Part 8

Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.

Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.

Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.

Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista kaupungilla.

Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.

Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.

Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani Liisan tiukasti tilille siitä.

--Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko ravintolassa?

--Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten ravintolassa.

--Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.

Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.

--Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit ja vietät iltasi.

Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä.

Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa. Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa.

Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti mielessään.

--Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden mukaan.

--Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut!

--Ja sinä Muttilan!

--Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta.

Johannes mietti, mitä sanoisi.

Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään rouva Rabbingin kanssa.

Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?

Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?

Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?

Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.

Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä se olikin temppu.

Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.

Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan, oli tapana jutella keskenään.

--Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta, minä muista maailman asioista.

--Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.

--Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.

Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.

Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.

Liisan tyyneys hermostutti häntä.

--Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä...

--Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.

--Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.

--Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä. Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?

Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä ilmi-antamaan.

Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.

--Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.

--Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja sitten me menimme illalliselle.

--Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä eikä kukaan tullut minulle avaamaan.

--Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.

Liisa oli oikeassa.

Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.

Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.

Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin varovasti ilmestyessä.

Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.

--Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä, pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti muovailisi?

Liisa purskahti nauramaan.

--Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen, että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena.

--Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi.

--Hän sanoi vain: »Ja yksin?»

--Ja sinä vastasit?

--»Yksin», kuten nykyään tavallisesti.

--Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes.

--Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä.

Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi.

--No niin? Ja sitten? hän kysyi.

--Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna. Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan...

--Kuinka kerroit sen?

--Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain pienen paperilapun jäähyväisiksi.

--Ja hän? Mitä hän siihen sanoi?

Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku, _vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut hänelle?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

Sitten hän virkahti veitikkamaisesti:

--»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi.

--Mikä muu se olisi voinut olla?

--Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja vihelteli...

Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan!

Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona. Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa?

Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.

Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät tarkoitusperänsä.

Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän tiellään olla.

16.

Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena.

Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että hänellä oli suruja.

Arvaa sen, ajatteli Muttila.

Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva Rabbingin kanssa.

Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen huomannut ja siksi kyynelöinyt.

Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle?

Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se on tuo Tamminen ennenkin ollut.

Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi oleskelevan Köpenhaminassa.

Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella.

Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää.

Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta.

--Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun olisi aika päästä rakastajattarestasi?

Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta.

Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin:

--Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin toisella taholla?

--Minä en ymmärrä, yritti Johannes.

--Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain salaisuutenasi!

--Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei minulla ole mitään salaisuuksia.

--Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut rouva Rabbingille?

Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina vastannut välttelevästi siihen.

--Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus.

--Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa pitää saaliisi yksinäsi.

Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän helpoimmin suoriutuisi Muttilasta.

--Entä jos pitäisinkin! hän virkahti.

--Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta.

--Mitä välipuhetta?

--Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta.

--Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut.

--Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona.

Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi.

--Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti.

--Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin?

--Minä?

Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen siellä tai täällä? Yksin vai...?

Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä selviävän.

Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta kantamaan.

Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen rakkautensa.

Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva Rabbingiin muodostuisi.

Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan?

Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa tapahtumaan.

Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan?

Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se toteuttaa.

Miksi ei hänen onnistuisi?

Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä saada hänet suostumaan?

Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys heidän välillään kotimaahan matkustamisesta.

Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan todellisuudenkin vaatimukset.

Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne.

Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten sivistyskeskusten läheisyyttä.

Mutta mitä työtä hänellä olisi?

Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!»

Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes riemastui.

Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki!

Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi! Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan.

Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.

Aina vain erinomaisempaa!

Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.

Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen naisen vuoksi.

Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan jälestä päätäpahkaa kotimaahan.

Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään.

Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi tulla kaikki selväksi myös heidän välillään.

Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas eivät toisistaan vähääkään välittäneet...?

No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse ainakin päässyt aivokummituksestaan.

Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen.

--Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin.

Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta.

--Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää matkaseuraa.

Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta ollenkaan.

Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen.

--Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua viehättäneet.

Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

--Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi muotokuvaa...

--Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin.

--Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista. Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä.

--No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes.

--Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi siirtynyt sinnepäin.

--Ja vaikutuksesi?

--Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän miellyttämään, nauroi Muttila.

Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa päähänpistoaan.

--Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin kiljuva jalopeura?

--Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila.

--Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

--Jos pelkäät, älä laske häntä?

--Häneen luotan minä täydellisesti.

Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan, ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät ihmiskohtaloita.

17.

Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään.

Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille.

He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel d'Angleterressä.

Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja syömään hedelmiä.

Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta. Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne.

Liisa vastusteli.

--Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule.

--Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti Johannes.

--Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään.

--Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä?

--Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen makaamaan.

--Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä.

Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin.

Hän oli parantumaton egoisti.

--Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi Liisa.

Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa.

Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä.

--Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi.

--Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin olen sinut kadottanut.

Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä pitkään ja tulisesti.

--Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.

--Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.

Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa, jos Liisa noin ajatteli!

Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin asioita katsomaan.

--Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme.

Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian?

Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta.

Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen.

--Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti.

--Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme.

--Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että matkustaisin heti täältä?

Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä.

Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä.

Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti:

--Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa.

--Ah!

Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi pyörtynyt siinä tuokiossa.

Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä olomuotoaan.

Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin.

--Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin viikoiksi kirjastoon työskentelemään.

--Joiksikin viikoiksi?

--Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä.

Johannes _tiesi_ itsensä tällä hetkellä rakastetuksi.

Hän _tunsi_, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten. Mutta hän _tahtoi_ sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin.

Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään tahtoi Liisan samoin menettelemään.

Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon hän itse asiassa oli rakastettu!

Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet, nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä ainoaa rakastanut.

Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle, että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat?

Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava.

Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää.

Mutta hän ei voinut.

Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville mahdollisuuksille korvaansa kallistaa.

Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua?

Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti.

Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin?

Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä niin rakastaisi.

Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten.

Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla.

Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä hetkellä piti suorastaan säälittävänä.

Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan.

Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle?

Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan.

Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli, miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa tapauksissa ajattelisi.

Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys!

Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa.

Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa, kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja houkutteleviksi.

Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa, niin kuukaudessa.

Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen yli kohota.

Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa vuosikausia maailmaa kierrellä.

Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon rakastettu.