Part 7

--Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet?

--Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti.

--Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen?

--Luonnollisesti. Hän tulee heti alas.

Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn.

--Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin muuri.

--Mistä? kysyi Johannes.

--Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila.

--Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se on jo kolme vuotta kestänyt.

Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään.

Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla kannalla todellakin vielä Helsingissä?

Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen tahtovan pitää salassa sitä.

Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen.

--Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen uskollinen?

--Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään. Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet.

--Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta?

--Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen mieleeni juolahtaisi.

Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet pöydän luo.

--Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa.

--Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta?

--Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta milloinkaan.

--Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna.

--Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua luuletkaan!

--Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani.

--Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan.

Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista. Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa.

Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti.

Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko hänen olentonsa.

Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan kaikki-määräävää merkitystään.

--Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa itseään.

Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten viime näkemän tapahtunut.

Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut. Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin kunnioitusta-herättävämmäksi.

Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään. Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan.

Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan.

Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään.

--Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja saa tunnustusta?

--Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, _minä_ menestyn ja _minä_ saan tunnustusta.

--Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes.

--Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat.

--Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes.

--Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut riippumattomaksi arvostelijoista.

--Kerropas, kuinka tuo tapahtuu!

--Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa, vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään. Minä _otan_ tilaukset.

--Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja toivottavasti?

--Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan.

Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika tehdä häneltä jotakin tilausta.

Johannes hämmästyi.

Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!

Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta yhteiskunnalliselta tasoltaan.

--Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni muistopatsasta!

--Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva!

Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä.

--Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei _aivan_ ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla.

--Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin suostuu malliksi.

--Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot?

Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei ollut tarvis sen enempi tiedustaa.

--Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila. Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä.

--Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta?

--Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä.

Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi ehdotuksesta.

--Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi vähän viiniä?

He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut.

--Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi.

--Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen tarjoustasi.

--Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi Muttila viekkaasti.

--Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on rehelliset tarkoitusperät.

--Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka kymmenen lukon takana.

--Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo minulle tuota taka-ajatustasi!

Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen.

--Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa, hän sanoi.

Johannes joutui hiukan hämilleen.

Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin, vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin!

Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai kertoako kaikki avomielisesti?

Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena käsittelemään.

Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden ulkopuolelle.

--Naisen?... Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen kielellä kuuluu rakastajattareni.

--Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing?

Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä.

Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa.

--Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan.

Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän.

--Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila.

--Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran, että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin palveluksessa.

Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin?

Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin tunkeutua?

Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen tarkoituksesta.

--Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin välittää.

Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia.

Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä.

Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi hänestä.

--Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa?

--Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus.

Tilaus! Sitäkö se olikin vain!

Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus ohimennen mainita rouva Rabbingille.

--Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään. Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua?

Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin hymyillä.

--Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi.

--Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side olkoon tästälähtien meidän välillämme.

He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan, vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen.

Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän, ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella.

14.

Liisa tuli.

Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle.

--_Hänet_ teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi.

Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä, joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen niille, jotka joutuvat sen esineiksi.

Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi.

Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi.

Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin?

Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä sydänlähteistä ilmi pulpahtanut?

Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen.

Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa pinnalle ilmestynyt.

Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti.

Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita molempia!

Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää yhteentörmäystä tapahtumasta.

Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi liikuttaa.

Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain häntä varten.

Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen?

Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin tuossa tavannut oman oikean vastineensa?

Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä luonnollinen silta noiden kahden välille.

Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian ytimeen.

Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan kohottaa.

Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi ankarasti sen.

Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut.

Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun käytännön mukaan muodostamaan.

Oman käytäntönsä mukaan nimittäin.

Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä.

Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle.

Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka miehet ollenkaan _saattoivat_ naista millään muulla tapaa lähestyä ja kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen!

Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä. Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten, joille se saattoikin olla omiaan.

Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään.

Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin tuhlata ruutia harakoille.

Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut? Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä?

Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa.

Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle. Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan.

Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut.

Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi naiseksi mielessään.

Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä!

Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon, että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella inhimillisellä myötätunnolla ajatella.

Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään siinä suhteessa pitemmälle kehittää.

Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä.

Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan.

Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen, joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut.

Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon?

Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle.

Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä.

Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva.

Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua?

Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi väreilemään?

Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet.

Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä.

Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan?

Silloinhan oli kaikki hukassa!

Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta, miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain teeskentelyä tai itsepetosta.

Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen sumentanut.

Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?

Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina itsessään huomaavinaan?

Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika, että he kaksi eroisivat toisistaan.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.

--Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?

--Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin muistaisin sen.

--Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä... Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten, eräässä yökahvilassa.

--Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa minä muka siellä olin?

--Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän morsiamenne?

--Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani. Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?

--Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.

--Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä kertaa? ilvehti Muttila.

--Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen Johannekseen.

--Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja yht'aikaa.

Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi.

Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että, toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana.

Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua.

15.

Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin.

Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona, jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät häntä siellä silloin tällöin katsomassa.

Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.

Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta, joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.

Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.

Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan. Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti, puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.

Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan. Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota hymyä esille.

Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.

Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.

Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja viettää hiljaista, porvarillista elämää.

He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.