Part 6

-- Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä virastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin mielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen neitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua, ettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun Maria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka valtioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen! Koetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme, asuu muuan professori rouvineen... Hän on arvoltaan kenraali ja Annan ritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee tuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. "Sinä hölmö! tolvana! pässinpää!" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin tytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda mitään... Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään morkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat! Ikinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta pelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime vuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti minut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa... Työtä oli vähän, noin tunnin verran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai pistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on naimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin torakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki on perin tottelematonta, mielivaltaista... ja koko joukkoa komentaa emännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen, huutaa palvelijoille... Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton, pahasisuinen ja pirullinen, että oikein... Lihava, punakka, vinkuva... Se kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää lähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen vinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä ainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä... "Odotappas", ajattelin, "kyllä minä sopivan hetken tullen kerron kenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin, syventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja rääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät." Ja minä avasin hänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa omani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran kuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen vinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin kuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: "Konna! Roisto! Senkin vietävä!" -- Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä ovi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos punaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä... Mutta Vera Nikitishna hänen jälkeensä: "Senkin vietävä! Roisto!"

-- Valehtelet!

-- Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme juoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä mitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja käyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa välinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen tilaisuutta hyväkseen -- siinä ei ollut todistajia näkemässä -- haukkui isäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti... Menin piian luo ja sanoin: "Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti korkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja heikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?" Ja samassa minä läimähytin piikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja parku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin kuluttua juoksee poika minua vastaan. "Olkaa hyvä ja menkää herran luo." Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko eikä edes katsahda minuun.

"Mitä te minun talossani vehkeilette?" hän alkaa. "Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?" uskalsin minä. "Jos tämä on siitä Nikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin." -- "Ei teidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!" virkkoi hän. Ymmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja morkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui, kunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. "Kuinka te uskalsittekin?!... Eikö teitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että tämä kaikki jää meidän kesken... Saatan kyllä ymmärtää teidän kiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton jäädä taloon..." Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin uskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen sokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei tarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee... Niin, hyvä ystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta... lakki päästä! Kenraalia kannetaan ulos... Hyvänen aika, kuinka paljon kunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas päästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään kunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.

"SKRUUVI"

Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän -- käyttääksemme runoilijain ja merimiesten sananpartta -- hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.

"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne sieltä matkoihinsa..."

-- Pysähdytä, Gurij!

Peresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli lukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli selkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo muutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan raollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla tilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui neljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina, kasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat satujen aarteita vartioivia peikkoja tai -- Herra varjelkoon! -- väärän rahan tekijöitä... Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen pelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat toisilleen; se oli "skruuvia", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä Peresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan korttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä... Virkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei Nedojehov ja Ivan Pisulin.

-- Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin katsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin lyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata, Shepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov -- ja sinä alat Kofeikinilla. Niinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt alkaa, senkin tarhapöllö!

-- Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt Pogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?

"Peresolin... Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?..." ihmetteli Peresolin olkapäitään kohauttaen. "En ymmärrä!"

Pisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:

-- Valtiopankki...

-- Kaksi -- rahatoimikamari...

-- Ilman valttia...

-- Ilman valttiako? Hm!... Lääninhallitus -- kaksi... Kun häviää, niin häviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman yhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!

-- Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! "En ymmärrä!" kuiskasi Peresolin.

-- Minä lyön valtioneuvoksen... Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai lääninkanslisti.

-- Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin...

-- Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita... vasten hampaita... Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille! Näyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa hihaanne!

"Minun vaimostani puhuvat..." ajatteli Peresolin. "En ymmärrä!"

Tahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja astui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä olisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja säikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi tullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä sanomaan: "Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan" ja hengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi kalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta säikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin oikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni solmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti seisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas. Päivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus...

-- Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt ymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte... Mitä te äsken teitte?

-- Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne... kuiskasi Svisdulin, katselimme kortteja... Levähdimme...

Peresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit pöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka oli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia kortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä, vaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia...

-- Tuollaista roskaa... Millä tavalla te näillä pelaatte?

-- Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet... Jumala varjelkoon... Olemme vain ottaneet esimerkkiä...

-- Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin, kuinka löitte minut Rybnikovilla... No, mitä sinä naamaasi rypistelet? Enhän minä sinua syö! Kerro!

Svisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin alkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli. Koottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja rupesi selittämään:

-- Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella kortilla, on määrätty arvonsa... merkityksensä. Ja aivan samalla tavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata... Rahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen -- ristejä, kansanvalistusministeriön -- ruutuja ja valtiopankin virkailijat -- patoja. No niin... Todelliset valtioneuvokset ovat ässiä, valtioneuvokset -- kuninkaita, neljänteen ja viidenteen arvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia, kollegineuvokset -- pamppuja, hovineuvokset -- kymppejä ja niin edespäin. Minä, esimerkiksi, -- tuossa on minun korttini -- kolmonen, koska olen lääninkirjuri...

-- Kas vain... Minä olen siis ässä?

-- Niin, ristiässä... ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva...

-- Hm!... Tämähän on vitsikästä... Koetetaanpas pelata, niin saamme nähdä!...

Peresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen epäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin istumaan ja peli alkoi...

Kun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan päivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka häntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin hämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun tarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana, unisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista puhui:

-- Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä Shepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä itse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme kimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme pientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä välittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat niinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!

-- Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin todellisen valtioneuvoksen olevan heillä.

-- Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole! Suutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!... Kun Kulakevitsh löi hovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata pois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on Natalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs... Sinä pilasit kaikki! Näytän sinulle kohta... Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi peli!

Ja lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät pöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.

LIHAVA JA LAIHA

Nikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli lihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja hänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa. Hänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli vastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja, myttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen selkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen -- hänen vaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen -- hänen poikansa.

-- Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli hopea! Pitkästä aikaa!

-- Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä ilmestyit?

Toverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan. Molemmat tunsivat suloista liikutusta.

-- Hyvä, rakas!... alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut! Tämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin ennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä? Rikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet... Niin, tämä on minun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach... luterilainen... Ja tämä on poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on minun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!

Nafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.

-- Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin. Hohhoo!... Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi setää... Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach... luterilainen.

Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.

-- Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?

-- Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen, mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet, annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin, tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä? Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?

-- Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen salaneuvos... Kaksi tähteä omistan.

Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi... Hänen matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan... Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni...

-- Minä, teidän ylhäisyytenne... sihisi laiha. Hyvin hauskaa!... Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa... ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi -- hi -- hii!

-- Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden ystäviä olemme -- mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!

-- Hyvänen aika!... Mitä te nyt?... hihitti laiha kyyristyen yhä enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus... ikäänkuin elähyttävän kosteuden tavoin... Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun poikani Nafanael... vaimoni, luterilainen...

Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä jäähyväisiksi.

Laiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan ja hihitti kuin kiinalainen: hi -- hi -- hii... Vaimo hymyili. Nafanael kumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa. Kaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.

VOITTOLIPPU

Ivan Dmitritsh, keskisäädyn mies, joka perheineen vuosittain kuluttaa tuhatkaksisataa ruplaa ja on sangen tyytyväinen kohtaloonsa, istuutui kerran illallisen jälkeen sohvaan ja alkoi lukea sanomalehteä.

-- Minä olen kokonaan unohtanut silmätä tämänpäiväistä lehteä, virkkoi hänen vaimonsa korjatessaan astioita illallispöydästä. Katsohan, eikö siellä ole arvontaluetteloa?

-- Näkyy olevan, vastasi Ivan Dmitritsh. Mutta eikö sinun lippusi ole jäänyt lunastamatta pantista?

-- Ei ole. Tiistaina maksoin korot.

-- Mikä numero?

-- Sarja 9499, numero 26.

-- Vai niin... katsotaanpa... 9499 ja 26.

Ivan Dmitritsh ei uskonut arpajaisonneen eikä olisi toisinaan mistään hinnasta ruvennut katsomaan arvontaluetteloa, mutta nyt työn puutteessa ja lehden ollessa juuri käsissä hän alkoi kuljettaa sormeaan pitkin sarjanumeroita ylhäältä alas. Ja heti, ikäänkuin rangaistukseksi hänen epäuskostaan, osui toisen numerojonon yläpäässä selvästi hänen silmiinsä numero 9499! Mutta katsomatta vieressä olevaa voittonumeroa hän hätäisesti laski lehden polvilleen -- hän ei ollut selvillä itsestään, miksi niin teki -- ja tunsi sydänalassaan suloista viileyttä, ikäänkuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen. Tuntui hivelevältä, peloittavalta, suloiselta!

-- Masha! 9499 on luettelossa! sanoi hän kolkosti.

Vaimo katsoi hänen ihmetteleviä, säikähtyneitä kasvojaan ja ymmärsi, että hän ei laskenut leikkiä.

-- 9499? kysyi hän kalveten ja laskien kokoonkäärityn pöytäliinan pöydälle.

-- Niin, niin... Ihan totta!

-- Entä voiton numero?

-- Aivan oikein... vielä voiton numero... Mutta maltahan! Onhan sarjan numero siis kuitenkin sama. Ainakin se, näet...

Ivan Dmitritsh katsoi vaimoaan ja hymyili leveästi, mielettömästi kuin lapsi, jolle näytetään kaunista kapinetta. Vaimo hymyili myöskin; hänestä oli mieluista, että hänen miehensä mainitsi ainoastaan sarjan numeron eikä hätäillyt tuohon onnelliseen voittoon nähden. Kiusata ja yllyttää itseään mahdollisen onnen toivolla, se on samalla sekä suloista että ilkeätä!

-- Sarjan numero on sama, virkkoi Ivan Dmitritsh pitkänpuoleisen vaitiolon jälkeen. Saattaa siis olla mahdollista että voitamme. Se siis on kuin onkin mahdollista!

-- No, katsohan nyt!

-- Maltahan! Kyllä me vielä ehdimme vapautua lumouksesta. Se oli toisen rivin yläpäässä; voiton suuruus on siis 75,000 ruplaa. Se ei olekaan enää mikään tavallinen raha, vaan kapitaali, voima! Ajatteleppas, kun yhtäkkiä katson luetteloa, niin siinä saattaakin olla -- 26! Entä jos todellakin voitamme?

Aviopuolisot alkoivat nauraa ja katselivat pitkän aikaa toisiinsa. Onnen mahdollisuus hämmensi heidät siinä määrin, etteivät he osanneet haaveilla eikä sanoa, mitä varten he tarvitsevat nuo 75,000, mitä ostavat, minne matkustavat. He ajattelivat vain numeroita 9499 ja 75,000, kuvittelivat niitä mielessään, mutta itse onnea, joka oli niin lähellä, sitä he eivät ajatelleet.

Ivan Dmitritsh astui sanomalehti kädessä muutaman kerran huoneen nurkasta toiseen ja tyynnyttyään ensi innostuksesta alkoi vähitellen haaveilla.

-- Entä jos olemme voittaneet? sanoi hän. Sehän merkitsisi meille uutta elämää, täydellistä muutosta! Arpalippu on sinun, mutta jos se olisi minun, niin minä ennen kaikkea ostaisin 25 tuhatta maksavan maatilan; 10 tuhatta menisi siitä johtuviin menoihin: kuntoonpano, muutto, velkojen maksu y.m. Jäljellä olevat 40 tuhatta pankkiin korkoja kasvamaan.

-- Niin, maatila... se olisi erinomaista! sanoi vaimo laskien kätensä polvilleen.

-- Jossakin Tulan tai Orelin kuvernementissä... Ensiksikin, huvila olisi silloin tarpeeton, toiseksi, maatilasta olisi aina sentään tuloja.

Ja hänen mielikuvituksessaan alkaa väikkyä kuvia toinen toistaan kauniimpia, runollisempia, ja kaikissa näissä kuvissa hän näkee itsensä kylläisenä, rauhallisena, terveenä, hänen on lämmin, jopa kuumakin! Syötyään jääkylmää kaljakeittoa hän makaa maha pystyssä polttavalla hiekalla aivan joen partaalla tai loikoo puutarhassa lehmuksen alla... On helle... Hänen pikku poikansa ja tyttärensä ryömivät vieressä, kuopivat hiekkaa tai pyydystelevät kuoriaisia ruohon seasta. Hän uneksii suloisesti, ei ajattele mitään ja tuntee koko ruumiissaan, ettei hänen tarvitse mennä virkaansa tänään, ei huomenna eikä ylihuomenna. Ja jos loikoileminen kyllästyttää, niin hän menee heinäniitylle tai metsään sieniä poimimaan ja katselee, kuinka talonpojat vetävät nuottaa. Kun aurinko rupeaa laskemaan, ottaa hän hurstin ja saippuan ja tallustaa uimahuoneelle, jossa riisuutuu vitkaan, hieroo pitkän aikaa kämmenpohjilla paljasta rintaansa ja laskeutuu veteen. Vedessä himmeitten saippuarenkaitten ympärillä häärii pieniä kaloja, huojuu vihreitä vesikasveja. Kylvyn jälkeen tee kerman ja voirinkelien kera... Illalla kävely ja "skruuvi" naapurien kanssa.

-- Tosiaankin, ostaa maatila, se olisi mainio asia, juttelee vaimo myöskin haaveillen, ja hänen kasvoistaan näkyy, että hän on hurmaantunut ajatuksistaan.

Ivan Dmitritsh kuvittelee syksyä sateineen, kylmine iltoineen ja takasuvineen. Tähän aikaan pitää varta vasten kävellä kauemmin puutarhassa, vihannestarhassa, joen rannalla, jotta tulisi vilu, ja sitten ottaa aika ryyppy viinaa ja haukata suolattua sientä tai kuminoitua kurkkua ja -- toinen ryyppy. Lapset tulevat vihannestarhasta ja tuovat mukanaan porkkanoita ja retikoita, jotka tuoksuvat tuoreelle mullalle... Myöhemmin sopii heittäytyä mukavasti sohvalle ja selailla hätäilemättä jotakin kuvalehteä, peittää sitten kasvot lehdellä, avata liivinnapit, nukahtaa...

Takasuven mentyä seuraa synkkä sateinen aika. Sataa päivällä, sataa yöllä, alastomat puut valittavat, tuuli on kostea ja kylmä. Koirat, hevoset, kanat -- kaikki on märkää, alakuloista, pelokasta. Ei voi missään kävellä, ulos ei voi mennä, päivät pitkät pitää astella huoneessa nurkasta toiseen ja katsella surullisena sameihin ikkunoihin. -- On ikävä!

Ivan Dmitritsh pysähtyi ja katsoi vaimoonsa. -- Tiedätkös, Masha, minä matkustaisin ulkomaille, virkkoi hän.

Ja hän alkoi tuumailla sitä, kuinka hauskaa olisi syysmyöhällä matkustaa ulkomaille, jonnekin etelä-Ranskaan, Italiaan... Intiaan!

-- Minä matkustaisin myöskin aivan varmasti ulkomaille, sanoi vaimo. No, katso nyt sitä numeroa!

-- Maltahan! Odotahan...

Hän asteli edelleen pitkin huonetta ja ajatteli. Hänen mieleensä juolahti: entä jos vaimoni todellakin matkustaa ulkomaille? Yksin olisi paljon hauskempi matkustaa tai sitten sellaisten iloisten, huolettomien naisten seurassa, jotka elävät hetkestä hetkeen, eikä sellaisten, jotka pitkin matkaa ajattelevat ja puhuvat lapsista, huokailevat, säikähtyvät ja pitävät vavisten kiinni jokaisesta kopeekasta. Ivan Dmitritsh näki vaimonsa istumassa rautatievaunussa keskellä myttyjä, koreja, kääröjä; Masha huokailee ja valittaa, että hänen päänsä on tullut kipeäksi matkustamisesta, että häneltä on huvennut paljon rahaa. Vähän väliä pitää juosta asemalle hakemaan kuumaa vettä, voileipä... Hän ei voi syödä päivällistä, koska se maksaa paljon...