Part 5

Kaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka suutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin heidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin lastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin esimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle. Kasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän salaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin näyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka eivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun jalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!

Kun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin katsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea iltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja hymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille. Täytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.

-- Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. -- Hi-hi!

-- Mitä sitten?

-- Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki...

Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja kynttilä.

-- Minä näin, kuinka te... suutelitte... toistin minä hihittäen ja nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!

Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:

-- Petja, se on alhaista... Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden... Olkaa kuin mies... älkää puhuko kenellekään... Kelpo ihmiset eivät vakoile... Se on alhaista... rukoilen teitä...

Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen, mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli. Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret... Tavatessani teen juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:

-- Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!

-- Senkin tolvana!

Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!

Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni, kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:

-- Kyllä minä tiedän... Hi-hi! Minä näin...

-- Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.

Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää. Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään. Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:

-- Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte, kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!

Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:

-- En minä teille puhunut... Se oli eräästä näytelmäosasta...

Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.

Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:

-- Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa kuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!

Ajatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus... Ensin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä silmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin suinpäin sisälle.

Minun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin, kertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta minä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt koko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä kerroin, suuttui ja tiuskaisi:

-- Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi... Mutta kuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!

Minun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan johdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti erottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen, järjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä yleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä pois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli suunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille, että vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.

Sinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka te tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari. Vaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla minussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa eikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin... Ja yhä vieläkin, huolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä vatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun kierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin veljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin rakkauskin... Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!

MURHENÄYTELMÄ

-- Pavel Vasilitsh, eräs nainen tahtoo tavata teitä, ilmoitti Luka. Hän on odottanut jo kokonaisen tunnin...

Pavel Vasilitsh oli juuri syönyt aamiaista. Kuultuaan että muuan nainen odotti häntä, hän rypisti naamaansa ja sanoi:

-- Menköön hiiteen! Sano, etten jouda.

-- Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa pyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata... Melkeinpä itkee.

-- Hm... No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.

Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras, suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.

-- Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla... minulla oli ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona... Minun nimeni on Murashkina...

-- A-a-a... mm... Istukaa! Mitä asiaa teillä on?

-- Nähkääs... minä... minä... jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä levottomammaksi. Te ette muista minua... Nimeni on Murashkina... Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän kirjoituksianne... Älkää luulko, että imartelen, -- Jumala varjelkoon minua siitä, -- lausun vain totuuden... Minä luen aina kaiken, mitä te kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta, tarkoitan, tietysti... en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta... kuitenkin... onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut kolme lastenkertomusta -- te ette suinkaan ole lukenut niitä -- olen venäjäntänyt useita teoksia ja... ja minun veli vainajani oli aikanaan "Djelo"-lehden avustajia.

-- Vai niin, vai niin... Entä mitä asiaa teillä on?

-- Nähkääs... (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen teidän neronne... teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin tietää tai oikeammin... pyytää neuvoa... Minun täytyy teille tunnustaa, pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin kuulla teidän lausuntonne siitä.

Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu, vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.

Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:

-- Hyvä on, jättäkää se vain tänne... minä luen...

-- Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja pani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire... joka hetki on teille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte minut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille murhenäytelmäni heti... Olkaa niin ystävällinen!

-- Se olisi minusta erittäin mieluista... ällistyi Pavel Vasiiitsh, mutta armollinen... neiti, minulla on kova kiire... Minä... minun täytyy tuossa paikassa matkustaa.

-- Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!... Minä olen julkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan Kasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne murhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne... puoli tuntia vain! Rukoilen teitä!

Pavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän luuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää itkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti hajamielisesti:

-- No niin, olkaa hyvä... minä kuuntelen... Puoli tuntia, olkoon menneeksi...

Murashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan alkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö siivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna Sergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen pitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että oppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina lähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa kenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on hommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka mielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun sisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle, ettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin Ivanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä auttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta ei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä on elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen, neidin, pelastaa hänet.

Pavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli kiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni jyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:

"Piru sinut periköön!... Tässä täytyy minun kuunnella sinun lorujasi!!... Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut murhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!"

Pavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva riippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan maalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta hampaiden puhdistusta varten.

"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi", ajatteli hän. "Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun taskussa... Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni muotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi... Kahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee ensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen enempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen sijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä..."

-- Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä? kysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.

Pavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja sanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi kirjoittanut tuon yksinpuhelun:

-- Ei, ei lainkaan... Kyllä se on hyvin...

Murashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:

-- _Anna_: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin lakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen haltuun. -- _Valentin_: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en myönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille, mitä tunteiksi sanotaan. _Anna_ (hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se on mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti: oletteko koskaan rakastanut? _Valentin_ (katkerasti): Älkää repikö auki vanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te tulitte sitä ajatelleeksi? -- _Anna_: Minusta näyttää siltä kuin te olisitte onneton.

Kuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja loksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän säikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi liikutetuksi ja tarkkaavaksi.

"Seitsemästoista kohtaus... Koskahan loppuu?..." ajatteli hän. "Hyvä Jumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan poliisia... Sietämätöntä!"

Mutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin, koroitti ääntään ja lausui: "Väliverho!"

Pavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, mutta Murashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:

-- Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu, vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.

-- Suokaa anteeksi... keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on kaikkiaan?

-- Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat tavaroitaan kapakkaan.

Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.

-- Tru-tu-tu-tu... soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu... Shshsh...

"Minä unohdin ottaa soodaa..." ajatteli hän. "Mistä minä?... Niin, soodasta... Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri... Ihmeellistä: Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria... Joku lintu lensi ikkunalle... Varpunen..."

Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni, haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään kattoon...

-- _Valentin_: Ei, antakaa minun lähteä... -- _Anna_ (pelästyy): Miksi? -- _Valentin_ (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. -- _Anna_ (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä...

Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa huoneen peränurkkaan...

-- _Valentin_ (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta... se on jo myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti...

Pavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken aikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään käsittänyt...

-- Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain kanssa. _Valentin_: Viekää minut! -- _Anna_: Viekää minut myöskin! Minä rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! -- _Parooni_: Anna Sergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon...

Murashkina alkoi taas paisua... Tuijottaen villisti häneen, Pavel Vasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi pöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa takaa Murashkinaa päähän...

-- Köyttäkää ja viekää minutkin!... Minä tapoin hänet! huusi Pavel Vasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.

Oikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.

KYLLÄ NAISTEN KELPAA

Kenraaliluutnantti Sapupyriniä haudattiin. Vainajan asunnolle, jossa hautajaismusiikki soi ja komentosanat kajahtivat, kokoontui joka puolelta joukoittain kansaa katsomaan hautajaismenoja. Niiden joukossa, jotka riensivät paikalle katsomaan, kuinka ruumista kannetaan ulos, olivat virkamiehet Probkin ja Svistkov, kumpikin rouvansa kanssa.

-- Ei pitemmälle! pysäytti heidät poliisipäällikönapulainen, jolla oli hauskat, sympaattiset kasvonpiirteet, kun he astuivat esteketjun luo. Ei pitemmälle! Pyydän peräytymään, vähäisen! Hyvä herrasväki, emme mahda sille mitään! Pyydän peräytymään! Muuten, naiset saavat kyllä mennä... olkaa hyvä, mesdames, mutta te, hyvät herrat, ei millään muotoa...

Probkinin ja Svistkovin rouvat ihan punastuivat poliisipäällikönapulaisen odottamatonta hyväntahtoisuutta ja pujahtivat ketjun läpi, mutta heidän miehensä jäivät elävän muurin taa ja alkoivat tarkastella jalka- ja ratsuvartioväen selkiä.

-- Pääsivät läpi! virkkoi Probkin katsoen kateellisena, melkeinpä vihaisena eteneviä rouvia. Mikä erinomainen onni pitääkin noilla pitkätukkaisilla oleman! Miehet eivät saa milloinkaan nauttia sellaisia etuoikeuksia kuin naiset. Ja mitä on rouvissamme sitten niin erinomaista? Tavallisia ennakkoluuloisia naisia, uskallan sanoa, ja kuitenkin heidät päästettiin menemään. Mutta meitä, vaikka olisimme valtioneuvoksia, meitä ei vain päästetä.

-- Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen katsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti rupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei hienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?

-- Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä tunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta nainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei hänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse suorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy, ruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut... Ja mistä hyvästä? Jos tyttö pudottaa nenäliinansa -- ota ylös; jos hän tulee huoneeseen -- nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee -- mene saattamaan... Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi valtioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa koko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa valtioneuvoksen vaimoksi -- ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta minä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa koko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä. Mutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole kuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä, vilkuttelee silmiään -- ja siinä samassa hän onkin jo "Teidän ylhäisyytenne..." Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi. Tähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä; entä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut kuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä kohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta hölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa nähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen joukkoon.

-- Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.