Part 8

Ja Ahinejev rauhoittui siinä määrin, että tyhjensi ilosta neljä ylimääräistä lasia. Saatettuaan illallisen jälkeen nuoren pariskunnan makuuhuoneeseen hän meni omaan huoneeseensa ja nukahti kuin viaton lapsi. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut tuota juttua sammesta. Mutta -- oi! Ihminen määrää, luoja säätää! Pahat kielet tekivät tehtävänsä eikä auttanut Ahinejevia hänen viekkautensa. Tasan viikon kuluttua, nimittäin keskiviikkona kolmannen tunnin jälkeen, kun Ahinejev seisoi keskellä opettajain huonetta kertoen oppilas Vysjekinin rikollisista taipumuksista, rehtori astui hänen luokseen ja kutsui hänet syrjään.

-- Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa anteeksi... Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi olla sanomatta siitä mielipidettäni... Minun velvollisuuteni... Kerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa... Asia ei kuulu minulle, mutta... Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa... miten ikinä haluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne opettaja!

Ahinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin kokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen kaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi ollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.

-- Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä sinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra? Minä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet silmäni! Mmh!... senkin raakalainen!

Ja lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev nousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja päällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin kotona.

-- Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet tallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut minua niin pahasti!

-- Panetellut? Mitä te nyt puhutte?

-- Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut? Etkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!

Vanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan nytkähtelivät... Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:

-- Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni, jos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys minut! Kolera tappakoon!...

Vanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut juorunnut, sen näki selvästi.

"Kuka sitten? Kuka?" kysyi Ahinejev itseltään lyöden rintaansa; hän koetti muistella kaikkia tuttaviaan. "Kuka?"

-- Niin, kuka? kysymme mekin lukijalta.

"NASKALI PUSSISSA"

Pjotr Pavlovitsh Posudin riensi talonpojalta vuokraamallaan kolmivaljakolla kyläteitä pitkin pieneen N:n piirikaupunkiin, jonne muuan nimetön kirje häntä kutsui. Hän koetti mahdollisimman tarkasti pysyä matkalla tuntemattomana.

"Yllättää... Pudota kuin lumi päälaelle..." haaveili hän kätkien kasvonsa korkeaan kaulukseen. "Ovat tehneet pahaa, lurjukset, ja riemuitsevat nyt luullen, että kaikki jäljet ovat peitetyt... Hahaa... Mahtavatpa kauhistua ja ihmetellä, kun yhtäkkiä keskellä riemua kuulevat: Tilille! Nouseepa siitä aika hälinä! Ha-haa!..."

Haaveiltuaan tähän tapaan kyllikseen Posudin antautui keskusteluun ajajan kanssa. Kuten ainakin henkilö, joka tahtoo olla yleisesti tunnettu, hän ensimmäiseksi kyseli itsestään:

-- Tunnetko sinä Posudinin?

-- Kuinka en tuntisi, hymähti ajaja. Kyllä hänet tunnetaan!

-- Mitä sinä naurat?

-- Tuntuupa vain hauskalta!... Viho viimeisenkin kirjurin tunnet, mutta Posudinia et muka tuntisi! Sitä vartenhan hänet on tänne määrätty, jotta jokainen hänet tuntisi.

-- Niinpä niin, niinpä niin... Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon mies?

-- Onhan tuo... haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee... Eipä ole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta paljon on jo ehtinyt tehdä.

-- Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien hän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä mailta karkoittanut... Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää... Konna oli, suuri lurjus... Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen puoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan... Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei ole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen, hänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen... Ei ota!

"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein käsittäneet," ajatteli Posudin iloissaan. "Se oli hyvä juttu!"

-- Hän on sivistynyt... jatkoi ajaja, eikä ylpeä... Meiltä kävivät hänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä kohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt... Tulinen on ja hätäinen... Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain... Ettäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten likikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!... Eipä ollut meidän väki ennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: "Hevoset valjaisiin!" ja suoraa päätä tänne... Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes kopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään hyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko kuvernementissä vertoja vetänyt... Usein, kun hän oli matkalla, saattoi sen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin tulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on päässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen... Kaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!

"Äläpäs huoli!" ajatteli Posudin.

-- Mistä tiedät, kysyi hän, että minä... että hän on juoppo.

-- Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä juopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä ole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on käymässä... Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai seuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu hörppivän... Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti -- viinaa! Palvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää... Sitä kestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes hänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo osaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen kaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin -- että sen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii... Jotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta vasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina viinaa... Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet juovuksissa... Vaunuissa myöskin, salkusta...

"Mistä he sen tietävät?" kauhistui Posudin. "Hyvä Jumala, kaiken tuon tietävät! Iljettävää!"...

-- Niin... ja mitä naisväkeen tulee... Lurjus! (Ajaja naurahti ja ravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä olevan noita hyörinpyörijöitä... Kaikki asuvat samassa talossa... Toinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen -- hitto vieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? -- Ljudmila Semjonovna, joku kirjurin tapainen... Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää. Mitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän... Niin hallitsee miestä kuin kettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki pelkääkin pahemmin kuin itse isäntää... Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se siellä Katshalnajan varrella asuu... Häpeä puhua!

"Nimetkin tietää", ajatteli Posudin punastuen. "Ja kuka sen tietää? Moukka ajomies... joka ei ole kertaakaan edes kaupungissa käynyt!... Iljettävää... inhoittavaa!..."

-- Mistä sinä sen kaiken tiedät? kysyi hän ärtyisällä äänellä.

-- Ihmiset juttelevat... Enhän ole itse nähnyt, mutta ihmisiltä olen kuullut. Ja helpostihan tuon saa tietää. Eihän palvelijalta tai kuskilta voi kieltä repiä suusta... Ja niinhän tuo Nastasja itsekin joka paikassa juoksee ja kehuu onnellista oloaan. Ei ihmisten silmiltä voi niinkään piiloutua... Onpa tuo samainen Posudin ottanut tavakseen lähteä kaikessa hiljaisuudessa tarkastusmatkoille. Entinen kun aikoi lähteä jonnekin, niin kuukautta varemmin antoi sen tietää, ja kun sitten matkusti, niin siinä oli sellainen helu ja melu... että Herra varjele! Edellä laukattiin, perässä laukattiin, sivuilla laukattiin. Kun hän saapui perille, niin nukkui ensin tarpeekseen, söi ja joi runsaasti ja alkoi sitten virka-asioissa kitaansa piestä. Huusi täyttä kurkkua, polki jalkaa, nukkui taas tarpeekseen ja sitä menoa takaisin... Mutta tämä nykyinen, kun saa vain jostakin vihiä, niin koettaa lähteä matkalle kaikessa hiljaisuudessa ja tuota pikaa, jottei kukaan näkisi kotoa, jotteivät virkamiehet huomaisi, ja junaan... Ajaa mille asemalle milloinkin pitää, mutta ei ota kestikievarihevosia eikä muitakaan parempia, vaan hakee jostakin talonpojan ja vuokraa siltä hevoset. Kääriytyy peitteisiin kuin vanha akka ja kähisee pitkin matkaa kuin ikäloppu koira, jottei hänen ääntään tunnettaisi. Ihan on maha revetä naurusta, kun ihmiset tuota kertovat. Ajaa, hölmö, luullen, ettei kukaan häntä saata tuntea. Ja yhtä hyvin, kuka järkevä ihminen tahansa -- tfyi, tunteehan tuon...

-- Mitenkä hänet tuntee?

-- Ka, perin yksinkertaisesti. Ennen, kun Hohrjukov oli kaikessa hiljaisuudessa matkalla, me hänet tunsimme raskaasta kädestään. Jos matkustaja löi päin kuonoa, niin siinähän se oli Hohrjukov. Ja Posudinin saattaa niinikään heti tuntea. Yksinkertainen matkustaja käyttäytyy yksinkertaisesti, mutta Posudin ei noudata yksinkertaisuutta. Kun hän saapuu, sanokaamme, vaikka kestikievariin, niin hänen mielestään siellä haisee ja on tukahduttava ja on kylmä... Hän tilaa kananpoikia ja hedelmiä ja kaikenmoisia hilloja... Niinpä kestikievarissa tiedetään: jos ken talvella kysyy kananpoikia ja hedelmiä, niin se on Posudin. Jos ken sanoo isännälle "hyvä ystäväni" ja lennättää kansaa menemään kaikenmoisista joutavista syistä, niin silloin saattaa vaikka vannoa, että se on Posudin. Eikä hän haise samanlaiselle kuin muut ihmiset, ja menee levolle omalla tavallaan... Sohvalle käy pitkäkseen, räiskyttelee tuoksuvia vesiä ympäriinsä ja käskee tuoda kolme kynttilää päänaluksen viereen. Makaa ja lukee papereitaan... Huomaahan sen jo talon kissakin, saatikka isäntä, mikä tuo on miehiään...

"Se on totta..." tuumaili Posudin itsekseen. "Kuinka en ole tuota ennen huomannut?"

-- Ja kenelle on tarpeen, hän saa tiedon ilman hedelmiä ja kananpoikiakin. Sähköteitse kaiken saa tietää... Miten hän turpansa kääriikin, miten peitteleikse, niin tietävät jo, että saapuu, odottavat... Posudin ei ole vielä kotoaankaan lähtenyt, kun täällä jo: ole hyvä, kaikki on kunnossa! Saapuu yllättääkseen heidät, vetääkseen oikeuteen tai erottaakseen, mutta he nauravat hänelle. Vaikka teidän ylhäisyytenne, arvelevat, on kaikessa hiljaisuudessa tänne tullut, niin tarkastakaa vain, kyllä kaikki on selvillä!... Hän väänteleikse ja käänteleikse ja lähtee niin kuin on tullutkin... Ja hän kehuu heitä, puristelee heidän käsiään, pyytää anteeksi, että on häirinnyt... Sillä tavalla! Entä mitä teidän ylhäisyytenne siitä?... Kansa on täällä ovelaa, toinen on toistaan ovelampi. Ihan mielikseen sitä katselee, miten riivatun visuja ovat! Ottaapa vaikka tämänpäiväisen tapauksen... Kun minä aamulla ajan tyhjin kuormin, rientää juutalaispoika, anniskelija, asemalta vastaani. "Minne matka, teidän juutalainen ylhäisyytenne, kysyn?" Tämä vastaa: "Vien viiniä ja ruokatavaroita N:n piirikaupunkiin. Siellä odotetaan Posudinia." Kyllä ne osaavat, eikö totta? Posudin vasta valmistaikse matkaan ja käärii päänsä, jottei tunnettaisi. Ehkäpä on jo matkallakin ja ajattelee, että nyt ei kukaan tiedä hänen tulostaan. Ja yhtä kaikki, siellä on jo valmiina viinit ja lohet ja juustot ja kaikenmoiset muut herkut... Posudin vain ajaa ja ajattelee: "Malttakaahan, pojat, kyllä minä kohta näytän!" Mutta pojilla ei ole surua lainkaan! Tulkoon vain! Heillä on aikaa sitten kaikki hyvässä kunnossa!

-- Takaisin! huusi Posudin kähisten. Käännä takaisin, nauta!

Ja hämmästynyt ajaja käänsi takaisin.

KAPTEENIN UNIVORMU

Nouseva aurinko katsoi yrmeästi piirikuntakaupunkia, kukot olivat vasta äsken laulamasta laanneet, mutta olipa kuin olikin setä Rilkinin kapakkaan ennättänyt jo vieraita tulla. Heitä oli kolme: räätäli Merkulov, valtiokassan lähetti Smehunov ja poliisi Shratva. Kaikki kolme olivat hutikassa.

-- Älä puhu! Älä puhu! hoki Merkulov pitäen kiinni poliisin takin napista. Kyllä siviilivirkamies, jos otamme jonkun korkeampiarvoisen, räätälin kannalta katsoen aina voitokkaasti pyyhkäisee nenän kenraalilta. Otetaanpa nyt vaikka kamariherra... Mikä hän oikeastaan on? Minkä arvoinen? Mutta laskeppas vaan neljä arssinaa parasta verkaa Prundel ja poikain tehtaasta, napit, kultainen kaulus, valkoiset housut kultaraitoineen, kullalla kirjailtu rinta ja hohtavat kauluksen käänteet ja hihansuut ja taskulämsät!... Kun tätä nykyä ompelee herroille hovimestareille, tallimestareille, seremoniamestarille ja muulle ministeristölle, niin mitä luulet sen olevan?... Muistanpa, kun kerran ompelimme hovimestari kreivi Andrei Semjonitsh Wonljarevskille. Se oli sitten sellainen univormu, että pois tieltä! Kun sen otti käsiinsä, niin kyllä tunsi, kuinka veri suonissa sätkähteli! Ei ole nykyjään hyvä vaivata oikeata herrasväkeä, kun se ompeluttaa pukuja. Mitan kun otat, niin ompele, äläkä yritäkään käydä koettelemassa ja fasoneeraamassa. Jos olet visu räätäli, niin ompele mitan mukaan. Kellotapulista pitää suoraan saappaihin hypätä -- sillä lailla juuri! Muistanpa, veliseni, aivan lähellä meitä oli santarmilaitos... Isäntämme Osip Jaklitsh valitsi usein santarmien joukosta ruumiiltaan sopivan miehen puvun koettelemista varten. No niin, siksipä veliseni, valitsimme kreivinkin univormua varten sopivan santarmin. Mies kutsuttiin... Pueppas yllesi, tolvana, ja tunnustele!... Mikä ilo! Hän puki univormun ylleen, vilkaisi rintaansa -- entä sitten! Kalpeni, tiedätkö, alkoi vapista ja meni tainnoksiin...

-- Entä oletteko ommellut poliisipäällikölle? uteli Smehunov.

-- Mokomallekin harakalle! Pietarissa on noita poliisipäälliköitä kuin rakkeja ikään! Täällä heille hattua nostetaan, mutta siellä -- "pois tieltä, mitäs siinä tunkeilet!" Me ompelimme sotaherroille ja neljän ylimmän arvoluokan henkilöille. Näilläkin on suuri ero... Jos sinä, esimerkiksi, kuuluisit viidenteen arvoluokkaan, niin et sinä vielä mitään ole. Tule viikon perästä, niin kaikki on valmiina -- eihän sellaisessa puvussa ole muuta kuin kaulus ja hihansuut... Mutta sanoppas kun tulee joku neljännen, kolmannen ja joskus toisenkin arvoluokan henkilö, niin kyllä silloin saat isännältä vasten hampaita ja ala laputtaa santarmilaitokseen... Kerran me, veliseni, ompelimme Persian konsulille. Puolitoista tuhatta kultarinkeliä ompelimme hänen takkinsa rintamustaan ja selkäpuolelle. Luulimme, että tuo ei maksa... Mutta äläppäs, maksoi kuin maksoikin... Pietarissa on jalosukuisia tataarejakin.

Kauan kertoi Merkulov. Kellon käydessä yhdeksää hän muistojen vaikutuksesta alkoi itkeä ja valittaa katkerasti kohtaloaan, joka oli viskannut hänet pahanpäiväiseen maaseutukaupunkiin, joka oli täynnä kauppiaita ja porvareja. Poliisi oli vienyt jo kaksi henkilöä poliisikamariin, lähetti käynyt pari kertaa postissa ja valtiokassassa ja tullut takaisin, mutta Merkulov yhä vain valitteli. Puolenpäivän tienoissa hän seisoi kirkonpalvelijan edessä, takoi nyrkillä rintaansa ja päivitteli:

-- En minä halua moukille ommella! Pietarissa minä omin käsin ompelin paroni Shputselille ja sotaherroille! Mene pois minun luotani, sinä pitkätakkinen, jotten sinua näkisi! Mene pois!

-- Kovinpa korkeat ajatukset teillä on itsestänne, Trifon Panteleitsh, vakuutti kirkonpalvelija räätälille. Vaikka olettekin taiteilija alallanne, niin ei pidä kuitenkaan unohtaa Jumalaa ja uskontoa. Aarius ylvästeli teidän tavallanne, mutta kuolikin häpeällisesti. Oh, kuolettepa tekin!

-- Niin kuolenkin! Mutta ennemmin kuolen kuin ompelen mekkojanne!

-- Onko minun pannahinen ukkoni täällä? kuului yhtäkkiä oven takaa naisen ääni ja kapakkaan astui Merkulovin vaimo, Aksinja, iäkäs, pystymahainen eukko, hihat ylös käärittyinä. Missä se pakana on? hän katseli vihaisesti kapakassa olijoita. Mene kotiin siitä, senkin vietävä, siellä muuan upseeri kysyy sinua!

-- Mikä upseeri? ihmetteli Merkulov.

-- Piru ties, kuka lie! Sanoi tulleensa tilaamaan univormun.

Merkulov kahmaisi leveästi viisihaaraisella suurta nenäänsä, kuten hän aina teki tahtoessaan ilmaista suurinta ihmetystään, ja mutisi:

-- Kyllä se eukko nyt hullujaan hourailee... Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt jalosukuista henkilöä, kun yht'äkkiä keskellä paastopäivää upseeri tulee tilausta tekemään! Hm! Menenpä katsomaan...

Merkulov läksi kapakasta ja käydä kekkaloi kotiinsa... Eipä vaimo valehdellutkaan. Mökkinsä kynnyksellä räätäli näki kapteeni Urtshajevin, paikallisen sotilashallinnon ylipäällikön sihteerin.

-- Missä sinä vetelehdit? tervehti kapteeni häntä. Kokonaisen tunnin olen saanut tässä odotella... Osaatko ommella univormun?

-- Teidän ylhäis... Hyvä Jumala! mutisi Merkulov änkyttäen ja kiskaisten hatun kera päästään tukon hiuksia. Teidän ylhäisyytenne! Eihän tämä ole ensi kerta, kun minä niitä teen. Hyvä Jumala! Paroni Shputselille olen ommellut... herra luutnantti Sembulatov on minulle vielä tänä päivänäkin kymmenen ruplaa velkaa. Kuuleppas, eukko! Anna hänen ylhäisyydelleen tuoli, Jumala minua rangaiskoon... Käskettekö ottaa mitan vai sallitteko ommella silmämäärältä?

-- Siis... sinun verkasi ja viikon päästä valmis... Paljonko otat?...

-- Hyvänen aika, teidän ylhäisyytenne... Mitä te nyt, hymähti Merkulov. Enhän minä mikään kauppias ole. Kyllä meillä ymmärretään, kuinka on herrasväen kanssa... Kun Persian konsulille ompelimme, ei silloinkaan mitään edeltäpäin...

Otettuaan kapteenista mitan ja saatettuaan häntä Merkulov seisoi kokonaisen tunnin keskellä tupaansa töllistäen vaimoonsa. Hän ei uskonut...

-- Mutta, hitto vieköön, mikä harmi! murahti hän vihdoin. Mistä otan rahat verkaan? Aksinja, kultaseni, lainaappas sinä minulle rahat, jotka sait lehmästä!

Aksinja irvisti hänelle ja sylkäisi. Hetkistä myöhemmin hän jo hosui miestään hiilihangolla, viskasi hänen päälleen astioita, repi parrasta, juoksi kadulle ja huusi! "Rientäkää apuun, uskovaiset! Tappaa!..."

Mutta tästä vastarinnasta ei ollut hyötyä. Seuraavana aamuna Aksinja makasi vuoteessaan peitellen sinelmiä sälleiltä, mutta Merkulov kulki puodista puotiin, riiteli kauppiaitten kanssa ja valikoi verkaa.

Räätälin elämässä alkoi uusi aikakausi. Herättyään aamulla ja katseltuaan samein silmin ympäri pientä maailmaansa hän ei enää syljeskellyt raivoissansa... Ja mikä ihmeellisintä, hän lakkasi käymästä kapakassa ja ryhtyi työhön. Supatettuaan hiljaa rukouksen hän pani suuret terässankaiset silmälasinsa nenälleen, rypisteli otsaansa ja levitteli hartaudella verkaa pöydällä.

Viikon kuluttua univormu oli valmis. Silitettyään sen Merkulov meni kadulle, ripusti puvun säleaidalle ja alkoi puhdistaa. Hän otti pois roskan, etääntyi sylen päähän ja katsoi kauan silmiään siristäen univormua, otti taas roskan -- ja sitä kesti pari tuntia.

-- Helisemässä olen noitten herrojen kanssa! puheli hän ohikulkijoille. Enempää en jaksa, olen väsynyt! Kovin ovat sivistyneitä ja hienoja, vaikeata on heille olla mieliksi.

Seuraavana päivänä, kun univormun puhdistaminen vihdoinkin oli loppuun suoritettu, Merkulov voiteli päänsä öljyllä, kampasi tukkansa, kääri univormun uuteen yksiväriseen pumpulikankaaseen ja läksi kapteenin luo.

-- En jouda tässä tuollaisen tolvanan kanssa juttelemaan! pysähdytti hän jokaisen vastaantulijan. Etkö näe, että olen matkalla kapteenin luo viemään univormua?

Puolen tunnin kuluttua hän palasi kapteenin luota.

-- Onnittelen palkanmaksun johdosta, Trifon Panteleitsh! tervehti Aksinja häntä leveästi hymyillen ja häpeissään.

-- Hölmö! vastasi hänen miehensä. Luuletko sinä, että oikea herrasväki maksaa kohta? Hän ei ole mikään kauppias, joka suora päätä tökkää rahan kouraan. Hölmö!

Kaksi päivää loikoili Merkulov uunilla, ei syönyt eikä juonut mitään hän oli kokonaan antautunut itseensätyytyväisyyden valtaan, aivan kuin Herkules suoritettuaan urotyönsä. Kolmantena Merkulov läksi saatavaansa perimään.

-- Onko hänen ylhäisyytensä ylhäällä? kuiskasi hän hiipien eteiseen ja kääntyen sotilaspalvelijan puoleen.

Saatuaan kieltävän vastauksen hän rupesi ovenpielessä seistä törröttämään kuin patsas ja odottelemaan.

-- Heitä niskasta menemään! Sano, että lauantaina! kuuli hän pitkän aikaa odotettuaan kapteenin käheän äänen.

Samaa hän kuuli lauantaina, sekä seuraavana että sitä seuraavana... Kokonaisen kuukauden hän kävi kapteenin luona, istuskeli tuntikausia eteisessä ja rahan sijaan sai käskyn mennä hiiteen ja tulla lauantaina. Mutta hän ei vain uupunut eikä nurissut, vaan päinvastoin... Hän tosiaan lihoi. Pitkällinen odotus eteisessä oli hänen mieleensä ja "heitä niskasta menemään" soi suloisesti hänen korvissaan.

-- Ihan paikalla sen näkee, kuka on jalosukuinen! ihasteli hän joka kerta palatessaan kapteenin luota kotiin. Meillä Pietarissa kaikki olivat sellaisia.

Elämänsä loppuun saakka Merkulov olisi suostunut käymään kapteenin luona ja odottelemaan eteisessä, jollei Aksinja olisi vaatinut takaisin lehmästä saamiaan rahoja.

-- Saitko rahaa? kysyi hän mieheltään joka kerta. Et? Mitä sinä oikein teet minulle, koira? Hä?... Mitkä, missä hiilihanko on?

Kerran iltasella Merkulov palasi torilta kantaen hiilisäkkiä selässään. Aksinja kiirehti hänen jäljessään.

-- Kyllä minä sinua kotona opetan! Maltahan vain, rupatti eukko muistellessaan lehmästä saamiaan rahoja.

Yhtäkkiä Merkulov seisahtui kuin kivettynyt ja huudahti iloisesti. Ravintolasta "Riemu", jonka ohi he kulkivat, juoksi suinpäin ulos muuan silinterihattuinen herrasmies, jonka naama punotti ja silmät juopuneesti päässä pyörivät. Hänen jäljessään ryntäsi kapteeni Urtshajev biljardisauva kädessä, paljain päin, pörröisenä, puku rutistuneena. Uusi univormu oli kokonaan liidussa ja toinen olkalappu törrötti sivulla.

-- Kyllä minä sinut panen pelaamaan, veijari! huusi kapteeni huitoen vimmatusti biljardisauvalla ja pyyhkien hikeä otsalta. Opetanpa sinua, peto, kuinka pitää pelata kunniallisten ihmisten kanssa!

-- Katsoppas, hölmö! kuiskasi Merkulov tökäten eukkoaan kyynärpäähän ja hihittäen. Heti näkee, ken on jalosukuinen. Jos kauppiaalle jotain ompelet, niin se moukka visusti kantaa pukuaan kymmenisen vuotta, vaan tuo on jo pahanpäiväisesti rutistanut univormunsa! Vaikka uuden ompelisit!

-- Mene pyytämään häneltä rahasi! sanoi Aksinja. Mene!

-- Mitä sinä, hölmö?! Kadulla? Ei mitenkään!...

Vaikka Merkulov kovasti vastustikin, sai eukko hänet menemään hurjistuneelta kapteenilta rahaa pyytämään.

-- Korjaa luusi! vastasi kapteeni hänelle. Sinä kyllästytät minua.

-- Teidän jalosukuisuutenne, minä kyllä ymmärrän... Minä en suinkaan... mutta tuo eukko... järjetön luontokappale... Tietäähän herra kapteeni, millainen järki on akkaväellä...

-- Sinä kyllästytät minua, kuulitko! ärjäisi kapteeni tuijottaen häneen juopunein, samein silmin. Mene matkaasi!

-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne! Mutta minä tuon eukon tähden, nähkääs, rahat on saatu lehmästä... Isä Juudakselle myötiin lehmä...

-- Vai sinä vielä lörpöttelet siinä, lutikka!

Kapteeni huitaisi biljardisauvalla ja -- roiskis! Merkulovin selästä lensi hiiliä, silmistä -- säkeniä, hattu putosi kädestä... Aksinja oli pyörtyä. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta kuin Lotin vaimo, joka muuttui suolapatsaaksi, läksi sitten eteenpäin ja vilkaisi arasti miehensä kasvoihin... Hänen suureksi ihmeekseen Merkulovin kasvoilla väreili autuaallinen hymy ja loistavissa silmissä kimalteli kyyneleitä.