Part 6

Ei hän Liisaa henkilökohtaisesti mielessään kieltänyt tai halventanut. Hän kielsi ja halvensi vain heidän keskinäisen rakkautensa, taikka oikeammin, ne puolet itsestään, jotka häntä vetivät siihen ja joiden pohjalta sen väkivaltainen leimahtaminen ylimalkaan oli ollut mahdollista.

Mutta jotakin täytyi tulla, jotakin tapahtua! Eihän voinut ijäti jatkua näin.

Hänen suhteensa rouva Rabbingin kanssa kävi päivä päivältä läheisemmäksi ja sydämellisemmäksi. Johannes oli saanut häneltä jo monta pitkää, lämmintä silmänluontia, jotka hän varmasti jo olisi selittänyt rakkaudeksi, jos olisi ollut kysymys jostakin muusta naisesta.

Rouva Rabbingin suhteen hän ei sitä uskaltanut.

Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti kohoilevan poven kumpujen alla.

Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa.

Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi olivat istahtaneet.

Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä, kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin miljoonavaltaa vastaan.

Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä ja surkuttelua.

Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan.

Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa.

Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle.

Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut, vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään.

Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja vääjäämättömästä vakaumuksesta.

Mutta sekin kuva oli särkynyt muiden mukana. Eikä Aura sitäpaitsi ollut koskaan ollutkaan älyllisesti hänen vertaisensa.

Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista.

Myöskin rouva Rabbingin maailmantottuneisuus vaikutti jonkun verran Johannekseen. Tosin hän oli maailmassa liikkunut hänkin, mutta tuon luonnollisen ja yksinkertaisen ylimysnaisen rinnalla hän aina tunsi itsensä enemmän tai vähemmän nousukkaaksi.

Oli hauska liikkua hänen kanssaan. Kadulla kiintyivät kaikki katseet häneen, kahviloissa tuli hyvin palvelluksi.

Täytyi jättää alotteen-otto hänelle.

Täytyi odottaa, siksi kuin hän antaisi jonkun merkin mielentilastaan. Jos hänen tunne-elämänsä todella oli niin hienostunut kuin Johannes luuli, häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt huomaamatta Johanneksen vilpitön ihailu eikä halu omata hänet.

Silloin olisi myös aika puhua asiasta Liisan kanssa.

Ja jos Liisa taas oli se nainen, joksi Johannes häntä oli aina kuvitellut, hän tälläkin kertaa ymmärtäisi Johanneksen ja väistyisi hyvällä syrjään, ilman hänelle mitään sen pahempaa skandaalia valmistamatta.

12.

Johannes tuli aina sangen iloisena takaisin hotelliin kävelyretkiltään. Palasi hyräillen ja vihellellen niinkuin hän olisi suurenkin lahjan saanut eikä vielä tietäisi oikein, mitä tehdä sillä.

Tänään oli rouva Rabbing ollut häntä kohtaan herttaisempi kuin milloinkaan. Oli ihme, ellei tuo nainen häntä rakastanut!

Yhtä iloisena hän tavallisesti tuli myös Liisan luota rouva Rabbingia tapaamaan.

Liisa rakasti häntä vielä! Ei ollut hätää ensinkään. Hän oli maailman herra! Hän saattoi sallia itselleen mitä tahansa, kun hän vaan pysyisi itselleen uskollisena.

Hän synkistyi sitten aina vasta myöhemmin, kun toisen naisen muisto rupesi häntä toisen läsnä-ollessa vaivaamaan ja hän tuli omaa pulmallista asemaansa lähemmin tuumineeksi.

Nyt hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa! Itse hotellin ovenvartia sai häneltä ystävällisen pään-nyykähdyksen.

Tällä olikin hänelle jotakin asiaa. Eräs suomalainen oli asettunut samaan hotelliin asumaan ja häntä tiedustanut.

Tuokaan jossakin muussa sieluntilassa sangen epämiellyttävä tieto ei tällä kertaa voinut Johanneksen hyvää tuulta hämmentää.

--Mies vai nainen? hän kysyi hilpeästi.

--Mies, vastasi ovenvartia samaan äänilajiin. Vain mies valitettavasti.

--Maamies? jatkoi Johannes. Hyvä on! Sanokaa hänelle, että käyn päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä.

Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi samalla käyntikortin hänelle.

--Muttila!

Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa.

--Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen.

Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän luokseen selittämään, mistä kysymys oli.

--Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija?

--Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun tuntevan hänet?

--Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen savenvalaja.

--Mistä sen näitte? kysyi Johannes.

--Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä. Hän oli professori?

--Ei vielä. Mutta epäilemättä hän on pian tuleva siksi.

Muttila oli kaikesta päättäen imponeerannut hotellin väkeen. Johannes huomasi omankin arvonsa heidän silmissään äkkiä kohonneen.

Mies, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, ei tietysti itsekään voinut olla tavallinen mies!

