja loput -- lukon taa."

Eikä hän katsonut enää vaimoonsa hymyillen, vaan vihamielisesti. Ja vaimo katsoi myöskin vihaisesti ja pahansuovasti mieheensä. Mashallakin oli omat loistavat haaveensa tulevaisuudesta, omat suunnitelmansa, omat ajatuksensa; hän ymmärsi mainiosti, mitä hänen miehensä kuvitteli mielessään. Hän tiesi, kuka ensimmäisenä ojentaisi kouransa hänen voittoaan kohti.

"Kyllä kelpaa haaveksia toisen laskuun!" puhui hänen katseensa. "Ei, älä luulekkaan!"

Mies ymmärsi hänen katseensa; viha paisui hänen rinnassaan ja tehdäkseen kiusaa vaimolleen hän silmäili hätäisesti sanomalehden neljättä sivua ja lausui juhlallisesti:

-- Sarja 9499, numero 46! Eikä 26!

Toivo ja viha katosivat samassa. Ivan Dmitritshin ja hänen vaimonsa mielestä heidän huoneensa olivat pimeitä, ahtaita ja mataloita, illallinen, jonka he juuri olivat syöneet -- ravitsematon ja vatsaa rasittava, illat pitkät ja ikävät...

-- Piru ties! pääsi Ivan Dmitritshiltä, joka rupesi juonittelemaan. Minne astutkin, joka puolella on paperinpalasia, murenia ja kuoria... Huoneita ei lakaista koskaan! Kyllä tästä täytyy, piru vieköön, lähteä iäksi päiviksi. Menen matkoihini ja hirtän itseni ensimmäiseen puuhun, mikä eteeni osuu.

VIERAALLA MAALLA

On sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan runsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu vanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen kanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla, opettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen ääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi ja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi miespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole vaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella Kamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua -- eikä mitään muuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole tarkemmin määrätty.

Kamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.

-- Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla paksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se ihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin voimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.

-- Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun lempeästi.

-- Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset. Ja mitä ranskalaiselle tarjootkin -- kaiken hän syö: sammakoita, rottia, torakoita... brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä sianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille paistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte sen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte... Teidän mielestänne on kaikki venäläinen iljettävää.

-- En sano niin.

-- Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen -- oh, c'est très joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa parempaa maata kuin Ranska, mutta minusta... niin, mitä on Ranska oikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin hän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko Ranskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet portista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat...

-- Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.

-- Niin on!... Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin ranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen, ranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään... se on totta... Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa naiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei syljeskele lattialle, mutta... sitä oikeata henkeä hänessä ei kuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä nyt sanoisin... ranskalaisessa ei ole mitään sellaista... (puhuja liikuttaa sormiaan) sellaista... juridillista. Muistan lukeneeni jostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta meillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä niinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle vertoja.

-- Ehkä... virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.

-- Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun totta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä vapaasti eikä venäläinen osaa ylistää... Jos hän jotakin keksii, niin hän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän ranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä heti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen puusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas ei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä... en pidä ranskalaisista. Minä en puhu teistä, vaan, vaan yleensä... Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he ovat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat... Esimerkiksi mitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän kiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta teillä -- piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet kahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja kuhertelee heidän kanssaan.

-- Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on perheaate korkealla!

-- Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa sellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja. Saksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille selkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä...

-- Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen kohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos kerran vihaatte ranskalaisia?

-- Minne minä teidät panisin?

-- Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!

-- Mitä -- ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette isänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin Gambetta... piru teistä selvän ottakoon!

-- Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen lautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin viholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!

Ja tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa teatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.

Kolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija tarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan eturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä kieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.

-- Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.

-- Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.

-- Voi sitä hupsua... Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee ranskalaisen luo.

Champoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin matkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja, housunkannattimia, kaulaliinoja... Koko hänen säädyllinen olentonsa, matkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja naisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä matkalaukkuun.

-- Minnekkä te nyt?... kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.

Ranskalainen vaikenee.

-- Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin... kuten tiedätte... Minä en tahdo teitä pidättää... Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte matkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne kerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin... ja niin se katosi... Ja meillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä virstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.

Champoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.

-- Niin... saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan passitta... ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo Alfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian mukaan Siperiaan!

-- Te laskette kai leikkiä?

-- Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!... Siihen ei ole nyt syytä! Mutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle avunpyyntökirjeitä... Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään kahleissa ohitseni!

Champoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa lattiaa silmät suurina päässä.

-- Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin käsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin mieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!

-- No, no, no... minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla äänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän kanssanne voi jutellakaan!

-- Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena. Minä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän lapsiinne... Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä elämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!

-- Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä loukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis loukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar Isakitshista, maatilani vuokraajasta... Minä häntä jos jotenkin... kepitän ja rökitän... milloin saparosta milloin niskasta... eikä hän loukkaannu lainkaan!

-- Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen tekoon hyvänsä!

-- No, no, no!... riittää!... Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja sopua!

Champoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa ruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen alkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.

KIELIKELLO

Natalja Mihailovna, nuori rouva, oli aamulla palannut Jaltasta ja kertoi nyt herkeämättä miehelleen Krimin ihanuuksista. Iloisena katseli mies ihastunutta vaimoaan kasvoihin, kuunteli ja toisinaan kysäisi...

-- Mutta elämä kuuluu olevan siellä tavattoman kallista? kysyi hän muun muassa rouvaltaan.

-- Mitenkä sanoisin? Minusta on tuota kalleutta liiaksi suurenneltu, ukkoseni. Ei paholainen ole niin kauhea kuin luullaan. Minulla, esimerkiksi, oli Julia Petrovnan kanssa mukava sievoinen huone, josta maksoimme kaksikymmentä ruplaa vuorokaudessa. Kaikki, rakas mieheni, riippuu siitä, osaako elää. Tietysti, jos tekee huvimatkoja vuoristoon... esimerkiksi Ai-Petrille... vuokraa hevosen, oppaan -- silloin tietysti tulee kalliiksi. Hirveän kalliiksi! Mutta, rakas Vasilij, millaisia vuoria siellä on! Kuvittele mielessäsi oikein korkeita, korkeita vuoria, tuhat kertaa kirkkoa korkeampia... Siellä ylhäällä on sumua, sumua, sumua... Alhaalla hirvittävän suuria kallionlohkareita... Ja pinjoja... Ah, sitä kaikkea ei saata edes ajatellakaan!

-- Tuota noin... sinun lähdettyäsi minä luin jostakin lehdestä sikäläisistä tataarilaisista oppaista... Sellaisia iljettävyyksiä! Mitä ihmisiä ne ovat nuo oppaat oikeastaan?

Natalja Mihailovna näytti ylenkatseelliselta ja keikahdutti päätään.

-- Tavallisia tataareja, ei sen kummempia... sanoi hän. Näinhän minä heitä kauempaa, vilahdukselta... Minulle kyllä osoitettiin heitä, mutta en kiinnittänyt enempää huomiota heihin... Tunsin aina vastenmielisyyttä kaikkia noita tsherkessejä, kreikkalaisia... ja maureja kohtaan!

-- Kuuluvat olevan hirveitä Don Juaneja.

-- Ehkä. Onhan niitä sellaisia inhoittavia naisia, jotka...

Natalja Mihailovna hypähti yhtäkkiä pystyyn, ikäänkuin hän olisi muistanut jotakin kauheata, katsoi puolisen minuuttia säikähtynein silmin mieheensä ja sanoi korostaen joka sanaa:

-- Rakas Vasilij, minä kerron sinulle, kuinka epäsiveellisiä naisia on olemassa! Niin tavattoman epäsiveellisiä! Eikä ainoastaan yksinkertaisia naisia, vaan keskisäätyisiäkin, vieläpä ylhäisiä, noita pöyhkeitä bon ton-naisia! [Bon ton = hieno käytös, seurustelutapa] Se oli niin kauheata, etten ollut silmiäni uskoa! En ikinä voi sitä unohtaa! Kuinka saattaa unohtaa itsensä siinä määrin, että... Ah, Vasilij, minä en voi kertoa! Esimerkiksi minun matkatoverini Julia Petrovna... Niin kunnon mies kuin hänellä on, kaksi lasta... kuuluu ylhäiseen säätyyn, on aina niin hurskas olevinaan ja -- yht'äkkiä... ajatteleppas... Mutta rakas ukkoseni, tämä on tietysti entre nous [meidän kesken]... Lupaatko kunniasanasi, ettet kenellekään sano?

-- No mitä sinä ajatteletkaan! Tietysti!

-- Kunniasanasi? Muista se! Minä luotan sinuun...

Nuori rouva pani haarukan syrjään, tekeytyi hyvin salaperäisen näköiseksi ja kuiskasi:

-- Ajattelehan nyt... Oli mainio sää! Hän ajoi edellä oppaansa kanssa, minä jonkin matkaa jäljessä. Kun olemme ajaneet kolme neljä virstaa, niin Julia yht'äkkiä huudahtaa ja pitelee rintaansa. Hänen tataarilainen oppaansa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen, muuten olisi Julia Petrovna pudonnut satulasta... Minä ajoin oman oppaani kanssa hänen luokseen... Mitä nyt? Mitä tämä on? "Oh", huutaa Julia Petrovna, "minä kuolen! Voin pahoin! En voi ajaa pitemmälle!" Ajattelehan kuinka minä säikähdyin! No, ajakaamme sitten takaisin, sanoin. "Ei", sanoi hän, "en voi ajaa takaisin! Jos ajan yhdenkään askeleen, niin kuolen tuskasta! Minua puistattaa ja suonta vetää!" Ja hän pyytää, rukoilee minua ja minun Suleimaani ajamaan takaisin kaupunkiin ja tuomaan hänelle Bestushevin tippoja, jotka auttavat.

-- Odotahan... Minä en ymmärtänyt sinua täydelleen... murahti mies otsaansa silitellen. Äsken sanoit nähneesi näitä tataareja vain kaukaa, mutta nyt sinä kerrot jostakin Suleimasta.

-- Mm... Joko sinä taas rupeat saivartelemaan! virkkoi nuori rouva yrmeästi, mutta vähääkään hämmentymättä. En voi sietää tuollaista epäluuloisuutta! En voi sietää! Se on niin typerää, niin typerää!

-- Minä en saivartele, mutta... miksi valehtelet? Ajelit tataarien kanssa ja sillä hyvä... Miksi siinä enää kiepotella?

-- Hm!... sinä olet kummallinen! kiihtyi nuori rouva. Olet mustasukkainen Suleimalle! Mitenkähän sinä ajaisit vuoristoon ilman opasta! Mitenkähän! Jollet tunne sikäläistä elämää, jollet ymmärrä, niin on parasta vaieta. Älä puhu! Ilman opasta ei siellä voi ottaa askeltakaan.

-- Vielä mitä!

-- Ole hyvä ja heitä tuo tyhmä hymyilysi! Minä en ole sinulle, kuten Julia... Minä en tahdo tuomita häntä, mutta minä... Vaikka en tahdokaan tekeytyä hurskaaksi, niin siihen määrään minä en kuitenkaan unohtanut itseäni. Minun Suleimani ei koskaan rikkonut sopivaisuuden rajoja... Ei! Mametkul istui kyllä Julian luona usein, ties kuinka kauan, mutta minä, kun kello vain löi yksitoista, sanoin heti: "Suleima, mars! Menkää pois!" Ja minun typerä tataarini meni. Hän oli, rakas ukkoseni, kovan kurin alainen... Heti kun hän vain rupesi rahaa tai jotakin muuta murisemaan, minä heti: "Kuinka-a? Mitä-ä?" Niin nousi hänen sisunsa kurkkuun... Ha-ha-haa!... Tiedätkös, rakas Vasilij, että sillä oli ihan mustat silmät, sysimustat, aito tataarilaiset kasvot, tyhmän näköiset ja naurettavat... Kas sillä lailla minä häntä pitelin! Sillä lailla!

-- Minä kuvittelen mielessäni... murahti mies hieroen leivästä pieniä pallosia.

-- Kuinka tyhmä sinä olet, Vasilij! Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet! Minä tiedän sinun ajatuksesi... Mutta vakuutan sinulle, ettei hän edes kävelymatkoillakaan rikkonut sopivaisuuden rajoja... Kun me esimerkiksi ajoimme vuoristoon tai Urtshan-su'n koskelle, minä aina sanoin hänelle: "Suleima, aja perässäni!" Ja hän ajoi perässäni, raukka... Vieläpä mitä ihanimmilla paikoilla sanoin hänelle: "Suleima, sinun ei pidä unohtaa, että sinä olet tataari ja minä valtioneuvoksen puoliso!" Ha-ha-haa!...

Nuori rouva nauroi makeasti, vilkaisi pikaisesti ympärilleen, tekeytyi säikähtyneen näköiseksi ja kuiskasi:

-- Mutta Julia! Oih sitä Juliaa! En ymmärrä, rakas Vasilij, miksei voi huvitella ja samalla levähtää maailman turhuudesta? Huvittele, ole hyvä, kukaan ei sinua siitä tuomitse, mutta menetellä vakavasti, ruveta rakentamaan perhekohtauksia ja sen semmoisia... ei, miten haluat, mutta sitä minä en ymmärrä! Ajatteleppas, hän oli mustasukkainen minulle! Eikö tämä ole tyhmää? Kerran tulee Mametkul, Julian ihana Adonis, hänen luokseen, mutta Julia ei ole kotona... No niin, minä kutsuin Mametkulin luokseni... me aloimme jutella... puhelimme yhtä ja toista... he ovat, tiedätkös, kerrassaan hauskaa väkeä! Niin kului ilta huomaamatta... Yht'äkkiä syöksyy Julia sisään... hyökkää minun ja Mametkulin kimppuun... rupeaa rähisemään... hyi! Sellaista minä en käsitä, Vasilij...

Vasilij karaisi kurkkuaan, synkistyi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

-- Kyllä vietitte siellä iloista elämää, totta totisesti! murahti hän happamesti hymähtäen.

-- Hm! Kuinka typerä olet! loukkaantui Natalja Mihailovna. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet! Aina sinulla on nuo ilkeät ajatuksesi! Enpä kerro sinulle enää koskaan mitään! En koskaan!

Nuori rouva pisti suuttuneena suunsa suppuun ja vaikeni.

PANETTELU

Kaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti tyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan Petrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa laulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat, yllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat edes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua ja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja kontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat vieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat innokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat ajatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut spiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon sellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä huoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille tapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa. Keskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin olevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa perusteella ei ollut oikeutta astua sisään.

Tasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko siellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä sakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista ruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin taiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä hääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut kahdenkertaiseksi.

-- Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen käsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen tuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä sampea!

Marfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista sanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea hyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja porkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi tyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän kumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta rattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti tyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.

-- Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!... Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä suudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi apuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä täällä?... Aa... erittäin hauska!... Vai Sergei Kapitonitshin kanssa! Aika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!

-- Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on sanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain... huuliani maiskautin katsellessani... ajatellessani sitä nautintoa... nähdessäni tämän kalan...

-- Juttele, mitä juttelet!

Vanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.

"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan", ajatteli hän. "Koko kaupungille kertoo... häpäisee minut, senkin nauta..."

Ahinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi pianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle jotakin, jolle tämä nauroi.

"Minusta varmaankin!" ajatteli Ahinejev. "Minusta... senkin vietävä! Ja että tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi jättää... Teenpä niin, ettei kukaan usko... Kerron koko jutun kaikille, niin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!"

Ahinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.

-- Olin juuri keittiön puolella silmäilemässä illallisen valmistelua, sanoi hän ranskalaiselle. Tehän, tietääkseni, pidätte kalasta ja siellä onkin sellainen sampi, että!... Kaksi arssinaa!... He -- he -- he! Mutta olinpa unohtaa... Keittiössä sattui juuri lystikäs juttu tämän sammen kanssa! Astun keittiöön ja tahdon saada nähdä ruokia... Katson sampea ja tyytyväisenä... ihan lystikseni maiskautan huulillani. Samassa tulee Vanjkin, tuo hölmö, sisään ja sanoo... he-he-he! ja sanoo: Aa... te suutelette täällä? Minäkö Marfaa, tuota piikaa suutelisin! Jo keksi jotakin, senkin tolvana! Viho viimeisen näköinen on, vanha akka... kuin mikä petoeläin, ja Vanjkin puhuu suutelemisesta! Narri!

-- Kuka on narri? kysyi Tarantulov, joka juuri tuli siihen.

-- Tuo Vanjkin! Kun minä astun keittiöön... Ja hän kertoi Vanjkinista.

-- Naurettavaa! Mokomakin narri! Ennemmin suutelisin viho viimeistä pelättiä kuin Marfaa, lisäsi Ahinejev, katsahti ympärilleen ja huomasi reviisori Msdan takanaan.

-- Me tässä Vanjkinista... selitti hän Msdaile. Suuri narri! Astuu keittiöön, huomaa minut Marfan vieressä ja ilman muuta alkaa kaikenmoisia juttuja sepittää. "Mitä? Te suutelette!" Ihan humalaisen unia! Minä sanoin siihen: "Ennemmin suutelen vaikka kalkkunaa kuin Marfaa. Onhan minulla vaimo, senkin tolvana! Mitäs siinä pilkkaat!"

-- Kuka teitä pilkkaa? kysyi uskonnon opettaja, joka osui juuri kulkemaan Ahinejevin sivu.

-- Vanjkin. Kun minä seison keittiössä ja katselen sampea...

Ja yhä siihen tapaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki vieraat tiesivät jo jutun sammesta ja Vanjkinista.

"Kertokoon nyt heille!" ajatteli Ahinejev hykertäen tyytyväisenä käsiään. "Kertokoon! Kun tämä alkaa panetella, niin jo toiset hänelle: mene suohon, tolvana, mokomine juoruinesi! Me tiedämme kaikki!"