Tohtoriksi hän tosin oli, kuten oikein olikin, itsensä hotellin päiväkirjaan kirjoittanut. Mutta kuka ei ollut tohtori ulkomailla? Joka toinen mies, ja varsinkin sellaiset, jotka kysyivät aina halvinta huonetta ja antoivat pieniä juomarahoja.

Varmoja maksajia muuten kyllä. Mutta heillä ei olisi mikään hotelli elänyt.

Täytyi olla reippaita poikia, elegantteja upseereja tai rikas-isäisiä ylioppilaita, vielä mieluummin komeita tukkukauppiaita tai tuollaisia maailmanmies-taiteilijoita, jos mieli hotellin kostua ja menestyä!

Ne ne kultamunia munivat. Asuivat rikkaasti, tilasivat huoneesensa hyviä viinejä ja pitivät joskus pieniä kemujakin, vaikka sen pahempi liian harvoin omassa hotellissaan.

Heidän kauttaan tuli hotelli tunnetuksi. Ja heidän kauttaan se sai eräänlaisen vakavaraisen, yleismaailmallisen leiman, jonka avulla voi jo hintojakin hiukan kohottaa.

Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan.

Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän.

Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut.

Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti.

Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana, silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä, hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas.

Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta tai kansakoulun-opettajalta.

Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla.

No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi?

Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja syksyä hän lie jo tässä käynytkään!

Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun verran kuluneelta.

Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina.

Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää maailmaa kerjäläisinä.

Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja virkahti jo kynnykseltä iloisesti:

--Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle siitä jo ennen huomauttanut?

Liisa istui ja luki.

Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti:

--Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle huomauttaa?

--Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää, sellainen tuhma-jussi!

Liisan silmät kyyneltyivät.

--Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut kävelemässä?

--Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa, kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä!

--Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa.

--Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun.

He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin rouva Rabbingin kanssa.

Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut.

--Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes kolme.

Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä hämmästynyt.

--Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen!

--Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista.

Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista?

Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin myöhemminkin?

Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa?

Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne kallistuivat.

Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää!

Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa.

Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä jonkin toisen naisen kanssa.

Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä?

Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa.

--Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu tässäkin hotellissa.

--Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä.

--Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila! Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni.

--Kenet? kysyi Liisa arasti.

--Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet.

--Sinä olet ennenkin tavannut hänet?

Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti.

Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen!

Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään. Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta.

--Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin aikoo ottaa avio-eron?

--Ja kuka muu? kysyi Liisa.

Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan.

--Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan ... ei kukaan muu tällä kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen.

--En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa.

Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin avioerosta.

Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi.

--Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä.

Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen.

Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia?

Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo liittyi hänen valitteluunsa.

Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää. Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja hienojen avioerojensa kanssa?

Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes.

Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään.

Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen kanssa.

Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut, kuten hänen tapansa ennen oli ollut?

Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli äänettömänä.

Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän virkahti:

--Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin?

Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja liian terävällä äänellä tehty.

Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen?

Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan ollut mitään syytä noin oikutella.

--Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi.

--Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään. Tulin vain sellaista ajatelleeksi.

--Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä.

--Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä.

Johannes vaikeni hetkiseksi.

Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää.

--Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi.

Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas.

Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus ennenkin ollut puhetta heidän välillään.

Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi heidän rakkautensa.

Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes.

Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella.

Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä.

Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä tärkeämpää.

Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui vain rahasta.

--Ikävä, ett'emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin ansaita jotakin.

Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti mitä vastenmielisimmin Johannekseen.

Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet.

Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän yhteiseen talouteensa.

Siksi lausui hän vain lempeästi:

--Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä?

--Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan.

--Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen päätään leuasta kohottaa.

--Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa.

--Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo aikoja sitten sopineet.

--Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen, mitä jokainen päivä maksaa täällä.

Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty.

Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä, että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen käteensä, jos niin tarvittiin.

Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri ollut, vaan pikemmin päinvastoin.

Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi maksanut.

Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti, kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa.

--Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun.

--Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo.

--Sinun täytyy!

Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä.

--Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen.

Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi.

Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa, pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla.

Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä, vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä.

--Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen. Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina.

--Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti.

Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti, vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa:

--Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä miehestä käyn.

--Kahdesta, pisti Liisa piloillaan.

--Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin korvaat minulle kaikki naiset.

--Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille kelpaisikaan.

Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi, että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana.

Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin.

Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan.

--Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua ryöstää minulta.

--Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi Liisa.

Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja häviäisi.

--Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini!

Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia...

13.

Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle.

--Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle. Kaiketi tunnet hänet?

Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus.

--Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö?

Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä.

--Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti.

--Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan.

--En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa.

--Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän!

Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin.

--Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen.

He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan merkkitapaukseksi.

Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa.

Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään.

--Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan ollut Köpenhaminassa?

Hän teki monta kysymystä yht'aikaa.

Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.

--Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki kolme syödä yhdessä päivällistä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin.

--Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on kuitenkin joku nainen?

--On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta.